Ropoa likoon

(Turun Sanomat 30.6.2010)

Viime päivinä yliopistojen varainhankinta on ollut vahvasti otsikoissa. Helsingin Sanomien mukaan yliopistot käyvät kesän jälkeen ”tosissaan yksityisten kukkarolle”. Yleisradio puolestaan uutisoi, että ”yliopistojen varainhankinta takkuaa yhä”. Vahvasti korostui myös se, että yliopistot ovat pääosin kaukana tavoitteistaan, kun aikaa on enää vuoden 2010 loppuun.

*

Miksi hiekka on valumassa tiimalasista? Taustana on tosiasia, että valtio on luvannut Aalto-yliopistolle 500 miljoonaa euroa, jos se ehtii itse kerätä 200 miljoonaa yksityisinä lahjoituksina kuluvan vuoden loppuun mennessä. Jotta kaikki ei näyttäisi niin Aalto-keskeiseltä, julkisoikeudelliset yliopistot saivat samassa yhteydessä lupauksen siitä, että valtio tukee niidenkin pääomitusta 2,5-kertaisella panoksella.

Uutisoinnissa silmiinpistävää oli toteutuneiden kampanjojen vertaaminen tavoitteisiin. Tämä on tietysti harhaanjohtavaa siinä mielessä, että yliopistojen tavoitteet ovat täysin erilaisia. Turun yliopiston tavoite on yksi maan kovimmista, 20 miljoonaa euroa, kun esimerkiksi Tampereen ja Lapin yliopistojen päämääränä on koota vain miljoona. Åbo Akademin tavoite on 10 miljoonaa.

Keruutoimintaa uutisoitaessa ei useinkaan mainita sitä, ettei rahoja kerätä yliopistojen välittömään toimintaan tai kuluihin. Kyse on pääomasta, ja vasta pääoman tuotto voi tuoda helpotusta yliopistojen talouteen. Tämän takia pääoman täytyy olla riittävän suuri, muutoin työstä saatava hyöty jää vaatimattomaksi.

Juhlapuheissa on puhuttu yliopistojen taloudellisen vapauden lisääntyneen vuodenvaihteessa. Ehkäpä näin onkin, mutta vapaus on suhteellista, jos sen hyödyntämiseen ei ole edellytyksiä. Jos Aalto-yliopisto onnistuu muhkeassa tavoitteessaan, sen vapaudet lisääntyvät merkittävästi suhteessa muihin yliopistoihin.

Onneksi meille muille jää ajattelemisen vapaus.

*

Suomi on adressien ja keräysten kansakunta. Ensimmäisellä sortokaudella ylioppilaat keräsivät muutamassa viikossa yli puoli miljoonaa nimeä suureen adressiin. Turun yliopisto taas syntyi 1920-luvulla kansan karttuisasta kädestä.

Mutta silti suomalainen mentaliteetti ei helposti taivu rahan antamiseen tai vastaanottamiseen. Voin hyvin kuvitella, että varainkeruukampanjat saattavat näyttää myös joutavalta rahan hamuamiselta ja ylellisyyden tavoittelulta.

Kulttuuria ei voi hetkessä muuttaa. Siksi voi kysyä, onko aikataulu alunperinkin liian kireä. Tuntuu siltä, että kiireisestä aikataulusta kärsivät ennen kaikkea ne yliopistot, joiden tukijat eivät etsi välitöntä hyötyä vaan haluavat tukea pitkäjänteistä sivistystoimintaa.

*

Valtiovalta on luvannut olla jättämättä yliopistolaitosta heitteille, mutta silti elämme epävarmuuden aikoja.

Sanomalehtien julkaisemia varainhankintatietoja katsoessa voi vain hämmästellä sitä, miten voimakkaasti Aalto-yliopisto on onnistunut sieppaamaan lahjoittajien kiinnostuksen – ainakin jos euromäärillä mitataan. Yliopistot ovat tähän mennessä saaneet koottua yhteensä 224 miljoonaa, mutta näistä peräti 150 miljoonaa sisältyy Aalto-yliopiston pottiin. Mikäli tämä ennustaa tulevaisuutta, aineellisten edellytysten suhteen maan yliopistolaitos jakaantuu jyrkästi kahtia, upporikkaisiin ja keppikerjäläisiin.

Tunnustan, etten ole vielä itse ehtinyt osallistua talkoisiin. Mutta nyt se on tehtävä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Genius ohjaa sittenkin oikeaan suuntaan

Kuukausi sitten kirjoitin – pessimistisissä tunnelmissa – Turun yliopiston uudesta johtosäännöstä otsikolla Genius ohjaa nuoruutta. Ehkäpä genius ohjaa sittenkin oikeaan suuntaan. Tänään uuden yliopiston hallitus on hyväksynyt johtosäännön ja päättänyt sittenkin pitää laitosneuvostot. Järjestelmä muuttuu manageriaalisemmaksi, mutta se on toisaalta ymmärrettävää, kun talouspaineet kasvavat oikeudellisen aseman muuttumisen seurauksena. On erittäin hyvä, että kolmikantaan perustuvat laitosneuvostot säilyvät ruohonjuuritasolla. Se luo uskoa siihen, että uutta yliopistoa rakennetaan yhdessä, yhteistyön tuloksena.

Genius ohjaa nuoruutta

Turun yliopiston aukiolla on Wäinö Aaltosen patsas Genius ohjaa nuoruutta. Vasta hiljattain luin, että patsas kuului Aarne Ervin piirtämän yliopiston keskusaukeaman alkuperäiseen suunnitelmaan. Se nousi aukiolle kuitenkin vasta toukokuussa 1961, itse asiassa kaksi päivää ennen syntymääni. Tästä kohtalonyhteydestä olen ollut autuaan tietämätön. Muistan vain, että opiskeluaikana ystävät ihmettelivät, miksi Genius kehottaa nuoria lähtemään poispäin yliopistolta: kaupungin suuntaanhan Genius selvästi viittasi. Viime aikojen keskustelujen ja rakennemuutosten jälkeen minusta tuntuu, että Genius onkin itse lähtenyt yliopistonmäeltä ja jättänyt nuorison oman onnensa nojaan. Pessimismi johtuu siitä, että luin juuri uuden yliopiston hallituksen esityslistaa. Hallituksen käsittelyyn tulee 29. syyskuuta yliopiston johtosääntö. Yliopistoväen kommentoitavana oli luonnos, jossa johtamismalli muuttuisi manageriaaliseksi, yksilökeskeisemmäksi, eikä kollegiaalista päätöksentekoelintä tulisi lainkaan tiedekuntaa alemmille tasoille. Kommentoinnin tuloksena yliopistolaiset lähes yksimielisesti ovat esittäneet toivomuksen, että laitosneuvostot tai -kollegiot säilytettäisiin. Muistaakseni vain lääketieteellinen tiedekunta ja täydennyskoulutuskeskus poistaisivat kollegiaalisen elimen. Tulevan kokouksen esityslista pitää kuitenkin kiinni alkuperäisestä esityksestä. Miksi yhteistön ajatuksia ei voi ottaa huomioon?

Tuntuu siltä, että nykyistä päätöksentekojärjestelmää tarkastellaan liikaa sen ongelmien kautta, ja uutta johtosääntöä tarjotaan ratkaisuksi. Mutta samalla unohtuvat hyvät asiat. Yliopistoyhteisö on viimeiset vuosikymmenet toiminut tiiviissä yhteistyössä: henkilökunta ja opiskelijat ovat puhaltaneet yhteiseen hiileen. Valmistelevilla työryhmillä ei voi korvata sitä, että tähän asti on tehty yhteisiä päätöksiä. Nyt vuoden 1968 perintö on putoamassa roskakoriin, eikä demokratialla ole puolustajia. Ehkä ihme voi vielä tapahtua, jos uudella hallituksella on rohkeutta kuunnella opettajiensa ja opiskelijoittensa ääntä.

Muuten: Wäinö Aaltosen patsaan alkuperäisen nimen piti olla Muusan kuiskaus. Jos Genius on lähtenyt yliopistolta, olisipa jäljellä edes muusa, joka puhuisi järkeä.

”Yliopistouudistus hajotti yliopistokentän”

Marjukka Liiten kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa, että ”yliopistouudistus hajotti yliopistokentän”. Otsikointi on kummallnen. Se antaa ymmärtää, että valmisteilla oleva yliopistolaki on syntynyt yliopistoista itsestään, niiden omana tahdonilmauksena, ja että nyt esiin noussut vastustus merkitsee kantojen ”hajoamista”. Artikkelin ensimmäisessä kappaleessa Liiten kuvaa yliopistolaiset tahdottomaksi massaksi, jota ei oikeastaan kiinnosta, miten valtaa käytetään: ”Suurta enemmistöä yliopistoväestä byrokraattiselta kuulostava yliopistolain uudistus ei voisi vähempää kiinnostaa: on oikeastaan melko yhdentekevää, mistä opetuksen ja tutkimuksen rahoitus tulee ja kuka tarkalleen ottaen siitä päättää, kunhan sitä on tarpeeksi ja kaikki toimii kuten pitääkin.” (HS 14.3.2009)

Mistä Helsingin Sanomien toimittaja voi päätellä, että muutos on ”suurelle enemmistölle” yhdentekevä? Tulkitsen, että uutisen tarkoitus on vain vähätellä 13. maaliskuuta järjestettyjä mielenosoituksia ja antaa ymmärtää, että ”suuri enemmistö” on pakertanut tyytyväisenä tahollaan, kun ”pieni vähemmistö” on ilmaissut kantojaan. Tätä tulkintaa vahvistaa kirjoituksen seuraava väite: ”Laitostason aktiivit ovat havahtuneet uudistukseen vasta äsken, kun se on alkanut näkyä lähiympäristössä esimerkiksi aikeina yhdistää laitoksia isommiksi tulosyksiköiksi ja antaa enemmän valtaa johtajille.”

Aivan kuin kommentin tarkoitus olisi rakentaa ruohonjuuritason yliopistolaisista nukkavierua kuvaa: väki herää ruususenunesta vasta, kun on liian myöhäistä. Tosiasiahan on se, että kun yliopistolaki tuli lausuntokierrokselle, sitä kommentoivat myös ”laitostason aktiivit” (mitä se ikinä tarkoittaakaan) ja yliopistot antoivat kriittistä palautetta lakiesityksestä. Kaikki kritiikki, niin yliopistojen omat vastineet kuin oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanienkin kommentti, on marginalisoitu. Lakiesitykseen on otettu jo kantaa kaikin mahdollisin keinoin, mutta vasta hallituksen esityksen jälkeen karmea totuus on paljastunut: lausuntokierrokselle ei annettu minkäänlaista arvoa. Aivan kuin lakiluonnos olisi tullut lausunnolle vain tavan vuoksi, ilman aikomustakaan ottaa kritiikkiä huomioon.

Perjantain mielenilmaukset olivat aito osoitus opiskelijoiden ja henkilökunnan huolesta. Niitä kannattaisi niin toimittajien kuin kansanedustajienkin kuunnella!

Maanalainen yliopisto

Turun yliopisto on aloittanut varojenkeruun räväkällä videolla, joka ilmestyi YouTubeen viime sunnuntaina. Video on ehtinyt herättää ristiriitaisia tunteita. Miksi yliopisto mainostaa itseään monimielisellä teoksella, jossa Turun yliopiston ja kauppakorkeakoulun rehtorit kokoontuvat yöllä yliopiston päärakennuksen kellariin katsomaan viestiä tulevilta sukupolvilta? Logiikka on varmaankin siinä, että kamppanjan aloituksen täytyy hätkähdyttää. Ensimmäisen teaserin täytyy olla riittävän arvoituksellinen, että kiinnostus herää. Ehkäpä yliopisto hakee rosoisella käsivarakuvauksella katu-uskottavuutta. Video joutuu myös luovimaan yliopistoyhteisöä tällä hetkellä repivissä ristiriitaisissa tunteissa.



Herää kysymys, miten mainosvideo suhteutuu käynnissä olevaan muutosprosessiin. Epäilemättä videolla ollaan rakentamassa uutta yliopistoa, koska ”salaiseen kokoukseen” ovat kerääntyneet nykyisten yliopistojen rehtorit, keulakuvat ja alumnit. Maanalaisessa kokouksessa ryhmä saa viestin vuoden 2098 maailmasta, jolloin suomalainen yhteiskunta on romahtanut. Kummallista kyllä, tulevaisuuden sanansaattaja on menneisyyden haamu, Kekkonen, joka esittää syytöksen ”saatanan tunareille”. Kekkosen valinta ”tulevaisuuden ääneksi” on sikäli loogista, että Kekkos-Suomessa syntyneillä on keskeinen rooli tulevien lahjoitusten antajina.

Mutta keitä ovat ”tunarit”? Laajasti ottaen heitä ovat tietysti kaikki, jotka eivät edistä muutosta. Tulkitsen kuitenkin niin, että ”tunareita” ovat ennen kaikkea nykypäivän ajattelemattomat poliitikot (tai ehkä vain vastuuton nykyaikamme): yliopiston kellariin kokoontunut ryhmä on etujoukko, maanalainen armeija, jonka tehtävä on lähteä rakentamaan uutta yliopistoa ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Videon ankean nykyhetken voi tulkita nykyisen yliopistojärjestelmän kurjuudeksi, mutta olisiko siinä kriittinen särmä myös valmisteilla olevaan yliopistolakiin? Tässä tulkinnassa uusi yliopisto tekee pesäeroa hallituksen korkeakoulupoliittiseen linjaan. Yliopistoyhteisön näkökulmasta tämä olisikin tärkeä signaali.

Herää kysymys: onko yliopistoyhteisö viime kädessä YouTube-videon pääasiallinen kohdeyleisö? Tällä hetkellä mainos on katsottu yli 16000 kertaa. Luku on lähellä henkilökunnan ja opiskelijoiden kokonaismäärää. Ehkä on hyväkin sanoa henkilökunnalle ääneen, että yliopistoväki on lopulta samassa veneessä ja että johdon näkemykset uudesta yliopistolaista ovat kriittiset. Vain tätä kautta voi saada yliopistoyhteisön tuen, jota kamppanjassa tarvitaan.

Eilen YouTubeen ilmestyi videon jatko-osa, joka paljastaa tavoitteen. Rahankeruun ajatukseen toki viitattiin jo edellisessäkin videossa. Alussa tärisevä kamera näyttää yliopiston seinällä seisovan lauseen ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle". Ja lopussa Kekkonen vihjaa: ”Tämä on avunpyyntö.” Jatko-osassa pyrkimys saa historiallisen oikeutuksensa: Turun yliopisto syntyi kansan karttuisasta kädestä, ja nyt tarvitaan samaa ponnistusta. Valitettavasti näin on. Vaikka valtion rahoituksen on taattu jatkuvan, yliopistot joutuvat elämään niukkuudessa, ellei jotakin radikaalia tapahdu. Tässä videon jatko-osa, jota tähän mennessä on katsottu vasta muutama sata kertaa:



Moni katsoja ihmetteli tietenkin, mitä poliisineuvos Ilkka Salmi tekee rehtorien seurassa. Asia ratkesi tänään, ja sekin on osa kamppanjaa. Salmesta (ei sukua) tuli vuoden alumni. Mitähän tulee seuraavaksi?

Yliopistolaki hallituksen suojelussa

Eilen hallitus hyväksyi uuden yliopistolain, joka seuraavaksi etenee eduskunnan käsittelyyn. Opetusministeri Henna Virkkunen astui esiin toteamaan, että uusi laki on ”toiseksi paras asia mitä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen”. Missä näitä opetusministerejä oikein monistetaan? Sari Sarkomaa käytti jo lokakuussa 2007 samaa ilmaisua enteillessään valmisteilla olevaa lakia. Eniten huolta ja keskustelua on herättänyt yliopistojen hallitusten kokoonpano. Yliopistojen autonomiaa nakertaa väistämättä periaate, että puolet hallituksesta ja puheenjohtaja on valittava yliopistoyhteisön ulkopuolelta. STT:n välittämässä uutisessa Virkkunen puolusti tätä periaatetta väittämällä, että ”hallituksen pitää pystyä tekemään strategisia valintoja, mikä ei ehkä onnistu, jos siellä istuu vain tiedekuntien edustajia”. Ajatus on käsittämätön. Miksi yliopistoyhteisö ei itse pystyisi tekemään ratkaisuja tulevaisuudestaan? Jos strategisia valintoja varten tarvitaan ulkopuolista ”saneeraajaa”, silloinhan strategia ei ole yliopistoyhteisön jakamaa. Kaikessa mielekkäässä kehitystyössä tulevaisuuden tekemisen pitäisi nousta yhteisistä päämääristä ja osallisuuden kokemuksesta. Strategisten valintojen pitäisi nimenomaan nousta yhteisöstä itsestään. Vaikka uutta yliopistolakia on puolustettu autonomian lisääntymisenä, Virkkusen lausunto viittaa pikemminkin autonomian tukahduttamiseen, koska tärkeät strategiset valinnat eivät – hänen mukaansa – voi olla yliopistoyhteisön synnyttämiä. Mitä voi olla sellainen autonomia, jossa yliopistoyhteisö ei saa itse määritellä tavoitteitaan?

”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

Helsingin kaupunginorkesteri muisti itsenäisyyspäivänä huomaamattaan Turkua. Se oli valinnut ohjelmistoonsa kantaatin Isänmaan kasvot, jonka Armas Järnefelt sävelsi alun perin Turun Suomalaisen Yliopiston vihkiäisjuhlaan. Järnefelt luotsasi leipätyökseen Kuninkaallisen oopperan orkesteria Tukholmassa, mutta pistäytyi itse johtamassa V. A. Koskenniemen sanoittaman kantaatin Turun tuomiokirkossa toukokuussa 1927. Isänmaan kasvot on läpikotaisin suomalaisen yritteliäisyyden ja hengen viljelyn ylistystä. Ensimmäiset tahdit kuvaavat korven raivausta: kirveen iskut kaikuvat saloilla, kun luonto muuttuu sivistykseksi.

Kun Turun yliopiston rehtori V. A. Koskenniemi istui tuomiokirkossa kuuntelemassa sanojensa mahtia, nuori yliopisto oli jo ehtinyt ottaa ensiaskeleensa. Uuden kulttuurilaitoksen henkilökunta oli kohottanut kirveensä, ja ensimmäiset iskut olivat kajahtaneet: ”He ovat uskoin kyntäneet ja toivoin kylväneet.” Nuori kansakunta arvosti ”hengen työtä”, ja tätä työtä – itseisarvoa – yliopiston oli määrä toteuttaa.

*

Kahdeksassa vuosikymmenessä kirveiden kalske ei ole tauonnut. Tahti tuntuu vain kiihtyvän päivä päivältä. Tällä hetkellä eletään tilanteessa, jossa yliopistolaitoksen povataan muuttuvan enemmän kuin koskaan historiansa aikana. Yliopistojen taru valtion tilivirastoina on ohi ensi vuoden jälkeen, ja valtakunnan korkein opetus ja tutkimus jatkuvat julkisoikeudellisen yhteisön muodossa.

Turun yliopisto sai alkunsa kansan karttuisasta kädestä, yritteliäisyyden ja kansallistunnon voimannäytteenä. Tulevaisuudessa yliopisto joutuu huolehtimaan taloudestaan entistä tarkemmin. Vaikka pääosa rahoituksesta tuleekin valtiolta, on nojauduttava myös aktiiviseen varainhankintaan. Valtion tuen on vakuutettu säilyvän, mutta tietenkään mitään takeita ei ole siitä, että tuki olisi kahden vuosikymmenen kuluttua nykyisellä tasolla. Päinvastoin, opetusministeriön virkamiehet ovat kommenteissaan korostaneet, ettei yliopistoilla ole ”ruusuista tulevaisuutta” edessään.

*

Sanoma on ristiriitainen – ellei sitten haluta korostaa, ettei meillä kenelläkään ole ruusuista tulevaisuutta edessämme, millään alalla. Toisaalta samaan aikaan korkeimpaan opetukseen ja tutkimukseen liittyy yhä suurempia odotuksia. Tieteen ja teknologian tutkimusta on pidetty olennaisena Suomen menestyksen ja kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta. Silti, sen sijaan että keskusteltaisiin pitkän aikavälin investoinnista tutkimukseen, korostetaan toiminnan tehostamista rakenteita uudistamalla. Tästä yliopistolaitoksen mullistuksessa viime kädessä on kyse. Rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeita ovat helsinkiläinen Aalto-yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Turun uusi yliopisto.

Tehokkuuskeskustelun ongelma on siinä, että tehokkuuden vaatimus sisältää aina kätketyn vihjauksen aiempien rakenteiden tehottomuudesta. Tehokkuusvaatimus on vaarallinen työkalu: se sisältää edistysuskon siemenen, vakaumuksen siitä, että rakenteiden muutos tuottaa aina parempaa. Se johtaa helposti myös siihen, ettei mitään pidetä itseisarvona. Kaikilla toimenpiteillä on vain välineellinen merkitys. Dante Alighieri kirjoitti 1300-luvulla kuuluisaa Jumalaista näytelmäänsä kolmetoista pitkää vuotta. Nykymaailmassa kirjailijaa olisi epäilemättä pidetty äärimmäisen tehottomana, mutta Dante taisikin ajatella enemmän ikuisuutta kuin omaa aikaansa.

*

Yliopistolaitoksen muutos kouraisee syvältä: virat muuttuvat työsuhteiksi, päätöksenteko keskittyy, vastuut kasvavat. Muutos on kuin kuumetila, jossa unikuvat nousevat ja haihtuvat jatkuvana virtana, eikä potilaan tervehtymisestä ole takeita. Muutostilanteisiin sisältyy kuitenkin aina mahdollisuuksia, jotka pitäisi pystyä käyttämään. Pitäisi ottaa kirves kauniiseen käteen, Isänmaan kasvojen hengessä, ja tehdä maailmasta niin hyvä kuin näissä olosuhteissa suinkin on mahdollista. Epätietoisuuteen tulevasta on pakko tottua. V. A. Koskenniemen sanoin: ”Mik’ ikään kohtalomme lie…”

(julkaistu Turun Sanomissa 9.12.2008)

Kuihtuva kulttuuri

Viime päivinä julkisuudessa on virinnyt uudelleen keskustelu opetusministeriön suunnitelmista supistaa humanististen tieteiden ja kulttuurialan koulutusta vuoteen 2012 mennessä. Kyse ei ole uudesta asiasta, sillä suunnitelmat sisältyvät koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaan, jonka valtioneuvosto hyväksyi jo 5. joulukuuta 2007. Hallituksen nuija on siis heilunut suunnitelman yllä, mutta keskustelua voi ja kuuluukin jatkaa. Kyse on suunnitelmasta, ei vielä konkreettisista toimenpiteistä. Oikeastaan juuri nyt pitäisi keskustella mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista, sillä koulutuksen painotukset luovat väistämättä sitä, millaiseksi Suomi muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana.

* * *

Taustatekijänä koulutuksen linjauksille on väestörakenteen dramaattinen muutos lähivuosina. Peruskouluikäisten lasten määrä on alkanut jo nyt vähentyä, ja se saavuttaa aallonpohjan vuonna 2012, jolloin koululaisia on arvion mukaan yli 40 000 nykyistä vähemmän. Ajatus on oikeastaan surullinen, sillä opintielle astuvat, reppuselkäiset lapset ovat jatkossa yhä harvinaisempi näky.

Ennusteiden mukaan ikäluokkien pieneneminen on kuitenkin vain väliaikaista, ja peruskoululaisten määrä palautuu nykytasolle vuoteen 2025 mennessä. Koululaisten määrissä tapahtuvat muutokset heijastuvat ennen pitkää ylemmille koulutustasoille, ja 2020-luvulla oppilaitokset kilpailevat opiskelijoistaan entistä kiihkeämmin.

Silti vuoteen 2012 mennessä koulutuksen tarve ammatillisessa peruskoulutuksessa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa säilyy lähes nykytasolla, varsinkin kun tavoitteena on nostaa väestön koulutusastetta. Kun vuonna 2006 opiskelupaikkoja Suomessa oli noin 94 600, opetusministeriön laskelmien mukaan määrä putoaisi vain noin 1 700 paikkaa vuoteen 2012 mennessä.

Sen sijaan koulutusalojen välille kaavaillaan radikaaleja muutoksia. Kaikkein rajuimmin kohdeltaisiin kulttuurin- ja taiteentutkimusta, jossa aloituspaikkojen määrä puoliintuisi.

* * *

Valtioneuvoston siunaama suunnitelma herättää monia kysymyksiä. Millaiseen tulevan työelämän arvuutteluun perustuu se, ettei Suomessa tarvittaisi taiteen ja kulttuurin ammattilaisia? Pidän ristiriitaisena sitä, että samaan aikaan kun hallitustavoitteissa korostetaan kulttuurialojen merkitystä luovan talouden pohjana, supistetaan koulutusta. Mieleen tulee vertailukohtana informaatioteknologian menestys 1990-luvulla: silloin pohja rakennettiin nimenomaan koulutuksen ja tutkimuksen kautta.

Nyt tehtävät ratkaisut vaikuttavat siihen, millaisen koulutuksen 2020-luvun suomalaiset ovat saaneet. Miltä näyttäisi se Suomi, jossa kulttuurialat olisivat vain nurmettunut sivupolku? Vastakuvana voi ajatella, että parhaillaan toteutettava yliopistolain muutos saattaa hyvinkin ilmetä lisääntyvänä kulttuuriyrittämisenä, jolloin työvoiman tarve onkin odotettua suurempi.

Merkittävin uhkatekijä on se, että koulutustarpeen muutokset heijastuvat tieteenalojen resursointiin – varsinkin jos mittareina käytetään vain työmarkkinoiden imua ja kansantalouden saldoa. Yhteiskunnassa tarvitaan välttämättä myös sellaista koulutusta, joka pikavoittojen sijasta tuottaa epäsuoraa hyötyä, perusteisiin pureutuvaa kriittistä tutkimusta.

Opetusministeriön suunnitelma tuntuu perustuvan ajatukseen siitä, että työelämän ja koulutuksen lokerikkojen välillä vallitsee selkeä vastaavuus. Supistusten sijasta voisi hyvin ehdottaa, että kulttuuristen kysymysten tuntemusta lisätään kaikissa tutkinnoissa. Silloin koulutukselle olisikin tarvetta.

Mieleen tulee saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen toteamus 1800-luvulta: ”Uskon vain sellaiseen jumalaan, joka osaa tanssia.” Koulutuksen ja tutkimuksen suunnitelmaa lukiessa tulee nietzscheläinen uskon puute. Ehkä tulevaisuuden rakentamisessa tarvittaisiin ripaus luovuutta, jos ei tanssia niin ainakin lennokkuutta.

(julkaistu Turun Sanomissa 20.4.2008)

”Uudistus on tarkoitus toimeenpanna nopealla aikataululla”

Sähköpostiin kolahti syyskuussa opetusministeriön yliopistolakityöryhmän muistio. Paperi on viime viikkojen aikana kiertänyt kädestä käteen ja pakottanut miettimään maailman menoa. Yliopistolakiuudistus tähtää yliopistojen julkisoikeudellisen aseman muuttamiseen, autonomian vahvistamiseen ja myös taloudellisen itsenäisyyden lisäämiseen.

Kuulostaa juhlalliselta. Kukapa ei haluaisi olla itsenäinen? Silti jää miettimään muutoksen vaikutuksia, kun kovin ruusuisia näkymiä ”itsenäisyyden” osoittamisen mahdollisuuksista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Mistäpä rahaa yhtäkkiä tulisi – ellei sitten yliopistojen julkisoikeudellinen asema todellakin ole ollut este onnen toteutumiselle…

Muistio herättää huolen työyhteisön tulevaisuudesta, sillä yliopistolakiuudistus vaikuttaisi dramaattisesti henkilöstön asemaan. Kun yliopistot lakkaavat olemasta valtion laitoksia, palvelussuhteet muuttuvat virkasuhteista työsopimussuhteiksi. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta totesikin hiljattain kannanotossaan, että nyt pitäisi nopeasti kiirehtiä hälventämään työntekijöiden pelkoja.

Ehkäpä muistion viime rivien sanakäänteiden onkin tarkoitus herättää luottamusta muutoksen kynnyksellä: yliopistoja kehotetaan muistamaan ”koko henkilöstön osallistuminen valmistelutyöhön mahdollisuuksien mukaan” ja panostamaan ”muutoksen hyvään johtamiseen”. Sanamuodot muistuttavat kovasti niitä kiertoilmaisuja, joita yksityinen sektori käyttää irtisanomisistaan.

”Koko henkilöstön osallistuminen” ja ”hyvä johtaminen” ilmaisevat toki suunnittelijoiden aidon huolen, mutta silti moni asia kummastuttaa. Huolellisen harkinnan sijaan todetaan ykskantaan, että ”uudistus on tarkoitus toimeenpanna nopealla aikataululla”. Tämäkin kuulostaa tutulta. Kiire on valtava, ratkaisut on tehtävä nopeasti, pikaisesti, niin pian kuin mahdollista.

Nykyisessä valtionhallinnon puheessa korostetaan tavan takaa tehokkuutta, rakenteellista kehittämistä ja joustavuutta, ja samalla yhä useammat asiat toteutetaan yhä kiireisemmin. Aivan kuin kiireen ylläpitäminen olisi itse tarkoitus. Tehokkuutta on se, että aikataulutus toimii, deadlinet napsahtelevat kuin itsestään ja palaverit seuraavat toistaan. Suomi uskoo tänä päivänä rakenteiden tuomaan tehokkuuteen vakaammin kuin 1960-luvun modernisaation huumassa: rakenteiden katsotaan synnyttävän tehokkuutta, säästöjä, luovuutta, laatua…

Kiire syntyy aikataulujen ylenpalttisuudesta ja päällekkäisyydestä. Kukaan ei ehdi pysähtyä ja katsoa, minne ollaan menossa. Kiireen taustalla on näköalaton suhde nykypäivään. Nykyhetki näyttäytyy poikkeustilana, kriisinä, joka pitää ratkaista niin nopeasti kuin mahdollista. Nykyhetki ei ole menneen ja tulevan jatkumolla vaan jotakin, josta pitäisi kiireen vilkkaa paeta muistioiden ja strategiapapereiden visioihin.

Kiire syntyy jatkuvasta uudistamisen vimmasta. Yliopistolakityöryhmän muistiossa uudistamiseen viitataan monessakin kohtaa: johtajuutta on kehitettävä ja nimitysmenettelyjä uudistettava – mutta miten? Uudistaminen ja kehittäminen ovat ikään kuin itsestään selviä ja välttämättömiä toiminnan tarkoituksia. Mutta mikä lopulta on uutta, onko ”uusi” oikeastaan uutta, ja mikä vanhassa olikaan vinossa?

YLE Teema näytti hiljattain englantilaista tv-sarjaa marisevista miehistä. Tällä kirjoituksella olen varmaankin liittynyt tuohon kunniattomaan joukkoon, mutta tänään jos koskaan marinalle on tilausta. Ehkä on jopa niin, että edistyksen sokea pikajuna hylkii kritiikkiä ja torjuu vastalauseet nimenomaan pelkkänä marinana. Lohdullista on kuitenkin ajatella, etteivät todella tärkeät asiat koskaan ole päiväperhoja eikä pitkäjänteistä työtä voi hetken mielijohteesta kiireen puuskassa tuhota. Roomaakaan ei poltettu päivässä.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 18.10.2007)

Iskusanojen valtakunta

Eduskuntavaalit ovat pelottavan lähellä. Vaalilauseita ja avainsanoja singahtelee ilmaan, kun poliittisia tavoitteita yritetään tiivistää ja saada julkisuuteen. Kilpailu äänestäjien huomiosta on kovaa, vaikka äänestäminen onkin tänään suosittua vapaa-ajan huvia. Voimme äänestää Idolsin mukana ympäri vuoden, ja kohta saamme laittaa euroviisutkin järjestykseen. Onneksi tekstiviesti on keksitty, sillä nyt kansalainen voi vaikuttaa…

Samaan aikaan kun mediakulttuuri on saanut uusia muotoja ja foorumeita, yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut lyhyttavaraksi. Parhaimpina pidetään sellaisia ideoita, jotka voi tiivistää kymmeneen sekuntiin suorassa radio-ohjelmassa tai puristaa napakkaan PowerPoint-esitykseen. Raporttien luetuimpia osuuksia ovat tiivistelmät, joista toimenpide-esitykset siirtyvät käytäntöön melkein huomaamatta. Oppikirjat täyttyvät laatikoista ja tietoikkunoista.

Tiedotustutkijat pelottelivat informaatiotulvalla jo 1970-luvulla, ja Internetin ensiaskeleet muutamaa vuosikymmentä myöhemmin synnyttivät huolen lisääntyvästä ”infoähkystä”. Näitä synkkiä näkymiä ei kannata maalailla, mutta on selvää, että tietämisen tavat ja tiedon roolit ovat dramaattisesti muuttuneet. Avainsanat, tiivistykset ja mainoslauseet ovat päivän sana. Samalla julkisuus on yhä tavoitellumpaa. Tuoreessa kirjassa Ken leikkiin ryhtyy... Julkisuuden himo ja hinta Ville Blåfield ja Leena Sharma toteavat, että lähes puolet 15–25-vuotiaista nuorista haaveilee elämästä julkisuudessa.

Kuulin kerran, miten kokenut tutkija opetti nuorempaa kollegaansa väittämällä, että kansainväliseen menestykseen voi päästä kehittämällä oman käsitteen, avainsanan, joka muodostuu henkilökohtaiseksi tavaramerkiksi. Toki käsitteellinen ajattelu on kriittisen tiedon lähtökohta, mutta keyword-ajatus on myös tietoista itsetehostusta, oman uran kehittämistä muodikkain keinoin.

Tieteen pitäisi olla kriittistä, luovaa järjenkäyttöä, joka avaa uusia näköaloja ja tuottaa uutta tietoa. Silti iskusanojen ote on vahva niin tutkimuksessa kuin tiedepolitiikassakin. Tästä on kuvaava esimerkki aivan viime päiviltä. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtama työryhmä luovutti opetusministeri Antti Kalliomäelle 19. helmikuuta selvityksen, jossa esitettiin huippuyliopiston perustamista Suomeen. Konkreettisena tavoitteena on Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistäminen siten, että kokonaisuuden rahoitus kaksinkertaistuu nykyisestä. Esitys annettiin sopivasti vaalien alla, raaka-aineeksi poliitikkojen visioille kansainvälisen kilpailukyvyn lisäämisestä.

Eniten olen ihmetellyt sitä, miten ajatus ”huippuyliopistosta” on mennyt niin täydellisesti läpi – vaikka tietysti tämä on vain loogista jatkoa takavuosien puheelle ”huippuosaajista” ja ”keihäänkärjistä”. Jopa hankkeen vastustajat puhuvat esityksestä huippuyliopistona. Mutta: mikään yksikkö ei voi olla huipulla ennen kuin on antanut näyttöjä ja tehnyt ansiokasta työtä, puhumattakaan että se olisi huipulla ennen syntymäänsä. ”Huippuyliopisto” on avainsana, jonka merkitystä kukaan ei rohkene kiistää, sillä kukapa vastustaisi huipulla olemista. Avainsanan taakse kätkeytyminen on osa strategiaa, joka korostaa hallinnollisten ja teknisten toimenpiteiden merkitystä. Tiiviin idean kautta markkinoidaan pitkää taloudellista sitoumusta, valtiolta odotettua 500 miljoonan euron panostusta vuoteen 2012 mennessä.

Keihäänkärki-ajattelussa minua on aina harmittanut sen yhtäaikainen utooppisuus ja epädemokraattisuus. ”Huipulta” odotetaan samantapaista auvoisaa tulevaisuutta kuin nuoret odottavat tv-esiintymiseltä. Samaan aikaan tutkimuksen laaja kenttä näyttäytyy harmaana massana, jonka tehtävä on tuottaa ”huippuosaajia”. Avainsanojen ja tiivistämisen kulttuuri ei suosi vakavaa perusteiden pohtimista. Millaista olisi huippututkimus, joka ei suhtaudu kriittisesti omiin lähtökohtiinsa, ja jos se olisi kriittistä, olisiko se enää sitä, mitä huippujen tivaajat haluavat?

(kolumni Turun Sanomiin 13.3.2007)

Mielenilmaisemisen välttämättömyydestä

Eilen oli tutkijoiden ja taiteilijoiden mielenosoitus paremman sosiaali- ja työttömyysturvan puolesta. Työvoimaviranomaisten tulkinta siitä, että "tutkija työllistyy omassa työssään" ja on verrattavissa yrittäjään, on kestämätön. Oikeastaan tulkinnassa ei ole mitään epäloogista. Juha Siltala on pitänyt yrittäjyyttä olennaisena osana vuosituhannen vaihteen käsitystä yksilöllisyydestä - yksilö on omillaan, investoi resursseihinsa, kehittää osaamistaan. Meidän aikamme yksilöistä on tehty yrittäjiä.

Yrittäjyydestä puhuminen tutkimuksen kohdalla pitäisi asettaa sitä kehitystä vasten, joka on muuttanut yliopistoja dramaattisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja jossa tutkimuksen asema on koko ajan kaventunut. Yliopistojen perusrahoitus ja virkarakenne ovat polkeneet paikallaan samaan aikaan, kun tulosodotukset, opiskelijamäärät ja valmistumispaineet ovat kasvaneet. Tässä tilanteessa voimavarat on ollut pakko keskittää opetukseen ja samalla tutkimusmahdollisuudet budjettirahoituksen sisällä ovat väistämättä kaventuneet. Yliopistot on pakotettu ulkoistamaan tutkimustoimintansa. Valtaosa tutkimuksesta tapahtuu tällä hetkellä kilpailutetun rahan avulla, apurahalla tai tutkimusprojekteissa, joissa tutkijan tehtävät ovat määräaikaisia ja palkkarahoitus niukkaa.

Se, että työttymyysturvaa ei ole suotu tutkijoille, koskee koko yliopistojärjestelmää. Samaan aikaan kun tutkimustoiminta on ulkoistettu yliopistoista, ei ole ymmärretty pitää huolta siitä tutkijakunnasta, jonka harteilla työn tekeminen jatkuvassa epävarmuudessa on. Apurahoilla ja tutkimusprojekteissa tehdään työtä, jota ilman suomalaisen yliopistojärjestelmän tutkimuksellinen panos olisi merkittävästi laihempi.

Viime aikaisessa keskustelussa on korostettu ennen kaikkea työttömyysturvan ongelmia. Mutta tilanne on onneton myös sairaustapauksissa. Jos Suomen Akatemian projektissa työskentelevä tutkija sairastuu, Kelan korvaukset eivät nykyisten säädösten mukaan voi palautua projektille takaisin. Tiedän, että tämä kuulostaa järjettömältä, mutta akatemiatilit ovat sellaisia, ettei niihin voi laittaa rahaa. Kelan palautukset menevät suoraan yleistilille, josta siirtäminen ei enää ole mahdollista ja valtiovarainministeriö imee ne pohjattomaan kitaansa.

Sairaslomalta palattuaan tutkija ei voi jatkaa suunnitelmansa toteuttamista. Viesti on karu: tutkija ei saisi sairastaa. Samalla projektin toteuttaminen vaarantuu, ja tutkijan on vaikea saada jatkorahoitusta. Luulisi olevan yksinkertaista korjata ongelma, mutta ehkä kukaan ei ole välittänyt. Rakenteet on luotu silloin, kun tutkimustoiminnan tekeminen ulkopuolisella rahoituksella oli huomattavasti vähäisempää. Jotta tutkimustoiminta olisi kannustavaa ja samassa asemassa kuin muukin työ, pitäisi sairastaminen sentään sallia!

Huippuesityksiä yliopistoille

Erkki Tuomioja kritisoi tänään (27.2.) kotisivullaan suunnitelmia suomalaisen yliopistoverkoston "tehostamiseksi". Tuomioja epäilee varsinkin kolmen helsinkiläisen korkeakoulun säätiöittämistä niin, että toiminta tapahtuisi valtion varoin mutta päätösvalta siirtyisi yksityiselle sektorille. Yksityinen yliopisto toisi Suomeen lukukausimaksut.

Tuomiojan pelko on aiheellinen. Mutta on uudistusesityksissä muutakin kummallista. Yleisradion teksti-tv uutisoi ehdotukset otsikolla "Huippuyliopisto Suomeen" - aivan kuin korkeatasoista tutkimusta ei Suomessa olisi tehtykään ennen tätä ja aivan kuin tutkimusta voisi teknisin ratkaisuin synnyttää. Julkisuudessa on hämärtynyt se tosiasia, että ehdotukset kumpuavat valtiohallinnon tehostamistoimista, joiden tehtävä on vähentää julkisen sektorin työpaikkoja. Se on perimmäinen tarkoitus, eikö? Tausta on häivytetty korostamalla sitä, että "tehostaminen" on vain suomalaisen tieteen ja tutkimuksen laadun parantamista. Tässä asetelmassa huippuyliopiston mielikuva kytketään voimakkaasti yksityisen rahoituksen kasvattamiseen.

Käytän sanaa "huippututkimus" vain pakon sanelemana, koska se on mielikuvapolitiikan väline. Mutta että "huipulle" pääsisi yliopistoja yhdistelemällä, työpaikkoja vähentämällä ja yksityistä rahaa lisäämällä, on arveluttavaa. Uusi hallitus saa korkeakoulupolitiikkansa välineeksi varsinaiset huippuesitykset!

Nukahteleva kulttuuri

Kirjoitin 2.9.2005 Turun Sanomiin kolumnin, jota en voi olla laittamatta tähän. Yliopistokeskustelussa argumentteja ja tunteen paloa useammin toistuvat sellaiset sanat kuin UPJ ja laadunvarmistus, tehostaminen ja tulospalkkaus. Taidamme elää narkoleptisessa maailmassa, jossa unen ja valveen raja on tavoittamattomissa...

Nukahteleva kulttuuri

Viime keväänä 2005 Jari Sarasvuo julkaisi kirjan Huomiotalous, joka ammensi aineistonsa paitsi tosi-tv-sarjasta Diili ennen kaikkea luovaan talouteen liittyvistä kiihkeistä odotuksista. Sanoma oli yksinkertainen: se, joka kerää asiakkaiden – yleisön – huomion, kääntää myös rahavirtojen suunnan. Epäilemättä uusi avainkäsite voi murtaa muureja ja avata tuoreita näköaloja, mutta samalla kun ”huomiotalous” jäsentää talouden logiikkaa, se on itsessään tuote, huomion kerääjä. Huomiotalous menee kaupaksi nyt, kun innostus luovaan teollisuuteen ja kulttuurialojen menestykseen on suurimmillaan – ja usko jo vanhahtavan informaatioteknologian loistavaan tulevaisuuteen hiipumassa.

Mutta onko tämä ratkaiseva käänne?

* * *

Vaikka itse uskonkin, että luovuudella on olennainen merkitys hyvinvoinnin rakentamisessa, on vaikea nähdä, että olisi kyse epookkien taitteesta. Pikemminkin ”huomiotalous”, samaan tapaan kuin ”merkitystalous” tai Richard Floridan propagoima ”luova luokka”, on itsessään taloudellinen hyödyke, myyntituote, joka on tarkoitettu nopeaa kulutusta varten. Viiden vuoden kuluttua sitä tuskin muistetaan. Kuka enää puhuu ”hallitusta rakennemuutoksesta” tai ”sisäisestä sankarista”? Tällä hetkellä ”tietoyhteiskunta” ja ”sisältötuotanto” herättävät jo vaivautuneen nostalgisia tunteita. Miten käy ”osaamiskeskusten” ja ”laadunvarmistuksen”?

Huomiotaloutta voi kutsua henkiseksi kerskakulutukseksi. Tiettynä hetkenä uusi avainkäsite näyttää jäsentävän maailmaa uudella tavalla. Se syrjäyttää aikaisemman filosofian, sisäistetään kritiikittömästi, koska vanhat ajatukset tuntuvat loppuunkalutuilta, ja tyhjennetään tuota pikaa. Tietysti tämäkin on luovuuden muoto: nykypäivänä hyviä ideoita tuhlataan ja heitetään romukoppaan enemmän kuin koskaan.

* * *

Jos itse joutuisin keksimään nykypäivän maailmaa jäsentävän avainkäsitteen, kutsuisin 2000-luvun alkua narkoleptisen kulttuurin ajaksi. Aivan kuin yhteiskunta eläisi katkeilevien tietoisuuden tilojen maailmassa; hetkeksi siirrytään unikuvaan, joka tempaa mukaansa sataprosenttisesti, mutta yhtäkkiä uni haihtuu ja arjen tyhjältä tuntuvat rutiinit palaavat tilalle. Oikeastaan käsite sopisi hyvin sarasvuolaisen huomiotalouden rinnalle. Mikä muu olisi parempi vastinpari hektisen talouselämän ja nopeasti muuttuvien trendien edellyttämälle valppaudelle kuin väistämätön torkahtelu? Mutta nukahdus ei tässä merkitsekään levähdystä tai pakoa vaan kiihkeää myötäelämistä päivänkohtaisen avainkäsitteen mukana.

Talous- ja organisaatiofilosofian narkolepsiaan liittyy myös kiihtyvä kallistuminen kohti tulevaisuutta. Unikuvat ovat visioita, joiden toteutumisen oletetaan edellyttävän vankkaa uskoa – sillä tulevaisuus, ja sen tuoma vauraus, rakennetaan vain varauksettoman heittäytymisen keinoin.

Nukahtelevaa kulttuuria luonnehtivat yllättävät, surrealistiset muistinmenetykset. Suomalaiset, jotka vielä vuosikymmen sitten suhtautuivat huvittuneesti itänaapurin aikanaan suosimiin keskuskomiteoihin ja neuvostoihin, pystyttävät niitä nyt itse innokkaammin kuin koskaan.

Narkoleptisen kulttuurin tunnusmerkkejä on myös jatkuva projektityöskentely. Luovuutta etsittäessä ei puhuta työrauhasta, vapaudesta tai pitkäjänteisestä keskittymisestä. Projektien maailmassa intensiiviset luovuuden puuskat seuraavat toisiaan, ja työyhteisöjen lisääntyvä kiire ja stressi korostavat nykykulttuurin luonnetta fantasioiden ja rutiinien säännöttömänä vaihteluna.Sarasvuo korostaa tunnelatauksen merkitystä: on elettävä voimakkaasti, sillä vain tunne kantaa eteenpäin. Mutta epäilemättä tunneaallotkin purkautuvat intensiivisten visioiden laannuttua. Olisiko sittenkin järkevämpää antaa tilaa ja aikaa hiljentyä?