Tuhkimo (1950)

Walt Disneyn Tuhkimo (Cinderella, 1950) merkitsi Walt Disneylle vahvaa paluuta toisen maailmansodan jälkeen, ja elokuvasta tuli menestynein animaatio Lumikin ja seitsemän kääpiön (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937) jälkeen. Sodan aikana olivat valmistuneet Pinocchio (1940), Fantasia (1940), Dumbo (1941) ja Bambi (1942).  Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen, osin Bambin heikon menestyksen vuoksi, Disney tuotti koko illan kooste-elokuvia, sellaisia kuin Iskelmäparaati (Make Mine Music, 1946), Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free, 1947) ja Säveltuokio (Melody Time, 1948). Tuhkimo oli paluu pitkään satuelokuvaan, ja se perustui klassiseen, Charles Perraultin aiheeseen. Tässä elokuvassa vakiintui myös ohjaajakolmikko Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton S. Luske, joka vastasi myös seuraavien pitkien animaatioiden, Liisa ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1954) ohjauksesta.

Jos Tuhkimoa vertaa toiseen historialliseen fantasiaan, vuosikymmenen lopulla valmistuneeseen Prinsessa Ruususeen (Sleeping Beauty, 1959), tuntuu, että Tuhkimo on lähempänä 30- ja 40-lukujen animaatioita, varsinkin taustojen karkeudessa. Tuhkimon tarina on lopulta varsin lyhyt, ja paljon aikaa käytetään eläinten, Tuhkimoa avustavien hiirten ja niiden viekkaan vastustajan Lucifer-kissan kuvaukseen. Taidokkaita nämä eläinanimaatiot ovatkin, ja niistä havaitsee Disneyn ammattitaidon visuaalisten gagien taitajana. Kun Tuhkimoa katsoo pitkän tauon jälkeen, huomio kiinnittyy siihen, että se oikeaan kuvaa kahta rikkinäistä perhettä, joista toinen on miesten, toinen naisten ”perhe”: valtakunnan kuningas, tai oikeastaan keisari, elää yksin, ja hoviherransa kanssa hän pähkäilee, miten saisi poikansa naitettua. Jos prinssiltä on kuollut äiti, Tuhkimolta on kuollut isä, ja tämä elää äitipuolensa ja kahden sisarpuolensa kanssa vaatimatonta elämää. Ehkäpä myös yleisön parissa, sodan jälkimainingeissa vuonna 1950, rikkoutuneita perheitä oli tavallista enemmän.

Kaunotar ja kulkuri (1955)

Walt Disneyn tuottama Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955) oli kaikkien aikojen ensimmäinen CinemaScope-muodossa toteutettu kokoillan animaatioelokuva. Teknisiä kokeiluja vei vielä pidemmälle neljä vuotta myöhemmin valmistunut Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959), joka toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Nyt, blurayn aikakaudella, myös Kaunotar ja kulkuri on mahdollista nähdä kotioloissa oikeassa kuvasuhteessa. Heti voi tosin todeta, että Prinsessa Ruususeen nähden taustat eivät olet yhtä kiinnostavat, mutta laajakankaalla katse harhautuu kuitenkin seuraamaan kuvan reunoja ja taka-alaa. Oikeastaan Kaunottareen ja kulkuriin laajakangas sopii myös sisällöllisesti, sillä vaikka keskiössä on New Englandin tarkemmin määrittelemättömässä kaupungissa sijaitseva yläluokkainen koti, kuvan laidalla väikkyvät laitakaupungin vaarat, hökkelikylät, pimeät kujat ja mutaset kadut, joissa valot kiiltävät kelmeästi. Tuntuu, että animaattorit ovat nähneet erityistä vaivaa laitakaupungin loan kuvaksessa: tämä paljastuu hyvin viimeisessä kohtauksessa, jossa kaverukset Jalo (loistava Kauko Helovirta) ja Tupsu (Esa Saario) ajavat takaa rankkuria.

Lähtökohdiltaan Kaunotar ja kulkuri on 50-lukulainen perheideologian ja yhdysvaltalaisen lähiöelämän kuvaus, vaikka tarina sijoittuukin 1900-luvun alkuun. Satuperinteeseen kertomuksen liittää epäsäätyisen rakkauden teema: paremman perheen veromerkitty Kaunotar (Karin Pacius) rakastuu kulkukoiraan, Kulkuriin (Matti Olavi Ranin), joka elokuvan lopussa integroituu perheidylliin. Laitapuolen kulkijatkin ovat pääosin sympaattisia, ja suurimpaan osaan liittyy etninen sävähdys. Rankkurin vaunuista löytyvät niin hispanoamerikkalaisesti murtava chihuahua kuin ranskalaisittain elehtivä puudeli, entinen yökerholaulajatar. Etnistä ulottuvuutta korostaa se, että Kulkuri saa arvokkaan kohtelun italialaisesta ravintolasta, klassisessa kohtauksessa.

Kaunotar ja kulkuri käsittelee inhimillisiä tunteita siinäkin mielessä, että perheeseen syntyvä vauva on uhka Kaunottarelle, mutta lopulta kateus hälvenee, ja Kaunotar ja Kulkuri pelastavat pienokaisen pimeän kaupungin vaaralta: rotta tunkeutuu kotiin ja pyrkii jostakin kumman syystä vauvan kehtoon. Minun on toisaalta aina ollut vaikea ymmärtää, miten perhekeskeisessä elokuvassa vanhemmat jättävät muutaman viikon ikäisen vauvansa lastenhoitajan käsiin ja lähtevät lomamatkalle. Mutta ehkäpä se on välttämätöntä, että Kaunotar ja Kulkuri oppivat ottamaan vastuuta itsestään ja perheestään...

Prinsessa Ruusunen (1959)

Walt Disneyn Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959) edustaa taitekohtaa animaatioelokuvan historiassa. Se oli viimeinen Disney-elokuva, jossa väritys tehtiin käsin ennen siirtymistä xerografiaan. Toisaalta elokuva hyödynsi modernia teknologiaa. Se oli laajakangaselokuva, kuten Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp, 1955), joka tehtiin CinemaScope-muodossa. Prinsessa Ruususessa mentiin vielä pidemmälle: satuelokuva toteutettiin Super Technirama 70 -menetelmällä. Elokuvan valmistelut aloitettiin jo vuonna 1951 Charles Perrault'n klassisen sadun La Belle au Bois dormant pohjalta. Perrault'n satu on 1600-luvulta, ja se oikeastaan romantisoi kertomuksen, joka tunnettiin jo keskiajalla.

Vasta nyt sain mahdollisuuden nähdä Prinsessa Ruusunen oikeissa mittasuhteissaan veljeni kotiteatterissa. Aiemmin olen nähnyt sen vain videolta 4:3-muodossa. Ero on merkittävä: laajakangasmuodossa teoksen visuaalisuus korostuu. Huomio kiinnittyy ennen kaikkea taustakuviin, joihin on ammennettu inspiraatiota keskiajan maalaustaiteesta. Ehkäpä Disney oivalsi, että juuri laajakankaalla kuvan kokonaisuus ja kompositio olivat tärkeitä, kun aiemmin animaatioissa lähdettiin liikkeelle hahmojen suunnittelussa. Nyt Disney pestasi Eyvind Earlen (1916–2000) tekemään taustakuvia koko projektin lähtökohdaksi.