Eilen graduseminaarissa keskusteltiin suomalaisen kahvikulttuurin historiasta. Aihe kirvoittaa monenlaisia ajatuksia ja muistikuvia - varsinkin minun sukupolvelleni, joka on elänyt Heikin ja Kaijan ja Rintamäkeläisten kahvikeskustelujen ja pullareseptien seurassa. Sodan jälkeen kahvin kulutuksen kasvu Suomessa oli voimakasta. Oliko kahvi se voiteluaine, jolla "suuren muuton", yhteiskunnallisen rakennemuutoksen ja kaupungistumisen keskellä helpotettiin sosiaalisia hankauksia? Mutta miten kahvin yhteiskunnalliseen erottelevuuteen voisi päästä käsiksi?Suomessa nähtiin 1960- ja 1970-lukujen kahvimainoksissa hahmo nimeltä Juan Valdez, jonka sanottiin poimineen kahvipapuja "yksitellen Andien rinteiltä". Juan Valdez oli itse asiassa fiktiivinen hahmo, jonka Kolumbian kahviteollisuus kehitteli vuonna 1959: viiksekäs Valdez opittiin tuntemaan sombrerostaan, ponchostaan, muulistaan ja ystävällisestä hymystään.
Kysymys kahvista ei välttämättä liity otsikkoni suklaalaksatiiviin, mutta mieleen tulee slovenialaisen filosofin Slavoj Žižekin havainto, että yhteiskunta toimii usein niin kuin Yhdysvalloissa suosittu suklaanmakuinen ummetuslääke, jonka on tarkoitus tehdä nautinnoksi juuri sen asian hoitaminen, johon yletön syöminen on syypää. Ehkä samantapainen ristiriita on kahvissa. Kahvin suosio Euroopassa on koloniaalisen kulttuurin tuote: viime vuosikymmenien aikana raaka-aineen maailmanmarkkinahinta on romahtanut samaan aikaan, kun länsimaissa tuotetaan yhä uusia, eksklusiivisempia jalosteita. Kahvi voitelee jännitteitä ja synnyttää niitä.
