Hella W (2011)

Outi Nyytäjän käsikirjoittama ja Juha Wuolijoen ohjaama Hella W (2011) jäi näkemättä ensi-iltakierroksella, mutta nyt puute tuli korjattua. Suomessa on nähty elämäkertaelokuvia Paciuksesta ja Irwinistä, Runebergistä ja Baddingistä. Voi sanoa, että olipa jo korkea aika saada toisenlaista näkökulmaa Suomen historiaan. Suomen biopic-perinne on ollut miehinen mutta samalla myös korostuneen fennomaaninen. Hella W tuo tähän kuvaan merkittävän laajennuksen kuvatessaan Hella Wuolijoen elämää ja vaiheita 1920-luvun alusta jatkosodan päättymiseen asti. Tarina sisältää eron Sulo Wuolijoesta 1923, nousun etäväksi liikenaiseksi, menestyksen näytelmäkirjailijana, osallistumisen talvisodan rauhantunnusteluihin, Etsivän keskuspoliisin, myöhemmän Valtiollisen poliisin vakoiluepäilyt, tuomion vuonna 1943 ja vapautumisen 1944. Näkökulmaltaan elokuva on siis suhteellisen rajattu, ja tiiviyttä on etsitty vakoiluepäilyjen tuomasta salapoliisitarinamaisuudesta. Valpon etsivä (Hannu-Pekka Björkman) on kuvassa mukana alusta lähtien, mutta tarina takautuu seuraamaan Hella Wuolijoen (Tiina Weckström) vaiheita 20-luvun alusta eteenpäin. Elokuvasta hahmottuu hienosti muun muassa se, että Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja, jolla oli 30-luvulla tiiviit yhteydet Neuvostoliittoon.

Wuolijoen Joulutarina (2007) oli luistavasti ohjattu, ja niin on myös Hella W. Epookki muodostuu alusta lähtien nopeiden, visuaalisesti näyttävien kuvien kautta. Elokuvasta puuttuvat laajat historialliset näkymät, mikä on tiukan budjetin takia ymmärrettävää. Enemmän tuntuu siltä, että historiallisissa miljöissä korotuvat öidet katunäkymät. Muutoinkin visuaalinen mielikuva jää öiseksi. Valoisat, laajat kuvat tulevat esiin vasta Marlebäckin kartanoon sijoittuvassa osuudessa, mutta ne jäävät lopulta lyhyiksi. Öinen tunnelma korostaa salamyhkäitä vakoilutarinaa.

On selvää, että Hella W on edellyttänyt rajauksia, mutta toisaalta Wuolijoen persoona on niin monipuolinen, että sitä on ollut välttämätöntä valaista eri suunnista. Ainakin minulle jäi tunne, että elokuvaa olisi mielellään katsonut enemmän, runsaampana. Esimerkiksi Turun akatemiatalossa kuvattu sotaylioikeuden kohtaus on hyvin lyhyt, mutta dekkarimainen rakenne olisi ollut mahdolista huipentaa oikeuskäsittelyyn. Todistajana esiintyi muun muassa Bertolt Brecht, mistä olisi ollut kiinnostavaa nähdä fiktiivinen tulkinta.

Joka tapauksessa Hella W oli ajatuksia herättävä elokuva, ja pidin erityisesti loppuun lisätyistä Niskavuori-elokuvien katkelmista sekä tietysti siitä, että Wuolijoen ääni kuullaan lopuksi, viimeisenä sanana.

Joulutarina (2007)

Juha Wuolijoen ohjausta Joulutarina mainostettiin pari vuotta sitten ”ensimmäisenä suomalaisena jouluelokuvana”, ja epäilemättä sitä se onkin. On oikeastaan ihme, että kansakunta, joka on kehunut olevansa joulupukin kotimaa, ei ole saanut enemmän irti tarinaperinteestään, eikä ole tuottanut erityisempiä joulufantasioita valkokankaalle. Ehkäpä selitys on siinä, että Suomessa joulu on elokuvasesonkina lyhyt, eikä pelkästään kotimaiselle yleisölle suunnatulla jouluelokuvalla olisi menestymisen mahdollisuuksia. Jos katsoo kotimaisen elokuvan perinnettä, useimmiten lähtökohtana on hämäläis-uusimaalainen kesämaisema! Joulutarinassa tavoitteena on ollut kansainvälinen läpimurto, joka sittemmin onnistuikin. Taloudellista tukea tuli niin Finnairilta, Lapin matkailualalta ja Turun joulukaupungiltakin. Viimeksi mainittu voi kuulostaa oudolta, kun joulupukki tunnetusti asuu Korvatunturilla ja Joulutarinakin on pääosin kuvattu Levillä Kittilässä. Mukaan on kuitenkin mahdutettu yhden otoksen mittainen näkymä Turun tuomiokirkon kupeesta, jonne Iisakki (Kari Väänänen) ja hänen 13-vuotias oppipoikansa Nikolas (Otto Gustavsson) saapuvat puutöitään kauppaamaan.

Joulutarina on koko perheen elokuva. Mieltäni jää kuitenkin vaivaamaan teoksen traaginen pohjavire, joka jatkuu loppuun asti. Päähenkilö Nikolas menettää elokuvan alussa sekä vanhempansa että pikkusiskonsa, jotka päätyvät hyisen järven syvyyksiin. Traagisuus ei katoa siinä mielessä, että Nikolas käy elokuvan aikana useaan kertaan jättämässä lahjan avantoon, kuolleelle Aadalle. Tuntuu, ettei lapsuuden trauma jätä häntä missään vaiheessa, sillä loppukohtauskin sijoittuu perheen kuolinpaikalle. Nikolaan trauma jää askarruttamaan katsojaa enemmän kuin se hyvä tahto, jota Nikolas joulupukkina (Hannu-Pekka Björkman) myöhemmin levittää.