Nuori nainen katoaa (1953)

Nuori nainen katoaa (Ung frue forsvunnet, 1953) on norjalaisen elokuvan klassikko ja Edith Carlmarin tunnetuimpia ohjauksia vuonna 1959 valmistuneen Nuoret syntiset (Ung flukt) -elokuvan ohella. Edith Carlmar (o.s. Mathiesen, 1911–2003) oli alkuaan tanssija ja näyttelijä, joka vuonna 1949 perusti miehensä Otto Carlmarin kanssa Carlmar Film A/S -yhtiön ja aloitti elokuvien käsikirjoittamisen ja ohjaamisen. Nuori nainen katoaa perustuu Victor Borgin tarinaan, josta Otto Carlmar teki käsikirjoituksen. Elokuva alkaa pahaenteisesti kuvilla satama-altaasta, joka jo luo katsojalle mielikuvan siitä, miten nuoren naisen katoaminen saattaisi tapahtua. Ensimmäisessä kohtauksessa dosentti Arne Berger (Adolf Bjerke) saapuu kotiin ja puoliso on yhtäkkiä kadonnut.

Päivystävä konstaapeli (Lisbeth Bull) ryhtyy selvittämään tapausta ja haastattelee Bergeriä avioliiton onnellisuudesta. Tämä kertoo puolisonsa Eva Bergerin (Astri Jacobsen) olleen katoamishetkellä raskaana. Takautumassa Arne kuvaa kohtaamistaan Evan kanssa. Samalla selviää, että Arne on arkeologi, joka on ensitöikseen vienyt Evan kokoelmiaan katsomaan. Hienossa kohtauksessa Arne näyttää Pyhän Olavin patsasta, jossa pyhimys polkee jalkoihinsa omaa, pahaa minäänsä. Tämän selvemmin ei voisi viitata ihmisluonteen kaksijakoisuuteen, taisteluun omaa minuuttaan vastaan.

Kun tutkimukset etenevät Arne tapaa famaseutti Einar Møllerin, joka tuntee Evan. Ennen avioitumistaan Eva oli työskennellyt apteekissa. Vähitellen avautuu kuva narkomaanista, joka on seurannut Einarin mallia ja alkanut käyttää morfiinia. Elokuva tarjoaa myös takautuman takautuman, kun Einar kertoo Evan näkökulman avioliittoon Arnen kanssa. Aikakauden suomalaisessa elokuvassa käsitellään usein hyveen ja paheen haurasta rajapintaa, mutta Edith Carlmarin tulkinnassa kiinnostavaa on nimenomaan Evan näkökulma. Edith on selvästi eri maailmasta kuin miehensä Arne, ja Edithin vieraantuneisuuteen vaikuttaa hänen vaikeutensa päästä siihen sosiaalisen todellisuuteen, jossa Arne elää. Kaiken lisäksi Eva on tullut narkomaaniksi empatiasta Einarin kokemuksia kohtaan. Vaikka elokuvan voi tulkita moralisoivana kannanottona päihteisiin, huomio kiinnittyy siihen, miten erilaiset narkoottiset aineet ovat saatavissa vuoden 1953 maailmassa. Arnekin käyttää vatsavaivoihinsa oopiumitippoja, jotka Eva tietysti käyttää morfiinin puutteessa. Lopulta yksänlääkepullotkin tyhjenevät tiuhaan tahtiin.