Viva Villa (Viva Villa!, 1934)

Pancho Villan elämästä kertova Viva Villa (Viva Villa!, 1934) oli poikkeuksellisen myrskyisä produktio. Tuottaja David O. Selznick aloitti  kuvaukset Meksikossa vuonna 1932, mutta elokuva valmistui ensi-iltaan vasta yli kaksi vuotta myöhemmin. Samalla elokuvasta tuli Meksikon ja Yhdysvaltain jännitteisen suhteen tiivistymä, vaikka Selznickin alkuperäinen ajatus olikin rakentaa myönteistä kuvaa Pancho Villan aikakaudesta. Meksikossa vastustettiin heti alussa sitä, että päärooliin oli valittu Wallace Beery, näyttelijä, joka oli tullut tunnetuksi roistonrooleistaan. Selznick yritti saada nuoren Panchon rooliin tämän pojan, Pancho Augustin Villa nuoremman, mutta suunnitelma kariutui. Varsinainen konflikti puhkesi, kun reportteri Jonny Sykesin rooliin valitun Lee Tracyn kerrottiin virtsanneen humalapäissään parvekkeelta Meksikon armeijan kadettien niskaan. Elokuvan kuvaaja Charles G. Clarke kiisti myöhemmin muistelmissaan tapahtuman, mutta joka tapauksessa Tracyn ympärille syntyi skandaali. Tracy sai lähteä, ja rooliin valittiin Stuart Erwin. Yhtä tuulista oli ohjaajan pallilla. Elokuva on kreditoitu Jack Conwayn nimiin, mutta ohjaajina toimivat myös William Wellman ja varsinkin Howard Hawks, jonka piti alun perin ohjata koko teos. Kymmenen viikon jälkeen Hawks lähti koettuaan, ettei kuvauksissa ollut turvallista.

Viva Villa alkaa alkutekstillä, jossa kerrotaan, ettei tarina perustu arkistojen tietoihin. Ei todellakaan: kyse on vahvasti kuvitteellisesta tarinasta, joka fantasioi Meksikon vallankumouksen tapahtumilla. Elokuvan alussa nähdään kohtaus Pancho Villan lapsuudesta, kun hän joutuu todistamaan isänsä kuolemaa. Tarinassa se oikeuttaa Villan väkivaltaisuuden, joka on jatkossa voimakasta, niin voimakasta, että se herätti myös kritiikkiä. Viva Villan valmistuminen sijoittuukin vaiheeseen, jolloin sensuurikoodista oli tulossa Hollywoodiin. Viime vaiheessa elokuvaa siistittiin, ja siitä poistettiin useita kohtauksia. Kerrotaan, ettei Wallace Beery olisi millään halunnut osallistua kuvauksiin syrjäisessä meksikolaisessa kylässä. Lentokone oli koko ajan valmiudessa kuljettamaan tähti El Pasoon tai Mexico Cityyn. Lopulta Beery tekee mieleenpainuvan roolisuorituksen ristiriitaisena hahmona, joka on samanaikaisesti väkivaltainen ja hellä, viisas ja tietämätön. Nyt katsottuna Viva Villassa kiehtoo se tapa, jolla Meksikon ja Yhdysvaltain suhteet olivat läsnä sekä tuotantovaiheessa että itse elokuvassa. Meksikon ensi-ilta jouduttiin keskeyttämään levottomuuksien vuoksi.

Hämärän peitossa (1942)

Oli pakko katsoa Jack Conwayn ohjaus Hämärän peitossa (Crossroads, 1942) heti Kurt Bernhardtin Unohdetun elämän (Carrefour, 1938) jälkeen. Ajatus ei ollut erityisen onnistunut, sillä väistämättä vertailuasetelma kääntyy ranskalaisen tuotannon hyväksi. Itse asiassa sama tarina filmattiin myös Englannissa: Thomas Bentleyn ohjaamaa rikoselokuvaa Dead Man's Shoes (1940) pidetään brittiläisen film noirin klassikkona, mutta sitä on erittäin vaikea hankkia. Kuvausten perusteella näyttää siltä, että Bentleyn elokuva oli lähempänä Bernhardtin originaalia kuin Conwayn Hollywood-tuotanto. Kaikkien kolmen elokuvan pohjana on itävaltalaisen kirjailijan ja toimittajan Hans Kafkan tarina. Kafka oli paennut vuonna 1934 Pariisiin, josta hän jatkoi kaksi vuotta myöhemmin Englantiin. Pariisiin hän palasi hetkeksi Bernhardtin elokuvan valmistumisen aikaan. Helmikuussa 1940 Kafka jatkoi Yhdysvaltoihin ja muutti nimensä John Kafkaksi. Tiettävästi hän ei Hollywoodissa osallistunut mitenkään Hämärän peitossa -elokuvan suunnitteluun, vaan käsikirjoittaja Guy Trosper sai kaikesta päätellen vapaat kädet.

Tarina alkaa vuodesta 1935, ja keskiöön asettuvat ranskalainen diplomaatti David Talbot (William Powell) ja hänen puolisonsa Lucienne (Hedy Lamarr). Jo ensimmäisistä kuvista tulee mieleen Powellin tausta Thin Man -elokuvissa. Vastikään oli valmistunut sarjan neljäs osa Pettävä varjo kummittelee (Shadow of the Thin Man, 1941), joka yhdistelee huumoria ja jännitystä.Vähitellen Powellin rooli vakavoituu, aivan kuin yleisö haluttaisiin suostutella hyväksymään tähti toisenlaisessa olomuodossa. Petollisen Henri Sarroun roolissa velmuilee Basil Rathbone ja hänen kumppaninaan Michelle Allainena Claire Trevor. Jos Hämärän peitossa olisi osunut kohdalle sattumalta, sitä katsoisi MGM:n korkeiden tuotantoarvojen trillerinä, jonka keskeinen kysymys on Who done it, mutta Kurt Bernhardtin elokuvan jälkeen huomio kiinnittyy eroihin. Olennaista on se, että ensimmäisen maailmansodan trauma on vaihtunut junaonnettomuuden jälkeiseksi amnesiaksi. Vielä tärkeämpää on se, että Talbot on lopulta Talbot, eikä rikollinen Pelletier. Käsikirjoitus saa kammettua tarinan normaalin Hollywood-elokuvan raameihin. Mielestäni hyvin paljastava on kohtaus Pelletier'n äidin kanssa: sen lopetuksesta puuttuu Bernhardtin elokuvan tragiikka.

Katsoessani Jack Conwayn ohjausta jäin miettimään, löytyisikö muitakin esimerkkejä siitä, miten 1930- ja 1940-luvun ranskalaista elokuvaa uudelleentulkittiin Hollywoodissa. Asetelman kautta voisi päästä ymmärtämään paitsi tyylillisiä myös kulttuurisia eroja. Bernhardtin ja Conwayn elokuvien lisäksi tulee mieleen Marcel Carnén Varjojen yö (Le Jour se lève, 1939), josta Anatole Litvak ohjasi elokuvan Pitkä yö (The Long Night, 1947). Kolmas esimerkki voisi olla Julien Duvivierin Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937), josta tuli Yhdysvalloissa John Cromwellin Casbahin vanki (Algiers, 1938). Listaan voisi lisätä myös Jean Renoir'n Ihmispedon (La bête humaine, 1938), vaikka Fritz Langin Ihmispeto (Human Desire) valmistuikin vasta vuonna 1954.

Humukaupunki (1940)

Jack Conwayn ohjaama Humukaupunki (Boom Town, 1940) oli Hedy Lamarrin neljäs Hollywood-elokuva. Paettuaan miehensä asetehtailija Fritz Mandlin luota, hän oli tutustunut Louis B. Mayeriin ja saapunut tämän kanssa samalla laivalla Euroopasta vuonna 1937. Merimatkan aikana sukunimikin vaihtui Kiesleristä Lamarriksi. Ensimmäisten vuosien aikana MGM:llä oli selvästi vaikeuksia hyödyntää uutta hankintaansa - epäilemättä siitä syystä, että eurooppalaisen tähden maine oli syntynyt kohua herättäneessä, ja paavinkin tuomitsemassa, draamassa Hurmio (Ekstase, 1933). Lamarrin Hollywood-debyytti Casbahin vanki (Algiers, 1938) toteutui United Artistsin ja Walter Wangerin alaisuudessa. Seuraavat 11 elokuvaa valmistuivat kaikki MGM:lle.

Humukaupunki kuvaa öljybisneksen varhaisvaiheita Yhdysvalloissa. Päähenkilöt Big John McMasters (Clark Gable) ja Jonathan Sand (Spencer Tracy) ovat pioneereja, jotka aloittavat öljyn etsinnän yhdessä; välillä he ovat upporikkaita, välillä rutiköyhiä. Big John rakastuu kaverinsa kirjetoveriin Elizabethiin (Claudette Colbert), ja kolmiodraama on valmis. Hedy Lamarr astuu näyttämölle vasta 50 minuutin kohdalla: hän esittää Karen Vermeeriä, sofistikoitunutta naista, johon Big Johnilla on suhde McMastersien muutettua etelästä paheelliseen New Yorkiin. Karen häipyy näyttämöltä yhtä vähin äänin kuin saapuikin. Kuvaavaa on, että hän livahtaa ulos takaovesta tilanteessa, jossa Big Johnia uhkaavat sekä avioero että monopolisyytös, eikä koskaan palaa. Osassa elokuvistaan Lamarr selvästi "tropikalisoitiin" eksoottisen toiseuden edustajaksi, mutta osassa hän edustaa eurooppalaista modernia naista. Humukaupungissa itsenäinen nainen ei sinänsä näyttäydy vaarallisena, mutta hän on uhka niille amerikkalaisille arvoille, joiden puolesta Big Johnin ja Jonathanin kaltaisten uudisraivaajien katsottiin taistelevan. Karenin - ja ehkä myös New Yorkin - eurooppalaisuus asettuu vastakuvaksi öljykenttien eteenpäin pyrkivälle amerikkalaisuudelle.

Punatukkainen Lilli (1932)

Turun Elokuvakerholla oli 1980-luvun alussa screwball-tutkimusryhmä, jonka työn hedelmät julkaistiin myöhemmin Filmihullu-lehdessä (7/1984). Ryhmässä katseltiin tarkkaan Howard Hawksin, George Cukorin ja Frank Capran komedioita - tosin Hawks nousi omaan arvoonsa hulvattoman Grant-Hepburn-farssinsa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938) ansiosta. Tutkimuksellisia auktoriteetteja olivat - muistaakseni - Andrew Bergman, Brian Henderson ja Andrew Sarris. Yleinen käsitys oli, että screwball sai vauhtia vuonna 1934 tiivistyneistä sensuurisäännöistä, mikä pakotti etsimään kiertoilmaisuja seksuaalisille teemoille. Screwball-komedian varhaisina edustajina pidettiin Hawksin komediaa Twentieth Century (1934) ja Capran elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934).

Moni elokuva taisi silloin jäädä liian vähälle huomiolle, ainakin Leo McCareyn loistava Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1936), siitä yksinkertaisesta syystä, että kopioita oli vaikea hankkia. Viime vuosina televisio on kiitettävästi laajentanut käsitystä 1930-luvun Hollywood-komediasta. Muutama vuosi sitten näytettiin muun muassa Jack Conwayn Kahdesti vihitty (Libeled Lady, 1936). Nyt nähtiin Conwayn varhaisempi Punatukkainen Lilli (Read-Headed Woman, 1932), joka mullisti ainakin minun näkemyksiäni. Jean Harlow'n tähdittämässä komediassa on jo paljon screwballmaisia piirteitä, tosin mukana on paljon sellaista aistillisuutta, joka vuoden 1934 jälkeen ei enää ollut mahdollista. Tosin vaikeuksia elokuvalla oli jo synnyinvuonnaan: siitä karsittiin liian ilmeisiä seksuaalisia viittauksia, mitä tuottaja Darryl Zanuckin oli vaikea hyväksyä.

Linkkinä Howard Hawksiin on tietysti Jean Hawlow'n ensimmäinen repliikki: "So gentlemen prefer blondes, do they? Yes, they do..." - Hawkshan ohjasi Anita Loosin romaaniin perustuvan komediansa Herrat pitävät vaaleaveriköistä vuonna 1953. Loosin teos oli tosin filmattu ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, tuoreeltaan Broadway-menestyksen jälkeen. Punatukkaisen Lillin käsikirjoitus on niin ikään Loosin käsialaa, ja hän pääsi siis viittaamaan omaan suosikkiteokseensa. Anita Loos (1888-1981) eli pitkän elämän ja kertoi myöhemmin muistelmissaan lisänneensä alkurepliikin Irving Thalbergin vaatimuksesta muistuttamaan yleisölle, että kyse oli komediasta.