Kaupungin valot (1931)

Kaupungin valot (City Lights, 1931) on Charles Chaplinin uran huipentumia, joka syntyi mykkä- ja äänielokuvan taitekohdassa. Chaplinilla oli vaikeuksia siirtyä äänielokuvaan, mutta on oikeastaan onnekasta, etteivät paineet vielä Kaupungin valoissa ohjaajaa rasittaneet. Itse asiassa elokuvan tekeminen kesti yli kolme vuotta, ja maailma ehti prosessin aikana muuttua ratkaisevasti. Toisaalta Kaupungin valoista tuli äärimmäisen harkittu ja viimeistelty kokonaisuus. Legendaarinen on tarina kulkurin ja sokean tytön (Virginia Cherrill) ensikohtauksesta, jota Chaplin teki sinnikkäästi uudelleen ja uudelleen, ja filmiä paloi runsaan kolmen sadan otoksen verran. On oikeastaan erityisen kiinnostavaa, että äänielokuvan kynnyksellä Kaupungin valot korosti voimakkaasti äänen sijasta katsetta. Kulkuri tutustuu sokeaan kukkaistyttöön, joka puolestaan luulee tätä vauraaksi hyväntekijäksi. Kulkurin avulla sokea saa näkönsä takaisin.

Jos Sofokleen Oidipuksessa päähenkilö näkee vasta tultuaan sokeaksi, Kaupungin valoissa hyvyyden voi nähdä tai aistia, vaikkei näkökykyä olisikaan. Kaupungin valojen loppukohtaus on elokuvahistorian vaikuttavimpia. Kulkuria on syytetty varkaudeta, ja hän palaa vankilasta kurjemman näköisenä kuin koskaan. Yhtäkkiä hän näkee tytön kukkakaupan näyteikkunan takana. Kulkurin surkea olemus ei kätke hänen sisintään, ja lopulta totuus valkenee. Kosketus ja ääni puhuvat rehellisemmin kuin katse.

Sirkus (1928)

Sirkus on ollut lukemattomien näytelmäelokuvien ympäristönä, ja tässä ryhmässä Charles Chaplinin Sirkus (The Circus, 1928) on epäilemättä tunnetuimpia. Elokuva oli aikanaan suurmenestys, mutta se on jäänyt aiemmin valmistuneen Kultakuumeen (Gold Rush, 1925) varjoon. Nyttemmin esitetty versio on Chaplinin itsensä vuonna 1968 tekemä uudelleenjulkaisu, joka alkaa ohjaajan säveltämällä ja tulkitsemalla laululla "Swing High Little Girl". Laulu virittää nostalgisen, kaihoisan tunnelman, jonka aikana nuori tyttö (Merna Kennedy) nähdään istumassa tyhjän sirkusmaneesin yllä, keinussa. Laulu toteaa, ettei auta katsoa maahan, jos mielii kurkottaa kohti sateenkaarta. Aloitus keskittää näkökulmaa julman sirkuksen johtajan (Allan Garcia) tytärpuoleen, joka ei tahdo onnistua yrityksissään. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, oliko tätä aloitusta alkuperäisessä vuoden 1928 Sirkuksessa, vai onko otos lisätty vasta vuonna 1968. Muutoinkin tuntuu, että Chaplinin elokuvat pitäisi asettaa enemmän oman aikansa kontekstiin vaikka toisaalta onkin ymmärrettävää, että niitä esitetään ohjaajan myöhemmin autorisoimina versioina. Nykyisenä bluray-aikakautena ei olisi konstikaan lisätä levyihin myös aiempia versioita. Itse asiassa katsomamme kopio oli yhdistelmäjulkaisu, jossa oli tarjolla sekä dvd että bluray. Parhaalla tahdollaankaan en pystynyt näkemään kovin suurta tasoeroa tallenteiden välillä. Chaplin ansaitsi paremmat teräväpiirtojulkaisut ja kunnolliset lisämateriaalit.

Kaikesta tästä huolimatta Sirkus on hieno elokuva, jossa komediallisuus ja traaginen melankolia ovat sopusoinnussa. Tietämättään kulkuri saa sirkusyhteisön kannalta ratkaisevan roolin. Hän tulee yleisön suureksi vetonaulaksi ja pelastaa koko seurueen taloudelliselta katastrofilta, vaikka kuvittelee itse olevansa töissä vain hanslankarina. Lopulta kulkuri saattaa myös nuoret rakastavaiset yhteen. Ennen pitkää sirkus jatkaa kulkuaan, kun taas kulkuri jää yksikseen istumaan kentälle, johon maneesi on jättänyt syvät uurteet. Hauskana kuriositeettinä elokuvassa on taikurin pöytä, jonka kyljessä komeilee 1800-luvun legendaarisen Bartolomeo Boscon nimi. Bosco oli aikakautensa tunnetuimpia taikureita, joka kävi esiintymässä Helsingissäkin. Mutta vuonna 1928 hän oli ollut haudassa jo 65 vuotta...

Katsoimme Sirkuksen lasten kanssa, sunnuntaimatineana, ja eniten naurua kirposi leijonakohtauksesta. Kulkurin loistava nuorallakävelykohtaus oli selkäpiitä karmiva.

Kultakuume (1925)

YLE Teema esitti komediasarjansa päätöksenä Charles Chaplinin Kultakuumeen (Gold Rush, 1925). Ilmeisesti esitetty kopio oli Chaplinin vuonna 1942 toteuttama äänellinen versio, josta välitekstit poistettiin ja korvattiin kertojaäänellä. Samalla elokuvaan tehtiin musiikkiraita, jossa oli myös efektejä. Nyt esitetty elokuva on siis ehkä pikemminkin vuoden 1942 elokuva kuin vuoden 1925, ainakin siinä mielessä, että mykkäelokuvalle tärkeä välitekstien käyttö on kokonaan poissa. Mielestäni tämä syö elokuvan rytmiä, koska väliteksteillä oli aikanaan tärkeä kerrontaa rytmittävä tehtävä. Samalla Chaplin muokkasi tarinaa, kuten hän teki muidenkin elokuviensa modernisointien kanssa. Kun 1920-luvulla elokuva päättyi kulkurin ja Georgian (Georgia Hale) suudelmaan, nyt pariskunta vain astelee kohtia onneaan. Ilmeisesti myös Georgian ja Jackin (Malcolm Waite) suhteen kuvausta lyhennettiin. Tästä kaikesta huolimatta Kultakuumeen huumori puree vastustamattomasti; varsinkin alkupuoliskon mökkikohtaukset Iso-Jimin (Mack Swain) kanssa ovat hulvattomia. Kruununa on loppu, jossa kulkuri ja Iso-Jim matkustavat pois Alaskasta, miljonääreinä.

Chaplinin poika (1921)

Chaplinin poika (The Kid, 1921) on hiljattain ilmestynyt teräväpiirtona, mutta kovin hyvää kuvaa levy ei anna Chaplinin tuotannon uudelleenjulkaisuprojektista, tai sitten käytettävissä ei vain ole ollut riittävän laadukasta kopiota. Mutta vaikuttavaa katsottavaa elokuva on silti. Lisämateriaalina ovat lisäksi ne otokset, jotka Chaplin poisti elokuvasta vuonna 1971. Vasta nyt oikeastaan jäin miettimään, kuinka paljon Chaplin lopulta vaikutti oman tuotantonsa ilmeeseen myöhemmin, paitsi säveltämällä musiikkia myös hiomalla elokuviaan ohjauksellisessa mielessä. Chaplinin poikaan tehdyt tarkistukset ovat lopputuloksen kannalta olennaisia. Alkuperäisessä 20-luvun kopiossa pojan vanhempien tarina täydentyy siinä mielessä, että äidin (Edna Purviance) rinnalle asettuu vahvemmin myös isä (Carl Miller). Vuoden 1971 kopiossa nähdään kyllä rakastajansa hylkäämä äiti, joka luopuu lapsestaan, mutta 1920-luvun kopiossa isä palaa uudelleen näkyviin elokuvan keskivaiheilla. Kun äiti pääsee elämän syrjään kiinni ja tekee läpimurron oopperalavalla, isästä tulee arvostettu taiteilija. Rakastavaisten tiet yhtyvät, ja he päättävät yhdessä löytää lapsensa. Vuoden 1971 kopiossa katsoja jää siihen uskoon, että äiti jatkaa elämäänsä yksinhuoltajana. Epäilemättä ratkaisu onkin ollut taiteellisessa mielessä oikea: avioliittoinstituution pyhyyttä kuvaava jakso on ehkä ollut välttämätöntä vuonna 1921, jo pelkästään siitä syystä, että Chaplin itse oli samaan aikaan eroamassa, mutta se ei ole itse teeman, kulkurin ja pohjan suhteen, kannalta välttämätöntä.

Kaiken kaikkiaan vuoden 1971 versio on napakampi ja liikuttavampikin kuin vuoden 1921 versio. Mutta se tosiasia tietenkin jää, ettei vuoden 1971 kopio ole identtinen alkuperäisen kanssa, ja tuntuu, että Chaplinin arvioinnissa pitäisi mennä aikalaislähteiden äärelle.

Diktaattori (1940)

Ajauduimme katsomaan Diktaattoria (The Great Dictator, 1940) puolivahingossa. Chaplinin merkittävimpiin kuuluva elokuva oli aikanaan rohkea, ajankohtainen puheenvuoro. Hollywood oli toisen maailmansodan alussa vaitelias, eikä juurikaan kommentoinut Euroopassa käytyä sotaa ennen Pearl Harborin hyökkäystä. Yleisen hiljaisuuden keskellä Diktaattori oli poikkeus. Chaplin itse kommentoi New York Times -lehdelle syyskuussa 1940: ”What is more effective than to laugh at these fellows who are kicking humanity around?” Samassa haastattelussa Chaplin toteaa, että vaikka diktaattorit ovat naurettavia, he eivät ole epäinhimillisiä. Esimerkkinä hän pitää kohtausta, jossa Hynkel tanssi maapallon kanssa. Hynkel on vain pieni ihminen. Kiinnostavaa kohtauksessa on musiikin käyttö. Wagnerin Lohengrinin sävelet soivat, mutta paradoksaalisesti samat sulosoinnut kaikuvat loppukohtauksessa, jossa juutalainen parturi diktaattoriksi pukeutuneena nousee korokkeelle ja pitää vaikuttavan puheensa demokratian puolesta. Samat Lohengrinin sävelet, jotka Hynkelin tanssissa merkitsivät fantastista vallanhimoista unelmaa, nousevat merkitsemään rauhaa ja sopusointua.