Boccaccio ’70 (1962)

Carlo Pontin ja Tonino Cervin tuottama Boccaccio ’70 (1962) on aikakautensa tunnetuimpia episodielokuvia. Se oli myös poikkeuksellisen pitkä, sillä alkuperäisellä kopiolla oli mittaa peräti 208 minuuttia eli lähes kolme ja puoli tuntia. On oikeastaan hämmästyttävää, mistä syntyi luottamus siihen, että näin pitkä episodielokuva voi ylipäätään olla järkevää ja kannattavaa tehdä. Toisaalta taustalla oli pitkien spektaakkelielokuvien aikakausi ja käynnissä  taistelu olohuoneita valtaavia televisioita vastaan. Boccaccio ’70 kokosi yhteen italialaisen elokuvan parhaat voimat ainakin ohjaajien mittapuulla mitattuna: neljän episodin ohjaajia olivat Mario Monicelli, Federico Fellini, Luchino Visconti ja Vittorio de Sica. Jo heti valmistumisen jälkeen pituus osoittautui ongelmaksi, ja Monicellin episodi jätettiin pois kansainväliseen levitykseen suunnatusta versiosta. Fellini, Visconti ja de Sica osoittivat solidaarisuutta kollegalleen, eivätkä osallistuneet elokuvan esitykseen Cannesissa.

Boccaccio ’70 alkaa Mario Monicellin episodilla ”Renzo e Luciana”, joka on ehdottomasti elokuvan kohokohtia. Tarina nostaa keskiöön nuoret rakastavaiset, jotka menevät naimisiin mutta eivät voi paljastaa liittoaan työnantajalle. Asetelma on yksinkertainen, mutta kokeneena komediaohjaajana Monicelli saa asetelmasta irti paljon nyansseja. Modernissa teollisuusympäristössä uusi kaupunkilainen elämänmuoto tuntuu hallitsevan, mutta sosiaaliset suhteet ovat vielä juttuneet perinteiseen arvomaailmaan. Erityisen mieleenpainuva on maauimalajakso, jossa kuhinaa riittää. Toinen episodi ”Le Tentazioni del Dottor Antonio” on Federico Fellinin käsialaa, eikä tyylistä voi erehtyä. Jättiläismäinen mainos, jossa Anita Ekberg lepää maitolasi kädessään, järkyttää tohtori Antonio Mazzuoloa. Ennen pitkää tohtorin mielikuvituksessa eroottinen uhka kasvaa painajaiseksi, jonka huipennuksessa Ekberg jahtaa moraalinvartijaansa öisillä kaduilla.

Katsomiskokemuksessani kaksi jälkimmäistä episodia jäi ensimmäisten varjoon. Tämä voi toki johtua myös elokuvan pituudesta. Fellinin karnevalismin jälkeen Luchino Viscontin ohjaama ”Il Lavoro” tuntuu pysähtyneeltä, mikä johtuu myös tarinan dialogipainotteisuudesta. Jos elokuvan aikaisemmat episodit sijoittuivat työläisten ja keskiluokan pariin, Tomas Milianin ja Romy Schneiderin tähdittämä ”Il Lavoro” kuvaa aristokraattien joutilaisuutta. Viimeisessä episodissaan Boccaccio ’70 palaa kansan pariin: Vittorio de Sican kertomuksessa ”La Riffa”  liikutaan Sophia Lorenin johdolla tivolissa. Jos Viscontin kuvaus rakkaudesta on melankolinen ja traaginen, elokuva päättyy de Sican veijarimaiseen sävyyn, jossa rakkaus kaikesta oikullisuudestaan huolimatta löytää tasapainon.

Huijarit (1955)

Federico Fellinin Huijarit (Il bidone, 1955) valmistui heti La Stradan jälkeen: siihen on tarttunut toisaalta samaa realismia, arjen karuutta, mutta toisaalta melodramaattisuutta, joka kohoaa oopperallisiin mittasuhteisiin, varsinkin elokuvan lopussa. Kun elokuvan päähenkilö Augusto (Broderick Crawford) heittää henkensä tienposkeen hylättynä, jakso muistuttaa veristisen oopperan kuolinkohtausta. Huijareiden maailmassa kaikki on huijausta, paitsi kuolema ja se rakkaudettomuus, johon Augusto on ajautunut. Hän kaipaa tytärtään, mutta on jo niin syvällä rikollisissa toimissaan, ettei kykene auttamaan. Ratkaiseva käänne tapahtuu aivan lopussa, kun jälleen papiksi pukeutuneet roistot petkuttavat maaseudun köyhiä. Augusto jää keskustelemaan ramman tytön kanssa ja näyttää tuntevan myötätuntoa. Tämä on kuitenkin vain (Fellinin katsojaa kohtaan osoittamaa) huijausta: Augusto ymmärtää, miten onnellinen rahaton rampakin voi olla, jos vain on rakastettu. Augusto kätkee rahat ja huijaa rikostovereitaan, mutta ei auttaakseen rampaa tyttöä vaan - todennäköisesti - antaakseen tyttärelleen mahdollisuuden opiskeluun. Mutta huijaus on tuomittu epäonnistumaan. Viimeisissä kuvissa maantien köyhä perhe kääntyy tiellä, kuulematta Auguston hätähuutoa.

Cabirian yöt (1957)

Jostakin syystä tätä Federico Fellinin elokuvaa ei ole juurikaan televisiossa näytetty: se tuntuu aina unohtuvan sarjoja laadittaessa - vai johtuisiko kaikki siitä, että Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) on Dino De Laurentiis -tuotantoa? Roomalaisen prostituoidun Cabirian (Giulietta Masina) tarina on riipaiseva, ja koskettavuus vain syvenee elokuvan loppua kohti. Viittaakohan Cabirian nimi Giovanni Pastronen legendaariseen spektaakkeliin Cabiria (1914), jossa karthagolaiset ryöstävät roomalaisen neidon Pohjois-Afrikkaan? Ironiaa on siinä, että roomalaisen kulttuurin symboli, Cabiria, on nyt hyväksikäytetty laitapuolen kulkija, joka unelmoi paremmasta elämästä. Hänen riistäjänsä eivät ole pohjoisafrikkalaisia, eivätkä edes saman yhteiskunnan parempiosaisia, vaan toisia marginaalissa eläjiä. Cabirian öiden loppu on huikea: vaatimattomalta näyttävä kirjanpitäjä Oscar D'Onofrio (François Périer) on huijari, joka on valmis viemään köyhältä viimeisetkin rahat. Viimeisissä kuvissa on silti toivon pilkahdus. Pahimmatkaan onnettomuudet eivät ole riistäneet Cabirian optimismia, ja hymy nousee esiin kyynelten alta.