Lemmenleikkiä (1933)

Max Ophüls (1902–1957) – alkujaan saarbrückeniläinen Max Oppenheimer – ohjasi hämmästyttävän joukon elokuvia toisen maailmansodan molemmin puolin. Hän oli elokuva-alan kiertolainen, joka ajautui Saksasta Ranskaan, sieltä Hollantiin ja Italiaan, välillä Yhdysvaltoihin ja lopulta, sodan jälkeen, uudelleen Ranskaan ja Saksaan. Poikkeuksellista on sekin, että Ophülsin parhaat elokuvat syntyivät hyvin erilaisissa ympäristöissä, Lemmenleikkiä (Liebelei, 1933) Saksassa, Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman, 1948) Yhdysvalloissa, Intohimojen karuselli (La Ronde, 1950) Ranskassa.

Lemmenleikkiä (1933) tuli televisiosta vuonna 2001, mutta jostakin käsittämättömästä syystä se on jäänyt tähän päivään asti katsomatta. Ophüls aloitti näytelmäelokuvien tekijänä aivan äänielokuvan varhaisvaiheessa 1931–32 työskenneltyään ensin Anatole Litvakin apulaisena. Liebeleissa huomio kiinnittyykin musiikin ja puheen rooliin: äänielokuvan alkutaipaleella kaikki ohjaajat eivät uskaltaneet antaa hiljaisuuden puhua, mutta Ophüls tehostaa dramaattisia taitteita äänettömyydellä. Toisaalta elokuvassa on paljon musiikkia, jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Alkutekstien aikana kuullaan Mozartin musiikkia, ja draama käynnistyy oopperan kulissien takana. Ryöstö Seraljista on käynnissä, toinen näytös on esitetty ja tauko alkaa. Näyttämömestarin pakeilta elokuva siirtyy katsomoon, ja kamera pysähtyy itävaltalaisten upseerien tuntumaan. Toinen tyylillinen seikka kiinnittää huomiota: jo tässä elokuvassa Ophüls briljeeraa kameralla samaan tapaan kuin 50-luvun elokuvissaan. Näkökulma vaihtuu etu- ja taka-alan, kulissien ja näyttämön, toden ja epätoden, välillä. Ophülsin elokuvissa ovet, ikkunat ja peilit olivat sittemmin tärkeitä motiiveja, ja tämä näkyy jo Liebeleissa.

Liebelei jäi Max Ophülsin viimeiseksi elokuvaksi Saksassa. Se sai ensi-iltansa kansallissosialistien valtaannousun jälkeen, ja katsoja jää miettimään, olisiko tässä syy, miksi ohjaajan nimeä ei alkuteksteissä mainita lainkaan. Vuonna 1933 Ophüls oli pakotettu jatkamaan työtään Ranskassa. Vaikka Liebelei näennäisesti kertoo ”lemmenleikeistä”, rakkaudesta, sillä on poliittinen särmä. Teos sijoittuu vuoden 1910 Itävaltaan, Wieniin, ja päähenkilöt ovat armeijan luutnantteja, jotka ihastuvat kahteen tyttöön, Mizziin (Luise Ullrich) ja Catherineen (Magda Schneider). Luutnantti Fritz Lobheimerilla (Wolfgang Liebeneiner) on ollut suhde vanhempaan paronittareen, mutta hän katkaisee suhteen tutustuttuaan Catherineen. Nuorten rakkaus on kuvattu niin viattomasti ja onnellisesti, että sellaista näkee vain harvoin. Vähitellen paroni von Eggersdorffille (Gustaf Gründgens) selviää, mitä on tapahtunut, ja tuloksena on kaksintaistelu – melodraamalle tyypillisin seurauksin...

Elokuvan katsottuaan ymmärtää, että se on juonikuvioltaan 20-lukulainen melodraama, mutta mozartmaisen leikkisän alun jälkeen on vielä vaikea ennustaa, minne tarina kulkee. Kun kaksintaistelu lähenee, kertomuksen päätepisteen väistämättömyys käy katsojalle yhä ilmeisemmäksi. Erityisen koskettava on taite, jossa Catherine on oopperan koelaulussa, ja kesken viimeisen esityksen hänen äänensä alkaa murtua. Samalla katsoja ymmärtää, että elokuvan pääroolissa onkin oikeastaan armeija ja sitä sitova kunniakoodisto. Kun paronin kunnian loukkaaminen tulee ilmi, ei ole perääntymistä, ja vaikka kaksintaiseleminen on kielletty, sillä on takanaan johdon tuki. Fritzin toveri, yliluutnantti Theo Kaiser (Carl Esmond) kieltäytyy toimimasta sekundanttina ja yrittää puhua esimiehelleen taistelun järjettömyydestä, mutta hänen sanansa kaikuvat kuuroille korville.

Max Ophülsin ohjaus on kauttaaltaan herkkää ja hienoviereistä. Ainoa karkeus on ehkä se, että Theon ja Mizzin saapuessa etsimään Catherinen isää (Paul Hörbiger), tämä on paraikaa orkesterimontussa soittamassa Beethovenin Kohtalon sinfoniaa. Näin järeää merkinantoa kohdalokkuudesta ei ehkä olisi tarvinnut, loppu on tarpeeksi vääjäämätön muutenkin.

Erinomaisista näyttelijäsuorituksista voi nostaa esiin Gustaf Gründgensin, jonka tuima paroni on rakennettu minimalistisin keinoin. Gründgens oli muuten juuri se näyttelijä, joka antoi pohjan István Szabón Mephistolle (1981).