Tilaisuus tuoreimman Indiana Jones -elokuvan katsomiseen tuli sattumalta. Lontoon-matkalla asuimme kävelyetäisyydellä Notting Hillissä, Portobello Roadilla, sijaitsevasta Electric Cinemasta, joka on vanhin varta vasten elokuvateatteriksi suunniteltu rakennus Lontoossa. Se avasi ovensa yleisölle jo vuonna 1910. Nyttemmin sali on muutettu eräänlaiseksi luksusteatteriksi, jossa voi katsoa elokuvaa nojatuoleilta, sohvalta tai divaanilta. Vuonna 1910 sali oli yli 600-paikkainen. Nyt tilaan mahtuu runsaat 80 katsojaa. Vanha valkokangas oli kuvasuhteeltaan 1:1,33, ja uusi laajakuvakangas on sijoitettu vanhan päälle tai eteen.
Olin aikanaan hämmästynyt siitä, että Steven Spielberg ohjasi vielä neljännen Indiana Jones -elokuvan
Indiana Jones ja kristallikallon arvoitus (2008), 27 vuotta ensimmäisen elokuvan
Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen (1981). Ei olisi tietenkään pitänyt olla hämmästynyt, sillä tuoteperhe on ollut kultakaivos ja kaiken lisäksi alkuperäiseen suunnitelmaan kuului viiden elokuvan toteuttaminen. Kirjoitin silloin
elokuvablogiini Indiana-seikkailujen kronologiasta. Pitkä tuotantohistoria on Indiana Jones -saagan erityinen elementti, ja uusimman
Dial of Destiny -elokuvan kohdalla tiedetään, että sen ideointi käynnistyi heti vuoden 2008 jälkeen. Aikaa vain kului. Samalla pääosan esittäjä Harrison Ford väistämättä ikääntyi, mikä asetti tarinalle rajoja ja ehtoja. Tarinan sisäisessä maailmassa on oma kronologiansa.
Dial of Destiny alkaa vuodesta 1944 ja palautuu siis toisen maailmansodan tilanteeseen. Natsit ovat jälleen etsimässä historiallisia artefakteja hämäräperäisiin tarkoituksiinsa. Toisin kuin
Kristallikallon arvoituksen aikaan, nyt on mahdollista hyödyntää digitaalisia työkaluja, joilla kankaalle voidaan loihtia nuorempi Indiana Jones. Aloitusjakson jälkeen elokuva siirtyy vuoteen 1969, jolloin professori Jones on jäämässä eläkkeelle. Kronologian yllättävin käänne koetaan lopussa, kun seikkailija siirtyy 200-luvulle eaa., toisen puunilaissodan aikaan.
Valmistauduimme elokuvaesitykseen katsomalla edellisenä iltana aiempien neljän elokuvan introt. Perinnehän on ollut, että alkutekstejä edeltävä noin 20-minuuttinen jakso on minielokuva. Tämä on käsikirjoituksellisesti tärkeä ratkaisu, sillä katsoja pääsee heti keskelle toimintaa. Erityisen hyvin tämä toimii mielestäni
Tuomion temppelissä. Aiemmissa elokuvissa Paramountin tunnusvuori on myös linkitetty johonkin tarinamaailman "vuoreen", tosin
Kristallikallon arvoituksessa vain preeriakoiran kaivamaan kekoon.
Dial of Destiny -elokuvasta tämä visuaalinen gag puuttuu. Sen sijaan elokuva alkaa erittäin toiminnallisella jaksolla, joka venyy yli puolituntiseksi ja huipentuu taisteluun junan katolla (samaan tapaan kuin
Viimeisessä ristiretkessä). Ohjaaja James Mangoldin käsissä aloitusjakso ei oikeastaan ole erillinen minielokuva vaan introdusoi tarinan keskeisen teeman, taistelun Antikytheran koneesta, johon käsikirjoittajien mielikuvitus on liittänyt aikamatkustamisen mahdollisuuden. Jos aloitusjakson Indiana on tietokoneavusteisesti nuorennettu, ohjaajan oivallus on esittää Harrison Fordin ikääntynyt keho kaikessa alastomuudessaan heti alkutekstien jälkeen. Hauras arkeologi elää yksin, maailmassa, joka on hyvin toisenlainen kuin se, jota aiemmat elokuvat ovat kuvanneet. Tosin tämän jälkeen elokuva kurvaa takaisin historiallisen seikkailuelokuvan syövereihin kaihtamatta kolonialismin romantisointia, vieraan maailman muuttamista eksoottiseksi kulissiksi (kaahailukohtaus Tangierissa).
On varmaankin viisasta, että Steven Spielberg pitäytyi Dial of Destinyssä tuottajan rooliin ja luovutti ohjausvastuun James Mangoldille. Silti hiukan kaipasin Spielbergin otetta, en niinkään toimintakohtauksissa vaan draaman rakentamisessa. Toiminnallisuutta uudessa elokuvassa on vaikka muille jakaa. Erityisesti jäi mieleen Apollo 11:n kuulennon jälkeinen paraati, jonka keskelle elokuva upottaa takaa-ajokohtauksen.
