Reader, why did I marry him?

Ranskalaisen pääsiäisen kolmas lukukohteeni oli belgialaisen Grégoire Polet'n 'Väreilevä kaupunki' (Leurs vies èclatantes, 2007), joka on Pariisiin sijoittuva mosaiikkimainen taideromaani. 'Väreilevässä  kaupungissa' Polet kuvaa samaa tai melkein samaa hetkeä ja/tai  tapahtumaa usean eri ihmisen näkökulmasta. Polet'n esitystapa on syklinen, kerronta ikään kuin pyörähtelee: kuvaa, poistuu ja palaa taas takaisin. Tästä hyvä esimerkki löytyy heti teoksen alusta, jossa yksi romaanin henkilöistä ottaa kaksi valokuvaa naapuritalon valaistusta ikkunasta. Tämän jälkeen kertoja siirtyy siihen huoneistoon, jonka ikkunaa valokuvissa on kuvattu. Kummastakin kappaleesta löytyvät samat lauseet. "Ensimmäisessä kuvassa, yleisnäkymässä, lamppu palaa. Toisessa, samanlaisessa, se on sammunut." Näin Polet vahvistaa vaikutelmaa siitä, että ensimmäisen ja toisen kappaleen tapahtumahetki on sama.  Väreilevässä kaupungissa' on laaja henkilögalleria ja kirjoit

Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienoisromaani 'Huviretki painajaisiin' (La classe de neige, 1995) oli ranskalaisen pääsiäisen toinen lukukohteeni. Carrère on yksi Ranskan palkituimmista nykykirjailijoista. Teoksellaan 'Huviretki painajaisiin' hän voitti ranskalaisen Prix Femina - kirjallisuuspalkinnon ja teos on sovitettu myös elokuvaksi, joka taas palkitiin Cannesin elokuvafestivaaleilla. 'Huviretki painajaisiin' kertoo noin 10-vuotiaasta Nicolasista, jonka hänen vanhempansa lähettävät kahdeksi viikoksi hiihtoleirikouluun. Nicolasin leirilaukku unohtuu isän autoon ja heti alusta alkaen poika joutuu tämän vuoksi silmätikuksi. Carrère kasaa uhkaavia pilviä leirikoulun yläpuolelle heti teoksen alussa. "Hän [Nicolas] oli joutunut kaikkien keskipisteeksi ja tiesi ennakkoaavistuksensa oikeaksi: leirikoulusta tulisi hirvittävä kokemus." Miten hirvittävä, sitä Nicolas ei onneksi voinut tietää. Ollaan syrjäseudulla ja tuon ikäiset pojat osaavat olla

Kuva Helsingin kaupunginteatterin nettisivuilta Kirjabloggari kävi Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Tarzan-musikaalin seuranaan 11-vuotias tyttärensä. Etukäteen tämä musikaali ei herättänyt mitään suurempia intohimoja, mutta koska esiteini-ikäisille on melko vähän tarjontaa teattereissa, päädyin ostamaan liput Tarzan-musikaaliin. Tarzan on minulle aiemmin tuttu pelkästään kirjoista, joita jonkun verran lapsena tuli luettua. Muistikuvat rajoittuivat siihen, että Jane opettaa Tarzanille ihmisten kieltä. "You, Tarzan - me, Jane." Esitys lähti mielestäni hieman jähmeästi käyntiin, mutta I näytöksen puolivälissä se alkoi toimia. Kuten yleensäkin teatterissa, kiinnitin tälläkin kertaa erityistä huomiota lavastukseen, joka tässä esityksessä olikin paikoin varsin upeaa. Erityisesti mieleen jäivät ihmisistä tehdyt kukkaset lihansyöjäkasveineen, jotka olivat valtavan hienoja ja edustivat koko esityksen upeinta visuaalista antia. Itse tarina sisältää monia klassi

Anni Kytömäki, nostan sinulle hattua, lippistä ja kaikkia muitakin päähineitäni. 'Kultarinta' on suunnattoman hieno romaani ja vielä suunnattomamman hienoksi sen tekee se, että kyse on esikoisteoksesta. En varmaan koskaan ole lukenut yhtä mahtavaa luontokuvausta (anteeksi Thoreau, en ole lukenut sinua, en ainakaan kovin paljoa) kuin 'Kultarinnassa'. Mistä Kytömäki on edes keksinyt ne kaikki luontoa kuvaavat substantiivit ja verbit, joilla hän 'Kultarinnassa' kuvaa metsää ystävänä ja vihollisena. Miten metsä onkaan synkkä ja pelottava ja samanaikaisesti rauhan ja turvan syyssija, puista ja aluskasvullisuudesta koostuva kotiliesi. Ei liene kovasti liioiteltua sanoa, että kun 'Kultarinnan' luettuaan menee metsään, löytää sieltä värejä ja tuoksuja, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi. 'Kultarinta' on metsän kirjoitusta, johon linnut lentävät välimerkit. Vaikka pidänkin luonnosta, en ole varsinaisesti kirjallisten luontokuvausten ystävä. Ne

Kirjallisuuden osalta päätin viettää ranskalaisen pääsiäisen. Ensimmäinen teemapääsiäisen lukukohteeni oli Grégoire Delacourtin 'Katseenvangitsijat.' 'Katseenvangitsijat' alkaa kuvauksella siitä, miten kiinnostunut teoksen päähenkilö Arthur Dreyfuss on naisten rinnoista. Pitäisikö tähän nyt lisätä, että kukapa mies ei olisi. Ei sentään, en halua uskoa, että puolet ihmiskunnasta elää ajatellen/katsellen/himoten naisten rintoja aina ja kaikkialla. Arthurille rinnat ovat kuitenkin iso juttu. Ehkä se johtuu siitä, että koira söi hänen siskonsa. Hirvittävä tapahtuma, joka mainitaan ohimennen, mutta joka sulkee Arthurin äidin rakkauden pojaltaan. Ehkä nyt pitäisi löytää joku analyysi koiran syömän siskon ja Arthurin tissikiinnostuksen välille, mutta jätän tuo yhteyden jokaisen itsensä pohdittavaksi. Delacourtin romaanin alku tuo mieleeni Michel Houellebecqin, tuon ranskalaisen suurta ristiriitaisuutta herättäneen kohukirjailijan, jonka kirjoituksia en juuri nyt väl

" Aina kysytään: Kuinka kauan rakkaus kestää? Minä kysyn: kuinka paljon se kestää? " 'Orpojen' alkulehdellä todetaan: "Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eivät ole satunnaisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953-2004). Lyön faktat pöytään heti kättelyssä. Halusin lukea Ritva Hellstenin 'Orvot', koska kirjoittaja on Raija Siekkisen sisar. Lähtöasetelmasta seurasi, että etsin Raijaa ympäri kirjaa. Raijaa, joka on minulle suorastaan myyttinen hahmo. Terveisiä vaan Joel Haahtelalle. Hän ainakin tietää, mitä tarkoitan. Kiitos myös Saralle , joka vinkkasi minulle Ritvan kirjan. Lukemiseni odotushorisontista seurasi, että minun oli lukiessani hyvin vaikea suhtautua Ritvan kokemuksiin. Minä kun halusin vaikkapa vaan kuinka pienen palasen Raijaa. Ritva kuvaa kyllä ihan kelvosti lapsuuttaan ja suhdettaan va

Vaikka en ole koskaan lestadiolaisseuroissa ollutkaan, niin Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun' jälkeen tuntuu kuin olisin. Tarina Akselista ja Viljasta vie lukijan syvälle lestadiolaisuuden täyttämään elämänmenoon. Se on intiiminoloinen kuvaus siitä, mitä on elämä uskonnon ristipaineessa. Teoksen alun kalevalaista rytmiikkaa muistuttavat tekstipätkät ankkuroivat 'Taivaslaulun' heti kättelyssä syvälle menneisyyteen. Tätä tämä on ollut, ollut, ollut. Asuntovaunut suviseuroilla vieri vieressä, hiki ja valtava vatsa, siionin virret ja tulevaisuuden loputon toisto: tätä tämä tulee olemaan, olemaan, olemaan. Puurokattilat vaihtuvat suurempiin. Kurahaalarien määrä naulakossa kasvaa. Viljasta tuntuu, että muut tekevät uskonnollisen elämänsä niin paljon paremmin ja puhtaammin. Väsymys on kiellettyä. Vastaantullessa hymy on nostettava kasvoille väkisin. Jumalan terve. Hyvää kuuluu. Uskonnon ulkopuolella on niin kovin vähän, mahdollisuus tehdä toisin kuin uskonto määrää, on n

Kuten joku jo saattaa muistaakin, on suosikkikirjallisuuspalkintoni Baileys Women's Prize for Fiction, joka aiemmin tunnettiin nimellä Orange Women's Prize for Fiction. Nyt on taas se aika vuodesta, että vuoden 2014 palkintokandidaattien lyhytlista on julkistettu. Baileysin kohdalla käytäntö menee niin, että ensin raati valitsee 20 teosta ns.  pitkälle listalle ja tältä listalta sitten 6 ns. lyhytlistalle. Tänä vuonna lyhytlistalle ovat päässeet Chimamanda Ngozi Adichien, Hannah Kentin, Jhumpa Lahirin, Audrey Mageen, Eimcar McBriden ja Donna Tarttin teokset. Oma lukutilanteeni on tällä kertaa sikäli hyvä, että olen lukenut lyhytlistalle päässeistä teoksista puolet eli Adichien,  Lahirin  ja  Tarttin  teokset. Ne kolme, joita en ole lukenut, ovat minulle täysin tuntemattomia, mutta aion toki jossakin vaiheessa lukea myös ne, koska Baileys-palkintoehdokkuus on ollut minulle henkilökohtaisesti tae siitä, että kyse on teoksesta, josta mitä suurimmalla todennäköisyy

Oletko koskaan kokenut Lucy Jordan -hetkeä? At the age of thirty-seven she realised she'd never Ride through Paris in a sports car with the warm wind in her hair. ( The Ballad of Lucy Jordan ) Marianne Faithfullin 'Balladi Lucy Jordanista' on Claude Messudin romaanin 'The Woman Upstairs' ytimessä. Marianne Faithfull taas muutti minuun asumaan vuosia sitten, eikä hän lähde koskaan pois.  Ei sen jälkeen, mitä olemme yhdessä kokeneet. Jos minun pitäisi kuvata elämäni yhdellä biisillä, se voisi hyvinkin olla juuri 'The Ballad of Lucy Jordan'. Ei kukaan tietäisi, mitä tarkoitan, mutta on asioita, joiden kohdalla on vaan hyväksyttävä, että niitä voi jakaa kovin huonosti. Joskus kuitenkin voi käydä niin, että tapahtuu jotakin, joka ravistelee elämän niin perustavalla tavalla uuteen uskoon, että Lucy Jordan unohtuu kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Näin tapahtuu 'The Woman Upstairsin' päähenkilölle Noralle, kun hän tutustuu Shahidien perh

Ostin Harley Daavidssonin, sillä ajelen iltaisin, varmaan lähtee startista käyntiin nääs. Kun haiuslihas jo pullistuu, niin kampiakseli hurjistuu ja neidon nännit mun selkääni vasten puristuu. Vaan eipäs puristukaan. Neito on se, joka ajaa. Eikä fillarikaan ole harrikka, vaan Moto Valera. Rachel Kushnerin 'The Flamethrowers' (2014) tempoilee moneen suuntaan. On nopeusajoja suola-aavikolla, taidenäyttelyitä New Yorkissa, pornoleffoja vihreiden ovien takana, poliittista aktivismia 1970-luvun Italiassa, kumityöntekijöitä Brasilian metsissä sekä joukko romaanihenkilöitä, joiden perimmäisiä aivoituksia tuntevat tuskin he itsekään. Teoksen päähenkilökin on kuin kuka nuori nainen tahansa, mutta häntä kutsutaan Renoksi, koska hän on kotoisin sen nimiseltä paikkakunnalta. Tosin nyt minä huijaan, ei Reno ole kuin kuka tahansa, kaukana siitä. Itse asiassa erinomaisen omanlaisensa, mutta minkälainen, se on sitten taas jo hieman kimurantimpi juttu. Ainakin hän osaa ajaa kovaa moo

Kirjojen ostaminen on tänä vuonna räjähtänyt käsiin. Tätä oireyhtymää ei todellakaan lievitä käynti Hulluilla päivillä. Saalista lähti taas mukaan ja selitykset ostoksille on tietysti valmiina. Selasin 'Ghana ikuisesti' oli pakko ostaa, koska se on yksi niistä kirjoista, jotka haluan lukea uudestaan. Luin sen ensimmäisellä kerralla englanniksi ja nyt haluan lukea sen vielä suomeksi, koska aiemmalla lukukerralla se osui huonoon lukusaumaan ja lukemiseen meni luvattoman kauan aikaa. Murakamia nyt vaan ei voi olla ostamatta, jos sitä on tarjolla. Morrisoniakin haluan taas lukea pitkästä aikaa, vaikka yleensä olenkin hänen uudemman tuotantonsa kanssa hieman eksyksissä. 'To Kill a Mockingbird' on ollut lukulistallani jo pitkään. 'Kvanttivarkaan' ostin sen takia, että olen melkein- lainannut sen kirjastosta jo ainakin viisitoista kertaa. 'Appelsiininkuorten katu' jotenkin vaan ööö ... tarttui mukaani. Hyvä selitys sekin. * Tiina Raevaara oli t

Kiitos kaikille lukijoilleni ja niille, jotka ovat kommentoineet. Rrrrakastan kommentteja! Ajattelin kirjoittaa ensimmäisen blogikatsaukseni, jossa nostan esiin niitä teoksia, jotka ovat tehneet suurimman vaikutuksen tai muutoin olleet mielenkiintoisimpia alkuvuoden 2014 aikana. Tiina Raevaara: Laukaisu Kotimaisen kirjallisuuden osalta on blogissani alkuvuodesta laukaistu, purkauduttu, kohistu, ripustettu maailmojen lippu liehumaan sekä ymmärretty chilin nauttimisen vaarat. Tiina Raevaaran ' Laukaisu ' on kuin luoti. Tiivis kiteytymä, kova, valoa taittava särmäkivi. Huomenna menen kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, kun hän saapuu vieraaksi kirjastoomme. Odotan hänen kohtaamistaan mielenkiinnolla, sillä hänen teoksillaan on erityinen tapa kaivautua minuun. Ne kulkevat samaa polkua, jonka raivasi Raija Siekkinen aikoinaan. Raevaaran sen enempää kuin Siekkisenkään kirjat eivät ole minulle vain kaunokirjallisia maailmoja, vaan pikemminkin verenkierron palasia. Mystisiä, seli