Werther (1938)

Yoshiwaran ranskalais-venäläis-japanilaisten tunnelmien jälkeen Max Ophüls palasi entisen kotimaansa Saksan kirjallisuuteen. Johann Wolfgang von Goethen läpimurtoromaanin pohjalta syntyi Werther (Le Roman de Werther, 1938), josta valitettavasti ei ole kunnollista dvd-kopiota olemassa. Yoshiwaran tapaan se on ilmestynyt ranskalaisena SECAM-videonauhana 1990-luvulla, eikä laatu ole alunperinkään ollut kovin korkea. Silti voi aavistaa, että Werther on hienosti kuvattu 1700-lukuelokuva, jonka valoisat sävyt muuttuvat vähitellen kohti melankoliaa. Erityisesti valon käyttö pistää silmään: näkymiä on valaistu eri tavoin, eri kohdista, mikä antaa kuvalle syvyysvaikutelmaa. Wertherissä on jonkin verran myös ohjaajan tavaramerkkiä, kontrastia etu- ja taka-alan välillä.

Wertheriä katsoessa tulee väistämättä mieleen Philipp Stölzlin ohjaama tuore Goethe! (2010), joka punoo yhteen nuoren Goethen elämän ja kirjailijan Wetzlarin-kokemuksien innoittaman Nuoren Wertherin kärsimykset. Tuntuu, että myös Ophülsin teoksessa ”Wahrheit” ja ”Dichtung” on tietoisesti punottu toisiinsa. Alussa katsoja näkee valoisan, saksalaisen maiseman halki pyyhältävät postivaunut. Kyytiin nousee pieni poika Gustav, joka tutustuu Waldheimin kaupunkiin matkalla olevaan Wertheriin (Pierre Richard-Willm). Gustavin isosisko on Charlotte (Annie Vernay), johon nuorukainen rakastuu, mutta Lotte on jo lupautunut Albertille (Jean Galland). Elokuvan puolivälissä, noin 40 minuutin jälkeen, karmea tosiasia valkenee Wertherille, ja melankolia alkaa saada sijaa. Vaikuttavimpia kohtauksia on lopun ratkaisu, jossa Werther tulee hakemaan Albertille lainaamaansa pistoolia. Lotte ymmärtää, mistä on kyse, ja alkaa maanisesti toistaa rukouksia.

Goethen alkuperäisteoksessa on kohta: ”Mitä olisikaan maailma ilman rakkautta! Kuin taikalyhty ilman valoa!” Ophülsin Wertherissä taikalyhdyn valo lopulta sammuu. Rajuilmassa, pimeyden jo laskeutuessa Werther jättää hevosensa ja häipyy tummaan yöhön. Kuuluu laukaus, hevonen värähtää ja juoksee pelästyneenä kohti isäntäänsä. Ophülsin lopetus on synkkä mutta vaikuttava.

Kun Werther valmistui, ilmassa väreili muutakin kuin rakkauden ahdistusta. Ulkokuvaukset tehtiin Elsassissa, ja samaan aikaan kun kuvausryhmä Ranskan puolella muisteli 1700-lukua, rajan takana saksalaiset sotilaat olivat jo sotaharjoituksessa. Harjoituslaukauksia kuului myös Ranskan puolelta, ja vähän väliä ”rauhallinen Goethe-dialogi” piti keskeyttää. Äänittäjä teki erityisen mikrofonin, joka oli ”contre le vent et contre l'époque”. Ophüls koki tilanteen tuskallisena, sillä ”se elämän suloisuus, joka leijuu Goethen Wertherin yllä, on ilmaistavissa yhtä hyvin ranskaksi kuin saksaksi; teos kuuluu kumpaankin kulttuuriin...”

Goethe! (2010)

Kesken ECREA-kongressin huomasin, että Saksassa saa 13. lokakuuta 2010 ensi-iltansa elokuva Goethe! Onnistuin saamaan siihen lipun seuraavaksi illaksi. Etukäteen ajattelin, että elokuva olisi jonkinlainen jatke sille romantisoivien suurmieselokuvien sarjalle, jota viime vuosina ovat edustaneet John Maddenin Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, 1998), Eric Tillin Luther (2003) ja Laurent Tirardin Molière (2007). Philipp Stölzlin ohjaamassa tarinassa oli kuitenkin selvästi melankolisempi ote, joka muistuttaa enemmän Milos Formanin Amadeusta (1984). Niitä yhdistää aloitus, jossa päähenkilö kuvataan omasta ajastaan poikkeavana radikaalina, nuorena hulivilinä, joka ei löydä paikkaansa, mutta samankaltaisuutta rakentaa myös vaikean isäsuhteen kuvaus, tosin se ei Goethe!-elokuvassa saa yhtä traagisia mittasuhteita kuin Amadeuksessa.

Goethe! alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö (Alexander Fehling) on 23-vuotiaana yrittämässä tohtorikokeen läpäisyä. Epäonnistuneet opinnot ja heikosti alkanut runoilijan ura saavat isän lähettämään poikansa oikeudenpalvelijaksi Wetzlariin. Goethe tutustuu tuota pikaa Charlotte Buffiin (Miriam Stein), joka on monilapsisen perheen tytär ja joutuu auttamaan isäänsä pienokaisten kasvatuksessa ja huolenpidossa. Tästä suhteesta – jonka käänteitä ei kannata enempää paljastaa – kasvaa raaka-aine Goethen läpimurtoteokseen Nuoren Wertherin kärsimykset. Kaiken kärsimyksen ja tuskan seasta nousee varhainen julkkis, jonka romaanit viedään käsistä, ja isäkin ymmärtää lopulta arvostaa poikaansa. Elokuvassa on hienot loppusanat. Kustantaja kysyy Charlottelta, onko romaani totta. Lotte vastaa: ”Es ist mehr als die Wahrheit. Es ist Dichtung.”

Täytyypä kaivaa esiin Goethen omaelämäkerta Tarua ja totta elämästäni ja katsoa, mitä tarua kirjailija itse kertoo nuoruudestaan.

Voi olla, että suhtauduin elokuvaan jo etukäteen positiivisesti, mutta se oli virkistävä, kiinnostava historiakuvaus, jonka melankolia tavoittaa jotakin 1700-luvun lopun tunnelmista. Varhaisromantiikka kytee Johannin ja Lotten kohtaamisessa Caspar David Friedrich -tyylisen rauniolinnan keskellä ja kohtauksessa, jossa Johann lausuu runoaan: ”Ein zärtlich jugendlichen Kummer / führt mich in’s öde Feld, es liegt / in einem stillen Morgenschlummer / die Mutter Erde.” Pidin myös hienovaraisista tietokoneanimoinneista, Wetzlar- ja Frankfurt-näkymistä.

Mutta toki Goethessä on omat historialliset huvittavuutensa, kuten se, ettei menneisyydessä mikään asia saa näyttää uudelta. Kun oikeuden käsittelyyn tuodaan tuore tapaus, paperipino näyttää siltä kuin se olisi ollut arkistossa keskiajalta lähtien!

Frankfurt: Goethe-Haus ja monokromaattinen katse

Lento Suomeen on huomenaamulla: täksi päiväksi oli vielä tiedossa Wagnerin Parsifal, mutta sitä ennen ehdin kävellä tihkusateen harmauttamassa Frankfurtissa. Aikaa oli niin vähän, että päätin käydä vain Goethe-Hausissa, jossa olen viimeksi ollut 1990-luvun alussa. Goethen synnyinkoti muistuttaa Runebergin kotitaloa Porvoossa: pyhäinjäännöksiä on toisensa perään. Erityisen mielenkiintoinen on viereisessä talossa sijaitseva maalauskokoelma. Sieltä löytyy huoneellinen sveitsiläissyntyisen Johann Heinrich Füsslin (1741-1825) maalauksia, joista painajaismainen Der Nachtmahr on tunnetuin. Füssli oli arvostettu taiteilija, joka kuvasi teoksissaan epätavallisia näkymiä, visioita, houreita, unia, ahdistusta. Tämän vastapainona kokoelmasta löytyy tyynempää romantiikkaa, Carl Gustav Carusin ja Caspar David Friedrichin maalauksia. Hätkähdyttävimmän vaikutuksen teki kuitenkin viimeinen maalaus, Wagner-maalauksistaankin tunnetun Theodor Pixisin (1831-1907) Faust und Gretchen, Mephisto und Frau Marthe im Garten, joka on öljyvärimaalaus vuodelta 1863. En muista aiemmin nähneeni 1800-luvun maalausta, joka olisi mustavalkoinen. Miksi Pixis halusi näyttää maailman monokromaattisena? Ensimmäiset valokuvat olivat jo tulleet tunnetuiksi, ja pitkällä aikavälillä niin daguerrotypiat kuin myöhemmin sanomalehtien valokuvatkin alkoivat kuvata maailmaa mustavalkoisena. Litografiat olivat tulleet 1700-luvulla suosituksi tavaksi kuvittaa kirjoja. Ehkä tämä perinne kirvoitti Pixisin näkemään Goethen Faustin mustana, harmaana ja valkoisena, ja monokromaattinen katse pukeutui poikkeuksellisesti öljyvärityön muotoon.

Hämmentynyt ajatus maailman mustavalkoisuudesta jäi mieleen, ja Goethe-Hausin ulkopuolellakin kaikki näytti vain harmaalta sävykartalta.

Joulukuusi vuonna 1875

Saksalainen kirjailja Johann Wolfgang von Goethe oli tyrmistynyt vuonna 1765 nähdessään joulukuusen ystävänsä kotona Leipzigissa. 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Skandinaviasta peräisin ollut tapa levisi Saksan kautta Ranskaan ja Englantiin. Vuosisadan lopulla tapa oli jo niin vakiintunut, että ranskalaiset lähettivät koristeltuja kuusia jopa siirtokuntiensa asukkaille Afrikkaan. Kuusen ylistyksiä löytyy runsaasti myös 1800-luvun suomalaisesta lehdistöstä. Jouluaaton Satakunta-lehdessä julkaistiin vuonna 1875 seuraava kirjoitus:

Joulukuusi. Kun päivät ovat lyhyimpiä ja yöt pisimpiä, tulee yksi päivä, jota kaikki ovat kauvan odottaneet. Se on joulu. Kun ei kedolla enää löydä yhtäkään kukkaista, kun ei koivuissa eikä tuomissa enää ole ainoatakaan viheriäistä lehteä, silloin ilahuttavat joulukynttilät vanhoja ja nuoria. Kun ei yksikään lintu enää laula eikä ainoakaan hyttynen surise, kuuluu joululaulujen kaiku. Kun on niin kylmä, että lapset ovat melkein kaiken päivää lämpimässä huoneessa ja useinkin eivät enää tiedä, mitä vielä pitäisi leikitellä, silloin tulee joulupukki lahjoinensa ja tuo uutta elämää mailmaan. Ja mikä on joulupukin kaunein lahja, josta sekä suuret että pienet lapset niin iloitsevat? Se on joulukuusi.

Kun tulee suloinen joulun juhla, Jesuksen Kristuksen syntymäpäivä, niin loistaa joulu-aaton iltana joulukuusi melkein jokaisessa talossa, jossa on hyviä lapsia. Nuoret ja vanhat riemuitsevat kynttiläin loistosta ja niistä hyvistä ja koreista kappaleista, joilla joulukuusi on kaunistettu. Yhdessä oksassa on hopeainen ruusu, toisessa kultainen palli. Tuolla heiluu somasti tehty viiri, täällä kauniisti leikattu paperi. Yhdestä oksasta rippuu punaposkinen omena, toisesta mehukas rusinakimppu. Täällä on pippurikakkunen, tuolla makea jouluporsas ja tuolla tuo tanseiva joulupikku. Kaikkein näiden seassa on kirkkaasti palavia pieniä kynttilöitä niin paljo kuin vaan mahtuu. Ja jos tämän kaiken lisäksi vielä joulupukki tuo joululahjojakin, niinkuin se tavallisesti tuokin, niin sittepä ilo on korkeimmillaan. Helmi saa korean nuken, Eino uhkean hevosen, Mikko kiiltävät luistimet, Hanna monikuvaisen satukirjan ja pikku Paavo haukkuvan koiran. He saavat vielä kaikenlaista muutakin, ja eivätpä isä ja äitikään jää ilman lahjoitta.

(Satakunta 24.12.1875)

Goethe, Köln ja rauniot

Raaseporin jäljiltä olen vielä raunioromanttisissa tunnelmissa. Rauniot eivät välttämättä merkitse vain rappiota, kajastusta historiasta, jota ei enää ole; ne voivat viitata myös tulevaisuuteen, joka ei koskaan tullut. Kölnin tuomiokirkko oli vuosisatojen ajan toteutumattomien suunnitelmien monumentti. Viereinen kuva esittää kirkkoa vuonna 1851, keskentekoisena: taivaita hipovat tornithan kohosivat vasta Saksan yhtentymisen symboliksi. Goethe kuvaa muistelmateoksessaan Tarua ja totta elämästäni vaikutelmiaan:

"Köln oli se paikkakunta, jossa muinaisuus voi minuun vaikuttaa sillä tavalla, arvaamattomasti. Tuomiokirkon raunio (valmistumaton teos näet on hävitetyn kaltainen) herätti minussa Strassburgin ajoilta tuttuja tunteita. Taiteellisiin katselmuksiin en voinut ryhtyä; minulla oli nähtävänä liian paljon ja liian vähän, eikä löytynyt ketään, joka olisi auttanut minua selviytymään tästä aikaansaannosten ja suunnitelmien, teon ja aikomuksen, valmiiksi rakennettujen ja luonnosteltujen osien paljoudesta, kuten uutterat, vääjäämättömät ystävämme nykyään tekevät. Seurassa ollessani minä tosin ihailin noita merkillisiä holveja ja pilareita, mutta yksinäni minä aina masennuin syventyessäni tähän kesken luomistansa, kaukana valmistumisestansa jo jähmettyneeseen maailmanrakenteeseen. Tässä oli jälleen suunnaton ajatus jäänyt toteuttamatta! Näyttääpä siltä, kuin rakennustaide olisi olemassa ainoastaan vakuuttaakseen meille, ettei useiden ihmisten avulla pitkien aikojen kuluessa voi saada mitään aikaan ja että taiteissa ja teoissa tulee suoritetuksi ainoastaan se, mikä Minervan tavoin kirpoaa valmiina ja täysissä varuksissa keksijänsä päästä."

Goethe päätyy geniuskulttiin, mutta pukee sanoiksi sen, mikä raunioissa viehättää ja ahdistaa yhtäaikaisesti. Niissä toteutumaton ja saavutettu ovat samanaikaisesti läsnä, eikä välttämättä edes tiedä, onko raunio keskeneräinen haave vai jotakin valmista, jonka aika on nujertanut.