Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952)

Lehdistön maailmaan sijoittuva film noir Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952) on Richard Brooksin käsikirjoitus ja ohjaus. Brooks oli oikealta nimeltään Reuben Sax, jonka vanhemmat olivat emigroituneet Venäjältä vuonna 1908. Reuben syntyi vuonna 1912 ja opiskeli aikanaan journalismia Temple Universityssä, vaikka opinnot keskeytyivät, kun vanhemmilla ei ollut varmaa kalliisiin lukukausimaksuihin. Talouslaman vuosien jälkeen Sax muutti nimensä Richard Brooksiksi, aluksi ammatillisissa yhteyksissä ja sodan aikana myös virallisesti. Journalismi ja kirjoittaminen johdattivat hänet elokuvamaailmaan ja lopulta käsikirjoittajaksi. Vaikka Brooks tuli myöhemmin tunnetuksi sellaisista filmatisoinneista kuin Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958), Viimeinen uhkaus oli alkuperäiskäsikirjoitus, jossa Brooks oli jo aihepiirin suhteen omimmillaan.

Viimeisen uhkauksen pääroolissa nähdään Humphrey Bogart, jonka kanssa Brooks oli ystävystynyt jo 1940-luvulla. Tällä kertaa Bogart näyttelee The Day -nimisen sanomalehden päätoimittajaa Ed Hutchesonia, jolla on ylevät periaatteet, kuten aikanaan lehden perustajalla Garrisonilla. Lehdistö näyttäytyy demokratian puolustajana, joka lahjomattomasti taistelee vääryyksiä vastaan. Lahjontavihjauksilla elokuva alkaakin, sillä kovanaamaksi osoittautuva Tomas Rienzi (Martin Gabel) on kuultavana ja kieltää pyrkimyksensä vaikuttaa politiikkaan. Seuraavassa kohtauksessa kriittinen sanomalehti onkin jo vaakalaudalla, kun sitä ollaan myymässä ja lakkauttamassa.

Päätoimittaja Hutchesonin rinnalla toinen voimahahmo on Garrisonin leski Margaret (legendaarinen Ethel Barrymore), joka on tyttäriensä painostuksesta myymässä lehden mutta nyt yrittää peruuttaa päätöksensä. Samaan aikaan Hutcheson ryhtyy taistelemaan Rienziä vastaan, sanan avulla, niillä keinoilla, joita lehdistöllä on. Richard Brooksin Viimeinen uhkaus jatkaa kiinnostavasti lehdistöelokuvien perinnettä. Se on alkuosaltaan uskomattoman puhelias, ja dialogi etenee hengästyttävää tahtia. Vauhti tasaantuu vähitellen, mikä on varmaankin ollut Brooksin ajatus. Alun tehtävä on tempaista katsoja mukaansa. Ja onnistuuhan se!

Auringonkultaa (Nel sole, 1967)

Netflixiin on ilmestynyt joukko Al Banon ja Romina Powerin yhteisiä elokuvia. Näistä vanhin on Auringonkultaa (Nel sole, 1967), jonka valmistumisen aikaan myöhemmin mainetta niittänyt duo ei vielä ollut yhdessä. Auringonkultaa on rakennettu Al Banon soolotähteyden varaan, ja elokuvan nimikin viittaa hänen suosikkikappaleeseensa. Musiikillisuus käy ilmi jo alkutekstien aikana, kun joukko nuoria pyöräilee ympäri Roomaa – tietysti Al Banon laulun tahdittamana. Ensimmäinen kohtaus alkaa kiinnostavan korkeakulttuurisesti, sillä lukion oppitunnilla aiheena ovat Antonio Canovan veistokset! Samalla aloituskohtaus esittelee elokuvan päähenkilöt, Carlo Carreran (Al Bano) ja Lorena Vivaldin (Romina Power), jotka ovat samalla luokalla. Carlo osoittautuu luokan priimukseksi, joka hallitsee Canovan tuotannon mennen tullen.

Elokuvan kantava voima on yhteiskuntaluokkien välinen ero tai jännite, kuten nähdäkseni myös myöhemmissä Al Bano -elokuvissa, vaikkakin tätä jännitettä käsitellään sadunomaisesti, silkkihansikkain. Carlo näyttäytyy yläluokkaisena, mutta kaikki on vain hämäystä. Elokuvassa on koominen parivaljakko (Franco Franchi, Ciccio Ingrassia), joka avustaa Carloa ja toilailee pitkähköissä slapstick-jaksoissa. Kokonaisuutena Auringonkultaa on genrehybridi, jossa on monenlaisia aineksia, ja Al Banon musiikkiakin on saatu mahtumaan melkein LP-levyllinen. Toisaalta, elokuvaa oli kiinnostavaa katsoa sekä italialaisen popmusiikin että Rooman kaupungin kannalta.

Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011)

Olemme katsoneet Netflixistä tv-sarjaa The Lincoln Lawyer, joka on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen. Sarja perustuu Michael Connellyn rikosromaanien sarjaan, jossa päähenkilönä on losangelesilainen puolustusasianajaja Mickey Haller. Sarjan innoittamana katsoimme aiheesta tehdyn aiemman elokuvatulkinnan, Brad Furmanin ohjaaman elokuvan Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011), jossa nimiroolia esittää Matthew McConaughey. Tv-sarjassahan samassa roolissa nähdään Manuel Garcia-Rulfo. Jo päähenkilön karakterisoinnissa on mielenkiintoisia eroja. McConaugheyn tulkitsema Haller on tuskaisempi ja affektiivisempi, ehkä väkivaltaisempikin. Garcia-Rulfon roolisuorituksessa on veijarimaisuutta, joka on korostunut varsinkin kolmannella tuotantokaudella.

Oikeuden palvelija alkaa vakuuttavalla tunnusmusiikilla: alkutekstien aikana kuullaan Bobby Blandin klassikko ”Ain’t No Love In The Heart Of The City”. Katsojalle esitellään päähenkilö ja hänen autonsa, joka on myös teoksen nimessä, vaikkakaan ”Lincoln” ei kovin suureen rooliin elokuvassa nouse. Ohjaaja Brad Furman tuntuu alusta lähtien olevan lähellä henkilöitään, ja tuntuu että kuvatila on film noir -elokuvien hengen mukaisesti ahdas, eikä anna katsojalle juurikaan tilaa nähdä rajauksen ulkopuolelle. Oikeuden palvelijan tarina on sama kuin tv-sarjan aloituksessa: Haller joutuu puolustamaan syytettyä, jonka hän ymmärtää murhaajaksi mutta ei asianajajana voi toimia päämiestään vastaan. Oikeuden palvelija toimii lopulta jännärinä kohtuullisen hyvin, vaikkakin kahteen tuntiin tiivistettynä muutamat käänteet tuntuvat hätäisiltä. Oikeussalidraamaa olisi voinut olla enemmänkin – mutta sitä toisaalta saa yltäkyllin tv-sarjaversiossa.

Luottomies-elokuva: All In (2024)

Kari Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomies-elokuva: All In (2024) jatkaa televisiossa tutuksi tulleen Luottomies-sarjan jäljillä. Vaikka sarjan ”luottomies” on naapurissa asuva Juhis (Kari Ketonen), päähenkilö on kuitenkin luottomiehen apuja jaksosta toiseen hyödyntävä Tommi Mäkinen-Renvall (Antti Luusuaniemi). Episodit rakentuvat Tommin, tai molempien kaverusten, eskaloituviin vaikeuksiin. Tommi on kuin Aku Ankka, hyväntahtoinen mutta aina epäonnistuva.

Luottomies-elokuvan käsikirjoituksellinen ja ohjauksellinen haaste on varmaankin ollut rytmitys. Televisiosarjan hauskuus perustuu pitkälti tarinankerronnan niukkuuteen ja elliptisyyteen. Pitkässä elokuvassa komediallisuus rakentuu toisin. Luottomies-elokuva alkaa Tommin ja Harrietin (Maria Ylipää) asuntohaaveista, mutta unelmatalon hinta on liian korkea. Tommin epäonninen kierre alkaa, kun hän ryhtyy sijoittamaan vanhasta asunnosta saatuja rahoja kryptovaluuttaan. Piirit ovat pienet, sillä huijaukseksi osoittautuvan yrityksen taustalla on Tommin appiukon Johanin (Taneli Mäkelä) veli Göran (Lasse Karkjärvi). Tarina on viihdyttävä, mutta päällimmäisenä tunteena on, että komediallisia tihentymiä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan pidin paljon siitä, että onneton Tommi lopulta palaa jaloilleen ja elokuva päättyy tasapainoon.

Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954)

Alexander Mackendrickin ohjaama ja William Rosen käsikirjoittama Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954) on maineikkaan Ealing-studion tuotantoa, vaikka se ei kuulukaan yhtiön komediatuotannon tunnetuimpiin teoksiin. Tarina on saanut innoitusta skottilaisen kirjailijan ja journalistin Neil Munron kertomuksista. Alkuun elokuva ei tunnu järin kiinnostavalta: se tuntuu tarjoavan Skotlantiin liittyviä stereotypioita ja yleistyksiä, kuten The Maggie -höyrylaivan omalaatuisen miehistön, joka elokuvan alussa rantautuu Glasgow'n satamaan. Laivaa luotsaa kapteeni MacTaggart (Alex Mackenzie), joka muistuttaa monia aiempia vanhan maailman kippareita. Jo heti alkuun jäin pohdiskelemaan elokuvan Skotlanti-kuvaa. Ehkä sitä osittain selittää Alexander Mackendrickin oma suhde. Hänhän oli syntynyt Bostonissa Yhdysvalloissa siirtolaisperheeseen ja muutti vasta 1930-luvulla Britanniaan. Ehkä tämä tausta on osaltaan vaikuttanut siihen tapaan, jolla hän kuvasi kulttuurisia lähtökohtiaan.

Merikarhut valloillaan onkin kulttuurien välistä jännitettä kuvaava elokuva, ja ehkä juuri tämä asetelma on Mackendrickiä kiehtonut. Elokuva asettaa vastakkain skotlantilaisen merikarhun ja yhdysvaltalaisen liikemiehen Calvin B. Marshallin (Paul Douglas), joka haluaa lähettää lastin tavaraa meriteitse, kunnes ymmärtää, millaisen onnettoman aluksen kyytiin arvokas lasti on annettu. Koko elokuvan ajan Marshall yrittää saada lastinsa vaihdettua toiseen kuljetukseen, mutta epäonnistuu. Kuten jo tästä juonikuvauksesta ilmenee, tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja monipolvinen, mutta taitavasti Mackendrick saa katsojan kiinnostumaan asetelmasta. Lopulta maailmojen välille syntyy sovinto, aivan kuin elokuva symbolisesti käsittelisi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Lopussa MacTaggartin alus jää kyntämään Skotlannin rannikkovesiä, entiseen tapaan, mutta aluksen nimi on vaihtunut Calvin B. Marshalliksi.

Lapua 1976 (2023)

Olin 15-vuotias, kun Lapuan patruunatehtaan räjähdys tapahtui. Katastrofi on jäänyt mieleen, sillä se oli ennennäkemätön ja -kokematon järkytys, joka jäi askarruttamaan mieltä. Voin vain kuvitella, miten voimakkaasti onnettomuuden muisto on elänyt Lapualla. Siellä se kosketti kaikkia. Ohjaaja Toni Kurkimäki on itse lapualainen ja syntynyt kaksi vuotta räjähdyksen jälkeen. Tapahtumalla on ollut hänelle epäilemättä erityistä merkitystä, sillä hän ohjasi patruunatehtaan räjähdykseen liittyvän lyhytelokuvan Huhtikuu kymmenen vuotta sitten. Lapua 1976 on hänen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuvansa –  ja sellaisena vahva työnäyte. Toivottavasti uralle tulee jatkoa.

Lapua 1976 on harvoja suomalaisia katastrofielokuvia. Tämä on jo lähtökohtaisesti rohkea teko, varsinkin kun katsojat ovat tottuneet ison budjetin näyttäviin spektaakkeleihin. On selvää, että budjetin rajat tulevat vastaan paitsi katastrofin jälkeisen kaaoksen myös laajojen tilojen, kuten tehdashallin, kuvauksessa. Tätä kompensoi kuitenkin taitava ajankuva sekä itse draama, kuvitteellinen rakkaustarina Mattin Holman (Konsta Laakso) ja Kaisa Mäkelän (Linnea Leino) välillä. Kaisa on dominoivan tehtaanjohtajan Aarne Mäkelän (Hannu-Pekka Björkman) tytär. Spektaakkelimaisuutta tuo Lapuan kirkon edustalle sijoittuva loppukohtaus, johon osallistui liki 600 vapaaehtoista. Elokuvasta huokuu yhteisöllinen tahto kertoa katsojille juuri tämä tarina.

Kuolleet lehdet (2023)

Kuolleet lehdet (2023) on Aki Kaurismäen kahdeskymmenes elokuva ja siinä mielessä virstanpylväs pitkällä uralla. Se kurottautuu kohti ohjaajan aikaisempaa tuotantoa ja on pelkistyneisyydessään jatkoa esimerkiksi elokuvalle Varjoja paratiisissa (1986), joka valmistui jo 37 vuotta aikaisemmin. Huomaan katsoessani, miten myös oma audiovisuaalinen ympäristöni on näiden vuosikymmenien aikana muuttunut, ja samalla on muuttunut suhtautumiseni pelkistettyyn estetiikkaan. Tämän mediateollisen yltäkylläisyyden keskellä tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, joka taiteilee niukkojen kerronnan keinojen avulla ja osoittaa, miten vähäeleisyys voi olla rikkautta.

Kuolleiden lehtien nimi herättää jo monenlaisia ajatuksia. Se viittaa paitsi Joseph Kosman säveltämään ja Jacques Prévertin sanoittamaan kappaleeseen ”Les feuilles mortes”, joka tuli tunnetuksi Yves Montandin esittämänä, myös Marcel Carnén elokuvaan Yön portit (Les portes de la nuit, 1946), jossa sävelmä ensi kertaa kuultiin, tosin ilman sanoja. Kaurismäen tulkinnassa laulu kuullaan vasta aivan lopussa Olavi Virran esittämänä. Mietin paljon tätä linkitystä. Kaurismäen elokuvassa on niin ikään syksy ja keskiössä rakkaustarina. Tarinoissa on kohtalonomaisuutta, jota sota varjostaa. Samaan aikaan maailmat eroavat toisistaan voimakkaasti. Kaurismäen elokuvassa pienten ihmisten tarinaa kehystävät valkokankaan suuret tunteet: ne avaavat utooppisen näkymän maailmaan, joka on toisaalla.

Kuolleet lehdet näyttää riutuneen, ankaran maailman, mutta tarina on lopulta optimistinen. Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) löytävät toisensa ja ylittävät vaikeudet. Alkoholin tuoma eskapismi on tässä elokuvassa ehkä vahvemmin läsnä kuin muissa Kaurismäen elokuvissa, mutta se ei nujerra rakkautta. Kuolleiden lehtien lohdullisuutta vahvistaa miljöö, joka on oikeastaan kaikista ohjaajan elokuvista tuttua. Radiossa kerrotaan Ukrainan sodasta, mutta fyysinen maailma on kuin kerrostuma esineitä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Kaurismäen musée imaginaire on kokoelma 50-luvun partakoneita, 60-luvun huonekaluja, 70-luvun lankapuhelimia, vanhoja elokuvajulisteita ja ylipäätään esineiden tuomaa tuttuuden kokemusta.

Jerry neropattina (The Patsy, 1964)

Jerry neropattina (The Patsy, 1964) valmistui aikana, jolloin Jerry Lewis oli maineensa kukkuloilla ja hän oli jo ehtinyt saada kokemusta myös ohjaajana. Alun perin elokuvan nimen piti olla Son of Bellboy, koska Lewis ajatteli sitä jatko-osaksi vuonna 1960 valmistuneelle komedialle Jerry piccolona (The Bellboy). Tämä näkyy myös aloituskohtauksessa, kun Lewis astuu sisään hotellityöntekijänä. Molemmissa elokuvissa päähenkilön nimi on Stanley. Suomenkielinen nimi Jerry neropattina on siinä mielessä erikoinen, että alkuperäisnimi The Patsy viittaa hyväntahtoiseen hölmöön, jota muut käyttävät hyväkseen. Sitä Stanley todella onkin. 

Jerry neropattina alkaa jaksolla, jossa tunnettu koomikko menehtyy lento-onnettomuudessa Alaskassa. Maineikas humoristi oli elättänyt ympärillään isoa avustajien ja managerien joukkoa, ja elokuvan alussa nämä kokoontuvat masentuneina ja hämmentyneinä miettimään uutta tilannetta. Pian ankean tunnelman katkaisee optimismi, kun he oivaltavat, että jostakin täytyy keksiä uusi koomikko tilalle. Juuri sillä hetkellä pahaa-aavistamaton Stanley Belt (Jerry Lewis) astuu sisään. Stanleyn hämmentävä olemus saa koko seurueen jähmettymään paikalleen, ja he ymmärtävät, että tässä on ratkaisu.

Jerry neropattina on pohjimmiltaan Pygmalion-tarina, jossa Stanley joutuu koulutuksen kohteeksi, vaikkakin tulokset ovat alusta lähtien täysin epäonnistuneita. Ehkäpä elokuva vakuuttaa katsojankin siitä, ettei koomikkotähteä voi synnyttää tyhjästä. Jerry neropattina marssittaa jo aloituskohtauksessa estradille legendaarisia näyttelijöitä: Keenan Wynn, Peter Lorre, John Carradine, Everett Sloane. Peter Lorren rooli on pieni, mutta jokainen repliikki on tunnistettavuudessaan puhdasta kultaa. Tämä jäi Lorren viimeiseksi elokuvaksi, eikä hän koskaan nähnyt sitä valmiina. Jerry neropattina päättyy hauskasti metaelokuvalliseen jaksoon, jossa koko studiotila paljastetaan katsojalle.

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958)

Jerry sai kolmoset (Rock-a-bye Baby, 1958) tekee kunniaa Hollywood-komedian perinteelle siinä mielessä, että elokuva pohjautuu Preston Sturgesin hulvattomaan farssiin Haikara herättää huomiota (Miracle of Morgan's Creek, 1944). Jerry sai kolmoset -elokuvan ohjaajana puolestaan oli pitkän linjan veteraani Frank Tashlin, joka oli ehtinyt työskennellä niin animaattorina kuin käsikirjoittajanakin muun muassa RKO:lla ja Disneyllä. Ja pääroolissa oli totta kai aikakauden suosituimpiin koomikkoihin lukeutunut Jerry Lewis. Itse asiassa Tashlin ja Lewis olivat jo tehneet menestyksekästä yhteistyötä. Parhaat Lewis-filmit valmistuivatkin Tashlinin ohjauksessa.

Jerry sai kolmoset on genrehybridi siinä mielessä, että Jerry Lewis -farssiin on yhdistetty musiikkielokuvan ja romanttisen komedian piirteitä, onpa elokuvassa myös yksi antiikkispektaakkelikohtaus, sillä tarinassa filmataan White Virgin of the Nile -nimistä muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa elokuvaa. Itse tarinassa Clayton Poole (Jerry Lewis) on televisionkorjaaja, epäilemättä ammatti, jota vuonna 1958 tarvittiin, vaikkakaan elokuvassa ei nähdä yhtään onnistunutta korjaustehtävää, epäonnistuneita sitäkin enemmän. Huikea on jakso, jossa Clayton yrittää asentaa antennia katolle, katastrofaalisin seurauksin. Eipä aikakaan, kun Clayton painiskelee paloletkun kanssa...

Claytonin lapsuudenihastus on italialaista syntyperää oleva Carla Naples (Marilyn Maxwell), joka on tehnyt Hollywood-uran ja joka synnyttää kolmoset. Salatakseen skandaalimaisen tilanteen hän saattaa managerinsa kanssa lapset hyväntahtoisen Claytonin hoivattaviksi, vaikkakin tunnontuskia potien. Jerry Lewisin mimiikan ohella elokuvassa on loistavia komediallisia ideoita, kuten Bess-täti (Ida Moore), joka seuraa uutterasti televisiomainosten ohjeita. Loistava on myös jakso, jossa Carlan isä (Salvatore Baccaloni) siteeraa, mitä oikeudessa puhuttiin. Ääniraidalla tuomarin ja Claytonin repliikit kuullaan kaikki italialaisesti murtaen. Baccaloni oli muuten tunnettu oopperalaulaja, jolla oli takanaan pitkä ura keskeisissä bassorooleissa.

Ohjus (2024)

Vihdoin tuli mahdollisuus katsoa Miia Tervon käsikirjoittama ja ohjaama Ohjus (2024), jota on luonnehdittu draamakomediaksi. Rovaniemeläissyntyinen Tervo tunnetaan lyhytelokuvistaan ja tietysti esikoispitkästä Aurora (2019), joka sai aikanaan seitsemän Jussi-palkintoa. Ohjus herättää uteliaisuutta ja tietysti odotuksia monellakin tasolla. Jo aihepiirikin kiinnostaa, sillä lähtökohtana on joulukuussa 1984 tapahtunut välikohtaus, jossa neuvostoliittolainen ohjus syöksyi Suomen ilmatilaan. 

Ohjuksen keskiössä on kahden lapsen yksinhuoltaja Niina (Oona Airola). Hän on toipumassa parisuhteesta väkivaltaisen miehen kanssa ja saa työn paikallisessa sanomalehdessä, jota pitkätukkainen Esko (Hannu-Pekka Björkman) johtaa. Ohjus punoo yhteen useita tarinalinjoja. Kun ohjus tulee Suomen ilmatilaan, Niina törmää vaiteliaisuuteen ja haluttomuuteen pohtia, millaisia vaikutuksia tällä on. Hän törmää sukupuolittuneisiin rakenteisiin, joissa naisen on vaikea rakentaa itsenäistä elämää ja uraa. Samaan aikaan Niina tutustuu ja ihastuu lentäjään, jolla on omakohtaista tietoa meneillään olevasta tapauksesta.  

Ohjusta on luonnehdittu draamakomediaksi, mutta itse en osaa nähdä elokuvaa komediana, paitsi ehkä Hannu-Pekka Björkmanin olemuksen verran. Pikemminkin elokuvassa on kriittinen ja vakava perusviesti, sillä se rinnastaa Niinan aseman miehisessä ympäristössä siihen tapaan, jolla Suomi alistuu Neuvostoliiton tahtoon. Elokuva päättyy ratkaisujen kynnykselle, mutta tärkeä kysymys oman mielipiteen ja näkemyksen merkityksestä on nostettu esille. Ohjus kuvaa 1980-lukua, mutta tarinalla on monia kiinnekohtia nykypäivään. Luin juuri Johanna Aatsalon kirjan Paljastus, joka kuvaa urheilujournalismin armotonta maailmaa, ja tuntuu, että Ohjuksen Niinan kohtalossa on paljon samaa. Ajankohtaisuutta korostaa myös kysymys rajojen yli vahingossa tai tarkoituksella lentävistä ohjuksista: tämän maailman keskellä elämme vuonna 2024.

Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971)

Yle esitti hiljattain Burt Kennedyn lännenkomedian Varokaa revolerisankaria! (Support Your Local Gunfighter, 1971), joka on eräänlainen jatko-osa Kennedyn aiemmalle elokuvalle Varokaa sheriffiä! (Support Your Local Sheriff, 1969). Molempien pääroolissa nähtiin James Garner, jonka Cherokee-yhtiö myös tuotti elokuvat. Vaikkakin on hienoa, että Yle esitti tämän harvoin nähdyn elokuvan, täytyy samaan hengenvetoon todeta, että on vielä monia laadukkaita, ja laadukkaampia, westernejä, joiden soisi löytävän tiensä ohjelmistoon. Jos saisin päättää, poimisin muutaman elokuvan esimerkiksi Delmer Davesin ja André de Tothin tuotannosta.

 

Varokaa revolerisankaria! kannattaa ehdottomasti katsoa. Mieleen tulee ainakin kolme näkökulmaa. Vaikka Hollywoodin westernkomedioita on tulkittu lajityypin kriisinä 60- ja 70-luvulla, komedia on kiinnostava metaelokuvalliselta kannalta. Komedia nostaa tikun nokkaan lajityypin konventioita ja sallii tietoiset viittaukset sekä nykyhetkeen että muihin elokuviin. Lopussa Latigon (James Garner) ystäväksi päätyvä Jug May (Jack Elam) viittaa suoraan italowesternin menestykseen. Toinen kiinnostava näkökulma avautuu juuri Jack Elamin persoonasta ja tähtikuvasta. Sivuosiin vakiintunut näyttelijä saa tässä enemmän tilaa kuin yleensä ja tekee roolisuorituksen, joka tuo etäisesti mieleen Elliot Silversteinin Paukkurauta-Katin (Cat Ballou, 1965) juopahtaneen Kid Shelleenin (Lee Marvin). Kolmas kiinnostava näkökulma on tietysti ohjaajan Burt Kennedyn ura. Kennedyä on joskus kutsuttu kaikkien aikojen parhaaksi westernkäsikirjoittajaksi, ja hänen kynästään lähtivät Budd Boetticherin kivikovat lännenelokuvat 50-luvulla.

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955)

Setä Pitkäsääri (Daddy Long Legs, 1955) perustuu Jean Websterin vuonna 1912 julkaisemaan romaaniin orpotytöstä, joka saa tuntemattoman hyväntekijän. Suositusta tarinasta tehtiin näytelmäversiokin jo kaksi vuotta myöhemmin. Setä Pitkäsääressä on ripaus Pygmalion-teemaa, jossa vanhempi setämies sivistää kouliintumatonta nuorta naista. George Bernard Shaw'n Pygmalion-näytelmä on vuodelta 1913, ja siitä puolestaan tehtiin menestysmusikaali My Fair Lady vuonna 1956. Setä Pitkäsäären tuotannollinen historia on kuitenkin toisenlainen: Twentieth Century Fox osti Websterin romaanin oikeudet jo 1930-luvulla ja toteutti siitä kaksikin versiota. Kun kolmanteen tulkintaan ryhdyttiin, syntyi ajatus muuttaa kertomus musiikkikomediaksi.

Vuoden 1955 Setä Pitkäsääri toteutettiin näyttävästi Foxin uudella laajakangasteknologialla, CinemaScopella. Anamorfisen linssin avulla tarjottiin silmänruokaa koko kankaan leveydeltä. Värit olivat komeat, suorastaan räikeät, ja ääni kaikui stereofonisesti. Romanialaistaustainen Jean Negulesco oli tunnettu tummanpuhuvista rikoselokuvistaan, mutta hän oli saanut jo kokemusta myös laajakangasohjaajana, sillä edellisenä vuonna oli valmistunut Kolme kolikkoa lähteessä (Three Coin in the Fountain, 1954). Ohjaajien keskuudessa oli 50-luvulla erilaisia näkemyksiä siitä, miten estetiikkaa pitäisi laajakankaan kohdalla kehittää, ja valitettavasti Negulescon johtopäätökset olivat melko jähmeitä. Niinpä myös Setä Pitkäsääressä on useita jaksoja, joissa henkilöt levittäytyvät kuvatilaan, eikä leikkausta juurikaan käytetä.

Setå Pitkäsäärtä voisi käyttää lähdemateriaalina pohdittaessa Hollywoodin Ranska-suhdetta toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tarinassa yhdysvaltalainen liikemies Jervis Pendleton III (Fred Astaire) käy Pariisissa, ihastuu orpotyttö Julie Andréhen (Leslie Caron) ja ryhtyy tukemaan tätä paljastamatta identiteettiään. Tuota pikaa Julie päätyy yhdysvaltalaiseen collegeen paremman koulutuksen pariin ja tapaa tukijansa tietämättä, kenestä on kyse. Löyhään juoneen on sidottu näyttäviä musikaalijaksoja, ja parasta ovat näyttävät kaksiulotteiset maalatut lavasteet, jotka loihtivat esiin milloin klassisen balettiteatterin, milloin Rion karnevaalit. Ja toki Fred Astairen ja Leslie Caronin yhteispeli on saumatonta katsottavaa!

The Last Man on Earth (1964)

The Last Man on Earth (1964) perustuu Richard Mathesonin vuonna 1954 julkaisemaan romaaniin I Am Legend. Jos olen oikein ymmärtänyt, tällä vuoden 1964 filmatisoinnilla ei ole virallista suomenkielistä nimeä, mutta myöhempi Boris Sagalin ohjaus tunnetaan nimellä Viimeinen mies. Ja ”viimeisen miehen” tarinasta on todella kyse. Elokuvan alku näyttää aution kaupunkiympäristön, jossa ruumiita lojuu teiden varsilla. Tohtori Robert Morgan (Vincent Price) on ainoa eloon jäänyt. Hän hakee ruokaa tyhjästä tavaratalosta, jonka hyllyillä notkuu säilykkeitä, mutta ketään ei näy missään. Ensimmäiset kuvat ovat vaikuttavia, yllättäviäkin. The Last Man on Earth oli yhdysvaltalais-italialainen yhteistuotanto, ja ulkokuvaukset tehtiin Roomassa. Miljööt ovat melkein samoja kuin Michaelangelo Antonionin modernistissa elokuvissa, mutta nyt samat miljööt ovat postapokalyptisen fantasian näyttämönä!

Robert L. Lippertin tuottamasta elokuvasta toteutettiin käsittääkseni kaksi versiota samalla kertaa, italiankielisen edition ohjasi Ubaldo Ragona ja englanninkielisen Sidney Salkow. Katsomassani kopiossa ohjaajaksi kreditoitiin vain Salkow. En osaa arvioida, millaisia eroja näiden kahden version välillä on. Molemmissa on pääroolissa Vincent Price, joka tekee tässä yhden mieleenpainuvimmista tulkinnoistaan. Pricen tunnistettava ääni vangitsee alusta lähtien. Naispääroolissa nähdään Franca Bettoia. Kerrotaan, että tuottaja Lippert havitteli ohjaajaksi itseään Fritz Langia, mutta suunnitelma kariutui kirjailija Richard Mathesonin suureksi pettymykseksi.

The Last Man on Earth on hämmentävä mutta samalla vaikuttava kokonaisuus. Sen tahdottoman tuntuiset, epätoivoiset vampyyrizombit ovat selvästi vaikuttaneet George A. Romeron kauhuklassikkoon Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968). Mieleen tulee myös Don Siegelin Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956). Alun apokalyptisten tunnelmien jälkeen The Last Man on Earth näyttää maailman, jonka lopulta kansoittavat uudet ihmiset. Ajankohtaisuutta elokuvalle antaa pandemiateema: tuulen mukana kulkeva tauti nujertaa vähitellen jokaisen, ja vaikka Morganin oma perhe yrittää eristäytyä, sairauden välttäminen ei lopulta onnistu. Kun Morgan tutustuu Ruth Collinsiin (Franca Bettoia), hänelle valkenee, että taudinkantajat voivat jatkaa elämäänsä. Morgan keksii, miten sairauden voi parantaa, mutta liian myöhään. Sattumaa ei liene, että elokuvaa on kuvattu Roomassa fasistisesta arkkitehtuuristaan tunnetussa EURin kaupungiosassa. Elokuvan lopussa infektoituneet uudet ihmiset ovat mustapaitoja, jotka lopulta tuhoavat Morganin.

Spede (2023)

Aleksi Delikourasin ohjaama ja yhdessä Antti Heikkisen kanssa käsikirjoittama Spede (2023) jatkaa suomalaisten biopic-elokuvien perinnettä, ja varsinkin populaarikulttuurin historiaa on 2000-luvulla kirjoitettu elokuvallisessa muodossa. Ehkä suuntauksen voi nähdä rinnakkaisena elämäkerrallisen kirjallisuuden suosiolle. Spede-elokuvan taustalla ovatkin Tuomas Marjamäen kirjat Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi (2021). Samaan aikaan Yleisradion moniosaiset kuunnelmasarjat Juice Leskisestä Armi Aavikkoon, Dingosta Vesa-Matti Loiriin ovat jatkaneet ja monipuolistaneet tätä biopic-kulttuuria, joka on levittäynyt monimediaiseksi ilmiöksi.

Spede ammentaa kaikesta siitä kirjallisuudesta ja journalismista, joka on Pertti Pasasen kuoleman 2001 jälkeen avannut näkökulmia tv-koomikkona, elokuvatuottajana ja monipuolisenä viihdytäjänä tunnetun hahmon elämään. Samalla on helppo ymmärtää elokuvan ylittämättömät tai ainakin vaikea haasteet: miten uskottavasti esittää hahmoja, jotka yleisö perinpohjin tuntee, ja miten esittää uusi tulkinta, pelkän kuvittamisen sijasta, siitä tarinasta, jota yleisölle on iltapäivälehtien välityksellä kerrottu. Itse pidin eniten aikakauden kuvauksesta ja tuttujen sketsien kuvaustilanteiden rekonstruoinnista, mikä osin liittyy siihen, että Spede on episodimainen kokonaisuus. Speden rikkinäinen sielu olisi ehkä kaivannut enemmän kontekstiä tai moniulotteisuutta, draaman kaarta, mutta toisaalta historiallisten kuvaelmien rakentaminen on itsessään antoisaa.

Intian sankari (Clive of India, 1935)

Richard Boleslawskin Intian sankari (Clive of India, 1935) lukeutuu biopic-elokuvien lajiin. Keskiössä on 1700-luvulla elänyt Robert Clive, joka vaikutti Itä-Intian kauppakomppanian vahvistumiseen Intiassa ja samalla Ison-Britannian otteen lujittumiseen. Nykykatsojan näkökulmasta Clive voi tuntua kaukaiselta historian hahmolta, mutta elokuvan valmistumisen aikaan Britannian koloniaalinen ote oli vielä vahva. Tarina alkaa vuodesta 1748, jolloin neljä Euroopan maata, Ranska, Hollanti, Portugali ja Iso-Britannia kamppailevat Intian herruudesta. Tässä tilanteessa Clive (Ronald Colman) kohoaa vaatimattomista tehtävistä vallan huipulle. Colmanin käsissä Clive tuntuu melkein maaniselta hahmolta, jolla on alusta lähtien epärealistiset käsitykset omista kyvyistään. Hän ihastuu tulevaan puolisoonsa Margaretiin (Loretta Young) pelkän medaljonkikuvan perusteella ja pääsee voimakastahtoisena päämääräänsä.

Intian sankari on monella tapaa hämmentävä elokuva. Tuntuu, että se mahdollistaa (vähintään) kaksi päinvastaista lukutapaa. Elokuvaa voi katsoa koloniaalisen kulttuurin historiallisena legitimaationa, jossa intialaiset hallitsijat näyttäytyvät raakalaisina. Toisaalta elokuvaa voi tulkita koloniaalisen propagandan karikatyyrinä, varsinkin kun Ronald Colmanin roolisuorituksessa on paikoitellen shakespearelaista suuruudenhulluutta. Kävin uteliaisuudesta katsomassa, miten suomalainen lehdistö suhtautui elokuvaan sen jälkeen, kun se oli saanut Suomen ensi-iltansa helmikuussa 1936. Useimmat kriitikot pitivät elokuvaa uskottavana historiankuvauksena, vaikkakin lopputulosta pidettiin fragmentaarisena, irrallisista kohtauksista koostuvana. Vain yhdessä kritiikissä kiinnitettiin huomiota siihen, miten kaunisteleva kuvaus Robert Clivesta oli. Intian sankarissa Clive joutuu alahuoneen kuultavaksi, kuten todellisuudessakin tapahtui, mutta elokuvatulkinnassa Clive esitetään vehkeilyn uhrina. Todellisuudessa Cliven rooli oli ristiriitainen, mikä osaltaan vaikutti siihen, että hän menehtyi lopulta oman käden kautta. Sen sijaan Boleslawskin tulkinnassa loppu on onnellinen ja Clive asetetaan jalustalle brittiläisenä sankarina.

Allahin puutarha (The Garden of Allah, 1936)

Allahin puutarha (The Garden of Allah, 1936) on Richard Boleslawskin tunnetuimpia ohjauksia, ja se on nähty Suomen tv:ssäkin useita kertoja, tosin ei enää vähään aikaan. Boleslawskin tulkinta oli ensimmäisiä Technicolor-elokuvia, ja sen näyttävä orientalismi herätti jo aikalaisissa huomiota. Aihe oli suurelle yleisölle tuttu, ja siksikin varma investointi tuottaja David O. Selznickille. Elokuva pohjautui Robert Hichensin romaaniin, joka oli filmattu jo kaksi kertaa aikaisemmin mykkäelokuvakaudella. Näyttävä, eeppinen melodraama Allahin puutarhasta tulikin. Se sijoittuu pääasiassa Pohjois-Afrikkaan, Tunisiaan ja Algeriaan, ja erämaakohtaukset kuvattiin Kaliforniassa ja Arizonassa.

Aikalaiset katsoivat Allahin puutarhaa kahden suosikkinäyttelijän kohtaamisena. Marlene Dietrichin ja Charles Boyerin yhteisen elokuvan yllä leijui tähtipölyä, mikä kiinnosti yleisöä melkein riippumatta siitä, millainen tarina oli odotettavissa. Allahin puutarha oli Hollywood-emigranttien juhlaa. Dietrichin näyttävät asut saivat julkisuutta jo ennen ensi-iltaa. Helsingin Sanomat kertoi heinäkuussa 1936: ”Marlene Dietrich ilmestyy näyttämölle uudessa osassaan, Dominina Allahin Puutarhassa, ihanana kuin jumalatar. Hänen eksoottista kauneuttaan koroittaa vielä hänen pukunsa, joka on valmistettu kermanvärisestä, hiukan kullallevivahtavasta paksusta silkkisatiinista. Puku on suunniteltu kreikkalaisen yksinkertaiseksi. Sitä koristaa ainoastaan topaasijäljitteisistä tai aidoista jalokivistä valmistettu vyö.”

Elokuvan tarinassa Domini Enfilden (Marlene Dietrich) matkustaa Pohjois-Afrikkaan etsimään itseään. Hän törmää Boris Androvskyyn (Charles Boyer), joka lopulta paljastuu luostarikarkulaiseksi, uskonnollisen vakaumuksensa hylänneeksi luopioksi. Domini ja Boris ehtivät avioitua, mutta lopulta Borisin on palattava takaisin sinne, mistä on tullut. Elokuva on kuin tuulahdus 1800-luvun maailmasta, ja on vaikea nähdä, miten uskonnollinen konflikti on puhuttanut 1930-luvun yleisöä. Ehkä tämä asetelma on nimenomaan mahdollistanut kahden tunnetun näyttelijän rakkaustarina, jossa rakastavaiset eivät voi tosiaan saada. Toisaalta, Hichensin alkuperäisromaani on vuodelta 1904. Hän oli itse matkustanut paljon Egyptissä ja tunsi sitä ympäristöä, jonne romaani sijoittui. Tiettävästi hän kuului itse seksuaaliseen vähemmistöön, ja voisi ajatella, että saavuttamattoman rakkauden kuvauksessa oli ripaus hänen henkilökohtaista kokemusmaailmaansa. Kiinnostava on myös romaanin ja elokuvan ero. Alkuperäisromaanin lopussa Dominilla on lapsi, jonka nimi on Boris. Hollywoodin sensuurikoodistoon tämä ei sopinut. Tuntuu melkein, että Hollywoodissa vallitsi viktoriaanisempi moraali kuin Hichensin kotimaassa Britanniassa.

 

Lopuksi vielä muutama sana uskonnon merkityksestä. Allahin puutarhalla, erämaalla, on keskeinen merkitys elokuvassa, kuten nimikin kertoo. Siihen liittyy vahvasti kohtalonomaisuus, vääjäämättömyys, mikä lopulta on ratkaisevaa Borisin luostariin paluun kannalta. Alussa Domini lähtee Pohjois-Afrikan erämaihin etsimään itseään, mutta erämaa merkitsee hänelle myös vapautta. Boris on puolestaan vetäytynyt erämaaluostariin tutkiakseen itseään. Kristillisyys on tässä elokuvassa katolisuutta, ja kiinnostavaa on, ettei suurten uskontokuntien välillä ole varsinaista konfliktia. Pikemminkin käy niin, että Allahin puutarha saa Borisin löytämään ne arvot, jotka hän on hylännyt.

Ihmispeto (Human Desire, 1954)

Fritz Langin Ihmispeto (Human Desire, 1954) perustuu Émile Zolan romaaniin, aivan niin kuin Jean Renoir'n tunnettu elokuvasovitus Ihmispeto (La Bête humaine, 1938). Hollywoodin film noir hakeutui alkulähteilleen, ranskalaisen poeettisen realismin pariin. Mieleen tulevat myös Marcel Carnén Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939), josta Anatole Litvak ohjasi elokuvan Pitkä yö (The Long Night, 1947), ja Kurt Bernhardtin Unohdettu elämä (Carrefour, 1938), josta Jack Conwayn käsissä muovautui Hämärän peitossa (Crossroads, 1942). Lisääkin esimerkkejä löytyisi. Langin ja Renoir'n tulkinnat ovat selkeästi eri maailman ja aikakauden tuotteita, ja ehkä juuri tässä on niiden kiehtovuus.

Zolan romaani ja Renoir'n elokuva ovat Fritz Langille oikeastaan vain kehikko tai lähtökohta rakentaa omaa itsenäistä tulkintaa ihmisen himoista ja vieteistä. Kun alkuperäisteoksessa veturinkuljettaja Jacques Lantier kamppailee väkivaltaisuutensa ja perinnöllisenä pitämänsä mielenvikaisuuden ikeessä, Langin, ja käsikirjoittaja Alfred Hayesin, tulkinta luo veturinkuljettaja Jeffistä (Glenn Ford) kokonaan toisenlaisen persoonan. Jos Lantier'lle maaninen suhde veturiin oli keino hallita tunteita, Jeffille teknologia tuntuu tuovan vapautuksen menneisyyden traumoista. Jeff on Korean sodan veteraani, joka etsii paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Jeff joutuu todistamaan Carlin (Broderick Crawford) ja Vickin (Gloria Grahame) ristiriitaista suhdetta. Carl on patologisen mustasukkainen, kun taas Vicki etsii ulospääsyä ja parempaa elämää. Vicki onnistuu lähestulkoon taivuttelemaan Jeffin puolelleen, mutta ratkaisevassa kohtauksessa Jeff vetäytyy. Kohtaus on Langin tuotannon huikeimpia. Katsoja ei tiedä, onko Jeff surmannut Carlin. Hän saapuu Vickin luo ja toteaa: "I didn't do it." Vicki katsoo epäuskoisena: "You couldn't kill him..." Elokuva näyttää etenevän kohti tragediaa, mutta saakin yllättävän käänteen. Tuntuu, että Carl ja Vicki ovat ylisukupolvisen syrjäytyneisyyden uhreja, mutta tämän Jeff onnistuu välttämään. Lopussa Jeff näyttää tasapainoiselta, onnelliselta junansa kyydissä.

Theodora leikkii tulella (Theodora Goes Wild, 1936)

Olipa mahtavaa katsoa screwball-komedia, jota ei ole aiemmin nähnyt! Jostakin syystä Richard Boleslawskin Theodora leikkii tulella (Theodora Goes Wild, 1936) ei ole osunut kohdalle, mutta nyt tähdet asettuivat kohdalleen. Screwball-komediasta todetaan usein, että se oli tavallaan Hollywoodin itsesensuurin seurausta. Vuodesta 1934 lähtien ns. Hays Code sääteli tarkasti, miten mm. seksuaalisuutta, uskontoa ja esivaltaa tuli kuvata, ja siksi elokuvantekijät joutuivat käyttämään mielikuvitustaan etsiessään kiertoilmaisuja ja kehittäessään vihjailevia kerrontakeinoja. Usein elokuvat olivat todella puheliaita, ja tällainen on myös Theodora leikkii tulella, jonka käsikirjoituksen laati Sidney Buchman Mary McCarthyn tarinan pohjalta. 

Theodora leikkii tulella asettaa keskiöön Lynnfieldin pikkukaupungissa Connecticutissa asuvan pyhäkoulun opettajan ja urkurin Theodora Lynnin (Irene Dunne), joka on salanimellä Caroline Adams kirjoittanut uskaliaan bestseller-romaanin. Lynnfieldin kirjallisuuspiiri lukee teosta pöyristyneenä ääneen tietämättä, että kohukirjailija on heidän keskuudessaan. Screwball-komedian ytimessä on useimmiten sukupuolten välinen taistelu, ja siihen tässäkin elokuvassa päädytään, mutta usein asetetaan vastakkain myös konservatiivinen arvomaailma ja radikaalimpi, nuoren polven elämäntapa. Tällä kertaa sukupuolten välinen taistelu tapahtuu kahdella rintamalla, ensin newyorkilainen Michael Grant (Melvyn Douglas) tunkeutuu Theodoran kotiin ja tekeytyy puutarhuriksi. Kostoksi puolestaan Theodora valtaa Michaelin New Yorkin asunnon ja ottaa kaiken irti Caroline Adamsin hahmosta. Kaiken kaikkiaan Theodora leikkii tulella on viihdyttävää komediaa ja juuri niin sujuvaa kuin mihin vain 30-luvun Hollywood kykeni.

Theodora leikkii tulella on kiinnostava myös ohjaaja Richard Boleslawskin uran näkökulmasta. Boleslawski oli oikealta nimeltään Bolesław Ryszard Srzednicki. Hän oli syntynyt vuonna 1889 Mohyliv-Podilskyissa, nykyisessä Ukrainassa, silloisessa Venäjän imperiumissa, mutta Boleslawskia voi pitää taustaltaan puolalaisena. Hän opiskeli näyttelijäksi Konstantin Stanislavskin johdolla ja osallistui Venäjän ratsuväessä ensimmäiseen maailmansotaan. Lokakuun vallankumouksen jälkeen hän pakeni Puolaan ja ohjasi siellä ensimmäiset elokuvansa. New Yorkiin hän muutti vuonna 1922, vaihtoi nimensä ja ryhtyi tuomaan Stanislavskin oppeja yhdysvaltalaiseen teatterielämään. Elokuvaohjaajana Hollywoodissa hän työskenteli vuodesta 1930 lähtien. Lupaava ura jäi kuitenkin valitettavan lyhyesti, sillä Boleslawski kuoli sydänpysähdykseen vain hieman ennen 48. syntymäpäiväänsä. Theodora leikkii tulella oli viimeinen elokuva, jonka hän ehti saattaa valmiiksi.

Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939)

Kun on olympiavuosi, oli tietenkin pakko katsoa Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939). Kuumeessa Suomessa todella elettiinkin 1930-luvun lopulla, sillä olympialaisten piti toteutua kesällä 1940. Toisin kävi, niin kuin tiedämme. Stadion oli rakennettu valmiiksi, mutta toisen maailmansodan puhkeaminen muutti tulevaisuuden suuntaa. Nimimerkki Valentin, eli Ensio Rislakki, laati käsikirjoituksen jo vuonna 1938, mutta kuvaukset toteutettiin kesä- ja heinäkuussa 1939. Kun elokuvaa kuvattiin, kansainvälinen tilanne oli erittäin kireä. On selvää, että synkkiä pilviä oli jo noussut olympiaunelmaa varjostamaan, ja kesän jälkeen todellisuus jyräsi lopullisesti haaveet murskaksi. Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa sai ensi-iltansa 3. syyskuuta 1939. Silloin tilanne oli jo aavistettavissa, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Saksan joukot olivat vyöryneet Puolaan. 

Aku Korhonen ja Kaarlo Kartio ovat elementissään Lapatossuna ja Vinskinä, parivaljakkona, joka onnistuu totuttuun tyyliin välttämään turhaa työntekoa. Olympialaisiin he eivät sentään osallistu, mutta urheilukärpänen on purrut Suomea siinä määrin, että Kiperän Karamellitehdas Oy haastaa Saron Suklaa Oy:n jaloon kilpaan. Myös Lapatossu ja Vinski pestautuvat mukaan, tosin molemmat käyttävät kepulikonsteja, eikä rehdistä urheiluhengestä ole tietoakaan. Elokuvassa huomio kiinnittyy erityisesti Yrjö Nortan ohjaukseen. Norta käyttää paljon nopeita kameranliikkeitä, muun muassa zoomausta, mikä tuntuu virkistävältä. Taustaltaan hän olikin kokeilija, ja olisi kiinnostavaa tietää, miten tuottaja Särkkä näihin omintakeisiin ratkaisuihin suhtautui.

Perheyritys (Family Business, 1989)

Sidney Lumet on 1960- ja 1970-luvun merkittävimpiä yhdysvaltalaisohjaajia, mutta epätasaista hänen tuotantonsa oli, varsinkin seuraavina vuosikymmeninä. Perheyritys (Family Business, 1989) tarjoaa poikkeuksellisen näyttelijäkaartin, sillä pääosissa nähdään Sean Connery, Dustin Hoffman ja Matthew Broderick. Kriitikot irvailivatkin, että ohjaaja joutuu käyttämään liikaakin vaivaa vakuuttaakseen, että nämä melko erilaiset näyttelijät ovat tarinamaailmassa toistensa sukulaisia, Connery perheen vanhin Jessie, Hoffman hänen poikansa Vito ja Broderick puolestaan Jessien pojanpoika Adam. Kieltämättä kova haaste, mutta vastapainona ovat erinomaiset näyttelijäsuoritukset.

Jessie on suvun häpeäpilkku siinä mielessä, että hän on aina kulkenut elämän laitapuolella, eikä ole kaihtanut väkivaltaa, jos tilanne sellaiseksi äityy. Vito taas on varovainen ja suorastaan häpeää isäänsä, jota puolestaan nuori Adam ihannoi. Kun Jessie ehdottaa yhteistä, viimeistä keikkaa, Vitokin lopulta myöntyy mukaan, mutta sen sijaan että tämä yhteinen taisto vahvistaisi kolmikon siteitä, se uhkaa katkaista ne.  Ryöstö epäonnistuu, vaikkakaan ei yhtä pahoin kuin Lumet'n klassikossa Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975).  Perheyritys on lopulta erikoinen genrehybridi, joka alkaa perhedraamana mutta muuntuu viipyilevästi rikoselokuvaksi. Ehkä juuri tämä hybridisyys sai ainakin minut kiinnostumaan, mitä pidemmälle elokuva eteni. Hybridisyys tuo elokuvaan positiivista ennustamattomuutta.