Mister 880 (1950)

Edmund Gouldingin ohjaama draama Mister 880 (1950) oli positiivinen yllätys. Se sai Suomessa teatterilevityksen vuonna 1951, mutta televisiossa sitä ei käsittääkseni ole nähty. Elokuvan pohjana oli St. Clair McKelwayn The New Yorker -lehteen kirjoittama artikkeli, jonka muokkasi käsikirjoitukseksi Robert Riskin, Frank Capran yhteistyökumppani ja kokenut kirjoittaja. Ehkä juuri Riskinin humaani ote on ollut ratkaisevaa sille, että lopputuloksena oli puhutteleva elokuva. McKelwayn artikkeli käsitteli itävaltalais-amerikkalaista rahanväärentäjää Emerich Juettneria (1876–1955), joka ryhtyi vuonna 1938 levittämään yhden dollarin väärennettyjä seteleitä. Hän jatkoi toimintaansa kymmenen vuotta joutumatta kiinni. Juettner kertoi myöhemmin oikeudessa käyttäneensä väärennettyä rahaa vain, kun tarve oli suuri, eikä hän koskaan antanut eteenpäin kuin yhden setelin, jotta menetys ei olisi kenellekään liian suuri.

Riskinin käsikirjoituksessa Emerich Juettnerin tarinaan punoutuu romanttinen sivujuonne. Päähenkilönä on Steve Buchanan (Burt Lancaster), joka työskentelee väärennösrikoksia selvittelevässä yksikössä. Tapaus numero 880 on ollut pitkään selvittämättä, ja tähän työhön hän päättää seuraavaksi keskittyä. Samaan aikaan toisaalla YK:ssä tulkkina työskentelevä Ann Winslow (Dorothy McGuire) elää kerrostalossa, joka yläkerrassa asustaa ystävällinen vanhus "Skipper" Miller (Edmund Gwenn). Miller sujauttaa muutaman väärentämänsä dollarin Annin käsilaukkuun ja ennen pitkää tämä teko johdattaa Buchananin väärentäjän jäljille.

Steven ja Annin romanttinen suhde rakentuu vähitellen, ja pettymys on suuri, kun paljastuu, että vanha kunnon Skipper onkin mystinen tapaus 880. Skipper ymmärtää tämän itsekin ja ehtii piilottaa painolevyt, mutta viranomaiset ovat jo hänen jäljillään. Elokuvan loppu sijoittuu oikeussaliin, jossa hyväntahtoinen vanhus saa empatian puolelleen. Loppuratkaisu on nähdäkseni uskollinen alkuperäiselle Emerich Juettnerin tarinalle. Väärentäjä on saamassa aluksi yhdeksän kuukauden tuomion, mutta se pidennetään vuoden ja yhden päivän mittaiseksi, jotta ehdonalaisuus olisi mahdollista neljän kuukauden jälkeen. Sakkoa Juettnerille määrättiin yhden dollarin verran. Edmund Gwenn tekee elokuvassa elämänsä roolin sympaattisena rikollisena, ja hän sai tulkinnastaan myös Oscar-ehdokkuuden. Paremmin Gwenn muistetaan suorituksestaan Alfred Hitchcockin elokuvassa Mutta... kuka murhasi Harryn (The Trouble with Harry, 1955).

Laittomasti naimissa (We're Not Married, 1952)

Edmund Gouldingin ohjaama ja Nunnally Johnsonin käsikirjoittama Laittomasti naimissa (We're Not Married, 1952) on mainio komedia, tai ainakin se sopi siihen mielentilaan, jossa sen valitsimme: halusimme katsoa klassisen kauden Hollywood-komediaa. Laittomasti naimisissa ei toki ole lajityypin tunnetuimpia, mutta Nunnally Johnsonin käsikirjoitus etenee nokkelasti, eikä Gouldingin ohjauksessakaan ole moitteen sijaa. Elokuva kulkee sujuvasti kohtauksesta toiseen. Laittomasti naimisissa on episodielokuva, mikä on tietysti haaste niin käsikirjoittajalle kuin ohjaajallekin.

Laittomasti naimisissa alkaa vauhdikkaasti, screwball-komedian tyylillä, kun Ramona (Ginger Rogers) ja Steve Gladwyn (Fred Allen) saapuvat rauhantuomarin ovelle joulun aikaan. Tuomari Bush (Victor Moore) on juuri saanut oikeuden vihkiä avioliittoja, 20 dollarin hintaan, tai niin hän luulee, sillä lupa tulee todellisuudessa voimaan vasta vuodenvaihteessa. Ramona ja Steve ryntäävät sisään, ja silloin ilmenee, ettei hajamielinen Bush ole vielä vihkinyt ketään. Lopulta toimitus onnistuu, ja pariskunnasta tulee suosittu radion aamuohjelman vetäjäkaksikko, jonka ura perustuu avioliittoon. Kohtaus studiossa on elokuvan hauskimpia. Episodielokuvan varsinainen juju on kuitenkin siinä, että kaikki Bushin julistamat avioliitot joulun ja uudenvuoden välissä osoittautuvat laittomiksi. Elokuva kertoo yksi kerrallaan, mitä viidelle pariskunnalle tapahtuu, kun ällistyttävä tieto saapuu.

Laittomasti naimisissa tunnetaan Marilyn Monroen varhaisena elokuvana. Hän esittää nuorta aviovaimoa Annabel Norrisia, joka osallistuu Mrs Mississippi -kilpailuun. Kun avioliitto mitätöityy, avautuu tie Miss Mississippi -kisaan. Samalla kotona pienokaista hoitava aviomies Jeff (David Wayne) voimaantuu, kun asetelma kääntyy nurinniskoin. Elokuva käsittelee aikakauden normeja oikeastaan kaikissa episodeissaan, ja tässä nuori pari jatkaa elämäänsä, vaikka ympäristö tuntuu paheksuvan sitä, että lapsi onkin nyt avioliiton ulkopuolella syntynyt. Samaa teemaa, täysin erilaisella painotuksella, sivuaa viimeinen tarina, jossa Willie (Eddy Bracken) on lähdössä Korean sotaan samaan aikaan, kun puoliso Patsy (Mitzi Gaynor) on raskaana. Willie tekee kaikkensa, jotta pari välttäisi avioliiton ulkopuolisen lapsen, ja heidät vihitään uudelleen radion välityksellä vähän ennen Willien lähtöä.

Claudia (1943)

Vuonna 1943 valmistunut draamakomedia Claudia perustui Rose Frankenin Broadway-menestykseen, jonka ensi-ilta oli ollut kaksi vuotta aiemmin. Tämä suosio siivitti myös Claudia-elokuvan poikkeukselliseen menestykseen, ja sille tehtiin myös jatko-osa muutamaa vuotta myöhemmin. Twentieth-Century Foxin tuottaman elokuvan ohjaajaksi pestattiin vanha konkari, Edmund Goulding, vaikkakaan lopputulos ei kuulu hänen uransa kohokohtiin. Suomessa Claudiaa ei aikanaan nähty lainkaan, ja se sai käsittääkseni ensi-iltansa vasta televisiossa vuonna 1972. 

Avioliittodraaman keskiössä on pariskunta Claudia (Dorothy McGuire) ja David (Robert Taylor) Naughton. Nuori Claudia ei kestä elämää erossa äidistään, ja niin hän junailee asunnon myynnin, niin että pariskunnan on suorastaan pakko muuttaa kaupunkiin. Talon ostajaksi ilmaantuu venäläinen oopperalaulaja Daruschka (Olga Baclanova). Tavanomaista skismaa syntyy tietenkin Claudian ja Davidin välille, mutta lopussa pariskunta saumautuu uudelleen yhteen. Alkukohtausta lukuun ottamatta Edmund Goulding ei juurikaan käytä elokuvallisia tehokeinoja, vaan lopputulos pitäytyy hyvin pitkälle näytelmällisyydessä. Outo yksityiskohta löytyy musiikkiraidalta, sillä säveltäjä Alfred Newman on elokuvan lopussa sulauttanut musiikkiinsa pitkiä jaksoja Richard Wagnerin Siegfried-idyllistä.

Veitsen terällä (The Razor's Edge, 1946)

Verkkokalvon irtautuma aiheutti usean kuukauden tauon elokuvien katseluun. Mutta nyt vihdoinkin voi jatkaa, ainakin vähitellen. Katsoimme Edmund Gouldingin ohjaaman ja Lamar Trottin käsikirjoittaman draaman Veitsen terällä (The Razor's Edge, 1946), joka perustuu W. Somerest Maughamin kaksi vuotta aiemmin ilmestyneeseen romaaniin. Kirjallisuusfilmatisoinnin sävy on elokuvassa läsnä alusta lähtien, ei vähiten siksi, että kirjailija itse, Maugham, esiintyy elokuvan keskeisenä hahmona. Hän kertoo tarinaa mutta on myös itse läsnä kommentoimassa ja suuntaamassa draamaa. Maughamin roolissa nähdään brittinäyttelijä Herbert Marshall. Kirjallisella taustalla on kaksi selkeää vaikutusta. Ensinnäkin elokuva on tavanomaista pidempi, lähes kaksi ja puoli tuntia. Toiseksi, Veitsen terällä on kiinnostavan avoin, sillä lajityyppi ei aseta odotuksia siitä, mihin tarina oikeastaan päättyy.

Veitsen terällä -elokuvan ajallinen kaari ulottuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta Wall Streetin pörssiromahduksen asti. Ohjaaja Edmund Goulding on omimmillaan sofistikoituneissa ensemble-kohtauksissa, ja tätä elokuvan aloittava juhlakohtaus parhaimmillaan edustaa. Goulding orkestroi aloituksen eriomaisesti, ja kaikki elokuvan keskeiset henkilöt tulevat tutuiksi. Kohtauksen kapellimestari on Clifton Webbin esittämä Elliott Templeton, joka isännöi juhlaa ja esittelee tarinan henkilöt Maughamille. Varsinainen keskushenkilö on kuitenkin nuori Larry Darrell (Tyrone Power), joka on kihlautunut Templetonin sisarentyttären Isabel Bradleyn (Gene Tierney) kanssa. Larry on kokenut maailmansodan. Häntä ei kiinnosta uran rakentaminen vaan hän haluaa jotakin muuta, mitä Isabelin on vaikea ymmärtää. Rakastavaisten tiet eroavat, ja Larry päätyy lopulta Intiaan tutkimaan itseään.

Elokuvan traagisimpia hahmoja on Larryn lapsuudenystävä Sophie (Anne Baxter), joka menettää kaiken, miehensä, lapsensa ja lopulta henkensä. Ei ihme, että Anne Baxter sai sekä sivuosa-Oscarin että Golden Globen. Kaiken kaikkiaan Veitsen terällä on viihdyttävää ja ajatuksia herättävää katsottavaa. Vaikka elokuva sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, siinä tuntuu olevan vahva linkitys valmistusajankohtaan, vuoden 1946 tunnelmiin, kriisin jälkeiseen henkiseen tyhjiöön.

Synkkä voitto (1939)

 

Edmund Goldingin hienoimpiin ohjauksiin kuuluu melodraama Synkkä voitto (Dark Victory, 1939),  joka perustui George Brewerin ja Bertram Blochin viisi vuotta aiemmin kantaesitettyyn näytelmään. Synkkää voittoa voisi kutsua näyttelijöiden elokuvaksi, erityisesti Bette Davisin vangitsevan, herkän pääroolin vuoksi, mutta myös Gouldingin ohjaus on varmaa. Aloituskohtaus tuo itse asiassa mieleen Grand Hotelin (1932), jonka alussa puhelinvaihde, moderni teknologia, johdattaa toisiinsa kietoutuneitten elämänkohtaloiden maailmaan. Myös Synkkä voitto alkaa ylettömällä puhelimeen puhumisella, ja juuri teknologia johdattaa päähenkilön, Judith Trahernen (Bette Davis) luokse.

 

Yläluokkaisen Judithin apuna on hevosten valmentajana työskentelevä Michael O'Leary (Humphrey Bogart), joka ihailee saavuttamatonta Judithia, juopahtanut Alec (Ronald Reagan) ja sydänystävä Ann (Geraldine Fitzgerald). Judith kärsii aivokasvaimesta, jonka lopulta diagnosoi tohtori Frederick Steele (George Brent). Frederick suorittaa leikkauksen ja samalla ihastuu potilaaseensa. Synkästä voitosta kasvaa omituinen tietämisen ja pimittämisen tarina, vaikka tarkoitus on nähtävästi ylevöittää päähenkilön sopeutuminen kuoleman ajatukseen. Aivokirurgia osoittautuu riittämättömäksi, sillä samaan aikaan kun Judith iloitsee, lääkärit tietävät, että parantumisen tunne on vain väliaikainen. Frederick kertoo totuuden Annille muttei rakastetulleen. Kun sairauden vakavuus valkeneeJudithille, hän turruttaa ensin mielensä alkoholilla mutta sopeutuu lopulta ajatukseen siitä, että jokainen hetki on tärkeä riippumatta siitä, paljonko aikaa on vielä jäljellä. Tietämisen ja pimittämisen teema kääntyy päälaelleen, sillä lopulta Judith pyrkii kätkemään tuoreelta aviomieheltään Frederickiltä sen, että sairaus on palannut. 

Epäilemättä katsojaa voi lopussa ärsyttää se, miten Judith lopulta uhrautuu miehensä uran hyväksi. Frederick ponnistelee laboratoriossaan aivokasvaimia vastaan, mutta hänen puolisoaan tutkimus ei voi enää auttaa. Bette Davis on loistava koko loppujaksossa, jossa hän esittää sokeutuvaa Judithia, joka vaivoin saattaa Frederickin matkaan kohti New Yorkia ja vetäytyy itse kuolemaan. Viimeisten askelten aikana olen kuulevinani Max Steinerin musiikissa häivähdyksen Charles Gounod'n Ave Mariaa, mutta vain hetken, kunnes Judith asettuu sängylle kuoleman uneen, palvelijan peittelemänä. Elokuvaan muodostuu dramaturginen kehä, sillä alussa puhelinsoitto tavoittaa Judithin sängystä, mutta lopussa elokuvallisen syntymän vastapainoksi asetuu vetäytyminen maailmasta.

Grand Hotel (1932)

Brittiläinen elokuvaohjaaja Edmund Goulding teki Hollywoodissa kiinnostavan uran 1920-luvun puolivälistä lähtien. Hänen tunnetuimpiin luomuksiinsa kuuluu Vicki Baumin romaaniin perustuva Grand Hotel (1932), jonka käsikirjoittivat William A. Drake ja Béla Balázs. Tosin Balász oli mukana kreditoimattomasti, ja hän oli juuri samaan aikaan kirjoittamassa Leni Riefenstahlin elokuvaa Das blaue Licht. Grand Hotel on ilmeeltään keskieurooppalainen ja sijoittuu berliiniläiseen hotelliin. Eurooppalainen tunnelma perustuu paitsi siihen, että pääroolissa näytteli Greta Garbo, myös itävaltalaisen kirjailijan Vicki Baumin alkuperäisromaaniin Menschen im Hotel, jossa hotelli muodostuu yhteiskunnan pienoiskuvaksi.

Grand Hotel mainitaan usein portmanteau-elokuvien pioneeriksi: tarinassa limittyvät erilaiset ihmiskohtalot, ja tässä tapauksessa paikka, suurkaupungin hotelli, on kaiken yhdistävä kiintopiste. Otto Kringelein (Lionel Barrymore) tietää olevansa sairaana ja yrittää epätoivoisesti saada elämältä vielä jotakin ennen jäähyväisiään. Johtaja Preysing (Wallace Beery) on paikalla tekemässä tärkeitä kauppoja, ja hän palkkaa itselleen pikakirjoittaja Flaemmchenin (Joan Crawford). Hotellissa majailee myös paroni Felix von Geigern (John Barrymore), jota velkojat ahdistelevat, sekä tietysti venäläinen ballerina Grusinskaja (Greta Garbo), joka etsii elämälleen uutta suuntaa.

Grand Hotel on modernin elämän kuva. Aikakauden henkeä on jo aloituskohtauksessa, jossa elokuvan henkilöt introdusoidaan puhelinkopeissa. Intiimejä, paralleeleja keskusteluja ohjailevat puhelinvaihteen työntekijät, joiden käsissä moderni draama on. Edmung Gouldingin ohjaus on keskeliäimmillään elokuvan alussa, mutta myös Grusinskajan ja Geigernin lemmenkohtaukset jäävät mieleen.

Grand Hotelia katsoessa mieleen muistuu myös hotellien keskeisyys elokuvien näyttämönä, ajatellaanpa vaikka sellaisia elokuvia kuin Marcel Carnén Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938), Jean Grémillonin Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943), Blake Edwarsin Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963), Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia/Death in Venice, 1971) ja James Ivoryn Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1986).