Toscanalaisveljekset Paolo ja Vittorio Taviani aloittivat elokuvauransa italialaisen neorealismin innoittamana ja ammensivat usein sota-ajan kokemuksistaan. Kansainväliseen menestykseen johti vuonna 1977 valmistunut
Isäni, herrani (Padre padrone). Se oli varmaankin ensimmäinen Taviani-veljesten elokuva, jonka aikanaan näin. Sen jälkeen teatterilevitykseen Suomessakin tulivat sota-aikaa kuvaava
Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo, 1982) ja Luigi Pirandellon teksteihin perustuva
Kaaos (Kaos, 1984). Ohjaajien huippukausi jatkui pari vuotta myöhemmin elokuvalla
Good Morning, Babylon (Buongiorno Babilonia, 1987). Mukana on monia aiempiin teoksiin yhdistyviä tekijöitä, muun muassa Nicola Piovanin hieno musiikki ja Omero Antonutti isän roolissa.
Good Morning, Babylon alkaa kirkon restauroinnista. Isä Bonanno (Omero Antonutti) johtaa työmaata, ja mukana ovat myös pojat Nicola (Vincent Spano) ja Andrea (Joaquim de Almeida). Kun restaurointi valmistuu, työt päättyvät väistämättä, ja veljekset joutuvat miettimään elämäänsä uudelleen. He lähtevät etsimään toimeentuloa Atlantin tuolta puolen, niin kuin niin moni muukin italialainen 1900-luvun alussa. Taviani-veljesten kerronta on tyyliteltyä, mikä tiivistyy tilanteessa, jossa Nicola ja Andrea näkevät uuden mantereen ensi kertaa laivan ikkunasta. Kohtauksessa on myös metaelokuvallisuutta, sillä näkymä on tietoisen keinotekoinen lavaste, joka kaiken lisäksi assosioituu veljesten mielikuvituksessa joulukuuseen.
Good Morning, Babylon johdattaa Nicolan ja Andrean ennen pitkää Hollywoodiin, jossa D. W. Griffith on suunnittelemassa elokuvaansa
Suvaitsemattomuus (Intolerance, 1916). Kirkonrakentajille on käyttöä unelmatehtaan palveluksessa, ja Nicola ja Andrea pääsevät toteuttamaan legendaariset norsulavasteet elokuvaa varten. Tavianit ovat loihtineet todella hienoja kohtauksia mykkäelokuvien kuvaustilanteissa, esimerkiksi jaksossa, jossa sisäkohtaukseen päästetään vähä vähältä auringonvaloa.
Good Morning, Babylon kuuluu niiden monien teosten sarjaan, jotka kuvaavat tai ainakin sivuavat mykkäelokuvan historiaa. Tältä alueelta tulee mieleen monia hienoja teoksia, vaikkapa
René Clairin Vaikeneminen on kultaa (Le silence est d’or, 1947). Olen usein miettinyt, miten kiinnostavaa olisi tutkia, miten fiktioelokuvat ovat kertoneet oman historiansa. Taviani-veljesten kohdalla tuntuu, että he kuvaavat myös omaa elämäänsä, veljesten matkaa elokuvantekemisen lumemaailmaan.
