Viimeinen Abenserragi, osa 11 (viimeinen osa)

Jatkuu...

Yö laskeutui, soihtuja tuotiin, ja keskustelu vaihtoi suuntaa. Don Carlosia pyydettiin kertomaan Meksikon valloituksesta. Hän puhui tuosta aiemmin tuntemattomasta maailmasta ylpeän kaunopuheisesti, mikä on espanjalaisille luonteenomaista. Hän kertoi Montezuman epäonnesta, alkuperäisten amerikkalaisten elämäntavasta, kastilialaisen urheuden ihmeteoista ja myös maanmiestensä julmuuksista, jotka eivät hänen mielestään tuntuneet ansaitsevan sen paremmin moitteita kuin ylistystäkään. Nämä kertomukset kiehtoivat Aben-Hametia, jonka intohimo tarinoihin paljasti hänen arabialaisen syntyperänsä. Hän puolestaan kuvasi osmanien valtakuntaa, joka oli vastikään noussut Konstantinopolin raunioista, unohtamatta kaihoten muistella ensimmäisen muslimivaltakunnan päiviä, sitä onnellista aikaa, jolloin Uskovaisten johtajan ympärillä sädehtivät Sobeida, Kauneuden kukka, Sydänten voima, Rauhaton ja urhea Ganem, jota kutsuttiin rakkauden orjaksi. Lautrecille hän kuvasi Frans I:n hienostunutta hovia, taiteiden uudestisyntymää barbaarien helmassa, kunniaa, uskollisuutta, menneiden aikojen ritarillisuutta yhdistyneenä sivistyneiden vuosisatojen tapoihin, goottilaisia tähystystorneja, jotka oli tehty kreikkalaisen arkkitehtuurin oppien mukaan, ja gallialaisia neitoja, jotka olivat sonnustautuneet koristeellisiin rikkauksiinsa ateenalaisen tyylikkäästi.

Näiden puheiden jälkeen Lautrec halusi ilahduttaa juhlien hengetärtä, tarttui kitaraan ja lauloi balladin, jonka hän oli sepittänyt kotimaansa vuorilla laulettuun sävelmään:
   
Miten suloinen on muisto       
syntymäni kauniista sijasta!   
sisko, miten suloisia olivat päivät    
    Ranskan!   
Oi kotimaani, olet armas
    ainiaan!       

Muistatko miten äitimme
kotimme eteisessä,
painoi meidät rintaansa vasten,
    rakkaani;
ja suutelimme hänen valkeita
    hiuksiaan.

Siskoni, muistatko vielä
linnan Doren töyräällä
ja sen vanhan tornin
    maurilaisen,
josta vasket ilmoittivat
    aamunkoin?

Muistatko hiljaisen järven,
sen pinnalla pääskyjen lennon,
tuulen joka taivutti kaislikon
    niin hellästi,
auringon joka sammui veteen
    niin kauniisti.

Voi, kuka toisi takaisin Hélènen,
vuoreni ja vanhan tammeni?
Nämä muistot tuovat mieleen
    tuskan
Kotimaani on armaani
    ainiaan!

Lopetettuaan viimeisen säkeistön Lautrec pyyhki hansikkaallaan kyyneleen, jonka hänen jalon isänmaansa, Ranskan, muisto oli kirvoittanut. Yhtä kipeän kaipauksen tunsi myös Aben-Hamet, joka Lautrecin tapaan muisteli murheellisena kadotettua kotimaataan. Kun häntä kehotettiin tarttumaan kitaraan, hän pahoitteli ja sanoi tuntevansa vain balladin, joka tuskin miellyttäisi kristittyjä.

”Jos se käsittelee vääräuskoisia, jotka valittavat voittojamme”, Don Carlos lausui pilkallisesti, ”saat laulaa; voitetut saavat vuodattaa kyyneleitä.”

”Niin”, sanoi Blanca, ”ja siksi meidän esi-isämme, jotka kerran olivat maurien ikeen alla, ovat jättäneet jälkeensä niin paljon valituslauluja.”

Niin Aben-Hamet lauloi seuraavan balladin, jonka Abenserragien heimon runoilija oli hänelle opettanut:

Kerran ratsastaessaan
kuningas Don Juan
näki vuorten takaa
Espanjan Granadan;
Hän virkkoi silloin:
   Kaunis kaupunki,
   sinulle sydämeni
   ojennan.

Sinut vihille vien,
huomenlahjaksi
annan tämän:
Cordoban, Sevillan,
puvut koreat
  ja helmet kirkkaat
  saat lemmestäni
  todisteeksi.

Granada vastasi:
Kuningas Léonin,
mieluummin maurille
menen kuin sinulle.
Pidä lahjasi:
   Minulla on kaikkea,
   juhlavat puvut,
   suloiset lapset.

Sinä puhut,
sinä valehtelet:
mikä loukkaus!
Pilkkaat Granadaa.
Kirottu kristitty:
   Tämä perintö
   on Abenserragin.
   Niin on kirjoitettu!

Ei kameli
käy hautaan
vesialtaan viereen,
ei hadji Medinaan.
Kirottu kristitty:
   Tämä perintö
   on Abenserragin.
   Niin on kirjoitettu!

Oi ihana Alhambra!
Allahin palatsi,
sija suihkulähteiden,
virta vehreän tasangon!
Kirottu kristitty:
   Tämä perintö
   on Abenserragin.
   Niin on kirjoitettu!

Tämän valituksen yksinkertaisuus liikutti jopa ylpeää Don Carlosia, vaikka siinä moitittiinkin kristittyjä. Don Carlos olisi mielellään ollut laulamatta, mutta kohteliaisuudesta Lautrecia kohtaan hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä pyyntöihin. Aben-Hamet antoi nyt kitaran Blancan veljelle, joka alkoi ylistää maineikkaan esi-isänsä El Cidin urotekoja:

Valmiina matkaan Afrikan rannoille
sotisovassaan, koko komeudessaan
tarttuu kitaraan El Cid ja laulaa
Jimenalle nämä kunnian säkeet.

”Käy taisteluun maureja vastaan”,
oli Jimena sanonut, ”ja palaa voittajana.”
”Olen varma: Rodrigo jumaloi minua,
sillä hän lähtee rakkaudesta kunniaan.”

”Anna kypäräni, anna keihääni!
Haluan näyttää, että Rodrigo on rohkea
taistelussa, eikä hän pelkää ketään.
Neidon, kunnian puolesta, on sotahuutoni.”

”Urheudestaan maurit mainitaan,
mutta Espanjan voittoisa laulu
kaikuu kerran, minun lauluni,
ja kertoo rakkaudesta kunniaan.

Laulavat Andalusian laaksoissa
kristityt urheudestani: hän uhrasi
elämänsä Jumalalleen ja Jimenalleen,
kuninkaalleen ja kunnialleen.”

Laulaessaan näitä sanoja soinnikkaan miehekkäällä äänellään Don Carlos näytti niin ylpeältä, että häntä olisi melkein voinut luulla itse El Cidiksi. Lautrec yhtyi ystävänsä sotaisaan innostukseen, mutta Abenserragi kalpeni kuullessaan El Cidin nimen.

”Tuo ritari”, hän sanoi, ”jota kristityt kutsuvat Taistelujen Kukaksi, tunnetaan meidän keskuudessamme julmuudestaan. Kunpa vain hänen armollisuutensa olisi ollut yhtä suurta kuin hänen rohkeutensa…!”

”Hänen armollisuutensa”, vastasi Don Carlos keskeyttäen kiivaasti Aben-Hametin, ”ylitti jopa hänen rohkeutensa, eikä yksikään mauri saa parjata sankaria, jolle perheeni on velkaa koko olemassaolonsa.”

”Mitä sanot?” huudahti Aben-Hamet hypähtäen istuimelta, jossa oli levänyt: ”Sinä lasket El Cidin esi-isiisi?”

”Hänen verensä virtaa suonissani”, vastasi Don Carlos, ”ja minä tunnistan tuon jalon veren siitä vihasta, joka polttaa sydäntäni Jumalani vihollisten edessä”.
   
”Siis”, sanoi Aben-Hamet katsahtaen Blancaan, ”sinä olet samaa Vivarin sukua, joka Granadan valloituksen jälkeen syöksyi onnettomien Abenserragien asuntoihin ja löi kuoliaaksi vanhan ritarin, joka yritti puolustaa esi-isiensä hautaa!”

”Mauri!” huusi Don Carlos vihaa leiskuen: ”Tiedä, etten salli enempää utelua. Jos minä tänään omistan Abenserragien saaliita, esi-isäni saavuttivat ne oman verensä hinnalla ja hankkivat ne vain miekallaan.”

”Vielä yksi sana”, sanoi Aben-Hamet yhä levottomammin: ”Maanpakolaisia kun olemme, olemme olleet tietämättömiä siitä tosiasiasta, että Vivarit kantavat Santa Fén nimeä: juuri se johti minut erehtymään.”

”Se oli sama Vivar, Abenserragien voittaja”, vastasi Don Carlos, ”jolle Aragonin Ferdinand II, Katoliseksi kutsuttu, antoi arvonimen.”

Aben-Hametin pää taipui rintaa kohti: hän seisoi hiljaa Don Carlosin, Lautrecin ja hämmästyneen Blancan välissä. Kyynelvirrat valuivat hänen silmistään veitselle, joka oli kiinnitetty hänen vyötärölleen. ”Antakaa minulle anteeksi”, hän sanoi, ”tiedän toki, ettei miesten pitäisi vuodattaa kyyneliä: tästä hetkestä lähtien ne eivät enää virtaa, vaikka paljon surtavaa jääkin: kuuntele minua, Blanca, sillä rakkauteni sinua kohtaan polttaa kuin Arabian kuuma tuuli. Minut on kukistettu; en voi elää ilman sinua. Eilen kun näin ranskalaisen ritarin rukoilemassa ja kuulin sanasi kirkon hautausmaalla, ne saivat minut päättämään Jumalasi hyväksi ja uhraamaan oman uskoni sinulle.”

Blancan liikkuttunut ilo ja Don Carlosin yllättyneisyys keskeyttivät Aben-Hametin; Lautrec kätki kasvonsa käsiinsä. Mauri pyhitti ajatuksensa ja pudisti päätään sydäntäsärkevästi hymyillen: ”Ritari”, hän sanoi, ”älä menetä toivoasi, ja sinä, Blanca, itke ikuisesti viimeistä Abenserragia!”

Blanca, Don Carlos ja Lautrec, kaikki kolme kohottivat kätensä kohti taivasta ja huudahtivat: ”Viimeinen Abenserragi!”

Hiljaisuus laskeutui. Pelko, toivo, viha, rakkaus, hämmästys ja mustasukkaisuus kiihdyttivät heidän sydämiään. Pian Blanca putosi polvilleen. ”Hyvyyden Jumala”, hän sanoi, ”Sinä oikeutat päätökseni! Minä saatoin rakastaa vain sankarien jälkeläistä.”

”Sisareni”, huudahti Don Carlos ärsyyntyneenä, ”muista, että Lautrec on läsnä!”

”Don Carlos”, sanoi Aben-Hamet, ”hillitse vihaasi: minulle sinun tulee kohdistaa vastauksesi.” Sitten hän kääntyi kohti Blancaa, joka oli jälleen istuutunut:

”Taivaallinen huuri, Rakkauden ja hauneuden henki, Aben-Hamet on orjasi viimeiseen hengenvetoonsa asti, mutta tiedä hänen onnettomuutensa koko laajuus. Se kotiaan puolustanut vanha mies, jonka isoisäsi löi kuoliaaksi, oli minun isoisäni. Tiedä siis vielä toinenkin salaisuus, jota olen kätkenyt tai jonka olet saanut minut unohtamaan. Kun ensi kertaa tulin vierailemaan tässä surullisessa maassa, suunnitelmani oli etsiä ennen kaikkea Vivarin perillisiä, jotka voisivat maksaa verellään isiensä vääryydet.”
   
”Voi”, sanoi Blanca surullisesti mutta kuitenkin äänellä, joka kantoi hänen syvällisen sielunsa ääntä, ”mitä olet päättänyt?”

”Sen, mikä on sinun arvollesi sopivaa”, vastasi Aben-Hamet, ”vapauttaa sinut valoistasi ikuisen poissaoloni ja kuolemani kautta: sen me molemmat olemme velkaa jumaliemme, kotimaidemme ja sukujemme vihalle. Jos kuvani joskus haihtuu sydämestäsi, jos aika, joka tuhoaa kaiken, poistaa muististasi Abenserragin… tämä ranskalainen ritari… Olet veljellesi tämän uhrauksen velkaa.”

Lautrec nousi kiivaasti ja heittäytyi maurin käsivarsille. ”Aben-Hamet”, hän huusi, ”älä ajattelekaan, että lyöt minut hyväntahtoisuuttasi: minä olen ranskalainen, Bayard löi minut ritariksi, olen vuodattanut verta kuninkaani tähden. Minä olen, kuten hyväntekijäni ja ruhtinaanikin, peloton ja moitteeton. Jos jäät meidän keskuuteemme, rukoilen Don Carlosia antamaan sinulle sisarensa käden. Jos jätät Granadan, koskaan ei rakkauteni sana tule sinua häiritsemään. Et saa viedä maanpakoon kohtalokasta ajatusta, että Lautrec ymmärtämättä hyveellisyyttäsi yrittäisi saada hyötyä epäonnestasi.”

Ja nuori ritari painoi maurin rintaansa vasten ranskalaisen lämpimästi ja eloisasti.

”Hyvät ritarit”, sanoi silloin Don Carlos, ”vähempää en odottanutkaan sinulta, joka olet jalosukuista syntyperää. Aben-Hamet, mistä voin tietää, että olet viimeinen Abenserragi?”

”Käytöksestäni”, vastasi Aben-Hamet.

”Minä ihailen sitä”, sanoi espanjalainen, mutta ennen kuin selität, näytä minulle todisteita syntyperästäsi.”

Aben-Hamet veti rinnaltaan esiin Abenserragien perintösormuksen, joka oli pujotettu kultaiseen ketjuun.

Tämän merkin nähdessään Don Carlos ojensi kätensä onnettomalle Aben-Hametille. ”Herra ritari”, hän sanoi, ”pidän sinua aatelismiehenä ja kuninkaiden todellisena jälkeläisenä. Olet kunnioittanut minua perheeseeni liittyvillä tarkoitusperillä: hyväksyn sen taistelukutsun, jota tulit salaisesti etsimään. Jos lyöt minut, kaikki omaisuuteni, joka kerran oli sinun, palautetaan sinulle. Jos luovut taistelusta, hyväksy se, mitä minä puolestani tarjoan sinulle: tule kristityksi ja ota vastaan sisareni käsi, jota Lautrec on pyytänyt sinun puolestasi.”

Kiusaus oli suuri, mutta se ei kuitenkaan ollut Aben-Hametin itsekurin ulottumattomissa. Vaikka rakkaus puhui Abenserragin sydämessä koko voimallaan, hän ei kuitenkaan voinut kauhistumatta ajatella sitä, että teloittajien ja teloitettujen veret kerran yhdistyisivät. Hän luuli näkevänsä isoisänsä varjon nousevan haudasta tuomitsemaan tämän epäpyhän liiton. Murheen lävistämänä Aben-Hamet huusi: ”Voi, miksi minun pitää kohdata näin yleviä sieluja, näin anteliaita luonteita, jotka saavat minut entistä syvemmin kaipaamaan sitä, mitä menetän! Antakaa Blancan julistaa kohtaloni; teen sen, mitä hän tahtoo, ollakseni vielä enemmän hänen rakkautensa arvoinen!”

Blanca huusi: ”Palaa autiomaahan!” Sitten hän pyörtyi.

Aben-Hamet kumartui, osoitti Blancalle ihailuaan vielä kerran enemmän kuin taivaalle ja poistui sanaakaan sanomatta. Sinä yönä hän lähti Málagaan ja nousi laivaan, joka määränpäänä oli Oran. Tämän kaupungin läheltä hän löysi leiriytyneen karavaanin, joka kolmen vuoden välein kulki Marokkosta Afrikan poikki, matkasi Egyptiin ja liittyi Jemenissä toiseen karavaaniin, joka jatkoi Mekkaan asti. Aben-Hamet liittyi pyhiinvaeltajien joukkoon.

Blanca, jonka elämä oli aluksi vaarassa, sai takaisin terveytensä. Uskollisena Abenserragille antamalleen lupaukselle Lautrec lähti, eikä koskaan hänen rakkautensa tai tuskansa sana häirinnyt Santa Fén herttuan tyttären ikävää. Joka vuosi Blanca vaelsi Málagan vuorille sinä vuodenaikana, jolloin Aben-Hametilla oli ollut tapana palata Afrikasta. Hän istui kalliolla ja katsoi merta ja kaukaisia laivoja, minkä jälkeen hän palasi Granadaan: viimeiset elonpäivänsä hän vietti Alhambran raunioissa. Hän ei valittanut, hän ei itkenyt, eikä hän koskaan puhunut Aben-Hametista: muukalainen olisi voinut pitää häntä onnellisena. Vain hän jäi jäljelle suvustaan. Hänen isänsä kuoli murheeseen, ja Don Carlos sai surmansa kaksintaistelussa, jossa Lautrec toimi sekundanttina. Kukaan ei koskaan saanut tietää Aben-Hametin kohtalosta.

Lähtiessään Tunisista matkustaja voi Karthagon raunioiden portin tuntumassa nähdä hautausmaan: erään palmupuun alta, hautausmaan kulmasta, minulle osoitettiin leposija, jota kutsutaan viimeisen Abenserragin haudaksi. Se ei juurikaan herätä huomiota. Hautakivi on yksinkertainen: maurien tavan mukaan vain pieni syvennys on kaiverrettu taltalla tämän kiven keskelle. Sadevesi kerääntyy hautamaljan pohjalle, ja polttavan kuumassa ilmanalassa taivaan linnut pysähtyvät siihen sammuttamaan janoaan.

Loppu


Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4 
• Osa 5
• Osa 6  
• Osa 7 
• Osa 8
• Osa 9
• Osa 10 

Viimeinen Abenserragi, osa 10

Jatkuu...

Eräänä iltana Aben-Hamet oli uppoutuneena mitä vakavimpiin mutta samalla mitä hellimpiin mietteisiin, kun hän kuuli sen kristityn rukouksen äänen, joka ilmoittaa päivän päättymisen. Silloin hänen mieleensä tuli mennä Blancan Jumalan temppeliin ja kysyä neuvoa Luomakunnan herralta.

Pian hän avasi oven vanhaan moskeijaan, jonka uskovaiset olivat muuttaneet kirkoksi. Hänen sydämensä valtasi suru ja hurskaus, kun hän käveli temppeliin, joka oli kerran ollut hänen Jumalansa ja isänmaansa. Rukoushetki oli juuri päättynyt: kirkossa ei ollut sieluakaan. Pyhä hämäryys hallitsi pylväsrivistöjä, jotka muistuttivat metsään säännönmukaisesti istutettuja puunrunkoja. Arabien ilmava arkkitehtuuri oli läheistä sukua gotiikalle, joka menettämättä tyylikkyyttään saavuttaa mietiskelylle sopivan arvokkuuden. Harvat lamput valaisivat hädin tuskin holvien sopukat, mutta palavien kynttilöiden loimu sai pyhäkön alttarin loistamaan, ja valo kimmelsi kultauksissa ja jalokivissä. Espanjalaiset pitävät tärkeänä tuhlata varallisuuttaan palvomiensa esineiden pyhittämiseen, ja pitsihuntujen, helmiäiskruunujen ja rubiinilehvien keskelle asetetun, elävän Jumalan kuvaa palvoivat puolialastomat ihmiset.

Istuintakaan ei näkynyt valtavan tilan keskellä: marmorinen lattia peitti hautoja ja oli tarkoitettu niin ylhäisille kuin alhaisillekin polvistua Luojan eteen. Aben-Hamet lähestyi hitaasti autioita pylväikköjä, jotka kaiuttivat hänen askeltensa yksinäistä ääntä. Hänen mieltään repivät muistot, jotka tämä maurien uskonnon muinainen rakennus, hänessä herätti, ja tunteet, joita kristillinen usko synnytti hänen sydämeensä.

Pylvään juurella hän näki liikkumattoman hahmon, jota hän ensin luuli haudan äärelle pystytetyksi patsaaksi. Hän kulki lähemmäs ja näki, että kyse oli nuoresta ritarista, joka oli polvistunut, painanut päänsä kunnioituksesta ja ristinyt kätensä rintansa päälle. Ritari ei liikahtanutkaan kuullessaan Aben-Hametin askelten äänen, hän ei häiriintynyt eikä rukoukseen uppoutuneena osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen miekkansa lepäsi lattialla hänen edessään, ja hänen höyhentöyhtöinen hattunsa oli asetettu marmorille hänen viereensä. Näytti siltä kuin jokin merkillinen lumous olisi jähmettänyt hänet tähän asentoon. Se oli Lautrec. ”Ah”, sanoi Abenserragi itsekseen, ”tämä nuori ja komea ranskalainen pyytää taivaalta merkkiä; tämä sotilas, joka on jo urheudestaan tunnettu, avaa sydämensä Taivaan Herran edessä kuin nöyrin ja alhaisin mies. Minäkin haluan rukoilla samalla tavoin ritariuden ja kunnian Jumalan edessä.”

Aben-Hamet oli heittäytymässä pitkälleen marmorilattialle, kun hän näki lampunvalossa arabiankielisen Koraanin säkeen, joka erottui puoliksi raunioituneen seinän laastin alta. Katumus heräsi jälleen hänen sydämessään, ja hän kiirehti lähtemään rakennuksesta, jossa hän oli jo harkinnut luopumista uskollisuudestaan uskonnolleen ja isänmaalleen.

Hautausmaa, joka ympäröi muinaista moskeijaa, oli kuin puutarha, jota somistivat appelsiinipuut, sypressit ja palmupuut ja jota kasteli kaksi suihkulähdettä. Sen ympärillä oli luostari. Käyskennellessään sen pylväskäytävällä Aben-Hamet näki naisen, joka oli astumassa kirkkoon. Vaikka nainen oli huntuun verhoutuneena, Abenserragi tunnisti Santa Fén herttuan tyttären ja pysäytti tämän sanoen: ”Etsitkö Lautrecia tästä temppelistä?”

”Unohda tuo karkea mustasukkaisuus”, Blanca vastasi, ”jos en enää rakastaisi sinua, kertoisin sen. Halveksisin itseäni, jos pettäisin sinut. Tulen tänne rukoilemaan sinun puolestasi, sillä olet ainoa rukousteni kohde: olen laiminlyönyt sieluani sinun tähtesi. Et olisi saanut humalluttaa minua rakkautesi myrkyllä, etkä olisi saanut tulla palvelemaan Jumalaa, jota minä palvon. Häiritset koko perheeni rauhaa; veljeni vihaa sinua, ja isäni on surun murtama, koska kieltäydyin hänen valitsemastaan aviomiehestä. Etkö näe, että terveyteni horjuu? Katso tätä kuoleman tyyssijaa; se on noiduttu! Minä lepään täällä pian, jos et kiirehdi ottamaan vastaan uskoani kristityn alttarin äärellä. Kärsimykseni nakertavat vähitellen koko olemassaoloani; intohimo, jonka sinä synnytät minussa, ei kanna haurasta elämääni loputtomiin: Oi mauri, mieti tätä oman kielesi sanontaa: tuli, joka sytyttää soihdun, on sama tuli, joka polttaa sen loppuun.”

Blanca astui kirkkoon ja jätti Aben-Hametin pohtimaan alakuloisena kuulemiaan sanoja.

Nyt se oli tapahtunut: Abenserragi oli lyöty, hän tunnustaisi uskonsa erheet, hän oli kärsinyt jo kylliksi. Pelko Blancan näkemisestä kuolleena syrjäytti kaikki muut tunteet Aben-Hametin sydämestä.  Lopultakin, hän selitti itselleen, kristittyjen Jumala saattoi hyvinkin olla todellinen jumala. Tuo Jumala oli jalojen sielujen jumala, sillä häntä palvoivat Blanca, Don Carlos ja Lautrec.

Näissä mietteissä Aben-Hamet odotti kärsimättömästi seuraavaa päivää voidakseen kertoa päätöksensä Blancalle ja muuttaakseen surujen ja kyynelten täyttämän elämän iloksi ja onneksi. Hän ei voinut mennä Santa Fén herttuan palatsiin ennen kuin vasta illalla. Hän sai kuulla, että Blanca oli mennyt veljensä keralla Generalifeen, jossa Lautrec oli järjestämässä juhlat. Epäilysten hämmentämä Aben-Hamet riensi Blancan perään. Lautrec punastui nähdessään Abenserragin, kun taas Don Carlos otti maurin vastaan kylmän kohteliaasti mutta epäilemättä myös kunnioittavasti.

Lautrec oli järjestänyt tarjoiltavaksi Espanjan ja Afrikan herkullisimpia hedelmiä Generalifen huoneeseen, jota kutsuttiin Kuninkaiden saliksi. Kaikkialla tässä huoneessa roikkui muotokuvia ruhtinattarista ja ritareista, jotka olivat valloittaneet maurit; siellä olivat Pelayo, El Cid ja Gonzalo Fernández de Córdoba. Granadan viimeisen kuninkaan miekka roikkui maalausten alapuolella. Aben-Hamet nieli tuskansa ja totesi, kuin La Fontainen kuvaama leijona, katsellessaan maalauksia: ”Jos me leijonat maalaisimme…”

Jalomielinen Lautrec, joka näki Abenserragin silmien kiinnittyvän Boabdilin miekkaan, lausui: ”Mauriritari, jos olisin aavistanut, että suotte minulle kunnian osallistua juhlaani, en olisi ottanut teitä vastaan täällä. Joka päivä kirpoaa miekkoja, ja olen nähnyt mitä urheimpien kuninkaiden ojentavan aseensa onnekkaalle viholliselleen.”

”Ah”, huudahti mauri peittäen kasvonsa viittansa käänteeseen, ”miekkansa voi menettää niin kuin Frans I, mutta on aivan toista tehdä se niin kuin Boabdil…!”


Viimeinen osa tulossa...



Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4 
• Osa 5
• Osa 6  
• Osa 7 
• Osa 8
• Osa 9 

Viimeinen Abenserragi, osa 9

Jatkuu...

Vaeltaessaan eräänä päivänä rannalla Blanca näki äkkiä pitkän aluksen, jonka purjeet olivat koholla; hän näki kaltevan maston ja latinalaispurjeen, jotka kertovat maurien hienostuneesta taidosta. Hän juoksi satamaan ja sai tuota pikaa todistaa, miten barbaarialus lähestyi vauhdikkaasti jättäen jälkeensä kuohuavia aaltoja. Keulassa seisoi komeasti pukeutunut mauri. Hänen takanaan kaksi mustaa orjaa piteli valjaissa arabialaista hevosta, jonka höyryävät sieraimet ja hulmuava harja kuvastivat samanaikaisesti tulista luonnetta ja merenkäynnin nostattamaa kammoa. Vene saapui, laski purjeensa, kiinnittyi laituriin ja paljasti kylkensä: mauri hyppäsi rannalle aseet helisten. Orjat antoivat kirjavan oriin loikata alas kuin pantterin, ja ratsu hirnahti takajaloilleen kohoten silkasta ilosta, että oli jälleen maankamaralla. Muut orjat laskivat varovasti korin, jossa lepäsi gaselli palmun lehvien keskellä. Hennot halat oli taivutettu ja sidottu sen alle, niin etteivät ne särkyisi aluksen liikkeistä: sillä oli aaloen jyvistä punottu kaulaketju, ja kultaisessa laatassa, joka yhdisti ketjun päät, oli arabiaksi kaiverrettu nimi ja talismaani.

Blanca tunnisti Aben-Hametin: hän ei tohtinut näyttäytyä väkijoukon silmien edessä; hän vetäytyi ja lähetti palvelijansa Dorothean kertomaan Abenserragille, että hän odottaisi tätä maurien palatsissa. Aben-Hamet oli juuri sillä hetkellä esittämässä kuvernöörille firmaaniaan, lupakirjaansa, joka oli kirjoitettu taivaansinisin kirjaimin kallisarvoiselle pergamentille ja suljettu silkkiseen koteloon. Dorothea lähestyi häntä ja johdatti onnellisen Abenserragin Blancan jalkojen juureen. Miten onnellista oli havaita molempien uskollisuus! Mitä jälleennäkemisen riemua pitkän eron jälkeen! Millaisia uusia valoja vannottiinkaan ikuisen rakkauden nimeen!

Kaksi mustaa orjaa talutti numidialaista hevosta, jolla oli satulan sijasta selässään purppuraisella hihnalla kiinnitetty leijonantalja. Sitten he toivat gasellin. ”Sulttaanitar”, sanoi Aben-Hamet, ”tämä kauris on kotimaastani, se on yhtä keveäjalkainen kuin sinä”. Blanca vapautti itse ihastuttavan olennon, joka vaikutti kiitolliselta ja katsoi lauhkeasti. Abenserragin poissa ollessa Santa Fén herttuan tytär oli opiskellut arabiaa: hellin katsein hän luki oman nimensä gasellin kaulanauhasta. Vapautensa saanut eläin pystyi tuskin seisomaan; sen jalat olivat olleet liian kauan sidottuina. Se asettui maahan makaamaan ja nojasi päänsä emäntänsä syliin. Blanca tarjosi sille tuoreita taateleita ja silitti tätä erämaan lasta, jonka pehmeä iho huokui aaloepuun ja Tunisin ruusujen tuoksua.

Abenserragi, Sante Fén herttua ja tämän tytär lähtivät yhdessä Granadaan. Onnellinen pariskunta kulutti päivänsä kuten edellisenäkin vuonna: samat kävelyretket, samaa kaihoa muinaisen kotimaan edessä. He osoittivat toisillaan samanlaisia rakkauden tunteita kuin aiemminkin, tai pikemminkin yhä yltyvää, ikuista lempeä, mutta samalla rakastavaiset osoittivat yhtä suurta vakaumusta isiensä uskontoa kohtaan. ”Tule kristityksi”, sanoi Blanca. ”Tule muslimiksi”, vastasi Aben-Hamet. Ja he erosivat jälleen sortumatta intohimoon, joka veti heitä toisiaan kohti.

Aben-Hamet ilmestyi uudelleen kolmantena vuonna aivan kuin muuttolinnut, jotka rakkaus kutsuu takaisin, kun meidän oloissamme kevät koittaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt Blancaa rannalta vaan kirjeen rakastetultaan, joka kertoi uskolliselle arabille Santa Fén herttuan lähteneen Madridiin ja Don Carlosin saapuneen Granadaan. Don Carlosin seurana oli ranskalainen vanki, Blancan veljen ystävä. Kirjettä lukiessaan mauri tunsi sydäntään kouraisevan. Hän lähti Malagasta Granadaan surullisin aavistuksin. Vuoret näyttivät yksinäisyydessään kaameilta, ja hän käänsi usein päänsä katsellakseen merta, jonka yli hän oli vastikään purjehtinut.

Blanca näki veljensä ensi kertaa seitsemän vuoden tauon jälkeen, eikä hän isänsä poissa ollessa voinut jättää veljeään, jota rakasti, veljeä, joka halusi käyttää kaiken omaisuutensa sisarensa hyväksi. Don Carlos edusti kansansa urheutta ja ylpeyttä: hän oli hurja niin kuin uuden maailman valloittajat, joiden rinnalla hän oli taistellut, ja hurskas niin kuin Espanjan kuninkaat, jotka olivat voittaneet maurit. Vääräuskoisia kohtaan hänen sielussaan kyti viha, jonka hän oli perinyt El Cidiltä.

Thomas de Lautrec, Foix’n maineikkaasta suvusta, jossa naisten kauneus ja miesten urhoollisuus ovat perinnöllistä laatua, oli Foix’n kreivittären ja urhean mutta epäonnisen Odet de Foix’n, Lautrecin varakreivin, nuorempi veli. Bayard oli varustanut Thomas’n ritariksi kahdeksantoistavuotiaana sen perääntymisen aikana, joka maksoi tuon nuhteettoman ja pelottoman ritarin hengen. Jonkin aikaa myöhemmin Thomas haavoittui pahoin ja joutui vangiksi Paviassa puolustaessaan kuningasta, joka menetti ”kunnian kentät”, kaiken.*

Don Carlos de Vivar, joka sai todistaa Lautrecin urheutta, oli huolehtinut nuoren ranskalaisen haavoista, ja niin heidän välilleen syntyi veriveljeys, jonka pohjana olivat keskinäinen kunnioitus ja hyvellisyys. Frans I oli palannut Ranskaan, mutta Kaarle V piti muut vangit. Lautrecilla oli kunnia jakaa kuninkaan vankeus ja nukkua vankilassa hänen jalkojensa juuressa. Monarkin lähdettyä hän jäi Espanjaan ja liittyi Don Carlosiin, jonka kanssa hän oli hiljattain tullut Granadaan.

Esiteltyään itsensä Don Rodrigon palatsissa ja tultuaan huoneeseen, jossa Santa Fén herttuan tytär odotti, Aben-Hamet tunsi tuskaa, jollaista hän ei koskaan aiemmin ollut tuntenut. Doña Blancan jalkojen juuressa istui nuori mies, joka katseli neitoa vaitonaisena, kuin hurmion vallassa. Tämä nuorukainen oli pukeutunut puhvelinnahkaisiin polvihousuihin ja samanväriseen takkiin. Uumalle oli kiristetty vyö, josta hänen miekkansa roikkui liljankukilla koristetussa tupessa. Silkkinen viitta oli heitetty hänen olkapäidensä yli, ja hänen päänsä peittona oli kapeareunainen hattu, jota höyhenet koristivat. Pitsikaulus laskeutui rinnalle jättäen hänen niskansa paljaaksi. Viikset, mustat kuin eebenpuu, antoivat hänen luonnostaan sulokkaalle olemukselleen miehekkyyttä ja sotilaallisuutta. Suurissa saappaissa, jonka laskokset kääntyivät alaspäin, oli kultaiset kannukset ritariuden merkkinä.

Jonkin matkan päässä seisoi toinen ritari pitkän miekkansa rautaiseen ristiin nojaten: hän oli samaan tapaan pukeutunut kuin edellinen, mutta tuntui selvästi vanhemmalta. Hänen ankara mutta samalla kiivas ja tulinen olemuksensa herättivät kunnioitusta ja pelkoa. Calatravan punainen risti oli kirjailtu hänen takkiinsa, samoin kuin tunnuslause: ”Hänen puolestaan ja kuninkaani puolesta.”

Tahaton huuto pakeni Blancan huulilta, kun hän näki Aben-Hametin. ”Ritarit”, hän virkkoi välittömästi, ”tämä on se vääräuskoinen, josta olen teille niin paljon kertonut. Olkaa tarkkana, ettei hän vie teistä voittoa. Abenserragit olivat hänen kaltaisiaan, eivätkä ketkään ole heitä uskollisempia, rohkeampia ja ritarillisempia.”

Don Carlos lähestyi Aben-Hametia. ”Herra mauri”, hän sanoi, ”isäni ja sisäreni ovat kertoneet minulle nimenne; teidän arvellaan olevan jaloa ja urhoollista sukua, ja te olette itse sen osoittanut kohteliaalla käytöksellänne. Hallitsijani Kaarle V aloittaa kohdakkoin sodan Tunisia vastaan, ja silloin tapaamme, niin toivon, kunnian kentällä.”

Aben-Hamet painoi kätensä rinnalleen, istuutui lattialle vastaamatta ja kiinnitti katseensa Blancaan ja Lautreciin. Viimeksi mainittu, uteliaana niin kuin hänen maanmiehillään on tapana, ihaili upeaa kaapua, välkkyviä aseita ja maurin komeutta. Blanca ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä; hänen koko sielunsa kuvastui hänen silmistään: vilpitön espanjalaistyttö ei yrittänyt kätkeä sydämensä salaisuutta. Muutaman hiljaisen hetken jälkeen Aben-Hamet nousi, kumarsi Don Rodrigon tyttärelle ja vetäytyi. Maurin käyttäytymisestä ja Blancan katseesta yllättyneenä Lautrec lähti epäileväisenä, ja pian epäluulo muuttui varmuudeksi.

Don Carlos jäi yksin sisarensa kanssa. ”Blanca”, hän sanoi, ”selitä minulle, miksi tämän muukalaisen näkeminen aiheuttaa sinussa tällaista hämmennystä?”

”Veljeni”, vastasi Blanca, ”minä rakastan Aben-Hametia, ja jos hän haluaa tulla krisittyksi, käteni on hänen.”

”Mitä!” huudahti Don Carlos. ”Sinä olet rakastunut Aben-Hametiin! Vivarin tytär rakastaa mauria, vääräuskoista, vihollista, jonka olemme ajaneet tästä palatsista!”

”Don Carlos”, jatkoi Blanca, ”minä rakastan Aben-Hametia, ja Aben-Hamet rakastaa minua, mutta kolmen vuoden ajan hän on mieluummin jättänyt minun seurani kuin isiensä uskonnon. Hänessä on jaloutta, kunniaa ja ritarillisuutta. Palvon häntä viimeiseen hengenvetooni asti.”

Don Carlos osoitti ritarillisuutena arvostamalla Aben-Hametin päätöksen jalomielisyyttä, mutta hän ei voinut olla pahoittelematta tämän vääräuskoisen sokeutta. ”Onneton Blanca”, hän sanoi, ”minne tämä rakkaus sinut johtaakaan? Minä olin toivonut, että Lautrec, ystäväni, voisi tulla veljekseni.”

”Olit väärässä”, vastasi Blanca, ”en voi rakastaa muukalaista. Mitä tulee tunteisiini Aben-Hametia kohtaan, minun ei tarvitse tehdä niistä tiliä kenellekään. Pidä sinä huoli ritarivalastasi niin minä pidän rakkauden valani. Mutta tiedä lohdutukseksesi, ettei Blanca tule koskaan olemaan vääräuskoisen vaimo.”

”Sukumme katoaa maan päältä”, huudahti Don Carlos.

”Sinun tehtäväsi on elvyttää se uudelleen”, sanoi Blanca. ”Sitä paitsi mitä hyötyä sinulle on jälkeläisistä, joita et koskaan tule näkemään ja taantuvat sinun hyveellisyydestäsi? Don Carlos, minusta tuntuu, että me olemme heimomme viimeiset; olemme etääntyneet liian kauaksi tavallisesta elämästä, jotta veremme voisi kukoistaa meidän jälkeemme: El Cid oli esi-isämme, ja hän jää myös jälkipolville”. Niin Blanca poistui.

Don Carlos syöksyi Abenserragin luokse. ”Mauri”, hän sanoi, ”luovu sisarestani tai ota vastaan haasteeseeni taisteluun.”
”Onko sisaresi pyytänyt”, vastasi Aben-Hamet, ”sinua vaatimaan minulta takaisin ne valat, jotka hän on minulle vannonut?”

”Ei”, vastasi Don Carlos, ”hän rakastaa sinua enemmän kuin koskaan.”

”Voi, kunnioitettu Blancan veli!” keskeytti Aben-Hamet. ”Sinun sukukunnallesi olen velkaa hyvän onneni! Voi, onnekas Aben-Hamet! Voi tätä onnellista hetkeä! Uskoin jo, että Blanca oli unohtanut minut tämän ranskalaisen ritarin tähden…”

”Ja juuri siinä on sinun onnettomuutesi”, sanoi Don Carlos vuorostaan hänelle, ”Lautrec on ystäväni; ilman sinua hän voisi olla veljeni. Vaadin sinulta hyvitystä niistä kyynelistä, jotka olet saanut perheeni vuodattamaan.”

”Sen toki tahdon tehdä”, vastasi Aben-Hamet, ”mutta vaikka olen syntyisin heimosta, joka on taistellut sinun heimoasi vastaan, en ole kuitenkaan vielä ritari. En näe täällä ketään, joka korottaisi arvoni sellaiseksi, että voisit mitata taitojasi minua vastaan pettämättä säätyäsi.”

Don Carlos, jota maurin järkeily hätkähdytti, katsoi tätä ihailun ja raivon sekaisin tuntein. Sitten äkkiä hän sanoi: ”Minä itse kohotan sinut ritarin arvoon. Sen sinä olet ansainnut.”

Aben-Hamet polvistui Don Carlosin jalkojen juureen, ja tämä löi hänet ritariksi kopauttamalla kolme kertaa olkapäille miekkansa terällä. Sitten Don Carlos sitoi Aben-Hametin vyölle saman miekan, jonka Abenserragi pian saattaisi hyvinkin työntää hänen rintaansa. Tällainen oli käsitys kunniasta ennen muinoin.

Molemmat ryntäsivät hevoselleen, jättivät Granadan muurit taakseen ja riensivät Mäntylähteelle. Maurien ja kristittyjen kaksintaistelut olivat pitkään tapahtuneet juuri tämän kuuluisan lähteen äärellä. Siellä Malik-Alabez kamppaili Ponce de Léona vastaan ja Calatravan suurmestari löi urhean Albayaldosin kuoliaaksi. Mauriritareiden aseiden jäänteitä saattoi vieläkin nähdä roikkumassa mäntypuun oksilla ja hautakirjoitusten aakkosia saattoi vielä erottaa puun kuoreen kaiverrettuina. Don Carlos osoitti Abenserragille Albayaldosin hautaa. ”Ottakaa mallia tuosta urheasta vääräuskoisesta”, hän huudahti, ” ja ottakaa vastaan kaste ja kuolema minun kädestäni.”

”Kuolema kenties”, sanoi Aben-Hamet, ”mutta kauan eläköön Allah ja Profeetta!”

He asettuivat heti kentälle ja rynnistivät raivoisasti toisaan vastaan. Heillä oli vain miekat aseenaan: Aben-Hamet oli taistelussa vähemmän taidokas kuin Don Carlos, mutta hänen Damaskoksessa taottujen aseidensa erinomaisuus ja arabialaisen hevosensa notkeus antoivat hänelle etua viholliseen nähden. Hän kannusti oriinsa eteenpäin niin kuin maureilla on tapana ja iski isolla, teräväreunaisella jalustimellaan Don Carlosin hevosen oikeaan jalkaan polven alapuolelle. Haavoittunut hevonen kaatui, ja tämän onnekkaan iskun yllyttämänä Don Carlos syöksyi miekka tanassa Aben-Hametia kohti. Aben-Hamet hyppäsi maahan ja otti Don Carlosin pelottomasti vastaan. Hän torjui espanjalaisen ensimmäiset lyönnit, ja tämän miekka murtui Damaskoksen terästä vasten. Jouduttuaan kahdesti onnen pettämäksi Don Carlos vuodatti raivon kyyneleitä ja huusi viholliselleen: ”Iske, mauri, iske; Don Carlos uhmaa sinua aseettomanakin, sinua ja koko vääräuskoisten heimoa.”

”Voit tappaa minut”, vastasi Abenserragi, ”mutta en ole koskaan ajatellut haavoittaa sinua: halusin vain osoittaa sinulle, että olisin kelpoinen veljeksesi, ja torjua halveksuntasi minua kohtaan.”

Juuri sillä hetkellä pölypilvi nousi näkyviin: Lautrec ja Blanca laukkasivat kahdella Fezin hevosella, jotka olivat tuulennopeita. He saapuivat Mäntylähteelle ja näkivät, että taistelu oli tauonnut.

”Minut on voitettu”, totesi Don Carlos, ”tämä ritari on lahjoittanut minulle elämäni. Lautrec, ehkä sinä olet menestyksekkäämpi kuin minä.”

”Minun haavani”, sanoi Lautrec ylväällä mutta hennolla äänellä, ”sallivat minun kieltäytyä kamppailusta tämän jalon ritarin kanssa.” Hän lisäsi punastuen: ”Jos sallitte, en tahdo tietää riitanne syytä tai paljastaa salaisuutta, joka kenties johtaisi kuolemaani. Pian poissaoloni palauttaa rauhan keskuuteenne, ellei Blanca määrää minua jäämään jalkojensa juureen.”

”Ritari”, sanoi Blanca, ”jää veljeni rinnalle; voit pitää minua sisarenasi. Kaikki sydämet täällä kärsivät suuria suruja; me opetamme sinut kestämään elämän vastuksia.”

Blanca olisi toivonut kolmen ritarin lyövän kättä toisilleen, mutta kaikki kolme kieltäytyivät tekemästä niin. ”Minä vihaan Aben-Hametia!” huusi Don Carlos. – ”Minä kahdehdin häntä”, sanoi Lautrec. – ”Ja minä”, sanoi Abenserragi, ”minä arvostan Don Carlosta ja säälin Lautrecia, mutta en voi heitä rakastaa.”

”Olkaamme kärsivällisiä”, sanoi Blanca, ”ennemmin tai myöhemmin ystävyys voittaa. Jääköön tämä kohtalokas tapahtuma, joka meidät tänne toi, iäksi Granadassa tuntemattomaksi.”

Siitä hetkestä lähtien Aben-Hamet oli tuhat kertaa rakkaampi Santa Fén herttuan tyttärelle: rakkaus jumaloi urheutta. Aben-Hametilta ei puuttunut Abenserragien hyveitä, sillä uljas hän oli, ja Don Carlos oli hänelle velkaa elämänsä. Blancan kehotuksesta Aben-Hamet pidättäytyi muutaman päivän ajan näyttäytymästä linnassa antaakseen Don Carlosin vihan laantua. Suloisten ja katkerien tunteiden sekoitus täytti Abenserragin sielun: jos toisaalta vakaumus siitä, että häntä rakastettiin niin uskollisesti ja antaumuksellisesti, oli hänelle ehtymätön ilon lähde, toisaalta varmuus siitä, ettei hän koskaan voisi saavuttaa onnea kieltämättä isiensä uskoa, lannistivat Aben-Hametin uskoa elämään. Useita vuosia oli kulunut tuomatta parannusta hänen vaivoihinsa: näkisikö hän elämänsä lipuvan ohi tällä tavoin?

Jatkuu...

[* Chateaubriand käyttää tässä ilmaisua ”fors l’honneur”, joka viittaa kuningas Frans I:n (oletettuun) lausahdukseen Pavian taistelun jälkeen: ”Tout est perdu, fors l’honneur.”]

Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4 
• Osa 5
• Osa 6  
• Osa 7 
• Osa 8

Viimeinen Abenserragi, osa 8

Jatkuu...

Aben-Hamet luki seuraavat sanat:

Kaunis ruhtinatar, joka helmiin verhottuna kulkee puutarhassaan, vain kartuttaa ihmeellistä kauneuttaan… Piirtokirjoituksen loppu on pyyhkiytynyt pois.

”Kaiverrus on kuin tehty sinulle”, sanoi Aben-Hamet. ”Rakastettu sultaanitar, nämä palatsit eivät nuoruudessaan koskaan olleet niin kauniita kuin nyt, raunioina. Kuuntele suihkulähteitä, joiden vedet sammal on ohjannut uudelle uralle; katso puutarhaa, joka näkyy puoliksi romahtaneiden holvikäytävien alta; ihaile päivän tähteä, joka on juuri laskemassa pylväskäytävien taakse. Miten ihanaa on vaeltaa sinun kanssasi tässä paikassa! Sinun sanasi tuoksuvat tässä tyyssijassa kuin Jemenin ruusut. Miten hurmaavaa onkaan tunnistaa puheessasi esi-isieni kielen piirteitä! Pelkkä hameesi kahina tätä marmoria vasten saa minut värähtämään. Ilma on hyväntuoksuista, sillä se on hyväillyt hiuksiasi. Olet kaunis kuin isänmaani henki näiden raunioiden keskellä. Mutta rohkeneeko Aben-Hamet uskoa voittavansa sydämesi? Onko hänellä mitään sinun lisäksesi? Hän on vaeltanut vuorilla isänsä kanssa; hän tuntee erämaan kasvit… voi, ei ole ketään, joka parantaisi haavan, jonka sinä olet antanut! Hän kantaa aseita, mutta ritari hän ei ole. Sanon tämän toisin: ’Merten vesi, joka nukkuu turvallisesti karikkoisissa syvyyksissä, on mykkä ja rauhallinen, mutta valtameri on rauhaton ja äänekäs. Aben-Hamet, sellaista on elämäsi, rauhallista ja hiljaista, tuiki tuntematonta kaukaisessa maan kolkassa samaan aikaan kun sultaanin hovissa vellovat myrskyt.’ Niin minä puhun, nuori kristitty, vaikka sinä olet osoittanut minulle, että myrsky voi yltää myös karikkoisen syvyyden vesipisaraan.”

Blanca kuunteli ihastuneena tätä puhetta, joka oli hänelle uutta ja jonka itämainen sävy tuntui niin hyvin sopivan tähän haltiattarien asuntoon, jonka läpi hän oli rakastettunsa kanssa kulkenut. Rakkaus tunkeutui hänen sydämeensä joka suunnalta; hänen polviaan heikotti, ja hänen täytyi entistä raskaammin painautua oppaansa käsivartta vasten. Aben-Hamet kannatteli suloista taakkaansa ja sanoi kävellessään: ”Ah, miksi en ole maineikas Abenserragi!”

”Silloin viehättäisit minua vähemmän”, vastasi Blanca, ”sillä tuntisin itseni vielä levottomammaksi; pysy arvoituksena ja elä minun tähteni. Usein tunnettu ritari väheksyy rakkautta maineen sijaan.”

”Sitä vaaraa ei sinun tarvitse pelätä”, vastasi Aben-Hamet nopeasti.

”Miten voisitkaan rakastaa minua, jos olisit Abenserragi?” kysyi Jimenan jälkeläinen.

”Rakastaisin sinua”, vastasi mauri, ”enemmän kuin mainetta ja vähemmän kuin kunniaa.”

Aurinko oli laskenut horisontin taa rakastavaisten kävellessä. He olivat kiertäneet koko Alhambran. Mitä muistoja paikka jättikään Aben-Hametin mieleen! Täällä sulttaanitar oli hengittänyt sulotuoksuisia suitsukkeita, joita poltettiin hänen jalkojensa juuressa. Täällä salaisessa kammiossaan hän oli kulkenut koko itämaisessa loistossaan. Ja Blanca, nainen jota hän jumaloi, kertoi kaikki nämä yksityiskohdat nuorukaiselle, jota rakasti.

Nouseva kuu heitti kelmeää valoaan Alhambran hylättyjen kammioiden ja autioituneiden pihojen ylle. Sen valkeat säteet piirsivät näkyviin kukkaistutusten täyttämän nurmen, huoneiden seinät, arkkitehtuurin pitsimäiset muodot, luostareiden holvaukset, suihkuavien vetten liikkuvat varjot ja tuulen henkäyksen keinuttamien pensaiden varjot. Satakieli lauloi sypressipuissa, jotka kehystivät raunioituneen moskeijan kupolia, ja kaiku toisti sen valituksen. Aben-Hamet kirjoitti Blancan nimen kuun valossa Kahden sisaren salin marmoriin: hän kaiversi nimen arabialaisin kirjaimin, niin että matkailijalla olisi yksi arvoitus lisää pohdittavaksi tässä salaisuuksien palatsissa.

”Mauri, tämä leikki on julmaa”, sanoi Blanca, ”jättäkäämme tämä paikka. Elämäni kohtalo on iäksi sinetöity. Talleta nämä sanat syvälle sydämeesi: ’Koska olet muslimi, olen rakastajasi, mutta vailla toivoa. Jos olisit kristitty, olisin onnellinen vaimosi.’”

Aben-Hamet vastasi: ”Koska olet krisitty, olen epätoivoinen orjasi. Jos olisit muslimi, olisin ylpeä aviomiehesi.”

Ja niin nämä jalot rakastavaiset tulivat ulos vaarojen palatsista.

Blancan intohimo kasvoi päivä päivältä ja Aben-Hametin lisääntyi yhtä väkevästi. Aben-Hamet oli onnellinen siitä, että joku rakasti vain häntä, eikä mikään muu vaikuttanut niihin tunteisiin, joita hän herätti. Hän oli ilahtunut myös siitä, että oli välttänyt paljastamasta syntyperänsä salaisuutta Santa Fén herttuan tyttärelle. Hänelle tuottaisi varmasti iloa kertoa olevansa ylhäistä sukua sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen omakseen. Mutta yhtäkkiä hän sai kutsun palata Tunisiin: hänen äitinsä oli sairastunut parantumattomasti ja toivoi saada syleillä poikaansa ja antaa hänelle siunauksensa ennen kuin joutuisi jättämään maanpäällisen elämänsä. Aben-Hamet esittäytyi Blancan palatsissa. ”Sultaanitar”, hän sanoi, ”äitini on kuolemassa. Hän on pyytänyt minua sulkemaan silmänsä viimeisen kerran. Säilyykö sinun rakkautesi minua kohtaan?”

”Anna minulle anteeksi”, kalpeni Blanca. ”Mutta näenkö sinua enää koskaan?”

”Tule”, sanoi Aben-Hamet. ”Haluan sinulta valan, jonka vain kuolema voi murtaa. Seuraa minua.”

He kävelivät yhdessä ja saapuivat hautausmaalle, joka ennen muinoin oli maurien viimeinen leposija. Siellä täällä saattoi vielä nähdä pieniä hautapylväitä, joihin taiteilija oli veistänyt turbaanin, mutta kristityt olivat sittemmin korvanneet turbaanit risteillä. Aben-Hamet johdatti Blancan erään tällaisen pylvään juurelle.

”Blanca”, hän sanoi, ”esi-isäni lepäävät täällä; vannon heidän tuhkansa kautta rakastavani sinua siihen päivään asti, jona tuomiopäivän enkeli kutsuu minut Allahin oikeuden eteen. Lupaan sinulle, etten koskaan luovuta sydäntäni toiselle naiselle ja että otan sinut vaimokseni heti, kun tunnet Profeetan pyhän valon. Joka vuosi tähän aikaan palaan Granadaan katsomaan, oletko ollut minulle uskollinen ja haluaisiko tunnustaa erehdyksesi.”

”Ja minä”, sanoi Blanca kyynelehtien, ”minä odotan sinua; pidän sinulle vannomani valan viimeiseen hengenvetooni asti, ja otan sinut vastaan aviomiehenäni heti, kun kristittyjen Jumala, joka on rakastettuasi voimakkaampi, on koskettanut vääräuskoista sydäntäsi.”

Aben-Hamet lähti. Tuulet kantoivat hänet Afrikan rannikoille: hänen äitinsä oli juuri menehtynyt. Aben-Hamet itki ja syleili arkkua. Kuukaudet kuluivat. Vaeltaessaan Karthagon raunioilla tai istuessaan Pyhän Ludvigin haudalla karkotettu Abenserragi odotti päivää, joka johdattaisi hänet jälleen Granadaan. Vihdoin tuo päivä valkeni: Aben-Hamet nousi laivaan, jonka kokka kääntyi kohti Malagaa. Miten nopeasti, miten pelonsekaisen onnellisesti hän näkikään Espanjan kallioisten nienten ilmestyvän näkyviin! Odottiko Blanca häntä näillä rannoilla? Muistiko hän vielä arabiraukan, jonka rakkaus ei erämaan palmujen katveessa koskaan ehtynyt?

Santa Fén herttuan tytär ei ollut pettänyt valaansa. Hän oli pyytänyt isäänsä viemään hänet Malagaan. Ylhäältä vuorilta, jotka reunustivat asumattomia rantoja, hänen silmänsä seurasivat kaukaisia laivoja ja pakenevia purjeita. Myrskyn pauhatessa hän katseli kauhistuneena tuulten myllertämää merta: silloin hän nautti voidessaan hukuttautua pilviin, tuntea antautuvansa matkan vaaroille ja tuntea kylpevänsä samoissa aalloissa, saman pyörretuulen kohottamissa, jotka uhkasivat myös Aben-Hametin elämää. Kun hän näki vaikeroivan lokin hipaisevan aaltoja pitkillä, kaartuvilla siivillään ja lentävän kohti Afrikan rantoja, hän kiidätti mukaan kaikki ne rakkauden sanat, kaikki ne mielettömät toiveet, jotka kumpusivat inhohimon kalvamasta sydämestä.

Jatkuu...


Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4 
• Osa 5
• Osa 6  
• Osa 7

Viimeinen Abenserragi, osa 7

Jatkuu...

Blanca huomasi pian ajautuneensa syviin tunteisiin, ja hän ajatteli, ettei kukaan ihminen ole koskaan kokenut tällaista intohimoa. Vääräuskoisen, maurin ja muukalaisen rakastaminen tuntui hänestä niin oudolta, ettei hän osannut lainkaan varautua siihen sairauteen, joka alkoi tunkeutua hänen suoniinsa. Mutta kohta, kun hän tunnisti sen vaikutukset, hän hyväksyi tämän taudin niin kuin todellinen espanjalainen nainen. Ne vaarat ja surut, joita hän jo ennakoi, eivät saaneet häntä peräytymään kuilun partaalta hetkeksikään, eivätkä ne liioin vapauttaneet hänen sydäntään. Hän sanoi: ”Tulkoon Aben-Hametista kristitty, rakastakoon hän minua, ja minä seuraan häntä maailman ääriin asti.”

Abenserragi tunsi puolestaan intohimon vastustamattoman voiman: hän eli vain Blancalle. Hän ei enää pohtinut niitä syitä, jotka olivat tuoneet hänet Granadaan: hänen olisi ollut helppoa hankkia kaikki se tieto, jota hän oli tullut etsimään, mutta hän oli menettänyt kiinnostuksensa muuhun kuin rakastettuunsa. Hän pyrki jopa välttämään sellaisia ajatuksia, jotka olisivat pakottaneet hänen elämänsä muuttumaan. Hän ei pyytänyt mitään, hän ei halunnut tietää mitään, hän sanoi itselleen: ”Tulkoon Blancasta muslimi, rakastakoon hän minua, ja minä palvelen häntä kuolemaani saakka.”

Aben-Hamet ja Blanca, jotka olivat järkähtämättömiä päätöksessään, odottivat vain hetkeä, jolloin voisivat paljastaa toisilleen tunteensa. Oli vuoden kauneimpia päiviä, kun Santa Fén herttuan tytär sanoi Abenserragille: ”Et ole vielä nähnyt Alhambraa. Et ole ehkä vielä kuullut tätä, mutta sukusi on alun perin Granadasta. Haluaisitko vierailla entisten kuninkaittesi palatsissa? Olen itse oppaanasi tänä iltana.”

Aben-Hamet vannoi profeetan kautta, ettei mikään vierailu olisi mieluisampaa.

Kun hetki yhteiselle pyhiinvaellukselle Alhambraan oli koittanut, Don Rodrigon tytär otti valkoisen muulin, joka oli tottunut kiipeämään kallioita kuin kauris. Aben-Hamet seurasi säteilevää espanjatarta andalusialaisella hevosella, joka oli varustettu turkkilaisittain. Nuori mauri kiisi eteenpäin, hänen purppurainen kaapunsa liehui takana, hänen kaareva miekkansa helisi korkeaa satulaa vasten ja tuuli heilutti hänen turbaaniinsa kiinnitettyä töyhtöä. Ihmiset, joita tämä viehättävä näky ihastutti, sanoivat katsoessaan heidän kiitävän ohi: ”Hän on se vääräuskoinen ruhtinas, jota Doña Blanca yrittää käännyttää.”

He seurasivat aluksi pitkää tietä, joka kantoi vielä mahtavan maurilaissuvun nimeä. Tämä tie johti Alhambran ulkomuurille. Sitten he kulkivat jalavametsän halki, saapuivat lähteelle ja huomasivat pian olevansa Boabdilin palatsin sisämuurin edessä. Muuria reunustivat tornit, sen keskellä kohosivat varustukset ja sen puhkaisi portti, jota kutsutaan Oikeuden portiksi. He ohittivat ensimmäisen portin ja jatkoivat kapeaa polkua, joka kiemurteli korkeiden vallien ja puoliksi raunioituneiden rakennusten keskellä. Tämä polku johti Vesialtaiden aukiolle, jonka reunalle Kaarle V oli parhaillaan pystyttämässä palatsiaan. Sieltä he kääntyivät pohjoiseen vain pysähtyäkseen autiolle sisäpihalle, koruttoman, ajan rappeuttaman muurin juurelle. Hypättyään kevyesti maahan Aben-Hamet tarjosi kätentä Blancalle, jotta tämä voisi astua muulin selästä. Palvelijat koputtivat hylätyn näköiselle ovelle, jonka edusta oli nurmettunut. Ovi raottui, ja Alhambran salaiset sopukat ilmestyivät yhtäkkiä näkyviin.

Kaikki isänmaan ihanuudet, kotimaan kaipaus ja rakkauden vastustamaton voima valtasivat viimeisen Abenserragin sydämen. Liikkumatta ja hiljaa hän katseli hämmentynein silmin tätä henkien asuinsijaa; hän kuvitteli siirtyneensä niiden palatsien sisäänkäynnin äärelle, joista hän oli lukenut arabialaisissa saduissa. Kevyet parvekkeet, kukkivien sitruuna- ja appelsiinipuiden kehystämät, valkoisesta marmorista rakennetut kanavat, suihkulähteet ja hiljaiset sisäpihat paljastuivat joka suunnalta Aben-Hametin katseelle, ja pylväskäytävien pitkien holvikaarien alta hän näki lisää labyrintteja ja uusia ihmeitä. Kirkas taivaansini pilkisti goottilaisia holveja kannattelevan pylväsrivin lomasta. Arabeskein koristellut seinät muistuttivat itämaista kangasta, jota haaveksiva orjatar kutoo haaremin yksinäisyydessä. Tästä taianomaisesta rakennuksesta tuntui huokuvan jotakin aistillista, uskonnollista ja sotaisaakin; tämä oli aivan kuin rakkauden piilopaikka, salaperäinen tyyssija, jossa maurikuninkaat olivat maistaneet kaikkia elämän iloja ja unohtaneet kaikki sen velvollisuudet.

Muutaman hämmentyneen hiljaisen hetken jälkeen rakastavaiset astuivat tähän kadonneen mahdin ja menneen onnellisuuden maailmaan. He kiersivät ensin Mexuarin palatsissa, jossa kukat tuoksuivat ja raikas vesi virtasi. Sitten he astuivat Leijonapihaan. Aben-Hametin tunteet kiihtyivät askel askeleelta. ”Jos et täyttäisi sieluani ilolla”, hän sanoi Blancalle, ”miten tuskallista olisikaan kysyä sinulta, espanjalaiselta, näiden huoneiden historiasta. Voi, tämä paikka on luotu onnen pyhäköksi, ja minä…!”

Aben-Hamet tunnisti Boabdilin nimen mosaiikkien kaiverruksista. ”Oi kuninkaani”, hän huudahti, ”minne oletkaan joutunut? Miten löytäisin sinut autiosta Alhambrasta?” Ja uskollisuuden, vilpittömyyden ja kunnian kyyneleet täyttivät nuoren maurin silmät. ”Teidän entiset hallitsijanne”, vastasi Blanca, ”tai pikemminkin isinne kuninkaat, olivat kiittämättömiä.” – ”Entä sitten”, korjasi Abenserragi, ”he olivat onnettomia!”

Aben-Hametin lausuessa näitä sanoja Blanca johti hänet huoneeseen, joka näytti olleen tämän rakkauden temppelin kaikkein pyhin. Mikään ei ollut tämän paikan veroinen: sinisellä ja kullalla maalatun pyöröholvin arabeskit oli kaiverrettu kukkamaiseksi kudelmaksi, jonka läpi auringonsäteet siivilöityivät. Keskellä huonetta säkenöi suihkulähde, jonka pisarat laskeutuivat alabasteriseen simpukankuoreen kuin kaste. ”Aben-Hamet”, sanoi silloin Santa Fén herttuan tytär, ”katsokaa tarkasti suihkulähdettä: siihen heitettiin Abenserragien katkaisut päät. Marmorilla voi vieläkin nähdä niiden onnettomien veritahroja, jotka joutuivat Boabdilin epäluulojen uhriksi. Näin teidän maassanne kohdellaan miehiä, jotka viettelevät vääräuskoisten naisia.”

Aben-Hamet ei enää kuunnellut Blancaa. Hän heittäytyi maahan ja suuteli kunnioittaen esi-isiensä verijälkiä. Hän nousi ja huudahti: ”Oi, Blanca, vannon näiden ritarien veren kautta rakastavani sinua Abenserragin järkähtämättömyydellä, uskollisuudella ja intohimolla!”

”Te siis rakastatte minua?” kysyi Blanca liittäen kätensä yhteen ja kohottaen katseensa kohti taivasta. ”Mutta oletteko unohtanut, että olette vääräuskoinen, mauri ja vihollinen, minä taas kristitty ja espanjalainen?”

”Oi, pyhä Profeetta”, vastasi Aben-Hamet, ”ole valani todistaja…!” Silloin Blanca keskeytti hänet: ”Kuinka ajattelette minun voivan uskoa sellaisen valaa, joka vainoaa Jumalaani? Mistä tiedätte, että rakastan teitä? Millä varmuudella puhutte minulle tuollaisia sanoja?”

Aben-Hamet vastasi tyrmistyneenä: ”On totta, että olen vain palvelijasi; et ole valinnut minua ritariksesi.”

”Mauri”, lausui Blanca, ”jättäkää tuollaiset juonet; te olette nähnyt silmistäni, että rakastan teitä. Hulluuteni teitä kohtaan ylittää kaikki rajat; tulkaa kristityksi, ja mikään ei estä minua tulemasta omaksenne. Mutta jos Santa Fén herttuan tytär rohkenee puhua teille näin suoraan, voitte päätellä hänen lausunnostaan, että hän hallitsee itsensä eikä kristittyjen vihollisella voi olla mitään oikeutta häneen.”

Aben-Hamet tarttui intohimon kiihdyttämänä Blancan käsiin ja asetti ne ensin turbaanilleen, sitten sydämelleen. ”Allah on voimakas”, hän huudahti, ”ja Aben-Hamet on onnellinen! Oi, Muhammad! Anna tämän kristityn ymmärtää lakisi, eikä mikään voi…” – ”Sinä pilkkaat Jumalaa”, keskeytti Blanca: ”Lähtekäämme täältä.”

Hän nojautui maurin käsivarteen ja lähestyi Kahdentoista leijonan suihkulähdettä, joka on antanut nimensä yhdelle Alhambran sisäpihoista. ”Muukalainen”, sanoi viaton espanjatar, ”kun katson kaapuasi, turbaaniasi ja varusteitasi ja kun ajattelen rakkauttamme, tuntuu kuin näkisin sen komean Abenserragin haamun, joka tämän tyyssijan yksinäisyydessä käveli onnettoman Alfaiman rinnalla. Käännä minulle tuo suihkulähteen marmoriin kaiverretty arabiankielinen piirtokirjoitus.”

Jatkuu...

Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4 
• Osa 5
• Osa 6 

Viimeinen Abenserragi, osa 6

Jatkuu...

Eräänä päivänä hän [Aben-Hamet] keräsi yrttejä Darron laaksossa. Etelänpuoleisen mäen kukkiva rinne kannatteli Alhambran muureja ja Generalifen puutarhoja. Pohjoista kukkulaa taas koristivat Albaicín, ihastuttavat hedelmätarhat sekä luolat, joissa asui ihmisiä. Äärimmäisenä laakson länsipäässä näkyivät Granadan kellotornit, jotka kohosivat ryhmittäin rautatammien ja sypressien keskeltä.  Vastakkaisella laidalla, idässä, silmä havaitsi kallioiden yllä luostareita, erakkoloita, muinaisen Illiberiksen raunioita sekä vielä kauempana Sierra Nevadan huippuja. Laakson keskellä vyöryi Darro, jonka varrella oli myllyjä, pauhaavia koskia, roomalaisten akveduktien raunioituneita kaaria ja maurilaisajalta peräisin olevien siltojen jäännöksiä.

Aben-Hamet ei ollut niin onneton eikä liioin niin onnellinen, että olisi nauttinut yksinäisyyden rauhasta. Hän harhaili hajamielisesti ja välinpitämättömänä näillä ihanilla rannoilla. Kulkiessaan harharetkillään hän sattui seuraamaan puistokujaa, joka kiertää Albaicínin mäen rinnettä. Yhtäkkiä hän näki huvilan, joka oli appelssiinilehdon ympäröimä. Lähestyessään lehtoa hän kuuli laulua ja kitaran säveliä. Naisen äänen, kasvonpiirteiden ja katseen välillä oli sellainen yhtäläisyys, joka ei koskaan petä rakkauden valtaamaa. ”Se on enkelini”, lausui Aben-Hamet ja kuunteli sydän pamppaillen. Kun hän kuuli Abenserragien nimen toistuvan useita kertoja, hänen sydämensä iski vielä kiivaammin. Tuntematon lauloi kastilialaista romanssia, joka kertoi Abenserragien ja Zegrien tarinaa. Aben-Hamet ei voinut enää pidätellä tunteitaan. Hän ampaisi myrttiaidan läpi ja päätyi suoraan keskelle kauhistuneita neitoja, jotka pakenivat kirkuen paikalta. Espanjatar, joka oli lopettanut laulamisen mutta piteli vielä kitaraa käsissään, huudahti: ”Sehän on herra mauri!” Sitten hän kutsui ystävänsä takaisin. ”Henkien suosikki”, virkkoi Abenserragi, ”olen etsinyt sinua kuin arabi, joka etsii lähdettä keskipäivän kuumuudessa. Kuulin kitarasi soinnin, sinä ylistit maani sankareita, tunnistin äänesi kauneuden, ja nyt tuon jalkojesi juureen Aben-Hametin sydämen.”

”Minäkin ajattelin teitä laulaessani Abenserrageista”, vastasi doña Blanca. ”Siitä lähtien kun näin teidät, olen kuvitellut mielessäni, että maurilaiset ritarit muistuttavat juuri teitä.”

Hento puna kohosi Blancan otsalle, kun hän lausui nämä sanat. Aben-Hamet oli vähällä langeta nuoren kristityn jalkojen juureen ja tunnustaa olevansa viimeinen Abenserragi, mutta varovaisuus esti häntä. Hän pelkäsi, että hänen nimensä, joka oli Granadassa tunnettu, herättäisi levottomuutta kaupungin päättäjissä. Sota moriskoja vastaan oli hädin tuskin päättynyt, joten Abenserragin läsnäolo tällaisena hetkenä olisi voinut herättää espanjalaisissa kammoa. Aben-Hamet ei pelännyt vaaraa sinänsä, mutta häntä värisytti ajatus, että hänen olisi pitänyt iäksi erota don Rodrigon tyttärestä.

Doña Blanca oli syntyisin suvusta, jonka kantaisiä olivat El Cid, eli Rodrigo Diaz de Vivar, ja Gomézin, Gormazin kreivin, tytär Jimena. Mutta kauniin Valencian valloittajan jälkeläiset olivat Kastilian hovin kiittämättömyyden takia päätyneet äärimmäiseen köyhyyteen. Vuosisatojen ajan oli vallalla jopa sellainen käsitys, että koko suku oli sammunut. Mutta Granadan valloituksen aikaan Vivarin suvun viimeinen vesa, Blancan isoisä, tuli tunnetuksi arvonimiä enemmän urheutensa loistolla. Vääräuskoisten karkottamisen jälkeen Ferdinand antoi El Cidin jälkeläiselle useiden maurisukujen tilukset ja loi Sante Fén herttuakunnan. Uusi herttua asettui asumaan Granadaan mutta kuoli nuorena ja jätti jälkeensä naimissa olevan pojan don Rodrigon, Blancan isän.

Doña Teresa de Jerez, don Rodrigon puoliso, synnytti eräänä päivänä pojan, joka sai nimen Rodrigo isänsä ja esi-isiensä tapaan, mutta erotukseksi isästään häntä kutsuttiin don Carlokseksi. Ne uroteot, joita hän sai varhaisesta lapsuudestaan lähtien todistaa, ja ne vaarat, joiden keskellä hän joutui lähes koko lapsuutensa viettämään, karaisivat hänen karun luonteensa entistä totisemmaksi ja peräänantamattomammaksi. Don Carlos oli tuskin täyttänyt neljäätoista vuotta, kun hän seurasi Cortésia Meksikoon. Hän kesti matkan vaarat ja oli todistamassa kaikkia tämän ihmeellisen seikkailun kauheuksia. Hän osallistui tuntemattoman maailman viimeisen kuninkaan kukistamiseen. Kolme vuotta tämän onnettoman tapauksen jälkeen don Carlos oli löytänyt tiensä Eurooppaan, Pavian taisteluun, vain nähdäkseen, etteivät kunnian ja urheuden kruunut varjele oikuttelevalta kohtalolta. Uuden maailman näkeminen ja pitkät matkat aiemmin kyntämättömien merten yli, vallankumousten ja elämän ailahtelujen kohtaaminen olivat voimakkaasti horjuttaneet don Carlosin uskonnollista ja melankolista mielenlaatua. Hän liittyi Calatravan ritarikuntaan, ja koska hän don Rodrigon rukouksista huolimatta oli kieltäytynyt avioitumasta, hän määräsi koko omaisuutensa sisarelleen.

Blanca de Vivar, don Carlosin ainoa sisar, oli veljeään paljon nuorempi ja isänsä silmäterä. Hän oli menettänyt äitinsä ja täyttämässä kohta kahdeksantoista vuotta, kun Aben-Hamet ilmestyi Granadaan. Kaikki tässä ihastuttavassa naisessa oli viettelevää; hänen äänensä oli hurmaava, hänen tanssinsa keveää kuin tuulenhenkäys. Toisinaan häntä miellytti ajaa vaunuilla kuin Armida, toisinaan hän viiletti Andalusian nopeimmalla ratsulla aivan kuin ne ihanat haltiattaret, jotka ilmestyivät metsässä Tristanille ja Galaorille. Ateena olisi pitänyt häntä Apasiana ja Pariisi Poitiersin Dianana, jonka loisto hovissa oli juuri alkamassa. Ranskalaisen naisen viehätysvoima yhdistyi hänessä espanjalaiseen intohimoon, eikä luonnollinen hienostuneisuus vähentänyt hänen varmuuttaan, järkähtämättömyyttään ja elinvoimaansa eikä hänen sydämestään kumpuavien tunteiden ylevyyttä.

Don Rodrigo oli rynnännyt paikalle kuultuaan espanjalaistyttöjen huudot Aben-Hametin syöksyttyä lehdon keskelle. ”Isä”, sanoi Blanca, ”tässä on se herra mauri, josta kerroin sinulle. Hän kuuli minun laulavan ja tunnisti minut. Hän tuli puutarhaan kiittääkseen minua siitä, että näytin hänelle tietä.”

Santa Fén herttua otti Abenserragin vastaan vakavasti ja yksinkertaisen kohteliaasti, kuten espanjalaisilla on tapana. Tämän kansakunnan tavoissa ei näy jälkeäkään mielistelynhalusta, puhumattakaan sellaisista korulauseista, jotka ilmaisevat vain ajatusten kataluutta ja sielun alennustilaa. Ylhäisen herran puhe on samanlaista kuin talonpojan, samoin tervehdykset, kohteliaisuudet, tavat ja käytännöt. Heidän luottamuksensa ja vieraanvaraisuutensa muukalaisia kohtaan on rajaton, mutta niin on myös heidän kostonsa silloin, kun he joutuvat petoksen uhreiksi. He ovat rohkeudessaan sankarillisia, kärsivällisyydessään lannistumattomia ja peräänantamattomia huonon onnen sattuessa, jolloin he joko ylittävät vaikeudet tai joutuvat niiden nujertamiksi. Heillä ei ehkä juurikaan ole sitä, mikä kutsutaan henkevyydeksi, mutta tunteen palo korvaa sen valon, joka kumpuaa ajatusten hienostuneisuudesta ja yltäkylläisyydestä. Espanjalainen, joka kuluttaa päivänsä puhumatta, joka ei ole mitään nähnyt eikä välitäkään nähdä, joka ei koskaan lue eikä ole opiskellut ja jolla ei ole vertailukohtia, löytää järkähtämättömästä määrätietoisuudestaan riittävät voimavarat vastoinkäymisten hetkellä.

Oli don Rodrigon syntymäpäivä, ja Blanca oli järjestänyt isälleen tertulian, pienen juhlan, tämän miellyttävän yksinäisyyden keskelle. Santa Fén herttua pyysi Aben-Hametia istuutumaan keskelle neitoja, joita muukalaisen turbaani ja kaapu ihastuttivat. Samettityynyjä tuotiin, ja Abenserragi nojautui niiden päälle maurien tapaan. Hänelle esitettiin kysymyksiä kotimaastaan ja edesottamuksistaan, ja hän vastasi henkevästi ja iloisesti. Hän puhui puhdasta kastiliaa, ja häntä olisi voinut erehtyä luulemaan espanjalaiseksi, ellei hän olisi melkein aina sanonut sinä sen sijaan että sanoi te. Tämä sana kuulosti niin suloiselta hänen suussaan, ettei Blanca voinut olla salaa suutahtamatta, kun Aben-Hamet käytti sitä puhutellessaan muita naisia.

Palvelijoita ilmestyi esiin: he kantoivat suklaata, hedelmäpiirakoita ja Malagan sokeria, joka oli valkoista kuin lumi, huokoista ja kevyttä kuin pesusieni. Virvokkeiden jälkeen Blancaa pyydettiin esittämään paikallista tanssia, jossa hän oli taitavampi kuin gitanat. Hän tunsi velvollisuudekseen täyttää ystäviensä toiveet. Aben-Hamet katseli vaiteliaana, mutta hänen rukoileva katseensa kertoi enemmän kuin hänen huulensa. Blanca valitsi zambran, ilmaisuvoimaisen tanssin, johon espanjalaiset olivat omaksuneet vaikutteita maureilta.

Muuan nuori nainen alkoi soittaa kitarallaan tuntematonta sävelmää. Don Rodrigon tytär riisui huivinsa ja kiinnitti valkoisiin käsiinsä eebenpuiset kastanjetit. Hänen mustat hiuksensa valuivat kiharoina alabasterin valkealle niskalle, hänen suunsa ja silmänsä hymyilivät, ja hänen sydämensä lyönnitkin tuntuivat ilmenevän hänen ihollaan. Äkkiä hän iski äänekkäästi kastanjettejaan, löi kolmasti tahtia, viritti zambran sävelen ja sulattaen äänensä kitaran säveliin ampaisi liikkeelle kuin salama.

Miten moninaisia olivatkaan hänen askeleensa! Miten viehättäviä olivatkaan hänen asentonsa! Vuoroin hän kohotti käsiään eloisasti, vuoroin antoi niiden laskeutua pehmeästi. Toisinaan hän hypähti eteenpäin aivan kuin ilon humalluttamana, toisinaan vetäytyi poispäin kuin surun murtamana. Hän ojensi päänsä kuin yrittäisi kutsua jotakin näkymätöntä ja vaatimattomasti tarjota ruusuposkeaan tuoreen aviomiehen suudeltavaksi, pakeni ujostuneena, palasi säteilevänä ja lohdullisena, asteli jaloin, lähes sotaisin askelin ja sitten hypähti jälleen nurmikon yli. Hänen askeltensa, laulunsa ja kitaransoiton tasapaino oli täydellinen. Blancan ääni, aavistuksen käheä, soi tavalla, joka hämmentää tunteita sielun pohjia myöten. Espanjalainen musiikki koostuu huokauksista, eloisista liikkeistä, surullisista kertosäkeistä ja laulusta, joka saattaa äkkiarvaamatta katketa. Se on ainutlaatuinen yhdistelmä iloisuutta ja surumielisyyttä. Tämä musiikki ja tämä tanssi sanelivat viimeisen Abenserragin kohtalon peruuttamattomasti: ne olisivat olleet kylliksi häkellyttämään terveempääkin sydäntä kuin hänen.

Illalla palattiin Darron laakson kautta Granadaan. Don Rodrigo, jota Aben-Hametin jalot ja sivistyneet tavat ihastuttivat, ei eronnut ennen kuin tämä oli luvannut vierailla mahdollisimman usein ja ilahduttaa Blancaa ihmeellisillä tarinoillaan Orientista. Mauri myöntyi Santa Fén herttuan kutsuun, sillä vastasihan se hänen omaa kaipaustaan, ja siitä päivästä lähtien hän vieraili usein palatsissa, jonka ilmaa hän rakasti enemmän kuin päivänvaloa.
 
Jatkuu...

Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4 
• Osa 5

Viimeinen Abenserragi, osa 5

Jatkuu...

Harhailtuaan pitkään kykenemättä löytämään oikeaa reittiä Aben-Hamet huomasi raottumassa olevan oven. Hän näki nuoren naisen astuvan ulos. Tämän asu muistutti niitä goottilaisia kuningattaria, joiden kuvia näkee vanhojen luostarikirkkojemme muistomerkeissä. Gagaateilla koristettu musta korsetti kiristi neidon vyötäröä, lyhyt hame, kapea ja vailla laskoksia, jätti hänen sirot säärensä ja kauniit jalkansa näkyviin. Hänen mantillansa, pitsihuivinsa, oli niin ikään musta ja kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Vasemmalla kädellään hän piti tiukasti kiinni leuan alle ristitystä huivistaan, niin ettei hänen kasvoistaan nähnyt muuta kuin suuret silmät ja ruusunpunaiset huulet. Häntä seurasi dueña, vanhempi seuranainen, ja palveluspoika kantoi edellä rukouskirjaa. Kaksi palvelijaa seurasi tuntematonta kaunotarta pienen välimatkan päässä, emäntänsä tapaan mustiin pukeutuneina. Hän oli matkalla aamupalvelukseen, josta läheisen luostarin kirkonkellot ilmoittivat.

Aben-Hamet uskoi näkevänsä enkeli Israfelin tai nuorimman paratiisin huureista. Espanjaisneito ei ollut yhtään vähempää hämmästynyt katsellessaan Abenserragia, jonka turbaani, kaapu ja aseet koristivat jaloa olemusta. Toivuttuaan ensi hämmennyksestään hän viittasi muukalaista lähemmäs sellaisella siroudella ja huolettomuudella, joka on vain tämän maan naisille ominaista: ”Herra mauri”, hän sanoi, ”näyttää aivan siltä, kuin olisitte vastikään saapunut Granadaan. Oletteko eksyksissä?”

”Kukkien sulttaanitar”, vastasi Aben-Hamet, ”olet ihmissilmien ilo, oi kristinuskon orjatar, olet kauniimpi kun Georgian neitsyet! Arvaat oikein. Olen muukalainen tässä kaupungissä. Olen eksyksissä näiden palatsien keskellä, enkä löydä takaisin maurien majataloon. Muhammad koskettakoon sydäntäsi ja korvatkoon vieraanvaraisuutesi!”

”Maurit ovat kuuluisia kohteliaisuudestaan”, vastasi espanjalaisneito suloisesti hymyillen, ”mutta en ole kukkien sulttaanitar, en orja, eikä minua tarvitse suositella Muhammadille. Seuratkaa minua, arvon ritari, minä johdatan teidät takaisin maurien majaan.”

Hän asteli keveästi Abenderragin edellä, saattoi tämän majatalon portille, osoitti sitä kädellään, jatkoi sitten kulkuaan rakennuksen ohi ja katosi.

Mihin katosikaan elämän levollisuus! Enää ei isänmaa yksin vaivannut Aben-Hametin mieltä, Granada ei enää tuntunutkaan karulta, autiolta, hylätyltä ja yksinäiseltä. Se oli rakkaampi kuin koskaan hänen sydämessään. Tuore voima tuntui kumpuavan raunioista. Esi-isien muiston rinnalla eli nyt uusi lumous. Aben-Hamet löysi hautausmaan, jossa Abenserragien tuhkat lepäsivät. Aina rukoillessaan ja polvistuessaan, aina vuodattaessaan rakkauden kyyneliä hän unelmoi nuoren espanjattaren kulkevan hautojen keskellä, eivätkä esi-isät tuntuneetkaan hänestä enää niin onnettomilta.

Turhaan hän yritti keskittyä vain vaellusretkeensä isiensä maassa. Turhaan hän samosi Darron ja Genilin äyräitä poimimassa kasveja aamuvarhaisella. Kukka, jota hän nyt etsi, oli oikeastaan tuo kaunis kristitty. Miten turhia olivatkaan hänen yrityksensä löytää uudelleen lumoojansa palatsia! Kuinka monta kertaa hän yrittikään vaeltaa uudelleen niitä polkuja, joita hän oli saanut käydä jumalallisen oppaansa johdattamana! Kuinka usein hän oli tunnistavinaan niiden kellojen soiton ja sen kukon kiekaisun, jotka olivat kaikuneet espanjalaistytön kodin tienoolla. Tutun kuuloiset äänet saivat hänet oitis kiirehtimään niiden äärelle, mutta taianomainen palatsi ei ilmestynyt hänen eteensä! Useasti Granadan naisten samankaltaiset asut antoivat hänelle hetkeksi toivoa. Kaukaa katsottuna kaikki kristityt neidot muistuttivat hänen sydämensä valtiatarta, mutta läheltä katsottuna kenelläkään ei ollut samanlaista kauneutta ja sulokkuutta. Lopulta Aben-Hamet oli vaeltanut kaikki kirkot löytääkseen tuntemattoman, olipa hän matkannut Ferdinandin ja Isabellan haudalle asti, mikä oli hänen suurin uhrauksensa rakkauden tähden.

Jatkuu...

Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

Viimeinen Abenserragi, osa 4

Laitoin Chateaubriand-suomennosta tänne viimeksi tammikuussa 2011. Nyt on korkea aika jatkaa.  Teoksen alkuperäinen nimi on Les aventures du dernier Abencérage, ja se ilmestyi vuonna 1826. Käytin aiemmin suomenkielisenä nimenä Viimeisen Abenserragin vaiheet, mutta ehkä se voisi olla vain lyhyesti Viimeinen Abenserragi. Otan mielelläni vastaan kommentteja! Oma ongelmansa on, miten maurisuvun nimi pitäisi suomeksi kirjoittaa. Espanjaksi nimi on Abencerrajes, joka on hispanisoitu muoto arabiankielisestä nimestä ‏بنو السراج‎ (Banū s-Sarāǧ). Otavan Pieni tietosanakirja kirjoitti 1920-luvulla nimen muodossa Abenserragi.

Jatkuu...

Vielä voimakkaammat tunteet valtasivat Abenserragin, kun hän oli saapunut matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle, kahdelle korkealle kukkulalle, joita erottaa syvä laakso. Talot, jotka on rakennettu kalteville rinteille laakson notkelmaan, antoivat kaupungille halkaistun granaattiomenan muodon ja vaikutelman. Kaksi jokea, Genil ja Darro, joista toinen vierittää kultahippujaan, toinen hopeaista hiekkaansa, sulautuvat toisiinsa kukkuloiden pientareita huuhdellen ja kiemurtelevat sen jälkeen hurmaavalle tasangolle, jota kutsutaan Vegaksi. Tämä tasanko hallitsee näkymää Granadasta ja on viinikäynnösten, granaattiomena-, viikuna-, silkkiäis- ja appelsiinipuiden peittämä; sen ympärillä kaartuvat kauniin muotoiset ja väriset vuoret. Taianomainen taivas ja raikas, miellyttävä ilmanala nostavat mieleen oudon kaipauksen, jota paikalle osunut kulkija ei voi vastustaa. Tuntuu aivan siltä kuin tässä maassa hellät tunteet olisivat tukahduttaneet sankarillisemmat intohimot, ellei rakkaus, ollakseen todellista, aina tarvitsisi seurakseen myös mainetekoja.

Kun Aben-Hamet näki Granadan rakennusten ensimmäiset harjat, hänen sydämensä alkoi lyödä niin voimakkaasti, että hänen täytyi seisauttaa muulinsa. Hän risti kätensä povelleen ja pysyi vaiti ja liikkumattomana, silmät pyhään kaupunkiin kiinnittyneinä. Opas pysähtyi niin ikään, ja koska espanjalainen tunnistaa aina ylevät tunteet, hän näytti liikuttuneelta ja arvasi, että mauri näki nyt entisen isänmaansa. Vihdoin Abenserragi rikkoi hiljaisuuden.

”Opas”, hän huudahti, ”ole onnellinen! Älä kätke totuutta: tyyneys laskeutui mainingeille sinä päivänä, kun synnyit, ja uuden kuun aika oli koittamassa. Mitä ovat nuo tornit, jotka loistavat kuin tähdet vehreän metsän yllä?”

”Se on Alhambra”, vastasi opas.

”Ja entä tuo toinen linna, toisella kukkulalla?” kysyi Aben-Hamet.

”Se on Generalife”, vastasi espanjalainen. ”Linnassa on puutarha, johon on istutettu myrttejä. Sanotaan, että sulttaanitar Alfaima yllätettiin sieltä Abenserragin seurasta. Kauempana näette Albaicínin ja lähempänä meitä Torres Bermejasin, punaiset tornit.”

Oppaan jokainen sana pisti Aben-Hametin sydäntä. On surullista turvautua muukalaiseen saadakseen tietoa isiensä monumenteista ja vieraaseen kuullakseen perheensä ja ystäviensä kohtaloista! Opas havahdutti Aben-Hametin mietteistään huudahtaen: ”Jatkakaamme matkaa, mauriherra. Se on Jumalan tahto! Rohkaiskaa mielenne. Eikö Frans I ole tänäkin päivänä vankinamme Madridissa. Se on Jumalan tahto!” Hän riisui hattunsa, teki suuren ristinmerkin ja tarttui muuliinsa. Abenserragi kannusti oman ratsunsa liikkeelle ja lausui: ”Niin on kirjoitettu.” Ja he laskeutuivat kohti Granadaa.

He ohittivat tuuhean saarnipuun, joka oli tullut tunnetuksi Granadan viimeisen kuninkaan valtakaudella käydystä Mucan ja Calatravan suurmestarin taistelusta. Poikettuaan kävelemässä Alamedassa he saapuivat kaupunkiin Elviran portista. He nousivat Ramblaa ylös ja tulivat aukiolle, joka oli kaikkialta maurilaistyylisten talojen ympäröimä. Tänne oli rakennettu vierasmaja, khan, Afrikan maureille, joita kaupankäynti Vegan silkillä houkutteli joukoittain Granadaan. Sinne opas saatteli Aben-Hametin.

Abenserragi oli niin kiihtynyt, ettei voinut nauttia hetkenkään levähdystä uudessa majapaikassaan, isänmaa vaivasi hänen mieltään. Pystymättä vastustamaan tunteita, jotka kalvoivat hänen sisintään, hän lähti yöllä vaeltamaan Granadan katuja. Hän yritti ahmia silmillään ja kosketella käsillään niitä muistomerkkejä, joista vanhukset olivat hänelle niin useasti kertoneet. Ehkä tuo korkea rakennus, jonka seinät tuskin erottuivat pimeässä, oli ammoin Abenserragin asunto, ehkä juuri tällä yksinäisellä paikalla vietettiin juhlia, jotka kohottivat Granadan maineen pilviin. Täällä tanssittiin katrilleja loisteliaisiin brokadeihin puettuina, tuolta lähestyivät aseistetut kaleerit täynnä kukkia ja tulta syöksevät lohikäärmeet, jotka kätkivät kupeilleen kunniakkaita sotureita; miten nerokkaita keksintöjä huvittelun ja sulokkuuden palveluksessa.

Mutta voi! Anafilien soiton, torvien törähdysten ja rakkauslaulujen sijaan syvä hiljaisuus vallitsi Aben-Hametin ympärillä. Toiset asukkaat olivat tulleet tähän mykkään kaupunkiin, ja voittajat lepäsivät häviäjien vuoteilla. ”Ylväät espanjalaiset nukkuvat samojen kattojen alla, josta he häätivät esi-isäni”, huudahti kiivastunut nuori mauri. ”Ja minä, Abenserragi, saan valvoa tuntemattomana, yksinäisenä ja hylättynä isieni palatsin portilla!”

Silloin Aben-Hamet seisahtui aprikoimaan ihmisten kohtaloita, onnen häilyvyyttä, valtakuntien katoavuutta ja viimein Granadaa, jonka ilon päivät vihollinen oli katkaissut, ja kukkaseppeleet olivat äkisti vaihtuneet kahleisiin. Aivan kuin hän olisi nähnyt edessään kansalaistensa jättävän kotinsa juhlapuvussa kuin vieraat, jotka syöksyvät vaatteet, korut ja kampaukset epäjärjestyksessä ulos juhlasalista tulipalon yhtäkkiä puhjettua.

Kaikki nämä kuvat, kaikki nämä ajatukset painuivat Aben-Hametin sieluun. Täynnä surua ja ikävää hän halusi ennen muuta toteuttaa sen suunnitelman, joka oli ajanut hänet Granadaan. Silloin päivänkoitto yllätti hänet. Abenserragi oli eksyksissä: hän huomasi olevansa laitakaupungin khanin tuntumassa. Kaikki nukkuivat. Yksikään ääni ei rikkonut kadun hiljaisuutta. Talojen portit ja ikkunat oli suljettu: vain kukon kiekaisu köyhän kodissa ilmoitti työn ja vaivan paluusta.

Jatkuu...

Aikaisemmat osat:

• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3

Chateaubriand (2010)

Pierre Aknine ohjasi vuonna 2009 pitkän näytelmäelokuvan Chateaubriand, joka sai ensi-iltansa Ranskan tv:ssä huhtikuussa 2010. Klassisen ranskalaisen kirjailijan elämänvaiheet vetivät lähes kolme miljoonaa katsojaa ruutujen ääreen. Siihen nähden, miten merkittävästä kirjailijasta on kyse, on oikeastaan hämmästyttävää, miten vähän häntä on elokuvallisesti käsitelty. Vuonna 1948 Jacques de Casembroot ohjasi lyhytelokuvan Combourg, visage de pierre, jossa Pierre Fresnay esiintyi Chateaubriandina, ja tässäkin kirjailija vilahtaa vain kertojaäänenä. Myös Michel Piccoli sai esittää Chateaubriandin ääntä vuonna 1992 Edouard Molinaron elokuvassa Le souper. Chateaubriandin kulttiromaanista Atala tehtiin elokuva vuonna 1912, mutta sitten tarina unohtui. Ehkäpä tämä kertoo siitä, ettei konservatismin ikonina pidettyyn perikatolilaiseen kirjailijaan ole löytynyt kiinnostusta toisen maailmansodan jälkeen, vaikka hänen tuotantonsa muissa suhteissa olisikin ajankohtaista: Chateaubriandia voi pitää muistin käsittelyssä Marcel Proustin edeltäjänä, ja luulisi, että nykyinen memory boom suosisi ennen kaikkea Chateaubriandin Muistoja haudan takaa -teoksen uudelleenlöytämistä.

Pierre Akninen elokuvan alussa ikääntynyt François-René de Chateaubriand (Frédéric Diefenthal) etsii itselleen hautapaikkaa synnyinseudullaan Saint-Malossa. Tämän jälkeen elokuva takautuu lapsuuteen Bretagnessa, Combourgin linnassa, jossa kirjailija muovautuu ankaran isän (Daniel Mesguich) kurin ja Lucille-sisaren (Lou Levy ja Armelle Deutsch) rakkauden ristipaineessa. Tämän jälkeen elokuva etenee hengästyttävää tahtia. Nuori varakreivi muuttaa Pariisiin, ja tuntuu, että Ranskan suuri vallankumous humahtaa hetkessä ohi, vaikka muistelmateoksessa juuri tämä jakso on Chateaubriandin parhaita. Kauaa ei vilahta myöskään Pohjois-Amerikassa, josta kirjailija ammentaa vaikutteita kirjalliseen läpimurtoonsa, Atalaan.

Kolme miljoonaa tv-katsojaa ei voi olla väärässä, mutta tuntuu, että Pierre Akninen elokuva ikään kuin lehteilee Muistoja haudan takaa -teosta ja nostaa sen tekstimassasta esiin kiireisiä välähdyksiä. Jos elokuva olisi tehty enemmän muistamisen teeman kautta, Chateaubriandin hengessä, lopputulos olisi ollut kiinnostavampi. Nyt elokuva tuntuu vain muistuttavan katsojalle, mitkä olivat kirjailijan elämän keskeiset merkkipaalut. Loppu on kuitenkin hieno. Viimeisissä kuvissa Chateaubriand lepää haudassa, arkun sisässä, ja kamera kohoaa näyttämään päälle rakennetun muistomerkin, joka löytyy yhä siltä paikalta, jonne se kirjailijan kuolleessa vuonna 1848 pystytettiin.

Viimeisen Abenserragin vaiheet, osa 3

Jatkuu...

Granadan valloituksesta oli kulunut 24 vuotta. Tuon ajan kuluessa oli neljätoista Abenserragia menehtynyt uuteen ilmanalaan, kiertelevän elämän vaaroihin ja ennen kaikkea suruun, joka vähitellen ehdyttää elinvoiman. Tunnetun suvun ainoa toivo oli sen viimeinen perillinen. Tämän Abenserragin nimi oli Aben-Hamet, jota Zegrit syyttivät sulttaanitar Alfaiman viettelijäksi. Esi-isien kauneus, urheus, kohteliaisuus ja anteliaisuus yhdistyivät hänessä suloiseen ylpeyteen ja hienoiseen surumielisyyteen, jonka uljaasti kestetty epäonni oli aiheuttanut. Hän oli menettänyt isänsä vain 22-vuotiaana. Tyydyttääkseen sydämensä kaipauksen hän oli päättänyt tehdä pyhiinvaellusmatkan esi-isiensä maahan, mutta tämän suunnitelman hän varjeli tarkoin äidiltään.

Hän nousi laivaan Tunisin satamassa, ja suotuisa tuuli johdatti hänet Kartagenaan. Hän astui aluksesta ja suuntasi heti kohti Granadaa. Hän kertoi olevansa arabialainen lääkäri, joka oli tullut poimimaan kasveja Sierra Nevadan vuorilta. Rauhallinen muuli kuljetti häntä verkkaisesti maassa, jossa Abenserragit muinoin olivat kiitäneet sotaisilla ratsuillaan. Opas kulki hänen edellään ja ohjasti kahta tiu'uin ja erivärisin villatupsuin koristeltua muulia. Aben-Hamet taivalsi Murcian kuningaskunnan laajojen kanervikkojen ja palmumetsien halki. Palmupuut olivat jo vanhoja; hän arveli niitä esi-isiensä istuttamiksi ja kaiho tunkeutui hänen sydämeensä. Tuolla kohosi torni, jossa vartiosotilas oli valvonut maurien ja kristittyjen sodan aikana. Tuolla taas näkyivät rauniot, joiden arkkitehtuuri viittasi maurilaiseen alkuperään. Tämä kaikki vain lisäsi Abenserragin tuskaa! Hän laskeutui muulinsa selästä, sanoi menevänsä keräämään kasveja, kätkeytyi hetkeksi raunioiden katveeseen ja antoi kyyneleidensä valua vuolaina. Sitten hän jatkoi unelmoiden matkaansa tiukujen helistessä ja oppaan laulaessa yksitoikkoisesti. Opas keskeytti pitkät romanssinsa vain kannustaakseen muulejaan kutsumalla niitä kauniiksi ja uljaiksi tai haukkuakseen niitä laiskoiksi ja itsepäisiksi.

Lammaslaumat, joita paimen johti kuin armeijaa keltaisilla ja viljelemättömillä tasangoilla, ja yksinäiset matkailijat eivät juurikaan antaneet matkareitille eloa; ne päinvastoin tekivät sen surullisemmaksi ja autiommaksi. Matkailijat kantoivat miekkaa vyöllään, he olivat kietoutuneet viittaansa, ja leveälierinen, alaspäin taivutettu hattu varjosti heidän kasvojaan. He tervehtivät ohi kulkiessaan, mutta Aben-Hamet erotti näistä jaloista tervehdyksistä vain sanat ”Jumala”, ”herra” ja ”ritari”. Iltaisin majatalossa Abenserragi istuutui muukalaisten keskelle, eivätkä nämä koskaan ahdistelleet häntä uteliaisuudellaan. Kukaan ei puhunut hänelle sanaakaan, eikä kukaan kysynyt mitään. Hänen turbaaninsa, kaapunsa tai aseensä eivät herättäneet hämmästystä. Vaikka Allahin tahdosta Espanjan maurit menettävät kauniin kotimaansa, Aben-Hamet ei voinut olla kunnioittamatta sen totisia valloittajia.

Vielä voimakkaammat tunteet valtasivat Abenserragin, kun hän oli saapunut matkansa päähän. Granada on rakennettu Sierra Nevadan juurelle, kahdelle korkealle kukkulalle, joita erottaa syvä laakso. Talot, jotka on rakennettu kalteville rinteille laakson notkelmaan, antoivat kaupungille halkaistun granaattiomenan muodon ja vaikutelman.

Jatkuu...

Viimeisen Abenserragin vaiheet, osa 2

Kahden kuukauden tauon jälkeen suomennostyö jatkuu...

Abenserragit säilyttivät erityisen hellän ja uskollisen muiston isänmaastaan. He olivat katkerina jättäneet loistonsa näyttämön ja ne rannat, joissa niin usein saattoi kuulla heidän sotahuutonsa: ”Kunnia ja rakkaus!” Kun he eivät enää voineet kohottaa keihästään erämaan ylle tai kätkeytyä kypärään työntäyteisessä siirtokunnassaan, he olivat omistautuneet lääkkeiden tutkimukseen, ammattiin, joka oli arabialaisten keskuudessa yhtä arvostettu kuin taistelijankin. Niin tämä soturien heimo, joka oli tottunut aiheuttamaan vammoja, opetteli niiden parantamisen taitoa. Se noudatti periaatetta, joka tunnetaan ammoisista ajoista: ritarit ovat itse parhaita sitomaan haavoja, jotka vihollinen on heihin lyönyt.

Se suku, joka oli aiemmin asunut palatsissa, eli vaatimattomassa majassa erillään muista pakolaisista Mamelife-vuoren juurella. Talo oli rakennettu aivan Karthagon raunioiden tuntumaan meren partaalle, paikkaan, jossa Ludvig Pyhä oli maannut kuolinvuoteellaan ja josta tänään löytää muslimierakkojen yhteisön. Mökin seinille oli ripustettu leijonan nahasta tehtyjä kilpiä; niihin oli sinistä taustaa vasten maalattu kaksi villiä, jotka iskivät nuijallaan kaupunkia. Kuvan ympäriltä saattoi lukea sanat: ”Tämä on vain vähäpätöistä!” Siinä olivat Abenserragien aseet ja tunnuskuva. Valkoisilla ja sinisillä lipuilla koristetut peitset, sotureiden viitat, satiiniset ratsulevätit, jotka oli asetettu kilpien viereen, hohtivat kalpojen ja puukkojen keskellä. Seinillä riippui niin ikään sotilashansikkaita, jalokivin koristettuja päitsiä, isoja hopeisia jalustimia ja pitkiä miekkoja, joiden tuppia ruhtinattarien kädet olivat somistaneet, sekä kultaisia kannuksia, joita Yseult, Genièvre ja Oriana olivat kiinnittäneet ritarien kantapäihin.

Näiden voitonmerkkien alapuolella oli pöytiä, joihin oli asetettu rauhallisen elämän jälkiä, Atlas-vuorten huipuilta ja Saharan erämaasta poimittuja kasveja. Joitakin yrttejä oli tuotu Granadan tasangoilta asti. Toiset niistä lievittivät ruumiin vaivoja, toiset auttoivat sielun kärsimyksiin. Abenserragit arvostivat ennen kaikkea niitä kasveja, jotka rauhoittivat turhaa kaipausta, haihduttivat hulluja haavekuvia tai sellaista onnen odotusta, joka kirpoaa ihmismielestä mutta osoittautuu aina petolliseksi. Valitettavasti näillä yrteillä oli vastakkaisia vaikutuksia, ja usein kaukaisesta kotimaasta tuodun kukan tuoksu oli kuin myrkkypisara näille tunnetuille maanpakolaisille.

Jatkuu...

Viimeisen Abenserragin vaiheet, osa 1

Huomaan järkytyksekseni kirjoittaneeni jo 600 blogikirjoitusta. Ilmankos aikaa on kulunut tietokoneen äärellä! Mutta: ajattelin ottaa tavoitteeksi suomentaa Chateaubriandin Viimeisen Abenserragin vaiheet (Les aventures du dernier Abencérage, 1826) vuoteen 2012 mennessä, hiljalleen. Alkuperäisteksti ei onneksi ole kovin pitkä. Tasaisen vauhdin taulukolla työn pitäisi onnistua suomentamalla hiukan silloin tällöin. Teoksesta on aiempi J. J. Mikkolan suomennos vuodelta 1884. Suomennos varmaankin kului suomalaisten lukijoiden käsissä 1800-luvun lopulla; olihan Chateaubriand aikakauden tunnetuimpia kirjailijoita. Historiallista sanomalehtiarkistoa katsoessa silmään osui Uusimaa-lehden kirjoitus 2. elokuuta 1901. Teksti käsittelee Porvoon tulevaisuutta, ja suomalaisuuden hyökyaallon lomassa viitataan myös Chateaubriandiin: ”Niitä on aina paljon sellaisia, jotka mielellään uivat enemmistön virrassa. Kun virta suomalaisuuden kautta alkaa pääuomansa laskea, silloin nuokin soluvat siihen ja sitte hyvin pian ruotsalaisuuden uoma jää melkein kokonaan kuivilleen. Kolmen vuosikymmenen kuluttua, jolloin kaupunkimme väkiluku käypi jo toista kymmentä tuhatta, suloisessa Porvoossa, tässä entisessä pyhässä ruotsinmielisyyden Porvoossa tuskin on enää muuta kuin jokunen ’viimeinen aabenserraagi’ itkemässä esi-isien nurmettuneilla hautakummuilla.” Tässähän jo melkein nauretaan Chateaubriandin melankoliselle nostalgialle!

Historiallinen sanomalehtiarkisto paljastaa, että Mikkola julkaisi tarinan jatkokertomuksena Uudessa Suomettaressa lokakuussa 1884 ja kirja ilmestyi joulukuussa. Ehkä Mikkolan hengessä voisi koettaa uutta suomennosta blogin välityksellä.

Viimeisen Abenserragin vaiheet, osa 1

Kun Granadan viimeinen kuningas Boabdil joutui jättämään isiensä valtakunnan, hän pysähtyi hetkeksi Padul-vuoren laelle. Korkealta paikalta avautui näkymä merelle, jonka yli onneton hallitsija pian purjehtisi Afrikkaan. Täältä näkyivät Granada, Vega ja Genil, jonka rannalla Ferdinandin ja Isabellan teltat muinoin kohosivat. Katsoessaan kaunista seutua ja sypressejä, jotka vielä huojuivat muslimien hautojen merkkinä, Boabdil puhkesi kyyneliin. Hänen äitinsä sulttaanitar Aixa seurasi poikaansa maanpakoon, samoin kuin ylimykset, jotka olivat muodostaneet hänen hovinsa. Aixa lausui: ”Itketkö kuin nainen valtakuntaasi, jota et ollut valmis puolustamaan kuin mies.” He laskeutuivat vuorelta, ja Granada katosi iäksi heidän silmistään.

Espanjan maurit, jotka kokivat saman kohtalon kuin heidän kuninkaansa, hajaantuivat ympäri Afrikkaa. Zegrien ja Gomelien heimot asettuivat Fezin valtakuntaan, josta ne olivat alunperin lähtöisin, ja Vanegat ja Alabit jäivät rannikolle, seudulle, joka ulottuu Oranista Algeriin asti. Abenserragit puolestaan pysähtyivät Tunisin ympäristöön. He perustivat Karthagon raunioiden tuntumaan siirtokunnan, joka vielä tänäkin päivänä erottuu Afrikan muista mauriyhteisöistä viehättävien tapojensa ja suopeiden lakiensa ansiosta.

Nämä perheet kantoivat uuteen kotimaahansa vanhan kotinsa muiston. ”Granadan paratiisi” eli heidän muistissaan, ja äidit tapailivat nimeä lapsilleen, jotka vielä lepäsivät heidän rinnoillaan. Zegrien ja Abenserragien romansseilla he nukuttivat pienokaisiaan. Joka viides päivä he rukoilivat moskeijassa Granadaan päin kääntyneinä. He anelivat Allahia antamaan takaisin tuon ihanuuksien maan. Turhaan Lotofagien kunnaat tarjosivat pakolaisille hedelmiään, makeaa vettään, vehreitä antimiaan ja kirkasta aurinkoaan. Kaukana ”punaisten tornien” maasta ei löytynyt kyllin suloista hedelmää, kirkasta lähdettä, vehreyttä tai aurinkoa, joka olisi ollut katseen arvoinen. Jos heille osoitettiin Bagradan lakeuksia, he ravistivat päätään ja voihkaisivat: ”Granada!”

... jatkuu