Mitchell Leisenin nimi ei kovin usein nouse esille, kun puhutaan parhaista Hollywood-komedioista, mutta
Keskiyö (Midnight, 1939) on ehdoton täysosuma. Se on romanttinen komedia, joka loppua kohti yltyy hulvattomaksi screwballiksi. Käsikirjoitus syntyi Charles Brackettin ja Billy Wilderin kynästä, samaan tapaan Ernst Lubitschin komediat
Siniparran kahdeksas vaimo (Bluebeard's Eight Wife, 1938) ja
Ninotchka (1939). Tarinan mukaan ohjaaja Mitchell Leisenin tekemät muutokset ärsyttivät Wilderiä, ja tämä osaltaan vaikutti Wilderin pyrkimykseen päästä itse ohjaajan tehtäviin. Olisi kiinnostavaa tietää, miten toteutunut versio poikkeaa alkuperäisestä, mutta jo tässä muodossaan
Keskiyön nokkela dialogi vie mukanaan. Mielenkiintoista on edelleen se, että Brackettin ja Wilderin käsikirjoituksen pohjana oli Edwin Justus Mayerin ja Franz Schulzin kehittelemä tarina. Mayer oli newyorkilaissyntyinen käsikirjoittaja. Schulz puolestaan oli syntynyt Prahassa, Itävalta-Unkarin aikaan, ja ehti työskennellä UFA:n studioilla Saksassa käsikirjoittajana ennen lähtöään manner-Euroopasta. Schulz käsikirjoitti muun muassa elokuvat
Rakkautta ja bensiiniä (Die Drei von der Tankstelle, 1930),
Kaksi sydäntä epätahdissa (Privatsekretärin, 1931) ja
Intohimojen Monte Carlo (Bomben auf Monte Carlo, 1931). Olisiko Mayer auttanut Schulzin tarinan Hollywoodiin? Schulzista tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1940.
Keskiyö sai ensi-iltansa keväällä 1939, ja se on uhkaavan sodan kontekstissä kiinnostavan mannermainen. Alussa yhdysvaltalainen
chorus girl Eve Peabody (Claudette Colbert) saapuu Monte Carlosta varattomana Pariisiin ja tutustuu unkarilaiseen taksikuskiin Tibor Czernyyn (Don Ameche). Eipä aikakaan, kun tarina muuttuu saduksi, ja moderni Tuhkimo saa hyvän haltian, Georges Flammarionin (John Barrymore), jolla tosin on itsekkäät tarkoitusperät: tavoitteena on karkottaa Flammarionin puolison (Mary Astor) rakastaja Jacques Picot (Francis Lederer). Tuota pikaa Eve onkin paroonitar, ja sotku on täydellinen, kun paikalle porhaltaa rakastunut taksikuski, parooniksi tekeytyneenä.
Keskiyö on täynnä herkullisia yksityiskohtia. Lopun oikeussalikohtaus piirtää karikatyrinomaisen kuvan ranskalaisesta oikeudenkäytöstä. Käsikirjoitus viittaa jopa Ranskan suureen vallankumoukseen, kun paroniksi luultu Czerny toteaa tuomarille olevansa tasavallan hengessä vain herra, ei parooni. Erityisen hauska on alkupuolen seurapiirikohtaus, jonne Eve tuppautuu mukaan. Paikalla on puolalainen ruhtinas Potopienko (Eddie Conrad), joka käy esittämään Chopinin vallankumousetydiä tukka hulmuten. Miltähän tämä kohtaus on vaikuttanut niistä suomalaisista katsojista, jotka olivat Savoyssa 3. syyskuuta 1939 seuraamassa elokuvan Helsingin ensi-iltaa. Saksan panssarit olivat kaksi päivää aiemmin vyöryneet Puolan rajan yli.
Keskiyö jää mieleen erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Claudette Colbert on parempi kuin koskaan, ja pienet yksityiskohdat jäävät mieleen, kuten vaikkapa tasajalkahyppy jalkakäytävän reunalta elokuvan alussa. Tarinan mukaan John Barrymore ei muistanut ensimmäistäkään repliikkiä vaan kaikki piti kirjoittaa muistilapuille, mutta tätä ei todellakaan huomaa. Hänen hahmonsa naurattaa ensimmäisestä sisääntulosta lähtien.
