Lain ulkopuolella (I Walk Alone, 1947)

Byron Haskinin ohjaama ja Hal B. Wallisin tuottama Lain ulkopuolella (I Walk Alone, 1947) on pesunkestävä film noir. Samalla se oli kahden aikakautensa tunnetuimpiin lukeutuvan näyttelijän, Burt Lancasterin ja Kirk Douglasin, ensimmäinen yhteisesiintyminen. Tunnelma on sähköinen ensimmäisistä kuvista lähtien. Frankie Madison (Burt Lancaster) vapautuu vankilasta neljäntoista vuoden jälkeen, ja häntä on vastassa vanha tuttu Dave (Wendell Corey). Haskin kertoo paljon visuaalisesti: vankilatausta ilmenee, kun aseman lattialle heijastuu ristikon varjo. Katsoja ymmärtää, mistä on kyse. Dave saattaa Frankien hotellihuoneeseen, ja vähitellen draaman lähtökohta alkaa avautua. Loistava idea on esitellä muut keskeiset roolit aikakauslehden välityksellä. Frankiellä on salkussaan lehti, jonka sivuilla näkyy sekä toinen vanha ystävä Noll Turner (Kirk Douglas) että tämän rakastajatar Kay (Lizabeth Scott).

Tarinan runko hahmottuu. Frankie ja Noll ovat rikostovereita, jotka rikastuivat kieltolain aikana. Takautuman kautta kerrotaan, miten kaverukset poliisia paetessaan päättävät jakaa omaisuutensa myöhemmin fifty-fifty. Frankie jää kiinni ja suljetaan selliin. Tämä tapahtui vuonna 1933. Tosiasiassa Frankien vankila-aikana käytiin toinen maailmansota, mutta siihen elokuva ei viittaa. Sen sijaan Noll on menestynyt bisneksissään Daven avulla, ja hänestä on tullut menestyksekkään Regent Clubin johtaja. Huikea on kohtaus, jossa Frank tulee penäämään puolikasta kaikista omistuksista. Noll toteaa, että maailma on muuttunut neljässätoista vuodessa, ja bisnes on nykyään monimutkaisempaa. Daven avustuksella Noll on kehittänyt klubin taustalle kolmen yrityksen kokonaisuuden, jota on mahdoton pilkkoa. En äkkiseltään muista mitään vastaavaa saman ajan Hollywood-elokuvasta. Frankie ihmettelee, mikä voi olla holding-yhtiö!

Kohtalokkaan melodraaman ainekset saavat odottamaan surullista päätöstä, mutta lopulta Frankie ja Kay selviytyvät ehjin nahoin. Lain ulkopuolella jää mieleen Lancasterin ja Douglasin loisteliaana kohtaamisena, jossa väkivalta väreilee pinnan alla alusta lähtien. Film noir -rooleistaan tunnettu Lizabeth Scott onnistuu myös erinomaisesti. Väistämättä tulee mieleen fiktiivisen maailman ja kameran takaisen maailman samankaltaisuus. Elokuvassa Noll pitää Kaytä rakastajattarenaan samaan aikaan, kun hän on menossa naimisiin toisen naisen kanssa. Ilmeisesti Lizabeth Scottilla oli samantapainen suhde tuottaja Hal B. Wallisiin. 

On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949)

UCLA Film and Television Archive restauroi muutama vuosi sitten Byron Haskinin ohjaaman ja Hunt Strombergin tuottaman film noirin On myöhäistä itkeä (Too Late for Tears, 1949) yhdessä Film Noir Foundationin kanssa. Lähtökohtana oli Ranskasta löytynyt 35-millinen negatiivi, johon lisättiin otoksia muista säilyneistä kopioista. Työ on ollut ehdottoman kannattavaa, sillä Haskinin rikoselokuva on tiheätunnelmainen, puhtaaksi viljelty noir. Elonetista ei löydy tietoja elokuvan esityshistoriasta Suomessa, mutta Internet Movie Database tuntee suomenkielisen nimen On myöhäistä itkeä. Tämä unohdettu helmi sopisi hyvin Yle Teeman seuraavan kesän ohjelmistoon!

On myöhäistä itkeä perustuu Roy Hugginsin Saturday Evening Postiin vuonna 1947 kirjoittamaan rikostarinaan. Elokuva alkaa kuin Aristoteleen Runousopin sääntöjen mukainen tragedia: aviopari Jane (Lizabeth Scott) ja Alan Palmer (Arthur Kennedy) ajavat autollaan öisellä tiellä autuaan tietämättömänä kohtalosta, joka heitä odottaa. Äkkiä tapahtuu traaginen erehdys. Tien pientareella odottaa auto, jonka kuljettaja heittää Palmereiden peräpenkille kassillisen rahaa. Kertaheitolla kaikki muuttuu. Myöhemmin katsojalle selviää, että kassin heittäjä oli kiristyksen uhri, joka oli toimittamassa rahansa kiristäjälleen mutta erehtyi autosta. Kun Palmerit avaavat kassin, Jane muuttuu täysin. Rahanhimo ottaa hänet valtaansa, ja kotirouvasta suketuu film noirille tyypillinen femme fatale. Muutos on melkein liiankin äkillinen ja kertakaikkinen, mutta toisaalta tämä korostaa noirin rituaalinomaisuutta.

Lizabeth Scott on erittäin vakuuttava Janena, joka pian manipuloi tapahtumia. Eipä aikakaan, kun aviomies päättää päivänsä romanttisella veneretkellä. Erinomainen on myös Dan Duryea Danny Fullerin roolissa: hän tunkeutuu Palmereiden kotiin etsiväksi tekeytyneenä mutta pian vaatii rahoja itselleen. On myöhäistä itkeä ei kuulu film noirin klassikoihin, mutta Byron Haskin on ohjannut pienen budjetin rikoselokuvan tehokkaasti. Sen voi tulkita kuvauksena keskiluokan haaveista toisen maailmansodan jälkeisessä aineellisen niukkuuden maailmassa. Jane Palmer ja Danny Fuller tuntuvat molemmat patologisen kiihkeästi janoavan parempaa elämää, eikä heillä ole voimaa vastustaa rahasäkin avaamia haavekuvia.