Odense: Gender in the European Town

Gender in the European Town -verkosto järjesti monivuotisen toimintansa jatkona kongressin Odensessa, Tanskassa 22.–25.5.2013. Osallistujia oli lähes 140, Euroopan lisäksi Pohjois-Amerikasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Ensivaikutelma on, ettei ”eurooppalainen” kaupunki ole vain eurooppalainen vaan monet tilalliset käytännöt, sosiaaliset suhteet ja valtarakenteet yhdistävät eri maanosien kaupunkeja, varsinkin jos tarkastalleen esiteollista aikaa ja satamakaupunkeja, jotka olivat säännöllisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Toisaalta on myös selvää, ettei – erityisesti viime vuosikymmenien – afrikkalaista ja aasialaista urbanisaatiota voi lähestyä eurooppalaisen vaikutuksen kautta. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan olleet kongressin ytimessä vaan pikemminkin Euroopan kaupungit keskiajalla ja uuden ajan alussa sukupuolen näyttämöinä. Jonkin verran esitelmiä oli myös 1800- ja 1900-luvun aiheista. Maantieteellinen kirjo oli laaja, mikä oli koko tapahtuman suola: esitelmät eivät olleet yleistäviä linjanvetoja vaan paikantuneita, aikaan ja paikkaan sidottuja. Erityisesti nousivat esiin näkökulmat 1600-luvun maailmaan: romanialaisen vaimon kohtalot Bukarestissa, lähes 60 asuntoa Lontoossa omistaneen Hester Pinneyn mystiset liiketoimet, vaasalaisen Margaretan paljastukset oikeusistuimen edessä… Kongressin monet esitelmät osoittivat tuomiokirjojen ja oikeuden asiakirjojen mahdollisuudet arkielämän ajatusten ja tunteiden tavoittamisessa, mutta samalla oikeudenkäynnit olivat performansseja, jotka päästävät lukijan keskelle menneisyyden ihmissuhteita, draamaa – kirjureiden konventioista huolimatta. 

”Julma on tuo 1/IV” – savolainen aprillipäivä vuonna 1905

Keväisen aprillausperinteen juuret ovat syvällä historiassa. Antiikin roomalaisetkin viettivät Hilaria-juhlaa maaliskuun lopussa. Vanhoja suomalaisia sanomalehtiä lukiessa osui silmiin tämä Keski-Savo-lehdessä ilmestynyt pakina, jonka kirjoittaja Vel’Weikko kuvaa aprillipäivää Savonlinnassa vuonna 1905. Ellei kirjoitus itsessään ole aprillipilaa, päivä oli vauhdikas: moderni teknologia, telefooni, välitti leikkimielisten savolaisten aprilliharhautuksia, kunnantalolla esiteltiin Rantasalmen sutta ja järjestysvaltaakin harhautettiin väärällä hälytyksellä.

Keski-Savo kirjoittaa 4. huhtikuuta 1905:


Kyllä minua naurattaa, vaan pistääpä samalla vihaksenikin. – Mikäpä sen muistaa tuon ”aprillipäivän”. Kaikessa viattomuudessaan elää vain kuin muinakin päivinä ja sitten, pahaa aavistamatta, saa pyvältää katukulmittain toisten partaansa nauraessa.

Minä heräsin aprilli-aamuna kimakkaan kilinään. Hyppäsin säikähtyneenä lämpöisestä yömajastani. Se oli telefooni, tuo pahakas, joka aina herättää kesken unija. Kiljasin: Haloo! – Ihmeekseni vastauksesta kuulin, ett’ei se ollutkaan maalaisystäväni, joka soitti päiväntietoja kysellen, vaan oli se joku tuntematon ääni, joka kiireimmiten vaati minua – tulipaloon. En juuri rakasta tulipaloja, vaan näin aamutuimaan oli tuo vaihtelua ja minä kimposin pukimiini, ajoin palvelusneitsyen vintiltä rasvanahkasaappaita hakemaan ja pian täydessä muntieringissä miilustin katuja tulipaloa etsien. Haistelin katujen kulmissa, josko tuntuisi käryä nenään, vaan turhaan.

”Missä se tulipalo on?” kysäisin hengästyneenä vastaantulevalta matamilta.

”Herra taitaa olla erreyksessä”, sanoi se matami ja sitten lisäsi: ”on se aprilli!”

Sormeni meni vaistomaisesti taskuun, sain ”Hellaksen” suupieleen, ja sen lauhduttava savu tyynnytti minutkin. Minä vaan vihelsin sille matamille, enkä sanonut hyvästiä kun muina miehinä marssin kotiin.

Tunti lienee kulunut; päivän suuri merkitys oli mielestäni häipynyt ja minä vetelin tyynesti aamukahvin toista kuppia kun telefoni soi ja minulle ilmoitettiin, että korkea virkamies haluaa minua tavata Turistissa.

”No, tuhannennappi!”, luiskahti huuliltani. ”Eikö ne korkeat visiitit olekaan loppuneet? Vai vielä on käytävä – no – en minä pelkää.”

Ja minä heitin rasvannahkasaappaat nurkkaan, sivalsin sen n. k. hännystakin ja niin sukelsin kohti Turistia, ja mielessäni haudoin minä: kyllä minä nyt siellä posmitan asiat halki ja kyllä ja kyllä . . . Silloin tulin perille. Kysymykseni ovenvartijalta vaikutti, että hänen suunsa hölmähti auki ja raollaan se pysyi varttitunnin, niin että kärpäset helposti olisivat voineet pastierata suusta sisään ja nenästä ulos. – Ei löytynyt korkeaa virkamiestä . . . ja minä muistin, että aprillia!

Kun päivemmällä kulin katua, näin kuinka kaupunkilaiset taajoin joukoin riensivät Kunnaanhuoneelle sitä Rantasalmen sutta katsomaan, vaan minä en liittynyt joukkoon, sillä muistin että oli se aprilli. Oli siellä käynyt eläintieteestä intresseeratut, olivat rouvasihmiset ihmettä tiedustelleet j.n.e.

Mutta paras oli kyyti, kun kaupungin ”järjestys” oli täysissä sotavarustuksissa hujeltanut lossisalmelle pahantekijöitä kiristämään kylmiin rautoihin. Ai jai jai! Sitä aprillia.

Julma on tuo 1/IV ja niin rohkea meininkinen. Vanhan ja nuoren se panee juoksemaan, ei se sääli. - Kuulkaa ystävät! Eiköhän sähkötetä ”Helsingin horisonttiin”, että jättävät aprillipäivän allakasta pois!

Vel’Weikko

Alkoholittoman oluen historiaa

En ole tullut ajatelleeksi, että alkoholittoman oluen valmistus alkoi raittiusliikkeen kulta-aikana 1800-luvun lopulla, vaikka niinhän sen tietysti on. Tämä pikku-uutinen osui silmiin Hufvudstadsbladetissa 1.3.1895. Uutisessa mainittu Alli Trygg oli syntynyt Raisiossa 1852, työskenteli kansakoulunopettajana ja oli sittemmin raittiustyön, naisliikkeen ja setlementtityön aktiiveja.

Eläviä kuvia Turussa 1897

Elokuvahistorioitsijat toteavat useasti, että elävien kuvien ensimmäinen vuosikymmen oli kiertuetoiminnan aikaa, mutta jos ollaan tarkkoja, liikkuvaa elokuvien esitystoiminta oli Suomessakin television voittokulkuun asti. Tämä kiertuetoiminta ansaitsisi tarkempaa tutkimusta, varsinkin kun vielä on haastateltavissa niitä, jotka 50-luvulla kiersivät työväentaloilla ja seuranäyttämöillä. Myös elokuvien esitystoiminnan alku Suomessa kaipaisi tarkentamista. Kun olin vuonna 1997 toimittamassa turkulaisesta elokuvakulttuurista kertovaa kirjaa Pajasta palatsiin, julkaisimme Sven Hirnin ja Tapio Sormusen tutkimusten perusteella tiedon, että Turussa eläviä kuvia nähtiin ensi kertaa vuonna 1899, kun J. Couprantin seurue vieraili Kupittaalla. Jo kymmenen vuotta sitten Jukka Marttila hoksasi, että kävihän ruotsalainen insinööri Herman von Bardach kaupungissa jo kaksi vuotta aiemmin. Oheinen ilmoitus on Åbo Underrättelser -lehdestä 8. maaliskuuta 1897: von Bardach järjesti hotelli Phoenixissa näytöksen, joka kaikesta päätellen on ollut kinematografiesitys. Tätäkään tietoa, ja Herman von Bardachin toimintaa laajemmin, ei ole tietääkseni tutkittu. Hirn mainitseekin, että von Bardach kävi myös Viipurissa. Mutta mitä kaikkea tähän elävän kuvan ensimmäiseen eksploitaatiovaiheeseen liittyi?

Turun esityksessä kiinnostavaa on paikka. Hotelli Phoenixissä toimi sittemmin elokuvateatteri Arkadia vuosina 1909-13. Ja 20-luvulla hotelli muuttuikin Turun yliopistoksi.

Joululahjavihjeitä 1800-luvulta

The Illustrated Police News 1882

Mustavalkoisia unia

Silmiin osui Daily Mailin uutinen kahden vuoden takaa: englantilainen unitutkija Eva Murzyn oli päätynyt havaintoon, että yli 55-vuotiaat näkivät todennäköisemmin mustavalkoisia unia kuin värillisiä, kun taas alle 25-vuotiaat uneksivat väreissä. Tutkimuksessa tämä selitettiin sillä, että vanhempi polvi oli elänyt mustavalkoisten elokuvien ja televisio-ohjelmien aikakaudella. Samassa tutkimuksessa todettiin, että jo 1900-luvun alun unitutkijat päättelivät useimpien unien olevan monokromaattisia, kun taas 1960-luvun jälkeisissä testeissä värin määrä alkoi olla yhä suurempi. Murzyn toteaa: ”There could be a critical period in our childhood when watching films has a big impact on the way dreams are formed.”

Aikamatka keväälle 1982

Eilen piti pikaisesti käydä sanomalehtilukusalissa tarkistamassa muutama Rauta-aika-artikkelin sivunumero. Selailusta tuli hätäinen aikamatka keväälle 1982: kriitikot ihmettelivät maalis-huhtikuussa Paavo Haavikon runoelman lakonista ilmaisua ja yleisö äimisteli samaan aikaan pyörivää Kalle Holmbergin tv-sarjaa, joka herätti huolen Yleisradion varojen käytöstä. Monia muitakin tutun tuntuisia huolia oli ilmassa. Mikko Juva oli ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle arkkipiispan tehtävistä. Videonauhurin yleistyminen noteerattiin pääkirjoituksissa ja pohdittiin videoväkivallan vaikutuksia. Matti Nykänen voitti Holmenkollenin sumussa kultaa, ja lehdistö uumoili Matin lentävän lentomäessä näkymättömiin. Mauno Koivisto oli aloittanut presidenttikautensa ja tapasi ensi töikseen Leonid Brežnevin, joka kuoli myöhemmin samana vuonna. Huolta herätti myös Suomen jääkiekkomaajoukkueen kohtalo kevään MM-kisoissa, varsinkin kun Kanada veti Suomen heti jään pintaan. Tamperelaisille erityisen katkeraa oli, ettei ABBA esiintyisikään Pirkanmaalla.

Kritiikkiä 50 vuotta

Turun yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestö Kritiikki täyttää 50 vuotta. Eilen Kritiikki julkaisi historiateoksen, jossa Päivi Niemelän perustekstiä höystävät aikalaisten muistikuvat. Kirjaa selatessa tulvahti mieleen monenlaisia muistikuvia siitä, millaista yliopistoelämä oli omana opiskeluaikanani, 25 vuotta sitten. Mutta samalla ei voi välttää kokemusta historian lyhyydestä. Onko jo neljännesvuosisata vierähtänyt noista ajoista? Läheisyyden kokemukseen punoutuu kaukaisuus: 1980-luvun opintovaatimukset olivat kuin toisesta maailmasta nykyiseen verrattuna. On helppo ymmärtää, miksi ainakin oma näkemykseni historiasta muodostui jotenkin vastakulttuurisesti, haluna löytää jotakin sellaista, jota ei ollut tutkintovaatimuksiin kirjattu.

Kritiikki 1958-2008 -teoksessa hienoa on paitsi sen piirtämä kaari opiskelijatoiminnan muutoksesta myös se, että muistelma-artikkelit tarjoavat lähdeaineistoa tuleville yliopistotutkijoille. Olisi hienoa, jos joku - joskus - kirjoittaisi suomalaisen historiantutkimuksen historian siten, että lähtökohtana eivät olisi vain julkaistut historiateokset ja niiden kirjoittajat: historianopetuksen ja -tutkimuksen historian pitäisi kattaa koko se inhimillinen kirjo, jonka sisällä tiede syntyy. Oikeastaan on vaikea ymmärtää, miksi Suomessa opiskelijoiden ja yliopiston historiaa on kirjoitettu erillisinä kertomuksina, kun on kuitenkin kyse saman yhteisön tutkimuksesta.

Kokemus historiallisena käsitteenä

Eilen keskustelimme kahdessakin seminaarissa kokemuksesta. Miten tutkia kokemusta historiallisesti? Historiantutkijat ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita siitä, miten aikalaiset kokivat ympäristöään, elämismaailmaansa. Menneisyyttä on tarkasteltu niin kollektiivisten kuin yksilöllistenkin kokemusten näkökulmasta, mutta kokemuksen käsite edellyttää subjektia, kokijaa: menneisyyden maailmalla on kiintopiste. Jo Carlo Ginzburg kirjoitti Juusto ja madot -kirjassaan siitä, millaisena maailma avautui 1500-luvulla eläneelle myllärille. Koetusta menneisyydestä kiinnostunut tutkija ei voi unohtaa yksilöä, mutta samalla pitäisi pystyä tekemään erotteluja, arvioimaan kokemuksen rakenteita, muotoutumista - ja samalla myös sen mahdollista yksilön ylittävää luonnetta. Aina historioitsijat eivät ole käyttäneet kokemuksen käsitettä, vaikka ovat siihen kätketysti viitanneetkin: on pohdittu menneisyyden ihmistä aistivana ja tuntevana olentona, kuten Alain Corbin hahmottaessaan 1800-luvun Ranskan maaseudun äänimaisemaa. Ehkä tähän voisi liittää myös Augustinuksen aikakäsityksen: muisto, havainto ja odotus ovat kaikki menneisyyden ihmisen kokemusmaailmassa kohtaavia ulottuvuuksia.

Suomen kielen kokemuksen, ja englannin kielen experience-sanan, ongelma on siinä, että raja elämyksen, muistin ja tietämisen välillä jää hämäräksi. Kokemus voi viitata "suoraan kokemukseen", aisti- ja tunnevaikutelmaan, mutta sanaa käytetään myös silloin, kun puhutaan elämänkokemuksesta ja kokemusperäisestä tiedosta. Saksan kielessä sanojen ja käsitteiden välinen ero on ilmeisempi. Wilhelm Dilthey viittasi Erlebnis-sanalla singulaariseen kokemukseen, kun taas Erfahrung viittasi jatkuvaan, kumuloituvaan kokemukseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kokija itse osallistuu tapahtumaan aktiivisena merkitysten muodostajana. Theodor Adorno käytti Erlebnis-sanaa tarkoittamaan keinotekoista, välitöntä, reflektoimatonta kokemusta, kun taas Erfahrung liittyi käsittellisesti prosessoituun kokemukseen, tietoon.

On selvää, että "kokemusten historia" voi tarkoittaa koko tätä vyyhtiä, ellei tarkemmin eritellä, mihin tutkimus kohdistuu. Kokemuksen historia pitäisi purkaa osiin. Oma kysymyksensä on se, että vaikka filosofille ero Erlebnisiin ja Erfahrungiin on olemassa, historioitsija joutuu usein tavoittelemaan singulaarista elämystä prosessoidun aineiston, ehkä muistelmien tai omaelämäkerrallisen lähteistön, kautta. Miten silloin voi tavoittaa Erlebnisin? Tavoittaako tutkija vain niitä kielellisiä figuureja, joilla elämyksen välittömyyttä kuvattiin?

Millaisia olivat legendaarisen Robertsonin fantasmagoria-näytökset vallankumouksen runtelemassa Pariisissa? Oheinen kuva julkaistiin Étienne-Gaspard Robertsonin muistelmateoksessa Mémoires Récréatifs, Scientifiques et Anecdotiques, jotka ilmestyivät vuonna 1831. Kauhuefektejä viljelevä taikalyhtyspektaakkeli sai kuvan mukaan yleisön reagoimaan voimakkaasti: yksi pyörtyy, toinen tarttuu miekkaan, kolmas polvistuu peloissaan maahan, neljäs kohottaa kätensä kohti taivasta... Kuva ei esitä reaalista yleisöä vaan kuviteltuja tunnereaktioita, mutta kuvatessaan tunteita, aistivaikutelmien reaktioita, se haluaa vakuuttaa katsojan fantasmagoria-esityksen kokemuksesta ja sen välittömyydestä. Eikö kauhukokemuksen historia voisi analysoida niitä kulttuurisia hahmoja, joita kokemuksen välittömyydelle, kauhun Erlebnisille 1800-luvun alun ranskalaisessa kulttuurissa annettiin? Mutta samalla olisi mahdollista analysoida, miten kokemus kulttuurisesti muodostui. Muistelmateos ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin, mutta olisi mahdollista katsoa aikalaisaineistosta, miten elämystä käsitteellistettiin ja verrata sitä myöhempään muistelma-aineistoon, jossa menneestä rakennettiin prosessoitua kokemusta.

Täytynee jatkaa myöhemmin...

Korsholman raunioilla

Armas Järnefelt -kirjoitusta viimeistellessä olen taas törmännyt raunioihin. Järnefeltin tärkeimpiä orkesteriteoksia oli kesäkuussa 1894 Vaasan laulu- ja soittojuhlilla kantaesitetty sinfoninen runo Korsholma. Arvattavaksi jää, miten Järnefelt lopulta päätyi aiheeseen. Tarjosivatko sitä vaasalaiset järjestäjät? Suomalaisen arkeologian pioneeri J. R. Aspelin (1842–1915) oli jo pitkään taistellut Vaasassa sijaitsevien Korsholman vallien, keskiaikaisten linnanraunioiden, säilyttämiseksi. Hän oli yhdessä Zachris Topeliuksen kanssa perustamassa Suomen Muinaismuistoyhdistystä, joka otti tehtäväkseen historiallisen jäämistön taltioimisen ja kunnostamisen. Korsholman rauniot olivat 1890-luvulla pahasti rappeutuneet, ja valleilla aikanaan seissyt ristikin oli tuhoutunut. Korsholmaan liittyvän historiallisen tarinan kertoi jo Topelius Välskärin kertomusten ensimmäisessä niteessä:

”Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi, perustuu yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta.”

Topelius tiesi, että väite Korsholmasta ristiretkeläisten pysähdyspaikkana oli ”tarua”, mutta historiallinen perintö – muisti – oli itsessään arvokasta. Niinpä Topelius ja Aspelin pyrkivät yhdessä pystyttämään valleilla seisseen ristin uudelleen, menneisyyden muistoksi. Aspelin oli tehnyt aloitteen jo vuonna 1891, ja viimein suuri graniittinen risti saatiin valmiiksi keväällä 1894 (tästä kertoo mielenkiintoisesti Sinikka Lintunen tuoreessa tutkielmassaan). Topelius oli kirjoittanut siihen tekstin: ”Här restes Kristi kors i hednisk Nord/ Tähän pohjan pakanoille pyhä risti rakettihin.” Muistomerkin pystyttämisestä kerrottiin laajalti lehdistössä, ja se vihittiin laulu- ja soitinjuhlilla 18.–21. kesäkuuta 1894. Aspelinin ja Topeliuksen ohella paikalla olivat suomalaisen musiikin kantavat voimat, Järnefeltin ohella Faltin, Kajanus, Sibelius ja Wegelius.

Kiinnostavaa Järnefeltin sinfonisessa runossa on se, että kyse on historiallisesta kertomuksesta musiikillisessa muodossa. Runoon liittyi kirjallinen selitys, joka piti painaa ohjelmiin:

”Korsholmaksi kutsutaan sitä paikkaa Pohjan lahden rannalla, johon ruotsalaiset ristiretkeilijät pystyttivät ensimmäisen ristin Suomessa. Rauhassa olivat suomalaiset palvelleet pakanallisia jumaliaan, kunnes nyt ruotsalaiset alkoivat levittää kristinuskoa miekalla. Täten syntyneet kiivaat taistelut päättyivät vihdoin ruotsalaisten voitoksi, jotka valloittivat maan. Vaikkakin suomalaiset kastettiin väkipakolla, omistivat he kuitenkin pian uuden opin luonteensa koko hartaudella. Ruotsalaisten veljeskansana otti Suomi tehokasta osaa tapahtumiin Ruotsin historian loistokaudella. Siten juurtui koko länsimainen sivistys syvälle suomalaisiin sekä kasvoi reheväksi puuksi, jollenka, kuten pyhille jättiläispuille muinaisina pakanuuden aikoina, kotoinen maa antoi versomisen voimat. Tämän, kansan syvimmästä olennosta kehittyneen, kansallisen aarteen vaaliminen ja rikastuttaminen on nyt oleva suomalaisten elämäntehtävänä.”

Sävellys kytkeytyy keskiaikaiseen tarinaan ruotsalaisista ristiretkeläisistä, jotka teoksen alussa epäilemättä saapuvat meritse Vaasan rannoille. Pakanuuden kohtaamista kuvaa kansansävelmäaihe, mutta tämän jälkeen niin sävellys kuin ohjelmatekstikin irtoavat historiallisesta kytkennästään. Uskonnosta tulee Ruotsin ja Suomen välisen liiton merkki. Svekomaaniselle Topeliukselle ajatus yhteydestä vanhaan emämaahan oli tärkeä. Keskiajan maailmasta Korsholma hivuttautuu suurvalta-ajan Ruotsiin, mikä korostaa valloittajien ja valloitettujen kohtalonyhteyttä. Suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat taistelivat yhdessä katolista uskoa vastaan 30-vuotisessa sodassa, ”veljeskansoina”, kuten sinfonisen runon selitys toteaa. Ajallista siirtymää 1300-luvun ristiretkiajasta 1600-luvun uskonsotiin korostaa Järnefeltin musiikillinen viittaus Suomalaisen ratsuväen marssiin 30-vuotisen sodan ajoilta – ja tietysti reformaation tunnushymni ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg), joka kohoaa teoksen lopussa voittoisana esiin. Korsholmassa kristinuskon voimaa symboloiva virsi peittoaa vastustajansa toisin kuin Ranskan suuren vallankumouksen ihanteisiin viittaava Marseljeesi Tšaikovskin 1812-alkusoitossa. Kiinnostavaa on edelleen se, että ”Jumala ompi linnamme” -virren kohta ”se vanha vainooja, kavala, kauhea” yhdistettiin, ainakin sortovuosina, katolisuuden sijasta Venäjään.

Armas Järnefelt tunnettiin kiihkeänä fennomaanina, ja hänen vanhempiensa Alexander ja Elisabeth Järnefeltin koti oli tunnetuimpia suomalaisuuden puolestapuhujia. Korsholmassa Armas Järnefelt halusi selvästi ylittää fennomaanien ja svekomaanien välisen puolueriidan.

Tulinen rakkaus

Uutinen ilmestyi alunperin lehdessä nimeltä Päivän Uutiset 30. kesäkuuta 1889.

Säilykehistoriaa

Välipäivät ovat kuluneet 1800-luvun esinekulttuuriin liittyvän artikkelin kirjoitustyössä. Vastaan tuli Suomen Teollisuuslehdessä vuonna 1889 julkaistu artikkeli säilykkeistä. Lehti toteaa: ”Ruoka-aineiden säilyttämisessä on päästy niin pitkälle että melkein kaikkia ravintoaineita voidaan vuosikausia säilyttää tuoreina ja hyvänmakuisina. Semmoiset pitemmän ajan kuluttua nautittaviksi aiotut ravintoaineet nimitetään yhteisellä nimellä säilykkeiksi eli konserveiksi (latinal. sanasta conservera, säilyttää).” Vaikka rautatieteet ja höyrylaivat olivat nopeuttaneet kulkuyhteyksiä, elintarvikkeiden kuljettaminen oli ongelma. Tähän pulmaan säilykkeet toivat ratkaisun. Tosiasiassa ratkaistu oli keksitty jo 1800-luvun alussa. Napoleon tarvitsi tehokasta ruuan säilytysmenetelmää armeijansa ravintohuoltoon, jolloin Nicholas Appert huomasi, että muonaa voitiin säilöä viinin tapaan lasiastiaan. Metalliseen tölkkiin ruokaa alettiin säilöä 1810-luvulla niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin.

Suomen Teollisuuslehti mainitsee menestyksekkäinä säilykkeinä Liebigin ”lihamehusteen”, jota oli saatavilla kautta maailman, sekä tiivistemaidon, jota sai Suomestakin ”hienoimmista ruokatavarakaupoista”. Säilykkeiden menekki oli toimittajan mukaan erityisen suurta tiheimmin asutettujen maiden suurkaupungeissa, maissa, joissa vai pieni osa väestöstä enää viljelee maata. Tästä tilanteesta Suomi oli kuitenkin vielä kaukana. Silti suomalaiset saivat maistaa kaupungistuvan tulevaisuutensa makuja. Vuonna 1889 vallitsi kuitenkin jo vahva usko siitä, että kansainvälinen kehitys toteutui ennen pitkää myös Suomessa:

”Pilven takaisena unelmana ei tarvitse pitää sitä, että keittämistoimi varsinkin kaupungissa asuvalle perheelle ennen pitkää supistuu aivan vähäiseksi, ja että suurin osa ravintoaineista nautitaan säilykkeiden muodossa, jotka tarvitsevat hyvin vähäistä valmistamista ennen kun ne pöydälle asetetaan. Pidämme aivan epäilemättömänä että säilyketeollisuus on niitä teollisuuden haaroja, jotka tosin ovat vielä ensi alullaan, mutta jotka tulevat kehkeytymään tavalla, jota ei vielä voi arvatakkaan.”

Muuten: Liebigin lihaliemivalmisteen mukana tarjottiin loisteliaita kylkiäiskuvia. Ostin 1980-luvun lopulla Bayreuthista hienon kuvasarjan, jossa esittiin pähkinänkuoressa Nürnbergin mestarilaulajien tarina. Oheinen kuva on Liebigin teatterihistoriaa kuvaavasta sarjasta. Se löytyy kokonaisuudessaan Carthaliasta.

Romaaneja ja kahvia

Kotikustantamomme Faros on julkaisemassa ensimmäisen suomalaisen romaanin, Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin, joka ilmestyi alunperin ruotsiksi vuonna 1840. Teksti on hieno, Jane Austenin hengessä kirjoitettu kirjeromaani, josta ei tunteita ja herkkyyttä puutu. Teos on historiallisesti kiinnostava, tarkkanäköinen, toisinaan ironinenkin kuvaus tukholmalaisista seurapiireistä. Muratti kommentoi myös 1800-luvun sukupuolijärjestelmää. Erityisen vaikuttava on kirjan loppu - tarkoitan "yllätyksellisen" lopun sijasta julman isän sokeutta tytärtään kohtaan.

Muratti tarjoaa lähtökohtia myös aikakauden tapakulttuuriin. Viime lukukerralla huomio kiinnittyi kahvin juontiin, johon viitataan kymmeniä kertoja. Päähenkilön, Matildan, ystävä Rosa rakastaa kahvia: "Uskaltauduin hänen kättään suudellen johdattamaan hänet sohvani mukavimmalle istumapaikalle, asetin jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hän istuisi mahdollisimman mukavasti, ja tarjosin sitten hänelle ja Rosalle lempijuomaamme, ihanasti höyryävää kahvia." (s. 73) Romaanissa juodaan "ihmeellistä kahvia" (s. 114) ja tarjoillaan "virkistäviä kahvihetkiä" (s. 157). Juhlapäivinä kahvinkin tarjoaminen oli poikkeuksellista. Matilda kirjoittaa: "Nimi- ja syntymäpäivinä kahvi tarjotaan aina tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, ja kuivan kahvileivän tilalla tarjotaan suurempia, pehmeämpiä leivonnaisia, joista tunnistaa juhlapäivän." (s. 183)

Tärkein kahvittelun piirre on sen selkeä sukupuolisuus. Kun miehet juovat väkeviä ja vetäytyvät omiin seurapiireihinsä, naiset tarttuvat kahvikuppiin: "Rouvasväki keskusteli jo vilkkaasti, sillä kahvi, tuo mainio kahvi, avaa kielensalvat hiljaisimmaltakin naiselta yhtä varmasti kuin viini miesseurueessa. Niinpä puutarhasta kuului juttelua, rupattelua ja keskustelua sillä aikaa kun vanhemmat herrat vaeltelivat kierroksillaan pitkin puutarhakäytäviä." (s. 188)

Neekerin uni ja koko perheen rehuvati

Viime viikonloppuna silmiin osui vanha reseptikansio 1970-luvulta. Useimmat ohjeet olivat leikkeitä aikakauslehdistä. Nämä kaksi kuvaa eivät erityisemmin kommentointia kaipaa. Ne kertovat siitä, miten ruokareseptikin on läpikotaisin kulttuurinen. Suussa sulava "Neekerin uni" tai herkullinen "Koko perheen rehuvati" osoittavat, miten tärkeää olisi tutkia ruokakulttuuria: 1970-luvun reseptikirja on pullollaan viittauksia kotiin, perhe-elämään, sukupuolisuuteen, harrastuksiin ja elämänrytmiin. Samalla kirjassa on muistumia kodin ulkopuolelta, eksoottisista haaveista tai keihäsmatkoilla koetuista makuelämyksistä, joita kodin lieden ääressä saattoi tavoitella. Epäilemättä terveysvalitus teki tuloaan, ja "rehujen" syönnin yleistymiselle oli helppo nauraa.

Arkipäivän runoutta

Maitotölkeissä on ollut runokamppanja. Ainakaan minua Tommy Tabermannin, Elina Karjalaisen ja A. W. Yrjänän maaseutuidyllit eivät ole kohottaneet uudenlaiseen arkipäivään. Ajatus on silti kaunis. Mutta - eikö runous voisi olla muutakin kuin tilattuja tekstejä. Runous voisi kummuta itse pakkauksista. Silloin se olisi kiinni arjessa, runollinen tarttumapinta. Olen ihmetellyt, minne runollinen sanonta on kadonnut purkeista itsestään. Vielä jokin aika sitten tölkkiä avatessaan sai lukea tekstin: "Käännä siivekkeet kokonaan taakse!" Nyt sanaa "siivekkeet" ei enää tahdo löytää, ainakaan maitotölkeistä. Joskus jogurttia ostaessa onnistaa. Miksei koko pakkaus voisi olla runoutta? Minä ainakin haluaisin aamulla herättyäni kääntää siivekkeet taakse ja lähteä lentoon!

Kadonnut Mullintie 36: lapsuusmuisto

Kärsämäkeläisyyteni muuttuu todeksi aina, kun kysytään, missä koulussa olen käynyt. Joudun punastumaan ja mutisemaan, että olin ensin Kärsämäen kansakoulussa ja sitten Pallivahassa. Yritän kääntää tilanteen voitoksi tokaisemalla, että olihan siellä sellainen ruokalakin kuin Kärsäkuppi, tosin paljon myöhemmin. Hämmennys on yleensä täydellinen, kun mainitsen vielä, että asuimme Mullintiellä.

Kun muutama vuosi sitten kävin katsomassa vanhaa asuinpaikkaa, juuri mitään ei ollut jäljellä. Osoitekin on vaihtunut. Mullintie 36 on nykyään Kairialankadulla. Siihen aikaan, 1960- ja 1970-luvuilla, Markulantie katkaisi Mullintien, joka jatkui takiaisten reunustamana, kapeana kinttupolkuna, kunnes alkoi uudelleen nykyisen Kairialankadun päässä ja yhtyi lopulta Punomontiehen. Osoitteen takia minua oltiin passittamassa Raunistulan kouluun, mutta äitini Aili oli jämäkkä ja taisteli oikeuksieni puolesta: lähimpään kouluun piti päästä. Opettajakseni tuli Ruth Harjala, joka oli koulinut jo isääni Taunoa. Isäkin oli asunut lapsuutensa Mullintiellä, siinä pienessä punaisessa talossa, joka ikkunat peitettynä uhmaa aikaa ja löytyy vieläkin Kairialankadun päästä. Keittiössä ja kamarissa asui monilapsinen työläisperhe. Isoisäni Arvo oli kaupungin hevoskuskeja, ja tallit olivat aivan vieressä, Kärsämäen kupeessa. Isoisää en koskaan ehtinyt tavata, mutta mamma, Signe, asui punaisessa mökissään ja tarjosi aina auliisti pullamössöä ja kauraryynejä.

Me asuimme vuokralla Tuomen Einon ja Annikin naapurissa, vanhassa keltaisessa talossa, joka oli rakennettu ylemmäs, kallioiselle mäelle. Jos sattui ukkostamaan, ikkunat helisivät vuorenvarmasti. Talon omisti Irja Reinilä, jonka äiti oli ollut töissä Kaerlan myllyssä. Helsinkiläinen omistaja kävi käymässä kerran kesässä, istui hetken vintissä vanhojen valokuvien ja vaatteiden keskellä ja vaipui muistoihinsa. Sitten hän lähti. Talon ympärillä avautui iso, vehreä tontti; omenapuita, luumupuita, kirsikkapuita ja kitulias päärynäpuu. Luumun tuoksu sateen jälkeen on iskostunut muistiini, ja se, etteivät päärynäpuun antimet olleet yhtä meheviä ja houkuttelevia kuin Ikuisten kertomusten hyvän ja pahan tiedon puussa. Pihapiiriin kuului punainen liiteri, jossa oli vessa, puuvaja, ”palokalut” ja mankelihuone. Lapselle ihmeellisin paikka oli mankeli, jossa naapurit kävivät suoristamassa lakanoitaan. Suurta pyörää kampeamalla saatiin laitos liikkumaan. Se oli mysteeri.

Menin kouluun vuonna 1968, autuaan tietämättömänä kaikista niistä levottomuuksista, jotka samaan aikaan kuohuttivat maailmaa. Kävelyreittini kulki Punomontieltä Tuulismäentielle – siihen tiivistyi koko maailma. Koulutie on piirtynyt mieleen käsittämättömän tarkasti: voisin vieläkin ummistaa silmäni ja kuvitella matkan portille asti. Alku oli tosin hankalaa. Käännyin kotiin jo ensimmäisessä mutkassa ja äiti joutui viemään minut pyörällä.

Kärsämäen kansakoulu oli parhaimmillaan silloin, kun läheiseltä Hellaksen tehtaalta leyhähti suklaan tuoksuinen pilvi. Se antoi lupauksen jostakin paremmasta, ainakin kouluruokaan verrattuna. Olin tietysti hämmentynyt opintielle joutumisesta. Yhtäkkiä ympärillä oli lapsia, kun tähän asti olin leikkinyt vain siskoni Annen kanssa. Luokalta löytyi lopulta monta kaveria: Saarisen Juha, joka oli sukua moottoripyöräilijä Jarno Saariselle, Ruoholan Jouni, jota en ole nähnyt sen koommin, ja tietysti Liippalan Kari, joka oli paras kaverini koko kouluajan. Kari asui Punomontiellä.

Ensimmäisellä luokalla käytiin koulua vielä lauantaisin, mutta sitten tapahtui arjen kumous: vapaat lauantait mullistivat elämän Mullintielläkin. Saunapäivä oli pelastettu. Tosin meillä ei ollut omaa saunaa, vaan kävimme aina Lehtosella, mäen alapuolella. Taapersimme saunatakit päällä, pesuvadit kainalossa naapuriin joka lauantai, ja ilta päättyi saunakahvien jälkeen Taistelevien Virtasten äärelle. Viikonloppuisin oli aikaa paitsi nukkua pitkään myös penkoa lähimetsiä. Neil Armstrong laski jalkansa kuun pinnalle heinäkuussa 1969, mutta minun tunnettu maailmankaikkeuteni rajautui Mullientien metsiköihin, jotka silloin tuntuivat tiheiltä ja läpikäymättömiltä, toinen avautui tien toisella puolella, toinen oli mamman vessan takana, täynnä pähkinäpensaita, kiviä ja kallioita. Siellä oli tilaa intiaanien ja kalpeanaamojen taistelulle.

Nyt tuo maailma on kadonnut: Mullintie 36 ei ole kartalla, ja vanha kaunis talokin on purettu. Ovatko Irja Reinilän salaisen huoneen muistot tuhoutuneet? Mitä on tapahtunut sille aarrearkulle, jonka kaivoimme maahan kellarin taakse? Eikö kukaan löytänyt sitä voipaperiin piirrettyä aarrekarttaa, jonka kätkin vintin portaiden viereen, repaleisen seinäpaperin taakse, vanhojen sanomalehtien väliin?

Mankeli on päätynyt kaatopaikalle, liiteri on poissa, ja lähimetsään on noussut kerrostaloja. Siinä, missä ennen oli mielikuvituksellisen vääristynyt mänty, loistava kiipeilypuu, on nykyaikainen leikkiteline. Sammaloituneen kallion kohdalla on asvaltoitu parkkipaikka. Mutta muistista lapsuuden maisema ei katoa. Pihapiirin yksityiskohdat, pieninkin kivi ja ruohontupsu, ovat olemassa niin kauan kuin minäkin.

(ilmestyy Kärsämäki-kirjassa huhtikuussa 2007)

Kahvia ja suklaalaksatiivia

Eilen graduseminaarissa keskusteltiin suomalaisen kahvikulttuurin historiasta. Aihe kirvoittaa monenlaisia ajatuksia ja muistikuvia - varsinkin minun sukupolvelleni, joka on elänyt Heikin ja Kaijan ja Rintamäkeläisten kahvikeskustelujen ja pullareseptien seurassa. Sodan jälkeen kahvin kulutuksen kasvu Suomessa oli voimakasta. Oliko kahvi se voiteluaine, jolla "suuren muuton", yhteiskunnallisen rakennemuutoksen ja kaupungistumisen keskellä helpotettiin sosiaalisia hankauksia? Mutta miten kahvin yhteiskunnalliseen erottelevuuteen voisi päästä käsiksi?

Suomessa nähtiin 1960- ja 1970-lukujen kahvimainoksissa hahmo nimeltä Juan Valdez, jonka sanottiin poimineen kahvipapuja "yksitellen Andien rinteiltä". Juan Valdez oli itse asiassa fiktiivinen hahmo, jonka Kolumbian kahviteollisuus kehitteli vuonna 1959: viiksekäs Valdez opittiin tuntemaan sombrerostaan, ponchostaan, muulistaan ja ystävällisestä hymystään.

Kysymys kahvista ei välttämättä liity otsikkoni suklaalaksatiiviin, mutta mieleen tulee slovenialaisen filosofin Slavoj Žižekin havainto, että yhteiskunta toimii usein niin kuin Yhdysvalloissa suosittu suklaanmakuinen ummetuslääke, jonka on tarkoitus tehdä nautinnoksi juuri sen asian hoitaminen, johon yletön syöminen on syypää. Ehkä samantapainen ristiriita on kahvissa. Kahvin suosio Euroopassa on koloniaalisen kulttuurin tuote: viime vuosikymmenien aikana raaka-aineen maailmanmarkkinahinta on romahtanut samaan aikaan, kun länsimaissa tuotetaan yhä uusia, eksklusiivisempia jalosteita. Kahvi voitelee jännitteitä ja synnyttää niitä.