Enkelten lahti (1963)

Enkelten lahti (La baie des anges, 1963) oli Jacques Demyn toinen pitkä näytelmäelokuva ja valmistui Lolan (1961) ja Cherbourgin sateenvarjojen (Les Parapluies de Cherbourg, 1964) välissä. Se perustui myös Demyn omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen. Musiikista vastasi Michel Legrand, jonka kanssa Demy teki tiivistä yhteistyötä. Legrandin musiikilla on tärkeä merkitys myös Enkelten lahdessa, jo ensimmäisistä kuvista lähtien. Elokuva alkaa huikealla kamera-ajolla Nizzan kuuluisan lahden rantabulevardilla, ja taustalla soi Legrandin kiihkeä, pianistinen teema, joka palaa myöhemmin merkitsemään rulettipöydän viettelevää kutsua. Uhkapeleista ja pelaamisen himosta on tehty monta hienoa elokuvaa, ja tässä sarjassa Enkelten lahdella on selkeästi oma paikkansa.

Enkelten lahden kehyksenä on Ranskan Riviera, joka merkitsee ylellistä elämää, jonkinlaista utooppista toiseuden maailmaa. Demy kuvasi teoksensa aidoilla paikoilla, Nizzassa, Cannesissa, Monacossa ja Juan-les-Pinsissä. Käytännössä elokuva sijoittuu sekä rantaviivan tuntumaan että Rivieran kasinohallien syövereihin. Päähenkilönä on nuori pankkivirkailija Jean (Claude Mann), joka ystävänsä Caronin (Paul Guers) houkuttelemana tutustuu ruletin pelaamiseen. Uhkapeli on kuin virus, josta Jean saa välittömästi tartunnan. Hän pakkaa tavaransa, onnistuu ensimmäisessä peli-illassaan ja näkee tulevaisuutensa muuttuvan.

Enkelten lahden alku rakentuu Jeanin elämänmuutoksen varaan, mutta mitä pidemmälle elokuva edistyy sitä vahvemmin nousee esiin peliluolissa viihtyvä Jacqueline, jonka roolissa Jeanne Moreau on omimmillaan. Jean toteaa kahteenkin otteeseen, että Jacqueline on kuin romaanin henkilö: hän edustaa unelmien maailmaa. Samaan aikaan Jacqueline elää pelin hurman ja piinaavan kärsimyksen välimaastossa. Jacqueline toteaa itsekin, että uhkapelissä häntä viehättää ylellisyyden ja rutiköyhyyden välinen huikea ristiriita. Tarinan tasolla Enkelten lahdessa ei tapahtu paljoakaan, mutta sen tunnelmat vievät katsojan mukanaan. Erityisen hieno on pelisalien äänimaailman kuvaus. Ruletin pyörimistä kyllä näytetään, mutta sitäkin vaikuttavampaa on ääniraidalla kuultava surina: katsoja aavistaa nopan oikukkaat liikkeet, vaikkei niitä näkisikään.

Cherbourgin sateenvarjot (1964)

Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg) sijoittuu harmaaseen, sateiseen satamakaupunkiin ja niihin vuosiin, jolloin Ranska kävi sotaa Algeriassa. Eikö ole ihmeellistä, että näin kalpeasta ja ahdistavasta aikakaudesta voi tehdä värikkään, keveän elokuvan? Tarina on yksinkertainen: nuori Geneviève (Catherine Deneuve) rakastuu huoltoaseman korjaajaan, Guyhin (Nino Castelnuovo). Genevièven äiti pitää sateenvarjoliikettä, mutta kauppa ei kannata. Yllättäen Guy saa kutsun armeijaan ja on poissa vuosia. Pari erkaantuu, ajautuu tahoilleen ja Geneviève ottaa vastaan jalokivikauppiaan kosinnan. Yksinkertaista, melodramaattista juonta korostaa oopperamainen perusidea, jossa kaikki repliikit lauletaan. Ehkä elokuvan voisi tietoisesta epärealistisuudestaan ja tyylittelystään huolimatta tulkita historialliseksi kommentiksi. Geneviève ja Guy eivät oikeastaan voi palata yhteen. Eikö sateenvarjoliike viittaa sellaiseen idylliseen Ranskaan, jonka mielikuva oli toisen maailmansodan jälkeen väistämättä murentunut? Alusta lähtien Guy edustaa modernia: huoltoasema on tulevaisuuden maailma. Geneviève elää äitinsä kanssa menneessä, mitä korostaa sekin, että jalokivikauppiaan kosinnat ovat kuin 1800-luvun säätyläiskulttuurista. Kun lopussa Geneviève ja Guy kohtaavat, on selvää, etteivät he voi päätyä yhteen. Guy on avannut oman huoltoaseman ja perustanut perheen. Lumisateen peittämällä pihalla kohtalot sivuavat toisiaan, mutta paluuta menneeseen ei ole. Toisaalta: mikä onkaan pakahduttavampaa kuin täyttymätön rakkaus, tietoisuus mahdollisuudesta, joka ei voi koskaan toteutua.