Osallistua, ei osallistua

Torstaina saimme lukea uutisista, ettei kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki päässyt Tallinnaan tuoreen suomalaisen romaanin julkistamistilaisuuteen. Tässä tuntuu olevan jo vanhan toistoa, sillä lukevalle yleisölle kerrotaan enemmän siitä, missä kulttuuriministeri ei käy kuin mihin hän lopulta osallistuu. Onneksi tällä kertaa uutisoitiin myös syy, sairastuminen, ettei asiasta tarvitse vetää enempää johtopäätöksiä. Kriittisempi voi tosin kysyä, miksi valtioneuvoston jäsenen tarvitsisikaan osallistua kirjan markkinointitilaisuuteen.

Vuosi sitten kohuttiin siitä, että Arhinmäki jätti väliin Musiikkitalon avajaiset ja oli Liettuassa katsomassa Suomen maajoukkueen koripallo-ottelua. Tämän vuoden heinäkuussa puolestaan Savonlinnan oopperajuhlat pahoitti mielensä siitä, ettei kulttuuriministeri luvannut saapua 100 vuotta täyttäville juhlille. Esa-Pekka Salonen heitti vettä kiukaalle arvostelemalla ministeriä puolueellisuudesta.

*

Kulttuuriministerin tehtävä on tutustua kenttään laajasti ja kehittää kulttuurielämää monipuolisesti. Jos tämän päälle jää aikaa osallistua ja edustaa, sekin työ on hyvä tehdä tasapuolisesti. Silti on vaikea hyväksyä, että osallistuminen – tai osallistumattomuus – kulttuuritapahtumaan olisi merkki jostakin syvällisemmästä asenteesta. Miksi tällaista pitää ylipäätään vahtia, vai ovatko suomalaiset sittenkin mielensapahoittajien sukua?

*

Olin hiljattain radion keskusteluohjelmassa taittamassa peistä musiikin ja vallan suhteesta. Vähitellen ajauduttiin pohtimaan taiteen ja viihteen kysymyksiä. Vaikka on jo moneen kertaan todettu, miten keinotekoinen erottelu korkeakulttuuriin ja populaarikulttuuriin on, silti aihe nousee itsepintaisesti esiin. Kulttuuriministerin puuhissakin on asetettu vastakkain klassista musiikkia edustava Musiikkitalo ja liettualainen koripalloareena.

Lähtökohtaisesti on niin, että kuilu korkean ja matalan välillä on tietoisesti synnytetty sosiaalinen ero: se on itsessään kulttuurin tuote. Erityisen syvälle tätä kuilua kaivettiin toisen maailmansodan jälkeen: Suomessa kiihkoiltiin rillumareikulttuurista, ja Spedekin koetti vakuuttaa tekevänsä ”taatusti ei-taidetta”.

*

Populaarikulttuurin käsite viittaa latinankieliseen sanaan populus, kansa, mutta se kantaa sisässään roomalaisen lain mukaista merkitystä: kansa on enemmistö. Tosiasiassa monet populaarikulttuuriin mielletyt ilmiöt eivät välttämättä ole yhtään sen ”populaarimpia” kuin muutkaan. Olin kesällä katsomassa Kupittaalla jalkapallo-ottelua, ja katsomossa oli runsaat tuhat katsojaa. Silti mieleen ei juolahtaisikaan kutsua tätä pienen piirin harrastukseksi. Samaan aikaan Helsingin Musiikkitalossa myytiin tupa täyteen kaksi ilta peräkkäin – Richard Wagnerin Tristan ja Isolde on niin suosittu. Turun musiikkijuhlien suurimpia voittoja oli tänä vuonna loistava Monteverdi-konsertti, jossa oli urheilujuhlan tuntua ja katsomo täpötäynnä. Niin populaaria on 1600-luvun musiikki.

*

Minusta olisi hienoa, jos kaikenlaisissa kulttuuritapahtumissa käytäisiin ennakkoluulottomasti. Muistan erään luennoitsijan 1980-luvun alussa korostaneen, miten tärkeää on ohittaa kulttuurin arvohierarkiat ja katsoa asioita avoimin silmin. Hän kysyi provokatiivisesti: voiko kulttuuria ymmärtää, jos ei elämässään kertaakaan käy nyrkkeilyottelussa?

Hyvä kysymys, vaikka nyrkkeilyottelussa en olekaan vielä käynyt. Kulttuuri on inhimillistä. Siihen sopivat niin Monteverdi kuin urheilukin.

(julkaistu Turun Sanomissa 1.9.2012)

Keihäänkärkiä

Viime keskiviikkona 1,5 miljoonaa suomalaista kerääntyi televisioiden ääreen seuraamaan miesten keihäänheiton karsintaa. Olympialaisten aikaan perinteisen menestyslajin merkitys korostuu, kun tulokset muuten ovat laihoja. Toisin oli sata vuotta sitten, kun Suomi oli vahvoilla keihäänheiton lisäksi kestävyysjuoksussa ja painissa.

Itse asiassa suomalainen keihäänheitto viettää tänä vuonna satavuotisjuhlia, jos mittarina pidetään olympiamenestystä. Tukholman kisoissa 1912 Julius Saaristo voitti ensimmäisenä suomalaisena keihäänheiton olympiakultaa, molempien käsien yhteistuloksella.

Saaristo muisteli myöhemmin radiohaastattelussa, että siihen aikaan keihäät olivat pääosin kelvottomia, mutta Tukholman karsintoihin saatiin puuseppä Räsäsen koivukeihäitä, jotka lensivät kuin tuulispää. Olympialaisissa piti kuitenkin heittää ruotsalaisilla ”vetelillä saarnikeihäillä”. Tästä huolimatta suomalaiset ottivat molempien käsien yhteistuloksessa kolmoisvoiton.

*

Viimeisen kymmenen vuoden aikana keihäänkärkiä on etsitty muualtakin kuin stadionien nurmesta.  Keihään terä on vertauskuva, jonka juuret ovat sotaisassa kielenkäytössä, taistelupuheessa. Yrjö Jylhä kirjoitti jatkosodan aikaisessa Syvärin laulussaan: ”Nyt marskin armeija rynnistää: kuin keihäs se iskee – ja keihäänkärki on joukkomme nuori ja huimapää.” Sittemmin keihäänkärkiä on käytetty politiikan ja ideologisen taistelun välineenä.

Nopea tutkimus suuren päivälehden arkistoon kertoo, että vielä 1990-luvun alussa keihäänkärkiä löytyi etupäässä arkeologisilta kaivauksilta ja urheilukentiltä. Lainausmerkeissä kärkiä alkoi tosin esiintyä myös talouselämän ja politiikan maaperässä. Kun presidentit Mauno Koivisto ja Boris Jeltsin tapasivat 1992, suomalaiset kertoivat venäläisille teollisuutensa ”uusista keihäänkärjistä”. Teknologian asema kansakunnan teränä korostui 90-luvun kuluessa, ja vuonna 1997 Nokiaa kehuttiin ”Suomen teollisuuden lippulaivaksi ja televiestinnän keihäänkärjeksi”.

Keihäänkärjestä tuli innovaatiopolitiikan lempikäsite, joka levisi yritysmaailmasta yliopistoihin, ”innovaatiotoiminnan moottoreihin”.

Mutta mitä keihäänkärjestä puhumisella oikeastaan tarkoitetaan? Osuuko kärki ensimmäisenä maaliin ja johdattaa peräpäänkin onnellisesti voittoon? Kärki on veturi, joka halkoo ilmaa ja vetää mukanaan. Vai halutaanko sanoa, että kilpailu on niin kovaa, että on pakko valita kärjet huolellisesti ja jalostaa ne niin teräviksi kuin mahdollista? Kärki on huipulla, jota muut eivät voikaan saavuttaa.

*

Tätä on syytä pohtia, kun arki koittaa. Mutta tänään vannon vain niiden keihäänkärkien nimeen, jotka lähtevät Mannion, Pitkämäen ja Ruuskasen kädestä.

Epäilemättä kamppailu teknologian ja teollisuuden kärkikaartissa on armotonta, mutta taistelua on keihäänheittokin. Melbournen kesäolympialaisissa 1956 Espanja koetti suistaa Pohjoismaat mitalipallilta uudenlaisella heittotyylillä. Keihäästä otettiin kiinni keskeltä, ja muutaman notkean kierroksen jälkeen keppi paiskattiin ilmaan. Metrejä kertyi, mutta keihäs lensi holtittomasti minne sattui. Jo karsinnoissa todettiin, että tyyli pitää kieltää yleisön turvallisuuden takia. Espanjalaisjuonittelusta huolimatta kulta tuli Skandinaviaan, kun norjalainen Egil Danielsen repäisi keihäänheiton uudeksi ME-tuloksen 85,71. Sillä kertaa Suomi ei ollut kisassa mukana.

Se, miten käy sata vuotta Suomen ensimmäisen keihäskullan jälkeen, selviää tänään. Muutama keihäänkärki pienellä kansakunnalla sentään vielä on.

(julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2012)

Valkokankaalla väreilee Turku

Juhannus on kotimaisen elokuvan juhla. Kotikatsomossa nähtiin Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957), legendaarisen sarjan yhdeksäs lenkki. Sen alussa Pekka ja Pätkä lähtevät kiertueelle ja aloittavat, mistäpä muualta kuin, Turusta. Kaverusten auto kurvaa Brahenpuistoon, ja kamera paljastaa Akatemiatalon, Pietari Brahen patsaan ja tuomiokirkon. Pekka nousee, oikoo jäseniään ja huokaisee: ”Historiioo, historiioo, joka henkäyksellä historiioo…”

Toverukset astuvat ihmettelemään patsasta, jota he kutsuvat ”Pietar Suureksi”. Pätkä ei malta olla lohkaisematta: ”Jos minulle ehdotettaisiin patsasta, niin minä sanoisin, että kiitoksia vaan, mutta jos se kansakunnalle sopii, minä ottaisin tämän kunnian mielummin rahassa.” Pekka puolestaan kommentoi: ”Hyvähän sinun on puhua, kun sulle ei ehoteta patsasta, mutta mulle vielä ennen pitkää pystytetään patsas.”

Itsetietoinen lausahdus viittaa Pekka Puupään suosioon. Puupään patsaasta onkin sittemmin haaveiltu säännöllisin väliajoin, mutta muistomerkin sai lopulta näyttelijä Esa Pakarinen synnyinkuntaansa Rääkkylään.

*

Turun historiallisuutta kommentoivana elokuvana Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä on poikkeus, sillä valtaosa Suomi-filmeistä kuvattiin pääkaupunkiseudulla tai korkeintaan ”Hollolan Hollywoodissa”, joka tarjosi mehevät maalaismaisemat. Turussa purkitettiin sota-aikana muutama näytelmäelokuva paikallisin voimin, mutta alan keskus säilyi Helsingissä.

Turun poissaolo selittyy osin sillä, että kaupunki oli Suomen historian kehto, eikä menneisyyteen sijoittuvia elokuvia tehty kovinkaan runsaasti. Valentin Vaala ohjasi 30-vuotisen sodan aikaan sijoittuvan komedian Sysmäläinen (1938), mutta Turun katunäkymät kuvattiin Kollariniemessä Heinolan maalaiskunnassa. Elokuvassa puolet on petäjäistä.

Hakkapeliittojen aikaan sijoittui niin ikään Ilmari Unhon seikkailu Sadan miekan mies (1951). Se on siitä harvinainen historiallinen elokuva, että sitä kuvattiin Turun linnassa. Kuvauksia tehtiin myös linnan puistossa, mutta lopullisessa elokuvassa ulkokohtauksiin yhdistettiin otoksia Suomenlinnasta. Kuvitteellisen Kolmen Tuopin majatalon ulkokuvat taltioitiin Luostarinmäen käsityöläismuseossa.

Eniten paikallisväriä oli 1700-luvulle sijoittuvassa romanttisessa komediassa Katarina kaunis leski (1950), jonka aurinkoiset Aurajoki-jaksot tosin kuvattiin Vantaajoella.

*

Toisin on nyt. Vuosituhannen alusta lähtien Turku on väreillyt valkokankaalla enemmän kuin koskaan. Toivoisin, että taustalla olisi muuttunut valtakunnallinen asenne turkulaisuuteen. Epäilemättä Aku Louhimiehen Levottomat (2000) todisti varsinaissuomalaisten maisemien filmaattisuudesta, ja Reijo Mäen menestys on tarjonnut sopivan katu-uskottavaa raaka-ainetta tuleville elokuvantekijöille.

Nousun taustalla on kuitenkin määrätietoinen työ, jossa alueelle on houkuteltu niin kansallisia kuin kansainvälisiäkin elokuva- ja tv-tuotantoja. Länsi-Suomen Elokuvakomissio (WFFC) on tehnyt erinomaista työtä, jonka satoa kannetaan pitkään. Toiminnalla on vaikutusta alueen työllisyyteen ja osaamiseen, mutta pidän tärkeänä myös sitä, että tuleville polville jää paikallista elokuvallista muistia. Mitä kauemmas taakse katsotaan, sen pääkaupunkikeskeisempää tämä muisti on. Siksi on tärkeää monipuolistaa ja moninaistaa niitä tapoja, joilla ympäristöä kuvataan elokuvan keinoin.

*

Yhtä jään kaipaamaan. Milloin Turussa kuvataan mittava epookkielokuva, joka lyö laudalta Sadan miekan miehen ja jossa historiallinen miljöö pääsee oikeuksiinsa?

(julkaistu Turun Sanomissa 5.7.2012)

Länsimaiden perikato

[Tämä kolumni julkaistiin Turun Sanomissa 1.6.2012, ja se oli tiivistetty pidemmästä professoriluennosta, joka löytyy myös verkosta kulttuurihistorian blogista.]

Turun Suomalainen Yliopisto sai marraskuussa 1924 valovoimaisen vieraan. Saksalainen historianfilosofi ja kulttuurikriitikko Oswald Spengler saapui luennoimaan ja houkutteli Akatemiatalon juhlasaliin tuvan täydeltä väkeä. Vieras oli niittänyt mainetta teoksella Länsimaiden perikato (1918–22).

Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Spengler oli vetänyt johtopäätöksen, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat. Sodan jälkeen näillä ajatuksilla oli erityistä kysyntää, sillä päättynyt katastrofi oli helppo tulkita lopun enteeksi.

*

Spenglerin jälkeen ajatukset länsimaiden kriisistä ja perikadosta ovat olleet säännöllisesti esillä, ja tuntuu, ettei perikadolle ole näkyvissä loppua. Länsimaisen rappion tarina on itse asiassa Spengleriä vanhempi ja olennainen osa vastakohtaansa, myyttiä länsimaiden edistyksellisyydestä. Rappiota ei olisi, ellemme jo olettaisi länsimaiden olevan sivistyksen kärjessä.

Perikadon teema on ajankohtainen tänäänkin. Politiikan tutkija Samuel P. Huntington julkaisi 1996 teoksen Kulttuurien kamppailu, johon viitattiin usein syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä. Viime vuonna historioitsija Niall Ferguson puolestaan julkaisi kirjan Sivilisaatio: me ja muut, joka etsii länsimaiden oletetun menestystarinan juuria. Parhaillaan televisiossa pyörii Fergusonin sarja Länsimaiden illankoitto, jonka nimi viittaa suoraan Spenglerin teokseen ja jatkaa sitkeästi länsimaiden perikadon ajatusta.

Nyt uhat ja haasteet ovat toisenlaiset kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, mutta samalla perikadon jatkuva toistuminen pakottaa kysymään – ei niinkään sitä, ovatko länsimaat todella tuhon partaalla – vaan mitä kriisin kokemus, perikadosta puhuminen, merkitsee ja mitä sillä halutaan saavuttaa.

*

Jo Oswald Spenglerin aikana perikato ymmärrettiin vaihtelevin tavoin. Vajaa viikko vierailun jälkeen sanomalehti Uusi Aura julkaisi pääkirjoituksen ”Länsimaiden heikko kohta”, jossa näkemys perikadosta yhdistyi Venäjällä tapahtuneeseen vallankumoukseen ja hiipivään kommunismin pelkoon. Länsi-Euroopan kansat eivät pääkirjoituksen mukaan nähneet uhkaavaa vaaraa. Kirjoittajan mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneissä pikkuvaltioissa oli toisenlaista ”voimaa” kuin vanhoissa ”kangistuneissa” Länsi-Euroopan maissa, sillä niillä oli halu elää ja luoda uutta.

Uuden Auran kirjoituksessa ajatus länsimaiden tuhosta yhdistyy vaaran kokemukseen, siihen, että kriisin hetkellä käsitys historiasta asettuu liikkeeseen. On tärkeää ymmärtää historia jatkuvasti muuttuvana merkityksenantona. Ihminen on itse ajan virrassa, ja siksi historiaa pitää tarkastella myös kokemukselliselta kannalta. Historia on aina sitä, mitä se meille merkitsee.

*

Minulle keskustelu länsimaiden perikadosta on puhetta historian merkityksellisyydestä. Spenglerin, niin kuin Fergusoninkin, ajatukset kielivät siitä, että historiakäsitys kumpuaa kriiseistä. Horisonttimme muuttuu joka hetki; ja siksi historia on kirjoitettava aina uudelleen. Yritämme katsoa menneisyyttä ulkopuolelta, mutta olemme väistämättä sen osia, sen synnyttämiä ja perillisiä. Juuri tämä perillisyys tekee perikadon ajatuksesta inhimillisen, sillä se sisältää ajatuksen siitä, että jokin, joka on kerran alkanut, väistämättä päättyy. Juuri kriisin hetkellä menneisyys muuttuu tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

Bobrikov ja kiviriippa

Harvoin on Kreikka kuumentanut tunteita yhtä paljon kuin näinä ankeina aikoina. Keskustan puheenjohtaja kutsuu Kreikkaa kiviriipaksi ja hänen perussuomalainen kollegansa ristii Kreikan kriisiä ratkovan EU-komissaarin Bobrikoviksi.

*

Kaksi sataa vuotta sitten Euroopan avainkysymys oli Kreikan vapaus. Nyt kiinnostavat vain Kreikan vakaus – ja sen hinta.

Suomessa seurattiin 1800-luvun alussa Kreikan itsenäisyystaistelua herkeämättä. Kun Suomi valmistautui elämään Venäjän ikeessä, Kreikassa suunnitteltiin kapinaa osmaneja vastaan. Maaliskuussa 1821 piispa Germanos nosti salkoon kapinallisten tunnusmerkin, sinisen lipun, jossa oli valkoinen risti. Toukokuussa 1848 vedettiin Suomessa salkoon valkoinen lippu, jonka keskellä komeili sininen risti. Kreikan ja Suomen kohtalot ovat lähellä toisiaan, jos niin halutaan. Kreikka itsenäistyi vuonna 1829, Suomi 88 vuotta myöhemmin.

Kun ensimmäinen sortokausi alkoi helmikuussa 1899 ja näkymät Suomessa synkkenivät, voimaa ammennettiin historiasta. Sanomalehdistössä kerrottiin, miten urhea Kreikan kansa oli muinoin taistellut persialaisia vastaan. Jean Sibelius sävelsi Ateenalaisten laulun, joka ihannoi helleenien puolustustahtoa.

Viikko helmikuun manifestin allekirjoittamisen jälkeen Kaiku-lehti uutisoi Kreikan vapaussodan veteraanin kenraali Coroneosin kuolleen Ateenassa 91-vuotiaana. Kenraalia oli houkuteltu Egyptiin sotajoukkoja uudistamaan, mutta tämä oli vastannut ykskantaan: ”Oikea sotilas ei myö miekkaansa, mutta hän tarjoo sen käytettäväksi siellä, missä jonkun kansan vapaus tai isänmaan kunnia on kysymyksessä.”

En väitä, että historia oikeuttaisi Kreikan holtittoman taloudenpidon. Ehkä Kreikka on ”kiviriippa”, jos EU nähdään vain talousliittona. Jos sen halutaan olevan muutakin, tilanne on toinen. Ajatellaanpa, jos Euroopan museot joutuisivat maksamaan korvauksen kaikista niistä kreikkalaisista maljakoista, patsaista, rakennuksista ja muusta historiallisesta pääomasta, joka vuosisatojen mittaan on rahdattu pois maasta. Silloin vakuudet olisivat jo koossa.

*

Mutta mitä ihmettä Kreikalla ja Bobrikovilla on tekemistä toistensa kanssa? Miksi ketään pitäisi tänä päivänä kutsua ”Bobrikoviksi”?

Epäilemättä puoluejohtajan tietoisena tarkoituksena on ollut rinnastaa kaksi aikakautta, autonomian aika, jolloin Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta, ja nykyhetki, jossa Suomi on Euroopan Unionin jäsenenä isomman kokonaisuuden osa. Rinnastuksen hämäränä tausta-ajatuksena väikkyy oletus itsenäisemmästä Suomesta EU:n ulkopuolella.

Kurkistus nettiin osoittaa, että ”Brysselin Bobrikovia” on jo ehditty pitää ”loistavana rinnastuksena”. Molemmat sanat alkavat toki b-kirjaimella, mikä antaa häivähdyksen runoutta politiikan paperinmakuiseen kieleen, mutta muutoin vertauskuva ontuu kuin 30-vuotisen sodan välskäri. Kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikov henkilöi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Venäjän vallan tiukkenevaa otetta, yhtenäistämispolitiikkaa – ja hän oli itse sortotoimien keskeisiä arkkitehteja. En pysty näkemään bobrikovilaisuuden häivääkään suomalaisten itsensä valitsemassa EU:n virkamiehessä.

Politiikassa kaksi keinoa on ylitse muiden, sanat ja teot. Olennaista on, että sanatkin ovat tekoja, jotka vaikuttavat ja jäävät elämään.

Oikea Bobrikov päätti lopulta päivänsä onnettomasti, poliittisen murhan uhrina. Jo siksi sanaleikkien ja sutkautusten merkityksiä kannattaa pohtia, poliitikon erityisesti.

(julkaistu Turun Sanomissa 28.2.2012)

Juhlien jälkeen

Guimarães ja Maribor. – Kuulostavatko tutuilta?

Guimarães on runsaan 40 000 asukkaan kaupunki Pyreneiden niemimaan luoteisosassa, Portugalin ensimmäisen kuninkaan Alfonso I kotipaikka ja nykyisin myös Unescon maailmanperintökohde. Maribor taas on Slovenian toiseksi suurin kaupunki, vaikka asukkaita on vain 120 000. Keskiaikainen Maribor tunnettiin myös nimellä Marburg an der Drau, ja se sijaitsee 125 kilometriä Ljubljanasta koilliseen.

Vuosi 2012 merkitsee Guimarãesille ja Mariborille samanlaista etsikkoaikaa kuin vuosi 2011 oli Turulle ja Tallinnalle. Ne astuvat parrasvaloihin, Euroopan kulttuuripääkaupungeiksi.

*

Kirjoitin Turun kulttuuripääkaupunkivuotta koskevan kolumnin 19. syyskuuta 2008. Kansainvälisen talouden näköalat olivat silloin synkkiä. Yhdysvalloissa investointipankki Lehman Brothers oli juuri ajautunut konkurssiin, eivätkä näkymät olleet kovinkaan ruusuiset. Syksyllä 2008 epäiltiin myös sitä, mistä rahat saataisiin kerättyä kulttuuritoimintaan. Väliin mahtui valoisampiakin jaksoja, mutta talouden vuoristoradalla meno on vain kiihtynyt. Tästä huolimatta Turun 2011 -hanke onnistui kuin onnistuikin kokoamaan tarvittavat resurssit.

Syksyllä 2008 Turun urakka oli vielä kaukana edessäpäin, monien pohdiskelujen, arvelujen, epäilyjen ja toiveiden kohteena. Suunnitelmissa tuntui tärkeältä se, että tavoitteena oli ymmärtää kulttuuri laajasti, ei vain tuotettuna ohjelmana vaan elämän kokonaisuutena, jaettujen merkitysten ja kokemusten maailmana. Nyt kun vuosi 2011 on takana, on selvää, että tässä myös onnistuttiin. Kulttuuri ei ollut vain taidepalvelujen tarjontaa vaan ulottui laajemmalle, kaduille ja koteihin, arkipäivään ja hyvinvointiin.

*

Turussa on takana ennennäkemättömän runsas vuosi. Nyt kun kalenterin lehti on käännetty, tunteet ovat ristiriitaiset. Olin itse mukana useammassakin hankkeessa, mutta oikeastaan ne eivät ole päättyneet. Juhlat ovat virallisesti ohi, mutta kulttuuri ei noudata kalentereja. Tarkoitus on jatkaa.

Vuosi 2011 tarjosi niin monia ainutlaatuisia mahdollisuuksia, että niihin olisi pitänyt tarttua kaikkiin. Mutta voimat eivät aina riittäneet, ja moni hieno tapahtuma jäi näkemättä ja kokematta. Silti niistä pystyi ammentamaan voimaa, ystävien kokemusten kautta.

Ristiriitaisesti olen katsellut Turun kulttuuripääkaupunkivuoden valtakunnallista näkyvyyttä. Minua voi syyttää nurkkapatriootiksi, mutta silti tuntuu, että esimerkiksi pääuutislähetyksissä helsinkiläiset ja espoolaiset teatteriensi-illat menivät heittämällä turkulaisten produktioiden ohi. Suomessa on vielä matkaa valtakunnallisesti merkitykselliseen journalismiin.

Mutta miksi jäädä tuleen makaamaan, kun takana on hieno vuosi ja tukku arvokkaita elämyksiä. Maailmaa voi muuttaa vain toimimalla ja tekemällä itse. Maailma ei ole sitä, miltä se näyttää.

*

Pitäisikö sanoa, että juhlat ovat ohi? On selvää, että vuonna 2011 kulttuuriin voitiin panostaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Mennyt vuosi osoitti, etteivät kulttuurin kysymykset ole suloista turhuutta. Kulttuuriin ei vaikuteta vain kulttuuripolitiikalla tai eristämällä ”kulttuuri” omaksi rahoitusmomentikseen. Kaupunkilaisten elämään voidaan vaikuttaa kaikkien hallintokuntien sisällä ja yli rajojen – kulttuurin keinoin.

Vielä olennaisempaa on se, että kulttuuri olemme me itse. Nyt kun vuosi 2011 on takana, on hyvä miettiä, mitä itse kukin voimme tehdä, että Turkua voisi kutsua kulttuurikaupungiksi myös vuonna 2012.

(julkaistu Turun Sanomissa 3.1.2012)

Elämä on anomus

Syyskuu on kuukausista julmin. Siltä ainakin tuntuu sen perusteella, etteivät päivän tunnit tahdo riittää. Yliopistolla syksyn alku on tiivistä jo siksikin, että lukukausi on alussa. Oman mausteensa tuovat muuttuvan organisaation hallinnolliset kiemurat, jotka lisääntyvät vuosi vuodelta. Uutta opittavaa on jatkuvasti enemmän.

Uutta on myös Suomen Akatemian muuttunut hakujärjestelmä. Viime vuosien aikana tutkimusmäärärahojen hakuaikataulut ovat säännöllisesti vaihtuneet. Kun viime vuonna deadline oli vielä lokakuun lopussa, tänä vuonna hakemukset pitää jättää syyskuun aikana. Hakijoiden näkökulmasta ratkaisu ei ole onnistunut. Jos aiemmin on ollut kiirettä, nyt on vielä hektisempää.

*

Suomen Akatemia on kotimaan merkittävin tiederahoittaja. Tosiasia on se, ettei yliopistoissa työskentelevien opettajien ja tutkijoiden työaikaan enää juurikaan mahdu tutkimusta, vaikka uuden tiedon etsimisen ja löytämisen pitäisi olla toiminnan ytimessä. Tuoreita ideoita pitää pystyä testaamaan ulkopuolisen rahoituksen turvin. Siksi Akatemian, ja muidenkin ulkoupuolisten rahoittajien, rooli on keskeinen.

Samaan aikaan kun hakuprosessi on mutkistunut ja edellyttää yhä tarkempaa dokumentaatiota, kilpailu on kiristynyt. Rahoitukset ovat suurempia, mutta niitä saavat yhä harvemmat. Osin on kyse yliopistojen taloudellisen aseman muutoksista. Nykyisen kokonaiskustannusmallin maailmassa merkittävä osa rahoituksesta menee yleiskustannuksiin. Vaikka tutkimushankkeiden määrärahat paperilla ovat muhkeampia kuin aiemmin, samalla rahalla saadaan huomattavasti vähemmän tutkimusaikaa – ja henkilötyövuosia – kuin ennen.

Väistämättä tulee mieleen, ettei suomalaisen tiederahoituksen tulevaisuus näytä ruusuiselta. Perustutkimus tarvitsee kipeästi ja ripeästi toimenpiteitä. Tilastoissa kaikki on hyvin, mutta todellisuus on ankara.

*

Tutkijoille hakemusten kirjoittaminen on työn olennainen osa. Toisinaan kuulee nuoren tutkijan huokaisevan, ettei elämässä mitään muuta ehdi tehdäänkään kuin hakemuksia. Juuri nuorille nykytilanne on ristiriitainen. Kilpailu rahoituksesta on kireämpää kuin koskaan, ja anomuksia joutuu kirjoittamaan solkenaan. Väitöskirjantekijän ahdinkoa lisää vielä se, että monet säätiöt ovat siirtäneet tukeaan post doc -tutkimuksen puolelle.

Miten jatkuva anominen ja hakemusten rustaaminen lopulta vaikuttavat tieteen tulevaisuuteen? Idealisti sanoo, että erinomaiset ideat pärjäävät aina. Realistina voin todeta, ettei näin valitettavasti ole. Tiederahoitusta ohjaavat monet yhteiskunnalliset tekijät, minkä vuoksi loistavia ideoita jää tukuttain pöytälaatikkoon. Miten järjestelmää pitäisi kehittää niin, että se tunnistaisi herkemmin myös odottamattomat ja yllätykselliset älynväläykset silloinkin, kun ne tuntuvat epämuodikkailta?

*

Eniten olen huolestunut siitä, miten kiristynyt kilpailu ja päättymätön anomusruljanssi vaikuttavat tutkijan tunteisiin ja motivaatioon. Jokainen hakemus merkitsee anomusta siitä, että tutkijanelämällä voi olla jatkoa.

Kilpailtu tiederahoitus on toki vain kapea näkökulma nykyiseen maailmanmenoon. Mehän olemme pitkään eläneet anomusyhteiskunnassa, jossa elämä ei lähtökohtaisestikaan ole omissa käsissä.

(ilmestynyy Turun Sanomissa 30.9.2011)

Sanojen riittämättömyydestä

Oslon keskustassa, tuomiokirkon kupeessa, on kukkameri, muistona järkyttävistä tapahtumista ja ilmauksena surun tunteista. Saavuin Osloon viime keskiviikkona, ja ensimmäisenä huomio kiinnittyi tunnelmaan. On hiljaista, rauhallista, ja liput ovat puolitangossa. Välillä joku vilahtaa ohi kukka kädessään. Uutislähetyksissä pohditaan, olisiko poliisien helikopteri voinut pelastaa osan uhriesta, olisiko voitu tehdä jotakin sellaista, joka jäi tekemättä. Iltapäivälehtien kansikuvissa toistuvat kuvat päätekijästä, istumassa panssariauton takapenkillä samaan aikaan, kun muistotilaisuuksia järjestetään päivittäin. Lehtien kansikuvat eivät varmaankaan auta hiljentymisessä. Ristiriita surun, hiljaisuuden kaipuun, ja puhumisen tarpeen välillä on huutava.

*

Tällä viikolla Oslon yliopistossa ovat kokoontuneet kulttuurihistorioitsijat kaikkialta maailmasta. Jo ennen kongressin alkua tuli tieto, että tapahtuma järjestetään, mutta kaikesta juhlimisesta pidättäydytään ja ensimmäisen päivän vastaanotto on peruutettu. Murhenäytelmä on koskettanut yliopistoa: Utøyan saarella menehtyi myös opiskelijoita, ystäviä ja läheisiä. Ensi maanantaina kampuksella on oma muistotilaisuus. Kun tästä kerrottiin kongressin avajaispuheessa, itku ei ollut kaukana.

Kongressin avajaisissa kävi ilmi, miten syvältä tapahtumat ovat kouraisseet. Jokaisessa yliopiston tiedekunnassa on pohdittu niitä keinoja, joilla tutkijat voisivat osallistua toisaalta kärsimyksen lievittämiseen, toisaalta niiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, jotka synnyttävät äärimmäisiä tekoja. Yksinkertaisia vaihtoehtoja ei lopulta ole: ongelmien selvittämiseen tarvitaan monialaista, tieteiden ja hallintokuntien rajat ylittävää yhteistyötä.

*

Oslon ja Utøyan terrori-iskujen jälkeen on keskusteltu paljon puheen ja puhumisen merkityksestä. Samaan aikaan kun sanat tuntuvat riittämättömiltä kuvaamaan kärsimystä, on korostettu netin vihapuheen vaikutuksia ja etsitty sellaisia puhumisen muotoja, joiden voi katsoa antaneen kimmokkeita terroriteolle. Ongelma on myös se, että terrori-iskujen tekijä on itse halunnut asialleen julkisuutta, jolloin kaikki julkinen puhe tuntuu puhuvan hänen pussiinsa. Jotkut taas välttävät manitsemasta nimeä, joka joka päivä seisoo muutenkin iltapäivälehtien lööpeissä. Tuntuu kuin samaan aikaan olisi tarve vaieta, vaientaa ja puhua.

Poliitikkojen suusta on kuultu äärimmäisiäkin kantoja siitä, että vihapuheen ehkäisemiseksi pitäisi nimettömänä kirjoittaminen kieltää. Lainsäädännöllisesti näin ei varmaankaan voi tehdä, mutta keskustelufoorumien olisi syytä pohtia omaa etikettiään: millainen puhe – tai tässä tapauksessa pikemminkin kirjoitus – on soveliasta, millainen loukkaavaa. Paljon vaikeampi on vaikuttaa siihen, millaisissa tapauksissa vihapuhe muuttuu teoiksi. On kuitenkin selvää, ettei puhetta ja tekoja voi erottaa toisistaan ja ettei vihapuheen suhteen saa olla sinisilmäinen.

Tunteiden tutkijat ovat todenneet, että ihmiset ovat vihaisimmillaan sanoessaan olevansa vihaisia.

*

Sanat ovat riittämättömiä, mutta ne voivat olla myös ylenpalttisia. Tässä tilanteessa tuntuu oikealta olla sanaton, mutta kun aikaa kuluu, on välttämätöntä aloittaa kriittinen keskustelu ja pohtia väkivallan kulttuuria pelottavan tuntuisia pohjamutia myöten. Sanat ovat riittämättömiä, mutta sanat ovat myös tekoja, jolla voimme vaikuttaa siihen, ettei murhenäytelmä toistu.

(julkaistu Turun Sanomissa 6.8.2011)

Epäsosiaalisen median voittokulku

Kirjoitin tämän kolumnin Turun Sanomiin keskiviikkona 20.7., ennen matkalle lähtöä, ja se julkaistiin lauantaina 23.7. Nyt, Norjan surullisten tapahtumien jälkeen, ajatukset sosiaalisesta mediasta ovat myllerryksessä, ja tuntuu, että olisi pitänyt kirjoittaa toisin.

* * *

Facebook herättää intohimoja. Viime viikolla uutisoitiin Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan tietosuojaviranomaisten huoli siitä, miten räjähdysmäisesti levinnyt yhteisöpalvelu käsittelee luottamuksellisia tietoja. Pohjoismaat esittivät 45 kysymyksen listan muun muassa siitä, miten nimi- ja osoitetietoja hallinnoidaan, mitä tapahtuu palveluun ladatuille kuville ja miten seksuaaliseen suuntautumiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen liittyviä tietoja käsitellään. Aikaa Facebookille annettiin elokuun loppuun asti.

Pohjoismaat eivät Facebook-varauksellisuudessaan ole yksin. Kesäkuussa Euroopan Unionin tietoturvayksikkö päätti tutkia Facebookin uuden automaattisen kuvantunnistuksen vaikutuksia käyttäjien yksityisyyteen.

*

Epäilemättä sosiaalisen median muutokset ovat niin nopeita, että perässä on vaikea pysyä, niin käyttäjän kuin lainsäätäjänkin. Toisaalta ihmettelen usein sitä, miten ”epäsosiaalinen” facebookin maine oikeastaan on. Valokeilassa ovat jatkuvasti kaupalliset intressit, viharyhmät ja yksityisyyden loukkaukset. Pitäisikö kohta puhua epäsosiaalisen median vallankumouksesta?

Yksityisyyden suojan näkökulmasta ongelmallista ei varmaankaan ole se tieto, jonka käyttäjä verkkoon syöttää. Sitähän voi itse säädellä. Omaa ikäänsä ei tarvitse paljastaa, ei poliittista kantaansa tai mitään muutakaan henkilökohtaista. Hyvässä uskossa kerrottuja intiimejä asioita muut voivat toki käyttää hyväkseen. Facebookissa henkilökohtaiset asiat eivät ole omissa käsissä. Niitä säätelee ohjelma, mutta tavallaan niitä määrittelevät myös kaverit, jotka voivat merkitä ystäviään kuviin tai paljastaa kaikenlaista sopimatonta… Facebook on loistava epäsosiaalisten motiivien toteuttamisen väline.

*

Sosiaalisen median käsite syntyi 1990-luvun lopulla, osana Web2.0:aa, jossa käyttäjät ovat myös sisällön tuottajia ja tiedonvälitys on hajautettua. Sosiaalisen median merkitystä on pidetty keskeisenä esimerkiksi siinä poliittisessa myllerryksessä, joka hiljattain vyöryi arabimaailman yli – ja vyöryy yhä.

Sosiaalisen median olomuotoja on niin monia, ettei niitä kaikkia kenties kukaan tunne: facebookin ohella yhteisöllisiä verkostoja punovat twitter, vuodatus, qaiku, jaiku, diigo, bebo, second brain, flickr, youtube, myspace, linkedin…

Olen ollut viikon verran twitterissä, ja seuraan näyttelijä Stephen Fryen ”twiitteejä” niin kuin 2,3 miljoonaa muutakin maapallon asukasta. Kesälomalla 140-merkkisten tiivistysten seuraaminen taitaa näyttää aika epäsosiaaliselta, mutta toisaalta pikaviestintä sopii vuodenaikaan hyvin, varsinkin jos ei jaksa istua koneen ääressä aamusta iltaan. Pelkään kuitenkin, että twiittailu saa jäädä, kun syksy koittaa.

*

Mutta kahta en vaihda.

Blogit edustavat nykyään sosiaalisen median kivikautta, mutta minulle ne ovat henkireikä. Voi kirjoittaa omista inhohimoista, silloin kuin haluaa. Aloitin kirjoittamisen runsaat viisi vuotta sitten, ja tekstejä on kertynyt vajaa tuhat. Lopultakaan ei ole kyse kovin radikaalista välineestä: blogipalvelu tarjoaa alustan päiväkirjan pitämiselle verkossa. Omia tekstejä ei tarvitse näyttää muille, sillä julkisuusasetuksia voi säädellä.

Kirjoittaminen on teknologisista mullistuksista huolimatta samanlaista luovaa toimintaa kuin ennenkin. Se ei ole yhtään vaikeampaa tai helpompaa. Kirjoittaminen on yhtä aikaa sosiaalista ja epäsosiaalista, yksin olemista ja muiden seuraan hakeutumista.

(julkaistu Turun Sanomissa 23.7.2011)

Kevyttä kesälukemista

Hallitusohjelma on heinäkuun alkaessa luettu jo hiirenkorville. Siinä on kaikki kevyen kesälukemisen tunnusmerkit: pituutta vajaa sata sivua, alku mukaansatempaava ja, vaikka rakenne on kaavamainen ja ilmaisu sietämättömän jäykkää, juoni sisältää yllättäviä käänteitä ja vaarallisia tilanteita. Kun sulkee kirjan ja puhaltaa kynttilän sammuksiin, pelon väristykset jäävät karmimaan selkäpiitä.

Totta puhuakseni, hallitusohjelma ei ole vain kesälukemista vaan vaikuttaa siihen, millaiseksi lukeminen Suomessa tulevaisuudessa muovautuu. Ohjelmassa todetaan kirjastolaitoksen keskeinen merkitys ”suomalaisten lukutaidon ylläpitämiselle ja kehittämiselle sekä lukuharrastuksen edistämiselle”. Samalla ohjelma lupaa kehittää kirjastotoimintaa ja edistää koulujen ja kirjastojen yhteistyötä.

Lukemisen edistäminen on tärkeää kaikissa muodoissaan – riippumatta siitä, tapahtuuko tihruttelu pulpetissa vai riippumatossa. Lukemisen kohteena voi olla pokkari tai lukulaitteeseen ladattu tiedosto, uusi tai vanha, millä tahansa kielellä, kunhan vain mielikuvitus lähtee liitoon.

Lukemiseen tarvitaan raaka-ainetta ja sen tarjoajana kirjasto on ylivoimainen.

Hallitusohjelman lausumien konkreettinen sisältö selviää vasta vähitellen. Erityistä painoa ohjelmassa saa se, miten kirjasto vastaa ”tietoyhteiskunnan haasteisiin”.

Toivottavasti kehitystyössä on malttia muistaa kirjastojen pitkän linjan tehtävä, joka ylittää hallituskauden intohimot. Digitaalisen kirjahyllyn rinnalla tarvitaan välttämättä myös kouriintuntuva, vanhojen niteiden rivistö.

*

Tähän aikaan vuodesta lehtien palstoilla annetaan mielellään vinkkejä kesälukemisesta. Hiljattain Lappeenrannan Sanomat kertoi dekkareiden, jännityksen ja kauhun suosiosta nimenomaan lomalukemisena, mikä ei ole järisyttävä yllätys. Myös klassikot kiinnostavat kesällä.

Mieleen muistuvat lapsuuden kesät. Kun olin murrosikäinen, nenää oli vaikea irrottaa kirjasta. Loma-aikaan lukeminen tuntui erityisen antoisalta, satoi tai paistoi. Kirjoista avautui mahdollisia maailmoja, joiden olemassaoloa oli osannut vain uumoilla. Kärsämäen sivukirjastoon oli turvallinen matka: se oli keidas lukujanoiselle nuorelle. Nyt tuota sivukirjastoa ei enää ole.

*

Uudessa hallitusohjelmassa kirjastoa koskeva osuus on lyhyt, aavistuksia herättävä kappale. Sen sijaan sana ’hyvinvointi’ toistuu ohjelmassa peräti 61 kertaa. Hyvinvointi on tulevalla hallituskaudella keskeisin tavoittelun kohde, mutta silti tuntuu, että sen saavuttamisen keinot on nähty kapeasti. Miksei hyvinvoinnin ymmärtäminen voisi olla kokonaisvaltaisempaa? Eikö kulttuuripolitiikka ole nimenomaan hyvinvointipolitiikkaa, jossa jokaista sivukirjastoa voi tarkastella hyvinvointilaitoksena?

Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella tehtiin hiljattain tutkimus lukemisen ja hyvinvoinnin suhteesta. Kohteena oli ennen kaikkea ryhmässä tapahtuva lukeminen, ja vastauksia kertyi peräti 60 lukupiiriltä ympäri Suomea. Monelle vastaajalle lukeminen oli itsessään hyvinvointia lisäävä tekijä, mutta tärkeää oli myös yhdessä lukeminen, lisääntynyt sosiaalinen vuorovaikutus, joka auttoi erityisesti elämän taitekohdissa.

Lukeminen voi tuntua maailmasta eristäytymiseltä, syrjään vetäytymiseltä, mutta tosiasiassa se kurkottaa aina kohti ihmistä.

Siksi lukeminen edistää hyvinvointia.


(julkaistu Turun Sanomissa 1.7.2011)

Valkokankaan muisti

Avasin muutama viikko sitten pölyttyneen pahvikansion, johon olen kerännyt lehtileikkeitä ja muistoja vuosien varrelta. Käteen osui Suomalaisen elokuvan festivaalin käsiohjelma vuodelta 1992. Olin pyydystänyt vihkoon nimikirjoituksia, ja muhkein oli kirvonnut George de Godzinskyn kynästä. Hän oli piirtänyt nimensä päälle viivaston ja pienen melodianpätkän sekä alle leveän puumerkkinsä. Muistiini on kirjautunut kuva de Godzinskystä elokuvateatteri Dominon aulassa mustekynä kädessä: nimikirjoitusten pyytäjiä oli paljon. Salissa oli juuri katsottu Ilmari Unhon musikaali Poretta (1941), johon maestro oli säveltänyt loisteliaan musiikin.

George de Godzinsky vieraili ensimmäisillä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla Turussa huhtikuussa 1992. Tähtivieraina olivat hänen lisäkseen Irma Seikkula, Matti Kassila, Ville Salminen ja Jukka Virtanen. Samana vuonna vietettiin itsenäisen Suomen juhlaa, ja niinpä Suomen elokuva-arkiston silloinen johtaja Kaarle Stewen totesi ohjelmavihon alkusanoissa: ”Elokuva on kansakuntamme kuvallinen muisti, jonka hämärtymisen voi estää vain 75-vuotias Suomi itse. Kukaan muu ei tee sitä puolestamme.”

Näin jälkeenpäin ajatellen tilanne oli epäilemättä otollinen vanhojen kotimaisten elokuvien arvonpalautukselle. Suomi eli ennennäkemättömän syvän talouslaman kourissa, itsenäisyyden juhlavuosi pakotti miettimään suomalaisen kulttuurin tilaa, dvd:n voittokulku oli vasta edessä ja tietoyhteiskunnan ajatuskin oli olemassa vain kiiltona insinöörien ja politiikkojen silmissä. Takana oli paitsi 1980-luvun kiihkeä videokulttuurin aika myös tosiasia, että televisiosta oli tullut vanhan kotimaisen elokuvan mausoleumi. Oli aika palauttaa elävä kuva kankaalle. Ohjelmavihon esipuheessa Ari Honka-Hallila totesikin: ”Vain suurella valkokankaalla elokuva voi paljastaa kiehtovuutensa salaisuudet, tekijöittensä tarkoitusperät ja tallentamansa ajankuvan.”

Suurella kuvalla on itseisarvo. Muistan hyvin sen Poretta-elokuvan esityksen, jossa de Godzinsky oli läsnä. Olin vastikään kirjoittanut artikkelin siitä, miten elokuvassa kuvattiin sota-ajan säännöstelyä. Vasta nyt, valkokankaalta, äkkäsin, että elokuvan interiöörit ovat täynnä Kansanhuoltoministeriön julisteita ja varoituksia mustan pörssin kaupasta. Tv-ruudulta näitä yksityiskohtia ei pystynyt erottamaan.

Kyse on myös muistista. Kun vuodesta 1992 lähtien joka vuosi on kevään kynnyksellä kokoonnuttu katsomaan vanhoja elokuvia, ne ovat palautuneet paitsi henkilökohtaiseen myös kulttuuriseen muistiin. Monet suomalaisen elokuvan tekijät olivat olleet poissa parrasvaloista vuosikymmenien ajan, ja varmasti uusi huomio myös liikutti niitä näyttelijöitä, ohjaajia ja elokuva-alan ammattilaisia, joiden työtä oli unohdettu arvostaa.

Näin jälkeenpäin voi todeta: onneksi kaikki on tapahtunut. Sellaiset veteraanit kuin Helena Kara, Mauno Kuusisto, Hannu Leminen, Risto Orko, Irma Seikkula ja Leif Wager, monista muista puhumattakaan, saivat kokea, ettei yleisö ole heitä unohtanut.

Parhaillaan Suomalaisen elokuvan festivaali järjestään 20. kerran Varsinais-Suomen Elokuvakeskuksen, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja Yleisradion tv-arkiston yhteistyönä. Viime vuosikymmenien kulttuurisessa ja teknologisessa myllerryksessä pitkä taival on kunnioitettava saavutus. Samalla se on osoittanut, miten merkittävää audiovisuaalisen kulttuuriperinnön tallentaminen ja sen muistiin palauttaminen on.

(julkaistu Turun Sanomissa 9.4.2011)

”Paras mahdollisista maailmoista”

Kaksi ja puoli sataa vuotta sitten seisova vesi alkoi Suomessa yhtäkkiä aaltoilla. Atlantilla tapahtuneen maanjäristyksen vaikutukset ulottuivat kauas. Kuuluisa rakastaja Giacomo Casanova tunsi maan vavahtelut Venetsiassa asti, mutta järistyksen keskus sijaitsi satojen kilometrien päässä Portugalin rannikosta luoteeseen. Seismologien mukaan Euroopan tuhoisimman maanjäristyksen täytyi olla voimakkuudeltaan lähellä yhdeksää Richterin asteikolla.

Tuhot olivat mittavia nykyisen Portugalin, Espanjan ja Marokon alueella, eikä uhrien määrää ole koskaan kyetty luotettavasti arvioimaan. Köyhälistökorttelien asukkaista ei tarkkaa lukua pidetty. Uhreja oli vähintään 100 000, mikä silloiseen asukaslukuun suhteutettuna tuntui musertavalta. Historiankirjoissa katastrofia on totuttu kutsumaan Lissabonin maanjäristykseksi, sillä Portugalin pääkaupungissa vaikutukset olivat suurimmat.

Marraskuun 1. päivä 1755 oli lauantai, ja katolisessa maailmassa vietettiin ”kaikkien pyhien päivää”. Kansa oli kokoontunut messuun juuri, kun järistys alkoi klo 9.30. Tarinan mukaan São Vicente de Foran luostarikirkossa munkit olivat laulamassa ”Gaudeamus omnes in Deo”, kun kirkko alkoi keinua kuin meren aalloilla. Ensimmäistä järistystä seurasi kaksi muuta nopeassa tahdissa. Ihmiset ryntäsivät kaduille, katot romahtivat, muurit murtuivat, niin vaatimattomat majat kuin palatsitkin lysähtivät kokoon. Hädän keskellä, kun maa tuntui pettävän jalkojen alta, Lissabonin asukkaat hakeutuivat rannalle, laitureille ja veneisiin.

Järistys oli kuitenkin tapahtunut meren alla, eivätkä lissabonilaiset osanneet varautua tulossa olevaan hyökyaaltoon. Aikalaisten arvion mukaan 40 minuuttia järistysten jälkeen 20-metrinen vesiseinämä vyöryi kaupunkia kohti. Englantilainen Charles Davy kirjoitti myöhemmin: ”Näkyviin ilmestyi valtava vesimassa, joka kohosi kuin vuori. Se lähestyi kuohuen ja pauhaten ja löi rannalle sellaisella voimalla, että aloimme juosta henkemme edestä niin nopeasti kuin pystyimme.” Lissabonin sataman laivat pirstoutuivat ja tuhannet asukkaat katosivat aaltoihin.

Katastrofin sinetöi viisi päivää roihunnut tulipalo, joka hävitti suurimman osan kaupungista. Inhimillisen kärsimyksen ohella vesi ja tuli toivat valtavan aineellisen tuhon: kuninkaan linnan kirjaston 70 000 harvinaista nimikettä olivat kadonneet ja Santa Marian katedraali oli raunioina neljän muun kirkon tapaan. Kurimukseen oli häipynyt myös markiisi de Lourcalin palatsin ainutlaatuinen taidekokoelma, johon kuului muun muassa Tizianon, Rubensin ja Correggion maalauksia.

Aikalaisissa Lissabonin tuho herätti pessimistisiä tuntoja. Miten Jumala saattoi rankaista kirkkoon kokoontuneita palvelijoitaan?

Myös ranskalainen kirjailija Voltaire kommentoi tapahtunutta teoksessaan Candide vuonna 1759. Romaanin nimihenkilö tapaa filosofi Panglossin, joka Leibnizin tapaan uskoo ihmisen elävän ”parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista”. Pangloss ja Candide saapuvat Lissaboniin juuri maanjäristyksen kynnyksellä ja joutuvat todistamaan järkyttävää kärsimysnäytelmää.

Luonnon julmuuden jälkeen nousi esiin ihmisen raadollisuus. Varkaat käyttivät sekasortoa hyväkseen, ja viranomaiset etsivät syyllisiä harhaoppisten parista. Miten maailma voisi olla paras mahdollinen?

Lissabonin kohtalosta puhuttiin vuosikausia, ja maanjäristystä kuvattiin niin näyttämöllä kuin kirjoissakin. Suomessa katastrofi herätti säälin ja pelon tunteita, mutta sillä myös peloteltiin. Nousiaisten kirkkoherra, herännäisjohtaja Abraham Achrenius sepitti aiheesta arkkiveisun, joka painettiin keväällä 1756 turkulaisen Merckellin kirjapainossa.

Achrenius tulkitsi onnettomuuden rangaistukseksi paavinuskoisille, ja luterilaisten tulisi ottaa varoituksesta vaari ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ajanmerkkejä oli veisun mukaan nähty Suomessakin: ukkonen oli Turussa polttanut riihen ja lyönyt Linnan kentällä kaksi hevosta tantereeseen. Hartolassa vaimo oli mennyt sunnuntaina peltotöihin – eikä salaman iskun jäljiltä säästynyt kuin tuohivirsu.

(julkaistu Turun Sanomissa 14.1.2005)

Historian filminauha

Kuulun niukkuuden ajan sukupolveen – ainakin siinä mielessä, että muistelen vieläkin lapsuuteni harvoja visuaalisia elämyksiä. Televisio vakiintui lähtemättömästi suomalaisiin koteihin 1960-luvun kuluessa, ja arkisen kuvakulttuurin muodonmuutos alkoi. Silti mieleen ovat painuneet elokuvateattereiden palatsimaiset salit ja valkokankaalta hehkunut lumemaailma. Taisin olla kahdeksanvuotias, kun kävimme katsomassa Carol Reedin musikaalin Oliver! Musiikki on pyyhkiytynyt muistista, mutta 1800-luvun synkkä Lontoo syöpyi mieleen, varsinkin loppukohtaus, jossa kimmeltävät aarteet vajoavat laitakaupungin vihreään liejuun.

*

Pidin viime viikolla esitelmän elokuvateattereiden historiasta Turussa. Tarinasta tuli lopulta aika surullinen, mutta se kertoi arkipäivän merkittävästä muutoksesta.

Eläviä kuvia nähtiin Turussa ensi kertaa vuonna 1897 hotelli Phoenixin salissa. Ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri, Maailman Ympäri, perustettiin vuonna 1905 Priman taloon nykyiselle Yliopistonkadulle. Alusta lähtien elokuvalla oli tärkeä paikkansa tietojen ja mielikuvien välittäjänä: se näytti kuvia ympäri maailman.

Huipussaan elokuvakulttuuri oli 1950-luvulla. Teattereita oli parhaimmillaan neljätoista, valtaosa aivan ydinkeskustassa. Muista vuosikymmenistä poiketen projektorit pyörivät myös laitakaupungilla, kun Kino Pansiola ja Taisto näyttivät eläviä kuvia ruutukaavan ulkopuolella. Laskelmieni mukaan paikkoja valkokankaan äärellä oli Turussa lähes 7000.

Vuosikymmenen lopulla avattiin erityisen näyttäviä saleja, Kino Ritz 1955, Kino-Turku ja Domino 1956 ja Casino 1958. Jos televisiotoiminta olisi Suomessa alkanut aikaisemmin, osa saleista olisi ehkä jäänyt pystyttämättä.

*

Kun elokuvateattereiden satavuotista historiaa katsoo tilastollisesti, paikkamäärien valossa, Turussa huippukohta oli täsmälleen puolivälissä. Sen jälkeen lasku on ollut yhtä nopeaa kuin nousu oli aikanaan. Tällä hetkellä säännöllistä esitystoimintaa on Turussa vain yhdessä osoitteessa, Kauppiaskadun 1500-paikkaisessa multiplex-teatterissa.

Toisen maailmansodan jälkeen elokuvateatterit, niiden kaduille työntyvät fasadit ja yleisöä viekoittelevat mainosvitriinit, olivat osa katukuvaa. Nyt tämä aika on ohi.

Jäljelle jääneissä teattereissa hiljainen vallankumous on vähitellen poistamassa filmikeloja pyörittävät projektorit, ja tilalle asennetaan uudet digitaaliset laitteet.

Tuntuu, että elokuvakulttuuri on monessa suhteessa palannut alkupisteeseensä. Aivan samoin kuin sata vuotta sitten, elokuva etsii paikkaansa erilaisten audiovisuaalisten viihdemuotojen joukossa. Samaan tapaan kuin Maailman Ympäri -teatteri tarjosi elämyksiä muualta maailmasta, nykypäivän multiplex avaa reaaliaikaisen yhteyden kaukaisiin oopperataloihin. Digitaalisen muutoksen keskellä elokuva hakee olomuotoaan.

*

Menneisyydestä on usein puhuttu filminauhana, kavalkadina, jossa asiat seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä.

Kun viimeiset hetkeni joskus koittavat – toivottavasti vasta pitkän ajan kuluttua – menneisyys vilistää silmieni ohi filminauhana. Se on varmaa. Mutta miten on seuraavan sukupolven laita? Missä järjestyksessä menneisyyden muistot kohoavat viimeisiään vetävältä kovalevyltä? Tämä jää arvoitukseksi.

Tai ehkäpä historia ei sittenkään ole filminauha vaan avoin kirja. Koskaan ei tiedä, mitä tulee seuraavaksi.

(julkaistu Turun Sanomissa 18.12.2010)

Leppoisampi elämä ja työurien ongelma

(julkaistu Turun Sanomissa 16.10.2010)

Suomalaiset kaipaavat vapaa-aikaa. Tähän johtopäätökseen päädyttiin viime keväänä julkaistussa tutkimuksessa, jossa haastateltiin vajaata 1200 suomalaista ja kysyttiin, mitä elämältä eniten toivottiin. Enemmistö arvosti työn sijasta vapaata ja halusi viettää aikaa perheen parissa.

Samantapaista tietoa tihkui julkisuuteen muutama viikko sitten, kun Yleisradio julkisti Toimihenkilöliiton Toimi-lehden kyselyn tuloksia. Toimihenkilöiden yleinen tavoite oli ”nykyistä leppoisampi elämäntapa”, neljännes vastaajista oli kokenut työssä uupumusta ja lähes puolet oli jossakin vaiheessa harkinnut irtisanoutumista. Eikä tässä vielä kaikki: kaksi kolmasosaa oli altis kulutustottumuksiensa tarkistamiseen, jotta elämä pienemmällä palkalla – ja suuremmalla vapaa-ajalla – olisi mahdollista.

*

Uutiset pysähdyttivät monestakin syystä. Ahneuden aika näyttää olevan ohi. Harvoin uutiset ovat yhtä positiivisia.

Toisaalta, mieleen tulee traaginen mykkäelokuva, jossa onni on juuri puhkeamassa kukkaan, kun karmea onnettomuus sen katkaisee. Samaan aikaan näiden ”leppoisamman elämän” haavekuvien rinnalla julkinen keskustelu työvoiman saatavuudesta käy kiivaana. Hallitus on asettanut tavoitteekseen työurien venyttämisen alkupäästään, opintoaikoja lyhentämällä, ja loppupäästään, pohtimalla eläkeiän nostoa. Ristiriita on siinä, että samaan aikaan kun yhteiskunnallinen paine työntekoon vahvistuu, kansa on ilmaissut halunsa hengähtää ja hypätä oravanpyörästä. Yksilöllisen arvomaailman ja yhteiskunnallisten odotusten välillä on sovittamaton ristiriita.

Jos todella olisi kyse 1920-luvun elokuvamelodraamasta, vaarana olisi päähenkilöiden halvaantuminen ratkaisemattoman, mahdottoman konfliktin keskellä. Lopputulos olisi synkkä.

*

Minulle tämä ristiriita kertoo siitä, etteivät työelämän olosuhteet tällä hetkellä edistä niitä tavoitteita, joita päivän politiikassa korostetaan. Ratkaisuja etsitään teknisin keinoin, rajaamalla opinto-oikeuksia, pyrkimällä tehostamaan valmistumista, organisoimalla työelämän rakenteita uudelleen, pidentämällä numeraalisesti – ja siten oikeastaan näennäisesti – työurien kestoa. Viime kädessä työuran pituuden ratkaisee työkyky.

Viimeiset parikymmentä vuotta yritysten tuottavuutta on kohennettu jatkuvin organisaatiomuutoksin. Sittemmin rakenteellisten muutosten pakko on vallannut julkisen sektorin, jossa tehoa etsitään yhä suuremmista yksiköistä. Meidän aikanamme suuri on kaunista.

Epäilemättä joskus on tarpeen tuulettaa asioita olan takaa, mutta jos muutos on itse tarkoitus, hintana on työelämän muuttuminen jatkuvaksi sopeutumiskamppailuksi. Jos joka toinen toimihenkilö on harkinnut irtisanoutumista, se kertoo toki positiivisen viestin siitä, että elämässä nähdään vielä vaihtoehtoja, mutta työelämän tilanteesta se on murheellinen signaali.

*

Tuntuu, että moni asia tapahtuu julkilausumattomien periaatteiden, muualta lainattujen mallien ja kyseenalaistamattomien ”hyvien käytäntöjen” pohjalta.

Nyt jos koskaan olisi syytä vakavasti miettiä, miten toivottuja tuloksia voidaan saavuttaa siten, ettei työkyky heikkene, ja miten työn tekemisen kulttuuria voisi muuttaa inhimillisemmäksi. Miten työntekijän kokemuksesta, pitkästä työurasta, tulisi sellainen pääoma, jonka varaan ansiokas työ niin yrityselämässä kuin julkisella sektorilla voi rakentua?

Lomaltapaluun ahdistus

Lomaltapaluun kuuma aalto pyyhkii Suomea. Helteen keskellä muuan tuttava totesi kaipaavansa lomaltapaluulomaa. Sorvin ääreen on vaikea asettua, kun sää on sellainen, että olisi parempi oikaista jäsenensä riippumattoon. Miksi ilmojen haltia ei jo ymmärrä heittää lisää raekuuroja? Lomaltapaluuahdistus on lomastressin muunnelma. Ennen ei ollut kumpaankaan. Suomalaiset saivat vuosilomaa ensimmäinen kerran vuoden 1922 työsopimuslaissa. Jos työsuhde oli kestänyt yli vuoden, sai lomaa ruhtinaalliset 4–7 päivää. Suorituspaineita tuskin oli, sillä pienet palkat eivät erityistä lomanviettoa sallineet. Pidennystä seurasi toisen maailmansodan kynnyksellä, kun lomaoikeus vuonna 1939 venyi 9–12 päivän mittaiseksi.

Lomasta taisteltiin koko 1900-luvun ajan, ja viime kädessä yleinen vaurastuminen ja elintason nousu tekivät tilaa vapaa-ajanvietolle. Toki parempi väki oli rentoutunut perusteellisesti jo aiemmin, mutta lain kirjain kohdistui nyt enemmistöön. Nykyiselle tasolle lomaoikeus nousi vuoden 1973 vuosilomalaissa.

*

Oma erikoisuutensa on lomaltapaluuraha. Muistelen lukeneeni, että Metalliliiton seitsemän viikon lakon hedelmänä sovittiin erillisestä lomaltapaluurahasta vuonna 1971. Työhön palaamista kannatti tukea siksikin, että kesähelteiden aikana moni teki ratkaisun siirtyä Ruotsin työmarkkinoille. Jos työntekijä palasi ruotuun, hän sai lomaltapaluurahan.

Loman pidentyminen on aineellisen hyvinvoinnin ilmentymä, mutta samaan aikaan lomailu on modernin kulutuskulttuurin osa: siihen pätevät samat suunnittelun ja aikatauluttamisen kysymykset kuin työelämäänkin. Olisin kiinnostunut tietämään, missä vaiheessa tästä tuli ongelma. Kuka alkoi ensimmäisenä puhua lomastressistä?

*

Tein tätä kolumnia varten pikaisen lehdistötutkimuksen. Lomastressi vilahti esiin siellä täällä, mutta 1990-luvun alun laman aikana se loisti poissaolollaan. Kun talousbarometri heilahti korkeammalle, aihetta käsiteltiin selvästi runsaammin, ja erityisesti kesä 2000 oli jatkuvaa lomastressin pyörittelyä. Iltapäivälehdet vyöryttivät esiin asiantuntijoita kertomaan stressin vaaroista ja antamaan laiskotteluohjeita. Demari totesi lopulta, että lomastressin jauhaminen vain lisäsi ahdistusta.

En jaksa uskoa, että kyse olisi pelkästä mediailmiöstä, tai siitä, että palstoja täytettiin lomapuheella parempien uutisten puutteessa. On selvää, että 2000-luvun taitteen nousukausi merkitsi stressaavampaa työelämää ja siten suurempia lomapaineita. Ehkä taustalla oli muutakin. Vuonna 2002 toteutetussa haastattelututkimuksessa kysyttiin muun muassa: ”Ovatko uusperheen lomat tai kesäjuhlat perinteisen perheen vastaavia monimutkaisempia?” Haastatelluista 46 % vastasi: ”Kyllä.” Lomastressiä tunnusti potevansa 14 % vastaajista.

Stressiin yritettiin puuttua myös lomanviettopaikoilla. Kesällä 2001 Särkänniemen elämyspuisto palkkasi huvipuistopastorin helpottamaan lomalaisten ”heinäkuisia paineita”.

Opiskelu- ja työelämän muutokset heijastuvat suhtautumisessa lomaan. Kaksi vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa loma-ahdistuksen määrä oli jopa kasvanut vuosituhannen vaihteesta, mutta eniten se kohdistui nuoriin. Peräti neljännes 25–34-vuotiaista koki lomasuunnitelmien laatimisen raskaaksi. Tulilinjalla ovat nuoret lapsiperheet, joita myös työelämän oravanpyörä ravistelee. Leppoisimmin lomaa odottivat 55–64-vuotiaat.

*

Sana ’loma’ on alun perin tarkoittanut väliä, välipaikkaa: ”Sormet sormien lomahan.”

Loman on tarkoitus katkaista työ. On surullista, jos lomasta tulee eräänlainen sairauspoissaolo. Kotimainen tv-kanava totesi hiljattain, että lomalla suomalaiset ”toipuvat vuoden koitoksista”. Toipumisen sijasta pitäisi puhua virkistymisestä.

Eräs mielipidekirjoittaja kirjasi heinäkuun lopussa 2000 mieleenpainuvat sanat: ”Jumalan kiitos, loma on ohi.”

(julkaistu Turun Sanomissa 15.8.2010)

Oma maa mansikka

Heinäkuun vakiouutinen on mansikkasadon kypsyminen. Ehkäpä tämä kuvastaa sitä tosiasiaa, että heinäkuu on kuukausista hiljaisin. Mitään ei tapahdu. Jo juhannuksen jälkeen Suomi hiljentyy odottamaan punaisia herkkujaan.

Kaksi vuotta sitten ilmassa oli katastrofin enteitä, kun Suonenjoella satoi pingispallon kokoisia rakeita. Juuri Suonenjoki on se seutu, joka kantaa suurimman vastuun mansikkasadon kypsymisestä.

Tänä kesänä leppeät säät ovat hellinneet herkkusuita, ja mansikoiden myynnistä saatavan tulon on arvioitu nousevan jopa 14 miljoonaan euroon.

*

Mansikka on, uskomatonta kyllä, ruusukasveihin kuuluva kasvisuku.

Kutsun mansikkaa marjaksi, vaikka kasvitieteilijät pahastuvatkin. Muistelen, että jo Pallivahan kansakoulussa mansikka leimattiin epähedelmäksi, mikä tuntui loukkaukselta. Lausahdus jäi mieleen, sillä mansikka oli lasten paras ystävä.

Nyt aikuisena totuus täytyy myöntää: hedelmöittymisen jälkeen mansikoiden kukkapohjus paisuu marjamaiseksi herkuksi, mutta tarkkaan ottaen varsinaisia hedelmiä ovat ulkopinnan pienet siemenet.

Minulle mansikka on aina marja. Niiden kypsymistä odotettiin kotikonnuilla, liiterin vieressä, ja niitä pujotettiin heinään Kärsämäen metsissä. Mansikka elää muistoissa.

*

Mansikan erinomaisuus piilee värin, maun ja tuoksun yhdistelmässä. Jo antiikin roomalaiset tunsivat sen houkutukset, sillä Vergilius varoitti ”kukkia ja mansikoita poimivia paimenia” heinikossa piilevistä käärmeistä.

Keskiajan kuvakulttuurista mansikan löytää usein. Uskonnollisessa symboliikassa sen suloinen tuoksu viittasi paratiisiin, kolmijakoinen lehti Pyhään Kolminaisuuteen ja kukan viisi terälehteä Kristuksen haavoihin. Mansikka viittasi myös vaatimattomuuteen, sillä kirkkaan punaisesta väristään ja huumaavasta tuoksustaan huolimatta se taivutti päänsä nöyrästi kohti maata.

Ehkäpä mansikkaan liittyi myös aistillisuus, sillä Hieronymus Bosch sijoitti 1400-luvulla mansikan himojen puutarhaan.

*

Myöhäiskeskiajalla villi metsämansikka oli kaikkien saatavilla, mutta suuria marjamääriä nautittiin vain paremmissa piireissä. Ranskan kuninkaalla Kaarle V:llä oli Louvressa 1200 taimenen mansikkapuutarha.

Mansikan vallankumouksellinen läpimurto kulutustuotteeksi alkoi 1700-luvulla. Ranskalainen kasvitieteilijä Frézier löysi Chilestä suurimarjaisen lajikkeen ja toi sen Eurooppaan. Ennen vuosisadan puoliväliä chilenmansikka risteytettiin toiseen villilajikkeeseen, virginianmansikkaan, ja tuloksena oli satoisa puutarhamansikka. Se, mitä nyt syömme heinäkuisen helteen keskellä, on länsimaisen kulttuurin tuote. Se ei ole ehkä yhtä nöyrä ja vaatimaton kuin pientareella punoittava metsämansikka, mutta herkullinen silti.

*

Kansan suussa on vuosisatojen ajan elänyt sananlasku ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka”. Muistelen lukeneeni takavuosina näkemyksen, että sanonta juontaisi juurensa kaskiviljelyn aikaan. Koska mansikka menestyi aukeilla paikoilla, metsänreunoissa, se levisi nopeasti kasketuille alueille. Mustikka taas viihtyy metsässä. Jos mustikka oli ehtinyt hiipiä paikalle, kaskeamisella tehty valtaus oli rauennut. Mansikka oli oman maan merkki.

Tulkinta herättää epäilyksiä. Varmaa on kuitenkin, että sananlaskua on 1800- ja 1900-luvuilla viljelty oman maan ja kotiseudun ylistykseksi. Samalla se on pannut marjat arvojärjestykseen. Mansikka on mansikka, ja mustikka tulee vasta kaukana perässä.

(kolumni Turun Sanomiin 14.7.2010)

Ropoa likoon

(Turun Sanomat 30.6.2010)

Viime päivinä yliopistojen varainhankinta on ollut vahvasti otsikoissa. Helsingin Sanomien mukaan yliopistot käyvät kesän jälkeen ”tosissaan yksityisten kukkarolle”. Yleisradio puolestaan uutisoi, että ”yliopistojen varainhankinta takkuaa yhä”. Vahvasti korostui myös se, että yliopistot ovat pääosin kaukana tavoitteistaan, kun aikaa on enää vuoden 2010 loppuun.

*

Miksi hiekka on valumassa tiimalasista? Taustana on tosiasia, että valtio on luvannut Aalto-yliopistolle 500 miljoonaa euroa, jos se ehtii itse kerätä 200 miljoonaa yksityisinä lahjoituksina kuluvan vuoden loppuun mennessä. Jotta kaikki ei näyttäisi niin Aalto-keskeiseltä, julkisoikeudelliset yliopistot saivat samassa yhteydessä lupauksen siitä, että valtio tukee niidenkin pääomitusta 2,5-kertaisella panoksella.

Uutisoinnissa silmiinpistävää oli toteutuneiden kampanjojen vertaaminen tavoitteisiin. Tämä on tietysti harhaanjohtavaa siinä mielessä, että yliopistojen tavoitteet ovat täysin erilaisia. Turun yliopiston tavoite on yksi maan kovimmista, 20 miljoonaa euroa, kun esimerkiksi Tampereen ja Lapin yliopistojen päämääränä on koota vain miljoona. Åbo Akademin tavoite on 10 miljoonaa.

Keruutoimintaa uutisoitaessa ei useinkaan mainita sitä, ettei rahoja kerätä yliopistojen välittömään toimintaan tai kuluihin. Kyse on pääomasta, ja vasta pääoman tuotto voi tuoda helpotusta yliopistojen talouteen. Tämän takia pääoman täytyy olla riittävän suuri, muutoin työstä saatava hyöty jää vaatimattomaksi.

Juhlapuheissa on puhuttu yliopistojen taloudellisen vapauden lisääntyneen vuodenvaihteessa. Ehkäpä näin onkin, mutta vapaus on suhteellista, jos sen hyödyntämiseen ei ole edellytyksiä. Jos Aalto-yliopisto onnistuu muhkeassa tavoitteessaan, sen vapaudet lisääntyvät merkittävästi suhteessa muihin yliopistoihin.

Onneksi meille muille jää ajattelemisen vapaus.

*

Suomi on adressien ja keräysten kansakunta. Ensimmäisellä sortokaudella ylioppilaat keräsivät muutamassa viikossa yli puoli miljoonaa nimeä suureen adressiin. Turun yliopisto taas syntyi 1920-luvulla kansan karttuisasta kädestä.

Mutta silti suomalainen mentaliteetti ei helposti taivu rahan antamiseen tai vastaanottamiseen. Voin hyvin kuvitella, että varainkeruukampanjat saattavat näyttää myös joutavalta rahan hamuamiselta ja ylellisyyden tavoittelulta.

Kulttuuria ei voi hetkessä muuttaa. Siksi voi kysyä, onko aikataulu alunperinkin liian kireä. Tuntuu siltä, että kiireisestä aikataulusta kärsivät ennen kaikkea ne yliopistot, joiden tukijat eivät etsi välitöntä hyötyä vaan haluavat tukea pitkäjänteistä sivistystoimintaa.

*

Valtiovalta on luvannut olla jättämättä yliopistolaitosta heitteille, mutta silti elämme epävarmuuden aikoja.

Sanomalehtien julkaisemia varainhankintatietoja katsoessa voi vain hämmästellä sitä, miten voimakkaasti Aalto-yliopisto on onnistunut sieppaamaan lahjoittajien kiinnostuksen – ainakin jos euromäärillä mitataan. Yliopistot ovat tähän mennessä saaneet koottua yhteensä 224 miljoonaa, mutta näistä peräti 150 miljoonaa sisältyy Aalto-yliopiston pottiin. Mikäli tämä ennustaa tulevaisuutta, aineellisten edellytysten suhteen maan yliopistolaitos jakaantuu jyrkästi kahtia, upporikkaisiin ja keppikerjäläisiin.

Tunnustan, etten ole vielä itse ehtinyt osallistua talkoisiin. Mutta nyt se on tehtävä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Kuningasajatus

(Turun Sanomat 13.6.2010)

Kaikkialla puhutaan jalkapallosta. Maailman suosituin urheilulaji kerää jälleen pelaajat viheriölle ja katsojat televisioruutujen ääreen. Jalkapalloon liitetään usein lajin ylivoimaisuutta kuvaava etuliite ’Kuningas’. Varsinkin alan harrastajat pitävät Kuningas Jalkapalloa esteettisenä ja aristokraattisena pelinä, joka elää ylhäisessä yksinäisyydessään muihin verrattuna.

Kuninkaallisuus voi olla myös kielteinen määrite. Kuluvana kesänä TV1 lähettää keskustelusarjaa Kuningas Alkoholi, jossa ruoditaan humalan hurmaa ja viinan kiroja. Alkoholin kuninkuus viittaa siihen ylivoimaan, jolla päihdyttävät juomat hallitsevat elämäämme. Kuninkaan rinnalla me tavalliset tallaajat olemme pelkkiä narreja.

Silmiinpistävää on, että ylivoimainen valta esitetään nimenomaan miehisenä. Miksei vaihteeksi puhuttaisi Kuningatar Jalkapallosta?

*

Kuningas Alkoholi astui julkisuuteen kaikkialla länsimaissa jo 1800-luvulla. Varsinkin raittiusliike sai hallitsijavertauskuvasta hyödyllisen ilmaisun viinanvastaiseen agitaatioonsa.

Vuonna 1894 Sanomia Turusta -lehti loihti lukijoidensa eteen kauhistuttavan kuvan tyrannikuninkaasta, joka ei alamaisiaan säästele:

”Kuningas Alkoholi istuu hallitusistuimellaan ja hallitsee ankarasti rautavaltikallaan. Hän on armoton hallitsija, joka ei suinkaan sääli alamaisiansa. Kyyneleet, nälkä, sydämensurut, epätoivo, köyhyys, turmio ja kuolema, siinä muutamia niistä antimista, joita hän alamaisilleen lahjoittaa. Hän on yhtä sydämetön kuin nälänhätä, yhtä armoton kuin rutto ja yhtä kauhistava kuin kuolema.”

*

Kuningas Alkoholi oli tyranni, joka käytti valtaansa väärin. Tämän mielikuvan juuret ovat 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Ranskan suuri vallankumous riisti monarkilta vallan. Vaikka kuningashuoneita jäi Eurooppaan, valta oli pääosin riistetty.

Käsitys kuninkuudesta – ja pikemminkin kuninkuuden muisto – jakaantui kahtia. Tyrannimaisten näkemysten rinnalle alkoi 1800-luvulla rakentua romanttinen kuva kuninkaista ja kuningattarista, prinsseistä ja prinsessoista, jotka edustivat enemmän mennyttä maailmaa kuin nykyistä. Kuningas oli samanaikaisesti muisto tyranniasta ja vaarattomaksi tehty romanttinen haave.

Suomessa kuninkaalliset ovat olleet suosittuja vielä 1900-luvullakin. Vaikkei itsenäistymisen alkuvaiheessa maasta saatukaan kuningaskuntaa ja Hessenin prinssi Friedrich Karl jäi vaille valtakuntaa, suomalaiset ovat kaihoisasti muistelleet kuninkaallisiaan. Ruotsin nykyinen hallitsijapari on Suomessa hämmästyttävän suosittu. Kun Kaarle XVI Kustaa ja Silvia vierailivat Tampereella vuosituhannen alussa, paikalle kokoontui yli 20 000 katsojaa.

Ilta-Sanomat on seurannut naapurimaan kruununperillisiä kuin omiaan. Kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja tämän miesystävä Daniel Westling suutelivat julkisesti ensimmäisen kerran vuonna 2007, suomalaisen toimittajan haukankatse oli paikalla välittämässä ilouutisen itäiseen maakuntaan.

Nyt Suomi hiljentyy odottamaan ensi viikon hääjuhlallisuuksia.

*

Sana ’kuningas’ on suomen kielessä vanhaa perua. Sen on arveltu olevan pronssikautista juurta, ja germaaninen lainasana on ilmeisesti säilynyt alkuperäisessä asussaan paremmin kuin muissa kielissä. Kuninkailla on Suomessa vankka, vuosituhantinen perinne. Vaikkei kruunupäitä ole Suomessa pitkiin aikoihin vallankahvaan päästetty, kuninkuus elää vahvasti – varsinkin kesällä. Mitä olisi kesä ilman tangokuninkaiden taikaa?

Vappu on tänään

Kolumni Turun Sanomiin 1.5.2010

Omituinen unikuva nousi mieleen vappuaaton aamuna: vuosisatojen kuluttua tulevaisuuden arkeologit ovat uurastaneet vulkaanisen tuhkan alta esiin 2000-luvun aineellista kulttuuria. Taskulampun valokeila paljastaa oudon näyn: valkoisen lakin jäänteet, muovinen nenä ja silmälasit, punainen lippu ja iskulause, tyhjentynyt foliopallo, kanan luita, viinipullon pirstaleita…

Vapun kuva on ristiriitainen. Sama päivä on suomalaisen työn juhlaa ja markkinahumua, akateemisten tempausten ja poliittisten puheiden päivä ja perhetapahtuma. Tähän kaikkeen valmistaudutaan simaa pullottamalla ja tippaleipiä paistamalla.

Vapulla on pitkä pakanallinen perinne, mutta nimensä se on saanut 700-luvulla eläneestä baijerilaisesta abbedissasta Valburgista. Hänet julistettiin pyhimykseksi 1. toukokuuta 870. Vappua on vietetty keskiajalta lähtien, mutta 1800-luvulla päivä tuli myös työväenliikkeen juhlaksi.

*

Lapsena tuntui, että kaikki vaput ovat samanlaisia. Toisinaan käytiin urheilupuistossa kuuntelemassa puheita, vaikka huomioni kiinnittyi enemmän liehuviin lippuihin kuin kovaäänisten kumuun. Torilta piti saada markkinapallo. Mieleen painui viihdeohjelma Ilkamien toteamus vapusta opiskelijoiden ja ylityöntekijöiden juhlana. Toukokuun ensimmäisen päivän yhteiskunnallisuus alkoi häämöttää, vaikka simalasin ääressä oli turvallisempaa.

Perinteet elävät toiston ja muistin kautta, mutta samalla ne ovat alituisessa muutoksessa, jonka havahtuu huomaamaan vasta, kun aikaa on kulunut kylliksi.

*

Lehteilin eilen turkulaista Uutta Auraa nähdäkseni, millainen vappu oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Lehti kirjoitti 1. toukokuuta 1900: ”Kevät tulee kolkonkin talven jälkeen, sulaa ne kerran hirveätkin hanget. Tämä luonnon järkähtämätön laki on hyvä pitää muistossa kolean kylmyyden painaessa mieltä.”

Takana oli ”kolkko talvi” siinä mielessä, että helmikuun manifestin jälkeen oli eletty sortokauden pelonsekaisissa tunnelmissa.

Uuden Auran sivuja tutkiessa tuntuu, että menneisyyden vappu on monella tapaa vieras. Raittiusasia herätti erityistä intohimoa. Raittiusliike olikin ottanut vappukilistelyn ja pullojen kallistelun erityiseen tarkkailuun. Keväisten tulevaisuuden haaveiden keskellä oli syytä ”jättää pois se tulivesi, joka polttaa nauttijaltaan tulevaisuuden, henkiset kyvyt ja aineellisen hyvinvoinnin”.

*

Vuonna 1900 vappu oli rauhallinen, vaikka 1. toukokuuta olikin vakiintunut työväen mielenosoituspäiväksi. Uuden Auran mukaan muutamissa kaupungeissa oli ”rettelöitä” palkkauskysymysten tähden, mutta Turussa vain räätälit kiistelivät: ”Ja toivoa sopinee senkin pian tulevan ratkaistuksi.”

Tuttua vuoden 1900 vapussa oli muistuttelu siitä, miten tärkeää on pukeutua lämpimästi. Vappuna on oltava varuillaan ja ”katsottava ilman merkkejä ennenkuin kevään varaan antaumme ja keveihin kesävaatteisiin pukeumme”.

*

Menneisyys on samaan aikaan tuttua ja vierasta. Vapunvietto on historiallinen perinne, johon on laskostunut kerrostumia vuosisatojen kuluessa. Osa kerrostumista ulottuu kauas historiaan, osa on henkilökohtaisen muistin piirissä. Vaikka me kaikki olemme menneisyyden perillisiä, vapusta voi rakentaa omanlaisensa, niiden muistojen pohjalta, joita itse kannamme. Siinä on muutoksen siemen.

Silti on tärkeää elää tässä ja nyt. Uusi Aurakin toteaa:

”Vappu on meillä tänään. Pitäkäämme keväistä mieltä vanhemmatkin ihmiset ja iloitkaamme nuorison mukana.”

Kulttuurista hyvinvointia

Kolumni Turun Sanomiin 8.4.2010

Tammikuun lopussa julkistettiin toimintaohjelma kulttuurin hyvinvointivaikutusten edistämiseksi. Vuosille 2010–14 ulottuva ohjelma esitti 18 toimenpide-ehdotusta, joilla ”taide ja kulttuuri edistäisivät terveyttä ja hyvinvointia”. Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin toimeksiannosta syntynyt asiakirja on osa valtioneuvoston strategista linjausta pyrkiä rakentamaan terveyttä edistävää politiikkaa.

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma on kiinnostava jo siksi, että se luovutettiin opetusministeriön lisäksi sosiaali- ja terveysministeriölle, työ- ja elinkeinoministeriölle ja ympäristöministeriölle. Lähtökohtaisena ajatuksena on, ettei pahoinvointia voi poistaa ja hyvinvointia edistää vain yhden hallintokunnan lääkkeillä. Kulttuuri on kokonaisvaltainen kysymys.

*

Ajatus kulttuurin kokonaisvaltaisuudesta ei ole uusi, mutta poliittisena käsitteenä se tuntuu tuoreelta. Tämän todentamiseksi riittää vilkaisu lakikirjaan, jossa kulttuuri ymmärretään hyvin kapeasti. Esimerkiksi Laki kuntien kulttuuritoiminnasta (1992) tarkoittaa kulttuurin edistämisellä ”taiteen harjoittamista ja harrastamista, taidepalvelusten tarjontaa ja käyttöä, kotiseututyötä sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimista ja edistämistä”.

Tässä määrittelyssä kulttuuri on vain yksi yhteiskunnallisen toiminnan viipale, jolle on osoitettu oma budjettimomenttinsa. Kulttuurilautakuntien väki on saanut taistella kakkunsa puolesta samaan aikaan kun muita asioita on pidetty poliittisesti tärkeämpinä.

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ohjelmassa on vielä kaikuja kapeasta kulttuurin määrittelystä, jossa taidepalvelujen vastaanotto nähdään ”kulttuurin kuluttamisena”. Samaan aikaan ohjelma ottaa kuitenkin jättiläisharppauksen kohti ajatusta siitä, että inhimillinen toiminta on kokonaisuudessaan kulttuurista. Ohjelma korostaa sitä, miten ”ihmiset voivat arkielämässään kokea ja tehdä elämänsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi” ja että yhteisöt ja instituutiot on haastettava arvioimaan omaa toimintaansa pohtimalla, miten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia voisi lisätä.

*

Kulttuurin käsite on aina ollut kiistelyn kohde. Suomen kielessä ’kulttuuri’ on lainasana, joka on ollut helppo työntää syrjään ”kyldyyrinä”. 1800-luvulla suomalaiset näkivät kulttuurin saksalaisperäisen sivistysihanteen mukaisesti: kun itsenäistä valtiota ei ollut, Suomea rakennettiin kielen, kirjallisuuden, historian ja kasvatuksen keinoin. Kun kulttuuri nähtiin sivistysihanteena, se tulkittiin 1900-luvulla poliittisena, arvosidonnaisena käsitteenä. Toisen maailmansodan jälkeen yleistyi näkemys korkeasta ja matalasta kulttuurista, ja tuntuu, että kulttuurin käsitettä käytettiin enemmän erottelun kuin yhdistämisen välineenä.

Tästä syystä kokonaisvaltainen kulttuurin käsite on poliittinen haaste. Sen täytyy murtaa ajatus siitä, että kulttuuri on yhden hallintokunnan ongelma.

*

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ohjelman tärkein tavoite on sellaisen pitkäjänteisen ja järjestelmällisen yhteistyön synnyttäminen, joka vahvistaa osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Tämä voi toki tapahtua niillä keinoilla, joita on perinteisesti edistetty kuntien kulttuuritoiminnan alla, mutta samalla tehtävä on isompi: miten esimerkiksi työpaikkakulttuurin tai yrityskulttuurin muutokset voivat edistää hyvinvointia, miten kulttuurinen monimuotoisuus voi säilyä ja rikastaa elämää ja miten voimme ylipäätään saada tietoa kulttuurin merkityksestä hyvinvoinnille?

Ehkä tärkeintä on muistaa, ettei kulttuuri varsinaisesti synnytä hyvinvointia vaan hyvinvointi on itsessään kulttuurista, ihmisen luomaa, ja siksi me voimme sitä edistää niin politiikan ja tutkimuksen kuin arkisten ratkaisujenkin keinoin.