Dyyni (Dune, 2021)

Katsoimme vasta nyt Denis Villeneuven Dyynin (Dune, 2021), joka jäi ensi-illan aikaan näkemättä. Ehkäpä nyt on oikea hetki, sillä elokuvan jatko-osa on pian tulossa. En ole aivan varma, miten Dyyni kerronnallisesti hahmottuu, tai mitä ohjaajalla on takataskussaan jatkoa ajatellen. Tarina toki perustuu Frank Herbertin romaanisarjaan, joten on selvää, että eeppinen kaari on ensimmäisessä osassa vasta aluillaan. Aikanaan David Lynchin Dyynissä (Dune, 1984) tuntui, ettei ohjaajalla ollut kysyä rakentaa fantastista maailmaa vaan alkuun oli ladattu jonkinlainen informaatiopaketti. Villeneuve onnistuu sen sijaan erinomaisesti, annostelemalla tietoja siitä, millaiseen todellisuuteen tarina sijoittuu. Villeneuven Dyyni käynnistyy taitavasti.

Varmasti Dyynin suurin haaste on ollut rihmastoisen tarinavyyhdin kertominen siten, että katsoja pysyy mukana. Itse varauduin siihen, ettei kaikkea tarvitse ymmärtääkään, koska kaikelle fiktion tarjoamalle tiedolle ei selitystä olekaan. Villeneuven tulkinnasta minulle tuli hyvin shakespearelainen vaikutelma: teksti ei ole kovin runollista, mutta vallanpitäjien ja sukujen kamppailut tuovat tarinaan suurten kuningasnäytelmien tuntua. Ehkä tämä luonne heijastuu myös siinä, miten elokuva rakentuu. Näyttävien erämaakuvien rinnalla paljon tapahtuu kulisseissa, vallan kabineteissa, jotka on kuvattu Unkarissa studio-olosuhteissa.

Dyynissä viehättää sen ajankohtaisuus, vaikkakin keskeiset teemat ovat olleet ajankohtaisia siitä lähtien, kun koko saaga sai alkunsa. Frank Herbertin romaani syntyi aikana, jolloin koloniaalinen kulttuuri natisi liitoksissaan. Ensimmäiset valokuvat maapallosta avaruudesta kuvattuna tekivät tietoiseksi siitä, miten pienellä planeetalla lopulta elämme ja miten haurasta elämä voi olla. Dyynissä luonnonvarojen häikäilemätön hyödyntäminen on keskiössä: rohdoksi kutsuttua ainetta ammennetaan rutikuivalta Arrakis-planeetalta. Dyynin ensimmäisessä osassa on kiehtova jännite kabinettien kalkyloinnin ja unien ja enteiden maailman välillä. Kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan tarina seuraavassa osassa kehittyy.

Arrival (2016)

Valmistauduin Denis Villeneuven uuteen Blade Runner 2049 -elokuvaan katsomalla ohjaajan edellisen elokuvan Arrival (2016), joka on jäänyt, niin kuin moni muukin uusi elokuva, katsomatta. Lento Atlantasta Bostoniin kesti eilen juuri vähän päälle kaksi tuntia, joka riitti katsomiseen. Ted Chiangin tarinaan perustuva Arrival on siinä mielessä yllättävä, että se ammentaa tilanteesta, jota on käsitelty tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa paljon. Millainen on ihmiskunnan ja maapallon ulkopuolisen sivilisaation kohtaaminen? Elokuvallisesta perinteestä tulevat mieleen varsinkin Robert Wisen Päivä jolloin maailma seisahtui (The Day the Earth Stood Still, 1951), Steven Spielbergin Kolmannan asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) ja Kenneth Johnsonin ohjaama televisiosarja V (1983). Näitä kaikkia voisi tarkastella tutkimalla, miten niissä ihmisten ja muukalaisten kommunikaatio lopulta toteutetaan. Ongelma on itsessään vanha, klassinen: jo Kolumbuksen ensimmäisen matkan päiväkirjassa kuvataan tilannetta, jossa vanhasta maailmasta tulleet tutkimusmatkailijat koettivat vaihtaa ajatuksia alkuperäisten asukkaiden kanssa. Sittemmin 1500-luvulla pohdittiin paljonkin esimerkiksi eleiden merkitystä universaalin kommunikoinnin välineenä. Ehkä tätä vyyhtiä voisi tarkastella katsomalla rinnakkain niin menneisyyden kuin fiktion kohtaamistilanteita. Spielberg ratkaisi pulman turvautumalla eleiden ja luonnollisen kielen sijasta musiikkiin: yhteys syntyi sävelaskeleiden pohjalta!

Denis Villeneuven Arrivalin merkittävin oivallus on siinä, miten se pureutuu kommunikaation kysymykseen. Koko tarinan nettoajasta yllättävän paljon käytetään juuri tämän pulman pohtimiseen. Ainakaan tämän perusteella ei voi väittää, että nykyelokuva väheksyisi humanistien osaamista: pääroolissa on kielentutkija Louise Banks (Amy Adams), joka elokuvan alussa pitää luentoa portugalin kielestä mielenkiintonsa menettäneille opiskelijoille. Tuota pikaa Yhdysvaltain armeijan johto ottaa yhteyttä Banksiin monimutkaisen kieliongelman suhteen: he tulevat vastaanotolle ja soittavat äänitteen, jossa on vain omituista murahtelua... Banks tarttuu haasteeseen ja ryhtyy tutkimaan kieltä, joka ei rakennu äänitettävissä oleville sanoille vaan visuaalisille hahmoille, ympyrän kaarelle piirtyville yksityiskohdille. Elokuva noudattaa ajatusta siitä, että kieli ja ajattelu ovat olennaisesti toisiinsa kytkeytyviä. Mutta lähtökohta menee vielä pidemmälle, sillä kirjainmerkkien kehämäisyys kytkeytyy lopulta toisenlaiseen aikakäsitykseen, jossa mennyt ja tuleva kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Tähän perustuu myös elokuvan rakenne, ja alun kuvat Banksin suhteesta lapseensa alkavat etsiä paikkaansa aikajanalla: ovatko ne etuistumia vai takautumia? Toisaalta ajan syklisyys on tarinassa vain ripustautumista lineaarisuuteen, kun mennyt siirtyy tulevaksi ja päinvastoin. Miksi meille tuntemattoman sivilisaation aikakäsitys olisi heijastuma omasta paradoksaalisesta aikasuhteestamme? Ehkä se olisi jotakin aivan muuta. Tästä kaikesta huolimatta Denis Villeneuven elokuvan on ajatuksia herättävä. Sen kuvamaailmassa on arkista karheutta, ja äänimaisema on erityisen tehokasta.