Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952)

Lehdistön maailmaan sijoittuva film noir Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952) on Richard Brooksin käsikirjoitus ja ohjaus. Brooks oli oikealta nimeltään Reuben Sax, jonka vanhemmat olivat emigroituneet Venäjältä vuonna 1908. Reuben syntyi vuonna 1912 ja opiskeli aikanaan journalismia Temple Universityssä, vaikka opinnot keskeytyivät, kun vanhemmilla ei ollut varmaa kalliisiin lukukausimaksuihin. Talouslaman vuosien jälkeen Sax muutti nimensä Richard Brooksiksi, aluksi ammatillisissa yhteyksissä ja sodan aikana myös virallisesti. Journalismi ja kirjoittaminen johdattivat hänet elokuvamaailmaan ja lopulta käsikirjoittajaksi. Vaikka Brooks tuli myöhemmin tunnetuksi sellaisista filmatisoinneista kuin Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958), Viimeinen uhkaus oli alkuperäiskäsikirjoitus, jossa Brooks oli jo aihepiirin suhteen omimmillaan.

Viimeisen uhkauksen pääroolissa nähdään Humphrey Bogart, jonka kanssa Brooks oli ystävystynyt jo 1940-luvulla. Tällä kertaa Bogart näyttelee The Day -nimisen sanomalehden päätoimittajaa Ed Hutchesonia, jolla on ylevät periaatteet, kuten aikanaan lehden perustajalla Garrisonilla. Lehdistö näyttäytyy demokratian puolustajana, joka lahjomattomasti taistelee vääryyksiä vastaan. Lahjontavihjauksilla elokuva alkaakin, sillä kovanaamaksi osoittautuva Tomas Rienzi (Martin Gabel) on kuultavana ja kieltää pyrkimyksensä vaikuttaa politiikkaan. Seuraavassa kohtauksessa kriittinen sanomalehti onkin jo vaakalaudalla, kun sitä ollaan myymässä ja lakkauttamassa.

Päätoimittaja Hutchesonin rinnalla toinen voimahahmo on Garrisonin leski Margaret (legendaarinen Ethel Barrymore), joka on tyttäriensä painostuksesta myymässä lehden mutta nyt yrittää peruuttaa päätöksensä. Samaan aikaan Hutcheson ryhtyy taistelemaan Rienziä vastaan, sanan avulla, niillä keinoilla, joita lehdistöllä on. Richard Brooksin Viimeinen uhkaus jatkaa kiinnostavasti lehdistöelokuvien perinnettä. Se on alkuosaltaan uskomattoman puhelias, ja dialogi etenee hengästyttävää tahtia. Vauhti tasaantuu vähitellen, mikä on varmaankin ollut Brooksin ajatus. Alun tehtävä on tempaista katsoja mukaansa. Ja onnistuuhan se!

Huijarisaarnaaja (Elmer Gantry, 1960)

Richard Brooksin käsikirjoittama ja ohjaama Huijarisaarnaaja (Elmer Gantry, 1960) oli Burt Lancasterin uran kohokohtia, jonka pääroolista hän sai Oscar-palkinnon. Lähtökohtana on nobelisti Sinclair Lewisin romaani Elmer Gantry, joka ilmestyi alun perin vuonna 1927 ja joka rohkeasti käsitteli uskontoa ja herätysliikkeitä. Brooksin tulkinta esittelee jouluaattoon sijoittuvassa avauskohtauksessa Elmerin, joka on kapakassa iltaa viettämässä. Hän asettuu auttamaan ravintolaan eksyviä kolehdinkerääjiä, heittäytyy saarnamieheksi ja vakuuttaa läsnäolijat. Jouluaattona ystävät kuitenkin kaikkoavat, ja helppoheikki Elmer Gantry paljastuu yksinäiseksi maankiertäjäksi, joka alun uskonnollisen latauksen vastapainoksi osoitetaan moraalisen rappion uhriksi. Jouluaattona hän soittaa äidilleen ja valehtelee häikäilemättömästi tulevansa seuraavana pääsiäisenä. Junassa Elmer matkustaa kulkureitten seurassa tavaravaunussa. Käännekohdaksi muodostuu osallistuminen mustien gospeljumalanpalvelukseen, jonka jälkeen hän saa myös hetkeksi töitä hyväntahtoisen pastorin (Rex Ingram) luota.

Elmer Gantrylle avautuu vähitellen, millainen elanto saarnamiehen roolissa voisi odottaa. Hän lyöttäytyy sisar Sharon Falconerin (Jean Simmons) kieruteen matkaan. Kun Sharon puhuu kansalle onnesta, Elmer maalaa esiin helvetin kauhistuksen ja vetoaa kuulijoiden synnintuntoon. Uskonnon kautta elokuvasta avautuu laajempi yhteiskunnallinen kuva. Huijarisaarnaaja on tutkielma demagogiasta, vaikuttamisen keinoista, mutta mukaan tulevat puheen lisäksi radio ja sanomalehdistö. Nämä kaikki liikuttavat ihmisten tunteita. Mukana seurannut journalisti Jeff Lefferts (Arhur Kennedy) kirjoittaa lopulta kriittisen kirjoituksen, josta sukeutuu traaginen vyyhti, romahdus paitsi Elmerille myös vilpittömälle Sharonille. Lopetus on armoton: Sharonin saarnatessa tapahtuu ihme, mutta äkkiä katastrofi tuhoaakin hänen koko tabernaakkelinsa.

Burt Lancasterin roolisuoritus on vakuuttava jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Lancasterin näyttelemiselle on toisinaan ominaista liikakin ylitsepursuavuus, mutta se istuu Elmer Gantryn kuvaan, sillä Elmerin teeskentely ja energisyys kulkevat jatkuvasti ylikierroksilla. Ne hetket, jolloin hän vakavoituu, ovat juuri tämän eksessiivisyyden vastakuvana sitäkin vaikuttavampia. Sanat katoavat lopun tuhon jälkeen, mutta vain hetkeksi. Mieleenpainuva on kohtaus, jossa Elmer argumentoi Raamatun sanoin Jeffin kirjoitusta vastaan. Dialogissa vilahtavat H. L. Mencken, Sinclair Lewis ja muut ”ateistit”. Itse asiassa Lewisin alkuperäisromaanissakin kirjailija viittaa itseensä, mutta ei tässä kohtauksessa. Alkuperäisromaani oli puolestaan omistettu H. L. Menckenille, jonka nimi on näin saatu mukaan myös elokuvan vuoropuheluun.

Kylmäverisesti (1967)

Truman Capoten romaaniin perustuva Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1967) on Richard Brooksin parhaita elokuvia. Se valmistui heti Saalistajien (The Professionals, 1966) jälkeen ja edustaa melkoista tyylillistä hyppyä. Jos edellisvuoden western on tehty vanhoja studioperinteitä kunnioittaen, Kylmäverisesti ammentaa modernin elokuvan lähtökohdista. Keskiössä on kansasilaisen Clutterin perheen murha, joka vuonna 1959 tempaisi Truman Capoten mukaansa, ja kirjailija kokosi laajan haastatteluaineiston jo ennen kuin murhaajia oli edes saatu kiinni. Elokuvassa seurataan etsivä Alvin Deweyn (John Forsythe) mukana murhaan syyllistyneiden nuorukaisten, Perry Smithin (Robert Blake) ja Dick Hickockin (Scott Wilson), pakoretkeä. Elokuvan kriittinen särmä tulee ilmi vahvimmin loppujaksossa, jossa kaksikko odottaa tuomiotaan ja päättää pitkän viivyttelyn jälkeen päivänsä vankilan hirttolavalla. Oikeastaan Perryn ja Dickin veriteko ei missään vaiheessa ollut rationaalinen, kylmäverinen teko vaan epätoivon ja ahdistuksen ilmaus. Kylmäverisintä on se väkivalta, jota yhteiskunta osoittaa tuomitessaan nuoret kuolemaan.

Saalistajat (1966)

Näin Richard Brooksin Saalistajat (The Professionals, 1966) ensi kertaa 1980-luvulla Turun Kinopalatsissa. Jostakin syystä viimeinen kela ei ollut saapunut kaupunkiin, ja vahtimestari tuli hätistelemään ulos juuri siinä vaiheessa, kun Burt Lancaster heittäytyi hiekalle mittelemään voimiaan Jack Palancen kanssa. Rahojakaan ei saatu takaisin. Sittemmin Saalistajat tuli vastaan Will Wrightin kirjassa Sixguns and Society. Yhdysvaltalaisen sosiologin teoksessa lännenelokuvia analysoidaan ideologisina tulkintoina. Klassisessa westernissä sankari on yksinäinen susi, joka saapuu vuorten takaa ja lopulta integroituu pelastamaansa yhteisöön (esimerkkinä Dodge City). Individualistinen tulkinta säilyi myös toisen maailmansodan jälkeen, vaikka monessa lännenelokuvassa kuvattiinkin laitapuolen kulkijoita, yhteiskuntaan katkeroituneita päähenkilöitä. Wrightin mukaan olennainen käänne oli 1950-luvulta alkanut ”professionalismi”, jossa yksilön sijasta kuvattiin ryhmää. Brooksin Saalistajat oli Wrightille malliesimerkki. Samaa suuntausta edustivat 1960-luvulla myös Hawksin El Dorado ja Peckinpahin Hurja joukko.

Saalistajat kuvaa tehtävän suorittamista. Varakas Joe Grant (Ralph Bellamy) palkkaa joukon eksperttejä pelastamaan vaimonsa Marian (Claudia Cardinale) kidnappaajilta. Ryhmään kuuluu kaksi Meksikon vallankumouksen veteraania, Henry 'Rico' Fardan (Lee Marvin) ja räjähdespesialisti Bill Dolworth (Burt Lancaster). Ryhmään liittyyvät vielä Jake Sharp (Woody Strode) ja Hans Ehrengard (Robert Ryan). Taitavasti kerrotussa tarinassa ammattilaiskvartetille selviää vähitellen, ettei kidnappaaja Jesus Razan (Jack Palance) rooli ole yksiselitteinen, ja erityisesti Fardan ja Dolworth kamppailevat ammattilaisuuteen liittyvän kunnian, tehtävän suorittamiseen velvoitteen, ja eettisten näkemystensä välillä. Loppuratkaisua ei kannata tässä paljastaa, mutta lännenelokuvan voi hyvin nähdä aikalaiskommentaarina. Elokuvan ammattilaisryhmä tunkeutuu vieraan valtion, Meksikon alueelle, aivan kuin yhdysvaltalaiset joukot Vietnamiin. Samalla elokuva viittaa väljemmin vauraan pohjoisen ja köyhän etelän suhteeseen. Kidnappauksen uhrina pidetty Mariakin on lopulta kolonisaation uhri, joka ei ”kuulu” miehelleen: hän on hyväksikäytön uhri.