Tyttö ja poikakopla (1942)

Viime aikoina katselulistalle on osunut monta vuoden 1942 ranskalaista elokuvaa. Tänään oli vuorossa Henri Decoinin ohjaus Les inconnus dans la maison, joka sai Suomessa syksyllä 1944 nimen Tyttö ja poikakopla. Sen tekee kiinnostavaksi paitsi ajankohta, miehitysajan Ranska, myös tekijäjoukko. Pohjana oli Georges Simenonin romaani, josta Henri-Georges Clouzot teki käsikirjoituksen. Clouzot ohjasi juuri samana vuonna oman esikoiselokuvansa L’assassin habite au 21 (1942), jonka katsoimme muutama vuosi sitten. Mielenkiintoista on edelleen, että Clouzot työskenteli saksalaisten rahoittamassa Continental Films -yhtiössä, ja siellä myös Tyttö ja poikakopla valmistui. Elokuvan kiistattomana tähtenä nähdään legendaarinen näyttelijä Raimu, joka kuoli neljä vuotta myöhemmin.

Tyttö ja poikakopla alkaa poeettisen realismin hengessä: kertoja johdattelee katsojan sateen piiskaamaan kaupunkiin ja poimii päähenkilöksi alkoholisoituneen lakimiehen Hector Loursat’n (Raimu). Loursat’n puoliso on kuollut kauan sitten, ja onneton lakimies on laiminlyönyt tytärtään Nicolea (Juliette Faber), joka on jo ehtinyt aikuistua. Lähtökohta viittaa sukupolvien väliseen kuiluun, jota elokuva myöhemmin käsitteleekin perinpohjaisesti. Lyhyen johdattelun jälkeen lakimiehen kodissa tapahtuu rikos, kun yläkerrasta kuuluu laukauksia ja sängystä löytyy vieraan miehen ruumis.

Hämmästyttävää Simenonin, Clouzot’n ja Decoinin teoksessa on sen nuorisonäkökulma. Elokuva näyttää tilanteita, joita on totuttu näkemään 1950-luvun tarinoissa. Miksi ranskalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1942 on nuoriso-ongelma? Nuoret ovat jengiytyneet ja kisailevat siinä, kuka uskaltaa tehdä mojovimman näpistyksen. Erittäin vaikuttava on lopun oikeudenkäyntikohtaus, jossa Loursat kokoaa voimansa ja ryhtyy puolustamaan nuoria. Miten nuoret voisivat varttua kaupungissa, jossa on 132 kahvilaa ja neljä ilotaloa, mutta ei yhtään stadionia tai velodromia? Loursat syyttää myös itseään siitä, että ei ole kyennyt tukemaan tytärtään. Vaikuttava puhe tuo mieleen myöhemmät André Cayatten elokuvat, mutta koska kyse on rikoselokuvasta, lopussa on pakko löytää syyllinen murhaan. Vastuulliseksi osoittautuu nuori Amédée Luska, jota esittää laulaja Marcel Mouloudji. Kiinnostavaa on, että käsikirjoituksessa Luskan etunimi oli Ephraim, mutta saatuaan kritiikkiä antisemitismistä Decoin muutti kopiota niin, että Luskan etunimeksi tuli Amédée!

Vakoojat (1957)

Henri-Georges Clouzot'n Vakoojat (Les espions, 1957) on absurdismia lähentelevä kylmän sodan kuvaus, jossa Ranskan maaseudulla sijaitseva psykiatrinen hoitolaitos täyttyy kansainvälisistä agenteista. Sairaalan johtaja tohtori Malik (Gérard Séty) ottaa vastaan suurehkon summan rahaa ja lupaa vastineeksi majoittaa mystisen agentin. Eipä aikaakaan kun paikalle ilmaantuu aurinkolaseihin sonnustautunut Alex (Curd Jürgens), joka vaatii yösijaa. Elokuvan alussa asetelmaa on vaikeaa hahmottaa, sillä tuntuu, että paikka kuhisee agentteja jo ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Salaisen palvelun kaartiin kuuluvat Michel Kiminsky (Peter Ustinov) ja Sam Cooper (Sam Jaffe). Vähitellen paljastuu, että agentit pyrkivät jäljittämään Itä-Berliinistä paennutta tiedemiestä Hugo Vogelia (O.E. Hasse), jota lopulta ei pystytä saamaan kiipeliin. Muutoinkin elokuva tuntuu jäävän avoimeksi: Clouzot ei tarjoa sulkeumaa vaan maailman, joka on lähtökohtaisesti epäselvä ja keskeneräinen. Kuvaavaa on, että Malikin potilas Lucie (Véra Clouzot) pystyy elokuvan lopussa juuri ja juuri muodostamaan lauseen: jotakin on sittenkin liikahtanut, mutta sekä Lucie että tri Malik jäävät häilymään epätietoisuuden partaalle. Lopussa puhelin soi, mutta vastausta katsoja ei koskaan kuule. Erikoinen, poikkeuksellinen, järjetön elokuva kylmän sodan maailmasta!

Manon, viettelijätär (1949)

Henri-Georges Clouzot'n Manon, viettelijätär (Manon, 1949) on kummallinen mutta samanaikaisesti piinaavan mieleenpainuva elokuva. Se perustuu Abbé Prévostin romaaniin Manon Lescaut, joka tunnetaan myös Giacomo Puccinin ja Jules Massenet'n oopperatulkintoina. Ajatus siirtää Manonin tarina sodanjälkeiseen Ranskaan on sinänsä nerokas: Desgrieux (Michel Auclair) on vastarintaliikkeen aktiivi, joka pelastaa yksinäisen Manonin (Cécile Aubry) liittoutuneiden juuri valtaamasta kylästä. Asukkaat väittävät Manonin seurustelleen saksalaisten kanssa, mutta Desgrieux ei tästä piittaa. Syntyy intohimoinen rakkaustarina, jossa mikään ei tunnu estävän parin yhdessäoloa. Desgrieux antautuu rikoksen poluille ja Manon prostituoiduksi, mikä on lähes karikatyyrinomainen kuva sodanjälkeisestä ahdingosta. Lopussa rakastavaiset pelastuvat laivaan, joka salakuljettaa juutalaisia Pyhälle maalle. Tai oikeastaan he ovat laivalla jo elokuvan alussa, ja heidän tarinansa kerrotaan takautumana. Desgrieux'lle ja Manonille Pyhä maa merkitsee pakopaikkaa: he pysähtyvät hetkeksi keitaalle, joka on kuin paratiisi, mutta päättävät kuitenkin jatkaa. Viimein koittaa väistämätön, väkivaltainen tuho, jonka uhreiksi eivät joudu vain Desgrieux ja Manon vaan kotiaan etsivät juutalaiset.

Viimeiset kuvat jäävät mieleen. Ne ovat melodramaattisuudessaan oopperalliset: Desgrieux hautaa rakastettunsa hiekkaan ja lysähtää lopulta itsekin auringon paahtamaalle maalle.

Kun toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa on usein korostettu todellisuutta lähellä olevaa tyyliä - mitä todellisuudella sitten tarkoitetaankaan: italialaista neorealismia, suomalaista kuppaelokuvaa, amerikkalaista puolidokumentaarista fiktiota - on kiinnostavaa nähdä tietoisen liioiteltu ja paisuteltu moraliteetti, jossa historia ja nykypäivä kohtaavat.

L’assassin habite au 21 (1942)

Jatkoimme eilen Henri-Georges Clouzot’n elokuvien katsomista, ja nyt vuorossa oli ohjaajan esikoiselokuva L’assassin habite au 21 (1942), jota Elonet-tietokannan mukaan ei ole Suomessa nähty sen paremmin televisiossa kuin teatterilevityksessäkään. Clouzot’n elokuvaa pidetään ranskalaisen trillerin klassikkona, mutta ehkäpä se on jäänyt seuraavana vuonna valmistuneen, ristiriitaisen Korpin (Le Corbeau, 1943) varjoon. Elokuva perustui belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaaniin, samaan tapaan kuin vuonna 1947 valmistunut Kolmas aste (Quai des Orfèvres). Erikoista miehitysajan keskellä valmistuneessa poliisielokuvassa on sen humoristisuus. Pariisissa riehuu sarjamurhaaja, joka jättää uhriinsa aina käyntikortin ”Monsieur Durand”. Komisario Wens, koko nimeltään Wenceslas Vorobeïtchik (Pierre Fresnay) saa kaksi päivää aikaa murhaajan kiinniottamiseen. Hän saa vihjeen, että murhaaja asuu Les Mimosas -nimisessä täysihoitolassa osoitteessa 21 Avenue Junot, ja soluttautuu sisään pastoriksi naamioituneena. Täysihoitolan asukkaat ovat mahtavia karikatyyrejä, piippua tuprutteleva emäntä (Odette Talazac), sarkofagissa nukkuva fakiiri Lallah-Poor (Jean Tissier), Collin-niminen käsityöläinen (Pierre Larquey), tohtori Théodore Linz (Noël Roquevert), yksinäinen neiti Cuq (Maximilienne) ja sokeutunut nykkeilijä Kid Robert (Jean Despeaux).

Ratkaisu on lopulta kuin suoraan Agatha Christien dekkarista. Erityisen hauska on kohtaus, jossa Wensin ystävätär, laulaja Mila Malou (Suzy Delair) oivaltaa, että mystinen herra Durand onkin kolmen henkilön muodostama ryhmä. Kesken lauluesityksen hän näkee pelkkiä kolmosia, kolme ruusua, kolme tähteä, kolme tyttöä, Beethovenin Trio...

Kolmas aste (1947)

Korpin aiheuttaman skandaalin jälkeen Henri-Georges Clouzot joutui odottamaan neljä vuotta seuraavaa mahdollisuutta. Tuloksena oli jännityselokuva Kolmas aste (Quai des Orfèvres, 1947), joka edelliseen elokuvaan verrattuna tuntuu tietenkin vähemmän radikaalilta mutta on toisaalta äärimmäisen sujuvasti kerrottu murhatarina. Lähtökohtana oli belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaani Légitime défense. Juuri Steemanin tekstiin oli perustunut Clouzot'n esikoiselokuva L'Assassin habite au 21 (1942), ja nyt sodan jälkeen rikoskirjallisuuden filmatisointi oli suositumpaa kuin koskaan.Clouzot oli lukenut Légitime défensen miehitysaikana ja lähti käsikirjoittamaan elokuvaa ulkomuistista. Lopputuloksena oli kiinnostavia poikkeamia, kuten se, että Clouzot paljasti murhaajan, joka romaanissa oli jäänyt arvoitukseksi. Samoin henkilögalleriaan tuli pin-up-kuviin erikoistunut valokuvaaja Dora Monier (Simone Renant), biseksuaali hahmo, jollaisia samanaikaisista amerikkalaisista film noir -elokuvista on vaikea löytää. Itse tarinan keskiössä on music hall -laulaja Jenny Lamour (Suzy Delair), joka haluaa edesauttaa uraansa flirttailemalla varakkaampien herrasmiesten kanssa. Mustasukkainen aviomies Maurice Martineau (Bernard Blier) saa tarpeekseen, ottaa pistoolin ja lähtee tekemään veritekoa, vain huomatakseen, että uhri onkin jo vainaa. Pitkän aloituksen jälkeen näyttämölle astuu Maigret-henkinen tarkastaja Antoine (Louis Jouvet), joka lopulta selvittää vyyhdin. Monista muista Clouzot-elokuvista poiketen Kolmas aste yllättää: ohjaaja tarjoaa positiivisen lopetuksen!

Korppi (1943)

Henri-Georges Clouzot’n Korppi (Le Corbeau, 1943) on toisen maailmansodan aikaisen, miehitetyn Ranskan tunnetuimpia elokuvia, joka sai ristiriitaisen vastaanoton, ei vähiten siitä syystä, että tuotantoyhtiö Continental oli natsien hallussa ja että elokuvaa esitettiin Saksassa jonkinlaisena ranskalaisuuden karikatyyrinä. Korppi kuvaa elämää ranskalaisessa pikkukaupungissa, jota ei tarkemmin identifioida. Tapahtumien keskiössä on lääkäri Germain (Pierre Fresnay), joka on saapunut muualta ja herättää epäluuloa. Tuntuu, että alusta lähtien kaupungissa vallitsee pelon ja epäluottamuksen ilmapiiri. Kaikki epäilevät ja urkkivat toisiaan. Pessimistinen tunnelma kulminoituu lauseeseen, jonka mukaan kaikissa meissä on pahuutta. Ahdistavaan tunnelmaan ei tule hetkenkään pilkahdusta. Trillerin lähtökohtana on mystinen nimimerkki ”Korppi”, joka lähettää ilkeämielisiä paljastus- ja panettelukirjeitä ympäri kaupunkia, avionrikkojista, laittomista aborteista, kuolemantapauksista... Kahdessa kuukaudessa kirjeitä tulee yli 800, ja niiden lähettäjä voisi olla kuka tahansa tai kenties kaikki kaupunkilaiset.

Jälkeenpäin katsottuna Korppia voi pitää miehitetyn Ranskan epäluulojen tulkkina, ja vaikka sen tuottikin saksalaisten hallussa ollut yhtiö, tuntuu, että elokuva kätketysti kuvaa myös niitä ahdistuksen tunteita, jonka saksalaiset saivat aikaan. Siinä mielessä se sisältää myös kritiikin siemenen. Lopputulos on kuitenkin ambivalentti, sillä Korpin voi tulkita ranskalaisten itsekritiikiksi, epämiellyttäväksi kuvaksi siitä, miten kansakunnan solidaarisuus oli kadonnut. Korpin käsikirjoituksen laati kirjailija ja näyttelijä Louis Chavance, joka oli ollut Jean Vigon L'Atalanten (1934) leikkaajana. Tarina syntyi jo ennen sotaa, vuonna 1937, mutta Clouzot'n käsissä Korppi sai sota-ajan tummanpuhuvan sävyn.

Pirulliset (1955)

Henri-Georges Clouzot'n trilleri Pirulliset (Les diaboliques, 1955) alkaa tilanteesta, jossa Michel Delassallen (Paul Meurisse) puoliso Christina (Véra Clouzot) ja rakastajatar Nicole Horner (Simone Signoret) lyöttäytyvät yhteen ja päättävät murhata kylmäverisesti tyrannimaisen koulunjohtajan. Tästä alkaa uskomaton tarina, josta tiettävästi Alfred Hitchcockin oli kiinnostunut. Sittemmin Pirulliset on antanut sysäyksen Psykoon, vaikka Hitchcock veikin kylpyhuonekohtauksen astetta pidemmälle. Elokuvan lopussa Clouzot toivoi, että katsojat pitäisivät salaisuuden eivätkä juoruilisi tarinan käänteitä ystäväpiirilleen. Tässä yhteydesä voi varmaan sen verran paljastaa, että todellisuus ja fiktio kohtasivat lähes maagisesti, sillä Véra Clouzot sai näytellä elokuvassa sydänkohtausta - ja juuri heikko sydän johti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa viisi vuotta myöhemmin.

Kiinnostavan sivuroolin Pirullisissa tekee Charles Vanel, jonka ura oli lähtenyt uuteen nousuun Clouzot'n Pelon palkan tuloksena. Nyt Vanel on eläköitynyt poliisi Alfred Fichet, joka kiinnostuu mystisen lesken kohtalosta.

Simone Signoret on kuvannut muistelmissaan Pirullisten kuvauksia mielettömänä raadantana, joka jatkui kuusitoista viikkoa. Véra oli amatööri, ja Henri-Georges halusi Nicole Hornerin rooliin hyvän tutun, joka tukisi myös Christina Delassallen roolin rakentamista. Clouzot oli ohjaajana ankara ja tinkimätön. Signoret kuvaa sitä, miten hänen oli vaikea olla näyttelemisessään ennakoimatta elokuvan lopputulosta ja rakensi kuin tahtomattaan ”syyllistä” hahmoa, vaikka tarkoitus oli pitää kaikki katsojalta salassa.

Pelon palkka (1953)

Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkka (Le Salaire de la peur, 1953) alkaa kuvalla, joka on vuorenvarmasti vaikuttanut Sam Peckinpahin Hurjaan joukkoon: pieni poika kiduttaa torakoita ja on sitonut ne langalla yhteen. Kamera kohoaa ja paljastaa ankean pikkukaupungin, jossakin päin Latinalaista Amerikkaa. Oikeastaan aloituskohtaus kertoo elokuvan pessimistisen perusvireen: ohi kävelee jäätelökauppias, jonka perään poika kaihoisasti katsoo, mutta mitään mahdollisuuksia unelman täyttymiseen ei ole. Pieni Las Piedrasin kylä rakennettiin Etelä-Ranskaan, mutta vaikutelma hikisestä, syrjäisestä paikasta piirtyy vahvasti ensimmäisen tunnin aikana. Las Piedras näyttää olevan kansainvälinen kokoontumispaikka hylkiöille, jotka odottavat vain mahdollisuutta koota sen verran rahaa, että on varaa lentolippuun. Kylään on päätynyt pariisilainen, Korsikassa syntynyt Mario (Yves Montand), häneen ihastunut Linda (Vera Clouzot), natseilta pelastunut hollantilainen Bimba (Peter van Eyck) ja italialainen Luigi (Folco Lulli), joka paljastuu Marion asuinkumppaniksi. Ihmissuhteet järkkyvät, kun paikalle rantautuu gangsteri Jo (Charles Vanel), jonka karismaattiseen vanaveteen Mario heittäytyy jopa siinä määrin, että katkaisee suhteensa niin Lindaan kuin Luigiinkin.

Pelon palkan nerokkuus on siinä tavassa, jolla se manipuloi aikaa. Ensimmäinen tunti rakentaa vankan pohjan tulossa olevalle sietämättömälle jännitykselle. Mario, Jo, Bimba ja Luigi pestautuvat kuljettamaan nitroglyseriiniä 300 mailin päähän voidakseen toteuttaa unelmansa ja karistaa Las Piedrasin pölyt kannoiltaan. Operaation taustalla on yhdysvaltalainen öljy-yhtiö SOC (Southern Oil Company), joka riistää paikallista väkeä ja käyttää hyväkseen myös yksinäisiä laitapuolen kulkijoita hengenvaarallisessa tehtävässä. SOC:n johtaja Bill O'Brien (William Tubbs) on Jon vanha tuttu, mutta menneestä ystävyydestä ei ole apua. Amerikkalaisen imperialismin kuvaus on tietoista ja purevaa, ja tästä syystä elokuva joutuikin sensorien käsiin Yhdysvalloissa. Pelon palkkaa katsellessa tulee mieleen, voisiko elokuva olla myös allegorinen kuvaus toisesta maailmansodasta. Todellisen taistelun käyvät Mario, Jo, Bimba ja Luigi, joita matkan aikana yhdistää solidaarinen aseveljeys, kaikista ristiriidoista ja erilaisista mielipiteistä huolimatta. Samalla he tulevat toteuttaneeksi tehtävää, jonka merkitys on kokonaan muiden määrittelemä. Nitroglyseriiniä tarvitaan öljykentällä tulipalon sammuttamisessa, joten hengenvaarallinen työ palvelee vain amerikkalaisten intressejä. Eurooppalaiset hylkiöt ovat vain instrumentteja.

Pelon palkka kuvaa lähes puolitoista tuntia vaarallista tehtävää, jota kaksi kuorma-autoa suorittaa. Haasteet seuraavat toistaan: muhkuraiset tiet, jyrkät mutkat, tielle vierinyt kivi ja lopulta syvä öljylammikko, josta Mario ja Jo hädin tuskin selviävät. Clouzot laittaa koko elokuvallisen arsenaalinsa käyttöön jännityksen rakentamiseksi, ja erityisen vaikuttava on jakso, jossa kuorma-autot vuorotellen selvittävät jyrkän mutkan peruuttamalla lahoista laudoista rakennetulle kielekkeelle.

Loppuratkaisua ei kannata paljastaa tässä, mutta selvää on, että Clouzot on myös romanttisen ironian taitaja...