Reader, why did I marry him?

Anna Stothardin 'The Pink Hotel' on kirjojen Levis 501:t. Solahdan tarinaan imuun kuin ennalta hyvin istuviksi tiedettyihin farkkuihin. Kankaan ei tarvitse pelätä repeytyvän ja denim-imago on klassisen taattu. Mutta. Kun katson farkkukangasta lähempää on se kulutettu tieteellisen tarkasti oikean vaikutelman luomiseksi. Samaa voi sanoa "Pinkistä Hotellista". Kun tekstiä pysähtyy tutkimaan, sieltä paljastuu yllätyksiä ja kerroksia toisensa jälkeen. 'The Pink Hotel' on kerrottu yksikön ensimmäisessä persoonassa, joka tekee helpoksi päähenkilön jättämisen nimettömäksi. Se on romaani Lontoossa asuvasta, 17-vuotiaasta, äitinsä hylkäämästä tytöstä, joka saatuaan tietää äitinsä kuolemasta, matkustaa tämän hautajaisiin Los Angelesiin. Hän saapuu tilaisuuteen kuitenkin liian myöhään, vasta siinä vaiheessa, kun käynnissä on pinkissä hotellissa pidettävät hautajaisjuhlat. Päähenkilö löytää äitinsä omistamasta hotellista tämän huoneen, jossa hän tutkii äitinsä tavar

Kuvituskuva by Omppu (Kuva ei liity mitenkään itse palkintoon) Lueskellessani tänään postauksia Tumblr-sivustolla, törmäsin uuteen mielenkiintoiseen kirjallisuuspalkintoon nimeltä The Daphnes. Yleensähän kirjallisuuspalkinnot noudattavat kaavaa, jossa palkitaan edellisen/kuluvan vuoden parhaita teoksia. The Daphnes-palkinto taas annetaan teokselle, joka on kirjoitettu 50 vuotta sitten eli nyt ovat etsinnässä vuonna 1963 julkaistut teokset. Pidän palkinnon ideaa erittäin mielenkiintoisena, koska useinhan vasta aika näyttää, miten suosittu teoksesta tulee ja onko kyseessä teos, joka tulee säilymään ihmisten mielissä ja joka löytää yhä uusia lukijasukupolvia. Palkinnon takana olevat tahot ottavat parhaillaan vastaan ehdotuksia vuoden 1963 teoksista.  Tällä hetkellä fiktio-listalta löytyvät seuraavat teokset: Hopscotch   by Julio Cortazar Girls of Slender Means  by Muriel Spark The Bell Jar   by Sylvia Plath Cat's Cradle  by Kurt Vonnegut The Man Who Fell

London Eye (kuva: Omppu) Hiihtolomalla tuli vietettyä muutama päivä Lontoossa. Kävin katsomassa Thriller Live -musikaalin, joka oli totaalisen hieno. Kävi vielä mahtava tuuri, kun Leicester Squaren lippukioskilta sain puoleen hintaan liput katsomon riville 5. Parempaa istumapaikkaa ei olisi voinut toivoa. Odotin Lontoon matkaa jännityksellä, koska Lontoo ei ole aiemmin kuulunut kaupunkeihin, joka saa minut haltioitumaan. Erityisen kiinnostavaksi tilanteen teki se, että viime kesänä kävin ensimmäistä kertaa Pariisissa ja Pariisi meni niin sydämestä läpi kuin vaan mahdollista on. En muista kokeneeni yhtä vahvoja tunteita missään muussa kaupungissa (en edes Roomassa). Kuinkas sitten kävikään? Lontoo oli tällä kertaa mainio kokemus. Koin jopa jonkinlaista museohurmaa Tower of Londonissa, Luonnontieteellisessä museossa ja British Museumissa. Myös Tate Modernissa olin innoissani. Maailma avautui mukavasti London Eyen korkeuksista. Jotta olisin estänyt totaalisen hullaantu

Mene seisomaan saaren uloimpaan kolkkaan. Tunne, miten merituuli tuo kasvoillesi suolaa, kostuttaa vaatteesi ja saa sinut hytisemään hallitsemattomasti. Muistele Myrskyluodon Maijaa. Kuvaa silmilläsi vihaisten lokkien parvi. Pohdi rakkauden mysteeriä, avioliiton jumalattoman kovaa tinkiä. Älä käännä päätäsi pois, kun silmänurkastasi näet miehen, joka paljain käsin katkaisee linnulta kaulan.  Jos teet kaiken edellisen, olet käynyt 'Island of Wingsin' maailmassa. Jos pidit Eowyn Iveyn 'Lumilapsesta', tulet rakastumaan Karen Altenbergin romaaniin. Jos Riikka Pelon 'Jokapäiväinen elämämme' sai sinut haltioitumaan, voit olla varma, että 'Island of Wings' saa sydämesi lyömään kiivaammin. Jos et pitänyt kummastakaan edellisestä, mutta olet syvien henkilökuvien ystävä, tulee Altenbergin romaani hurmaamaan sinut. En varmasti olisi tullut lukeneeksi Altenbergin romaania, jos se ei olisi ollut Baileys-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Lukemiseni odot

Kirja joka maasta -blogin Maria suositteli tätä  M üllerin   romaania "lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita poikkeuksellisten olojen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämän pieniin ja suuriin iloihin ja suruihin". Nyökyttelin kommenteissa, että kuulun juuri tuohon kohderyhmään, joten olihan tämä luettava. 1. Luettuani muutama vuosi sitten Herta M üllerin ' Sydäneläimen' ja nyt hänen romaaninsa 'Tänään en halunnut tavata itseäni' olen tullut siihen johtopäätökseen, että en pidä hänen teoksistaan. Itse asiassa ne ovat minusta melkeinpä sietämättömiä. Niinpä viimeksi mainittua lukiessani pohdin lähinnä sitä, ovatko M ü llerin teokset hyvää kirjallisuutta? M ü ller on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, joka lienee suhteellisen kovakin kriteeri teoksen laadusta. Toisaalta Nobel-palkinto on mielestäni kirjallisuuspalkinnoista vähiten merkittävä, koska se usein annetaan muilla kuin ensijaisesti kirjallisilla perusteilla. Palkituksi tulemisessa vai

Elämässäni oli aika, jolloin viimeisinkin pohja oli pudonnut. Oli vain epävarmuus ja pelko, että eksymys on lopullista. Silloin lähdin Pyhän Henrikin katedraaliin, istuin kenties samaan penkkiin kuin Syyspurjehduksen Elin. Katsoin samoja alttaritauluja, tunsin saman pyhyyden kosketuksen. Bargumin romaanin myötä palaan tuohon hetkeen, syvään pyörrytykseen ja katedraalin tuomaan ylimaalliseen rauhaan. Kiinnostuin Syyspurjehduksesta, kun luin Lena Lumin bloggauksen saman kirjailijan Syyskesästä, jossa Leena mainitsi myös Syyspurjehduksen. Päätin lähteä purjehtimaan ja retkeni Bargumin seurassa oli kyllä huikea. Syyspurjehdus on hetki sillä maankamaralla, jossa ihminen on riisuttu alasti ja ilta tulee liian pian. Se on pitkä henkäys, huokaus kohti elämänlankoja, joita kuolema näppäilee. Bargum preparoi ihmisen sielun varmoin ottein, hänen viiltonsa ovat tarkkareunaisia.  Hän näyttää ihmisten motiivien järjelle vieraan luonteen, muistin tahallisen ja tahattoman sattumanvaraisuuden.

Tekstiilisouk Dubaissa (kuva: Omppu) Mitä tapahtuu, kun toisensa kohtaavat tietokonehakkerointi ja Alf Yeom, vuosisatoja vanha arabialainen romaani? Syntyy mestariteos, jos kirjoittaja on niin taitava ja briljantti kuin amerikkalainen G. Willow Wilson on. "Näkymätön Alif" on nimeltä mainitsemattomaan arabimaahan sijoittuva pyörremyrsky, jonka silmässä kohtaavat asiat, joilla ei luulisi olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Alifin seurassa maailmani laajeni yli aiemmin tuntemieni rajojen ja loksahteli paikoilleen ihan uudella tavalla. Liekö sitten Murakamin vaikutusta, mutta olen viime aikoina ollut erityisen innostunut romaaneista, joissa on rinnakkaisia todellisuuksia, viittauksia kaiken kytkeytymisestä kaikkeen sekä periaatteessa yhteen sopimattomia elementtejä.  Yhdysvaltalainen, muslimiksi kääntynyt sarjakuvataiteilija, esseisti ja kirjailija G. Willow Wilson kertoo kotisivuillaan, että hän kyllästyi siihen, että eri yhteyksissä ja eri yleisöille hän saa

Akseli Koskelalle ei saa tapahtua mitään pahaa! Katsokaa nyt, miten komea hän on pyhäpäivänä valkoisessa paidassaan. Hän on suomalaisen miehen kaunein ilmentymä. Mikä uhma. Mikä voima. Minä tunnen tuon ihmistyypin, joka paiskii töitä itseään säästämättä. Jolle rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat elämän johtoarvoja. Joka taipuu, mutta ei taivu. Ryhdyin lukemaan Linnan Pohjantähti-trilogiaa osallituakseni Nooran blogissaan esittämään kimppalukuhaasteeseen. Juuri ennen TPTA:n I osaa luin Ruth Ozekin teoksen A tale for the time being . Siirtymä kvanttimekaniikan täyttämistä ajatuskuluista tiukkaan realismiin oli aikamoinen kylpy. Kun kyseessä on Suomen kirjallisuuden yksi kaikkein kivijalkaisimmista teoksista, niin kyllä tässä näppäimistö tutisee, kun miettii, mitä tästä sanoisi, jotta tälle tekisi kunniaa. Todettakoon nyt ensiksi, että Linnan henkilökuvaus on yksinkertaisesti loisteliasta. Välillä on suorastaan vaikea uskoa, että kyse on romaanihenkilöistä, niin lihaa ja vert

Olen odottanut kovasti Tiina Raevaaran uusinta teosta, koska hänen novellikokoelmansa 'En tunne sinua vierelläni' (2010) oli aivan huikaisevan hyvä. Yksi parhaimmista lukemistani suomalaisista novellikokoelmista pitkään aikaan, vaikkakin jotkut kirjallisuuskriitikot olivat muistaakseni vähän toista mieltä.  Kokoelman lukemisesta on jo aikaa, mutta novelleista syntyneet mielensisäiset kuvat ja tunnelmat elävät edelleen vahvoina mielessäni. 'Laukaisu' on kaikin tavoin pitkälle mietitty kertomus erään perhesurman anatomiasta. Sen kieli on täydellisyyttä hipovan huolellista. Ei yhtäkään ylimääräistä tai turhaa sanaa. Raevaara on tappanut kaikki "darlingsit" kirjoittamisprosessin aikana, niin että lukija voi nauttia kielestä, joka on juuri sopivan kypsää kuin mehukas luumu. Tekstin hioutuneisuus tuo mieleeni Thomas Mannin ja kumppaneiden kaltaiset kirjailijat, joiden kielen sujuvuus kantaa mestarillisuuden leimaa . Raevaaran pienoisromaanin alku on miele

Norkulle kiitos kysymyshaasteesta. Tämä olikin niin mielenkiintoinen haaste, että vastaaminenkin on pitkittynyt, kun olen tutkaillut kirjahyllyjä ja yrittänyt löytää mahdollisimman osuvan vastauksen. Se taas on tarkoittanut, että on on pitänyt miettiä, haluanko vastata niin, että vastaukset kuvaavat itseäni vai haluanko vastata sellaisten teosten nimillä, jotka ovat olleet itselleni erityisen tärkeitä lukukokemuksia. Entä pitäisikö ottaa huomioon myös teoksen tematiikan sopivuus omaan elämään ja elämänkokemuksiin. Lopulliset vastaukset ovat tasapainoilua em. vaihtoehtojen välillä. S euraaviksi vastaajiksi haastan: Katjan , Erjan ja Hannan 1. Oletko mies vai nainen? A white woman on a green bicycle 2. Kuvaile itseäsi.   Nimeni on Isbjörg. Olen leijona 3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tales of mystery and imagination 4. Kuinka voit?  In search of our mothers' garden 5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Buddha of suburbia 6. Mihin haluaisit matkustaa? The New York trilogy 7. Kuvai

Irène Némirovskyn 'David Golder' (1929) on viiltävä kamaridraama, jossa teoksen päähenkilöiden ilkeys vihloo kuin haarukka vasten metallia. Jokin aika sitten luin Némirovskyn Tanssiaiset ja ihailin kirjailijan kristallinkirkasta kykyä kuvata ihmisten, erityisesti äidin ja tyttären, välisiä suhteita sekä ihmisen turhamaisuutta ja pyrkimyksiä säilyttää sosiaalinen julkisivu hinnalla millä hyvänsä. Siinä missä 'Tanssiaisten' henkilöt olivat moniulotteisia, ovat he 'David Golderissa' (1929) nimihenkilöä lukuunottamatta yksioikoisesti rahan riivaamia - ihmisen kuoria, jotka haluavat kyltymättömästi lisää rikkauksia itselleen. Teoksen päähenkilö David Golder on vastenmielinen ihminen ja niin ovat myös hänen vaimonsa Gloria ja tyttärensä Joyce. Golder on liike-elämän keinottelija ja uhkapeluri, joka heti teoksen alussa kieltäytyy auttamasta tuttavaansa ja tämän seurauksen samainen tuttava ampuu itsensä hengiltä. Golderille tuttavan itsemurha vaikuttaa olevan läh