Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946)

Kun Robert Siodmakin jännityselokuva Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) esitettiin Suomessa vuonna 1948, lehti-ilmoituksissa teosta mainostettiin sanoin: ”Mainio ja omaperäinen!” Trillerin lähtökohtana oli Vladimir Poznerin tarina, josta Nunnally Johnson rakensi käsikirjoituksen. Keskiössä olivat identtiset kaksoset, mikä oli lähtökohtana poikkeuksellinen. Kaksoisroolin sai näyttelijä Olivia de Havilland, joka täytti juuri 1. heinäkuuta 103 vuotta. Nyt kun YLE Teema on esittänyt Pimeän peilin, voisi vielä toivoa, että ohjelmistoon tulisi Anatole Litvakin Käärmeenpesä (The Snake Pit, 1948), jossa Olivia de Havilland teki elämänsä roolin. Mielisairauden teemaa käsittelee myös Pimeä peili, mutta lopultakin melko kaavamaisesti Käärmeenpesän realismiin verrattuna.

Dresdeniläissyntyinen Robert Siodmak eli 1940-luvun lopulla uransa huippukautta. Takana olivat film noir -klassikot Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945) ja Tappajat (The Killers, 1946) ja edessä sellaiset elokuvat kuin Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Voin kuvitella, että Siodmakia on Pimeässä peilissä kiehtonut ajatus kaksoisroolin ohjaamisesta, ja taitavasti hän käyttääkin sekä trikkejä että sijaisnäyttelijöitä. Myös peileillä ja heijastumilla on keskeinen rooli kokonaisuudessa. Uskottavasti elokuva rakentaa sisarusten Terryn ja Ruthin persoonat, vaikkakin 40-luvun lopun Hollywoodin rikoselokuvien psykiatrinen näkökulma alkaakin tuntua painostavalta, puhumattakaan elokuvan antamasta kuvasta kaksosten välisestä suhteesta. Monessa 30-luvun komediassa psykiatri oli hykerryttävä hahmo, kuten tohtori Fritz Lehman (Fritz Feld) Hawksin screwball-komediassa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938), mutta 40-luvun lopulla Hollywood-ohjaajat marssittivat estradille vakavia psykiatreja rikoksia selittämään. Viihdyttävää katsottavaa Pimeä peili joka tapauksessa on.

Karmiininpunainen merirosvo (1952)

YLE Teema ilahdutti esittämällä Robert Siodmakin ohjaaman ja Roland Kibbeen käsikirjoittaman Karmiininpunaisen merirosvon (Crimson Pirate, 1952), joka on merirosvoelokuvien aatelia. Elokuvan tähtikaksikko Burt Lancaster ja Nick Cravat oli nähty yhdessä kaksi vuotta aiemmin Jacques Tourneur'n historiallisessa seikkailuelokuvassa Liekki ja nuoli (The Flame and the Arrow, 1950), joka sijoittui 1100-luvun Lombardiaan. Karmiininpunaisessa merirosvossa näyttämönä on 1700-luvun Itä-Intia, jossa kapteeni Vallo (Burt Lancaster) ja hänen uskollinen apulaisensa Ojo (Nick Cravat) tekevät selvää jälkeä. Lancaster ja Cravat tekivät kaikkiaan yhdeksän elokuvaa yhdessä.

Karmiininpunainen merirosvo alkaa katsojien, ”tyttöjen ja poikien”, puhuttelulla, mikä kertoo paitsi oletetusta yleisöstä myös tyylilajista: katsojan puhuttelu kuuluu yleensä komedian keinoihin. Alusta lähtien elokuva on tyylitelty, tietoisen liioiteltu, humoristinen ja akrobaattista energiaa viljelevä toimintaseikkailu, jossa merirosvot sekaantuvat kuvitteellisen San Peron poliittiseen vastakkainasetteluun, kapinallisten taisteluun espanjalaisia vastaan. Burt Lancaster oli nuorena esiintynyt sirkuksessa. Hän tapasikin Nick Cravatin jo 1930-luvulla, ja heidät opittiin tuntemaan Lang & Cravat -duona. Loukkaantuminen keskeytti Lancasterin sirkusuran, ja vaikka Karmiininpunaisessa merirosvossa käytettiin myös stuntteja, Lancaster tekee monia temppuja itse.

Karmiininpunainen merirosvo leikkii seikkailuelokuvan kliseillä ja historiallisen elokuvan aineksilla. Mukana on muun muassa keksijä Prudence, jonka avustuksella kuumailmapallo, kotikutoiset konekiväärit, sukellusvene ja vieläpä nitroglyseriiniräjähteetkin saadaan vapauden sanoman palvelukseen. Elokuvaa kuvattiin sekä studioilla Lontoossa että ulkona Ischian saarella ja sen tuntumassa. Christopher Lee, joka esiintyy paroni Gruden apurina, kertoo kuvauksista muistelmateoksessaan Tall, Dark and Gruesome. Lee muistelee, että alkuperäinen käsikirjoitus oli vakava, mutta Siodmak muokkasi sen kahdessa vuorokaudessa komediaksi. Lancasteristä Lee toteaa, että tämä näytteli rohkeasti kuten entiseltä sirkuslaiselta sopii odottaakin. Samalla Lee kertoo saaneensa Lancasteriltä tärkeitä vinkkejä taistelukohtausten esittämiseen: miten näytellä kaksitaistelua niin ettei se näytä vain huitomiselta, miten liioitella liikkeitä ja miten rytmittää taukoja.

Karmiininpunaisen merirosvon kuvaaja oli muuten prahalaissyntyinen Otto Heller (1896–1970), joka oli aloittanut elokuvaajan työnsä jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvausten aikaan Heller oli 56-vuotias. Christopher Leen muistelmien mukaan Heller sai Karmiininpunaisessa merirosvossa toteuttaa ensimmäisen värielokuvansa. Heller oli aikaisemmin ollut muun muassa Gustav Machatýn Kreutzer-sonaatin (Kreutzerova sonáta, 1927), Max Ophülsin Sarajevon päivien (De Mayerling à Sarajevo, 1940) ja Thorold Dickinsonin Patarouvan (The Queen of Spades, 1949) kuvaaja. Hellerin uran huipennuksia oli Michael Powellin ohjaama Peeping Tom vuonna 1960.

Ihmisiä sunnuntaina (1930)

Criterion on julkaissut saksalaisen elokuvan klassikon Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930) loisteliaana bluray-julkaisuna. Pohjana on Hollannissa säilynyt kopio, jota on täydennetty Italiasta ja Sveitsistä löydetyillä, puuttuvilla osilla. Tuloksena on 73-minuuttinen ehjä kokonaisuus mykkäelokuvasta, joka valmistui aivan talouslaman kynnyksellä ja joka rakentaa ainutlaatuisen kuvan Weimarin ajan Berliinistä. Ihmisiä sunnuntaina on poikkeuksellinen myös siksi, että sen tekijäryhmä nousi myöhemmin maineeseen Hollywoodissa. Ohjauksesta vastasivat Robert Siodmak ja Edgar G. Ulmer, tarinan kehitteli Curt Siodmak, käsikirjoituksen kirjoitti Billie (myöhempi Billy) Wilder ja kuvaajan apulaisena toimi Fred Zinnemann. Kaikki olivat vähän päälle kaksikymppisiä. Kuvallisen osaaminen varmimpana vakuutena oli Eugen Schüfftan, 20-luvun merkittävimpiä saksalaisia visualisteja, ja hänkin jatkoi sittemmin uraansa Yhdysvalloissa.

Ihmisiä sunnuntainta on puolidokumentaarinen: se sisältää paljon kuvia Berliinistä, kaduilta ja toreilta, metroasemilta ja puistoista, takapihoilta ja paraatipaikoilta. Juuri nämä kuvat ovat toinen toistaan vaikuttavampia. Päähenkilöinä on viisi nuorta, jotka esiintyvänä itsenään, taksikuski Erwin Splettstösser, levykaupan myyjä Brigitte Borchert, viinikauppias Wolfgang von Waltershausen, elokuva-avustajana työskennellyt Christl Ehlers, jonka äiti oli tunnettu cembalisti Alice Ehlers, sekä malli Annie Schreyer. Erwin elää yhdessä Annien kanssa. Lauantaina kaverukset Erwin ja Walter päättävät lähteä seuraavana päivänä Wannseelle, mutta Annie nukkuu koko sunnuntain pommiin eikä ehdi mukaan lainkaan. Walter iskee kadulta Christlin kohtauksessa, jonka liikkuva kamera tuo jo mieleen uuden aallon kaupunkikuvat. Lopulta Christl lähtee Wannseelle ja tuo mukanaan ystävättärensä Brigitten, jolla on Electrolan myymälästä lainattu gramofoni mukanaan - ja tietysti ajan hitti iskelmä ”In einer kleinen Konditorei” (Me kahvilassa istuttihin). Rantaelämän huvitukset ja flirttailu ovat pääroolissa, ja tuntuu, että kesällä 1929 kuvatussa elokuvassa kukaan ei tunne huolta huomisesta, ainakaan kuvauksen kohteena olevat nuoret.

Kamera on iholla, lähellä ihmisiä, ja lopputuloksena on hyvin inhimillinen kurkistus yli 80 vuoden takaiseen aikaan. Kesän 1929 Berliini on toisenlainen kuin se, joka on muistissamme toisen maailmansodan ja kylmän sodan ajalta. Berliinin topografia järjestyy odottamattomin tavoin, vaikka tutut monumentit, Brandenburger Tor ja Siegessäule, vilahtavat kuvissa. Elokuva tuntuu vihjaavan siihen, että on myös sellaisia berliiniläisiä, jotka vaalivat historiallisia monumentteja ja istuvat menneisyyden muistoja hautoen, mutta nykyaika elää viikonpäivät työtä paiskovien ja viikonloput rentoutuvien nuorten parissa. Lopputeksteissä annetaan ymmärtää, että kun maanantai koittaa, neljä miljoonaa berliiniläistä odottaa vain seuraavaa viikonloppua, sunnuntaita. Rivien välissä, fiktiivisen tarinan lomassa, Ihmisiä sunnuntaina kirjoittaa kappaleen sunnuntainvieton kulttuurihistoriaa.

Elokuvaa katsoessa ei voi olla miettimättä, mitä päähenkilöille tapahtui vuoden 1930 jälkeen. Blurayn lisämateriaalina on dokumentti, jossa vuonna 2000 haastatellaan levymyyjä Brigitte Borchertia (1910-2011) ja vielä elossa ollutta Curt Siodmakia (1902–2000). Borchertille tarjottiin elokuvarooleja, mutta hän vetäytyi perhe-elämään. Erwin Splettstösser esiintyi vielä kahdessa muussakin elokuvassa, mutta kuoli onnettomuudessa, käsijarrun pettäessä, vuonna 1931. Wolfgang von Waltershausen (1900-1973) esiintyi niin ikään kahdessa muussa elokuvassa, mutta muutti Etelä-Saksaan sukunsa juurille. Annie Schreyer ei tiettävästi palannut kankaalle, eikä hänestä dokumentissa mainita sanakaan. Sen sijaan Borchert muistelee, että juutalaistaustainen Christl Ehlers muutti pian natsien valtaannousun jälkeen Yhdysvaltoihin, kuten teki myös suuri osa Ihmisiä sunnuntaina -elokuvan tekijöistä. Vuonna 1911 syntynyt Ehlers esiintyi pienessä sivuroolissa Meryn LeRoyn elokuvassa Escape (1940) ja kuoli Uudessa Meksikossa 48-vuotiaana vuonna 1960.

Elämän ja kuoleman leikki (1949)

Saksalaissyntyinen Robert Siodmak tuli Hollywoodissa tunnetuksi tiheätunnelmaisista rikoselokuvista, joista parhaimmat on nähty tv:ssäkin: Aavenainen (Phantom Lady, 1944), Kierreportaat (The Spiral Staircase, 1945), Tappajat (The Killers, 1946), Pimeä peili (The Dark Mirror, 1946) ja Tie lakia pakoon (The File on Thelma Jordon, 1950). Siodmakin tavaramerkkejä olivat taitava näyttelijäohjaus ja ekspressiivinen kameran käyttö. Film noir Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, 1949) valmistui Tappajien menestyksen siivittämänä. Pääroolissa oli jälleen Burt Lancaster, tällä kertaa Steve Thompsonina, joka entisen vaimonsa Annan (Yvonne De Carlo) mukana ajautuu Los Angelesin alamaailman puuhiin. Raha-auton kuljettajana työskentelevä Steve päätyy yhteistyöhön Slim Dundeen (Dan Duryea) kanssa, vain voidakseen paeta Annan kanssa. Loppu on niin synkkä kuin mustassa elokuvassa kuuluukin. Vaikka melodramaattinen lopetus tuntuu äkilliseltä ja liioitellulta, moni yksityiskohta jää mieleen: Steven perheen realistinen kuvaus, paikoitellen karkea dialogi ja ennen kaikkea kohtaus, jossa Steve sairaalassa odottaa Slimin lähettämää kostajaa. Paniikinomaisen pelon kuvaajana Siodmak on parhaimmillaan, aivan niin kuin Tappajissa. Elokuvan alkupuolen helmiä on ravintolakohtaus, jossa Anna esitellään katsojalle. Tanssia tahdittaa Esy Moralesin rumbaorkesteri ja Annan partnerina vilahtaa Tony Curtis ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kohtaus löytyy myös YouTubesta:

Tappajat (1964)

Don Siegelin Tappajien piti alunperin olla ensimmäinen TV-elokuva, mutta tuotantoyhtiö piti sitä liian väkivaltaisena. Lee Marvin ja Clu Gulager esittävät tappajia, jotka alkavat kummeksua uhrinsa (John Cassavetes) säyseää alistuvuutta ja ryhtyvät itse etsimään miljoonan dollarin ryöstösaalista. Kovaksikeitetyn jännitysfilmin pohjana oli Ernest Hemingwayn nelisivuinen kertomus, jonka Robert Siodmak oli toteuttanut film noir -hengessä jo vuonna 1946. Tappajien uhrina esiintyi tuolloin Burt Lancaster ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Tarinan mukaan Siegel oli ehdolla jo ensimmäiseen filmatisointiin, mutta ei lopulta saanut kiinnitystä. Kun Hemingwayn kertomus tuli uudelleen kohdalle, Siegel halusi etäännyttää sen mahdollisimman kauas kirjallisesta lähtökohdasta. Nyrkkeilijän hahmo (Lancaster) vaihtui kilpa-autoilijaksi (Cassavetes). Perusrakenne on kuitenkin sikäli sama, että molemmissa Tappajissa tarina kerrotaan takautumina. Siegelin erikoisuus on, että tarina etenee nimenomaan palkkamurhaajien näkökulmasta. Kaksikko on karmeudessaan melkein camp-henkinen ja on epäilemättä tarjonnut kosolti vaikutteita myöhemmille Men in Black -rituaaleille. Arvattaaksi jää, kuinka pitkälti naseva tarina on käsikirjoittaja Gene L. Coonin käsialaa. Coon oli sujuva tv-sarjojen kirjoittaja, jonka kynästä lähti niin Bonanzaa kuin Star Trekiäkin.

Kun Siegelin Tappajia 1980-luvulla näytettiin elokuvateattereissa, väki räjähti nauramaan kohtauksessa, jossa Ronald Reagan ilmaantuu kameran eteen. Tummassa puvussaan hän muistutti erehdyttävästi istuvaa presidenttiä. Gangsteri Jack Browningin rooli oli Reaganin viimeinen esiintyminen valkokankaalla, ja hän oli tiettävästi erittäin huolestunut roistoroolin vaikutuksesta poliittiseen uraansa. Ehkäpä se toi hänen tähtikuvaansa tarvittavaa särmää... Lopulta Reaganin näyttelijäsuoritus jää auttamattomasti Lee Marvinin ja Clu Gulagerin rautaisen parin varjoon.

Tappajien loppukohtaus on legendaarinen. Marvinin kuolonhoipertelut kuvattiin ensimmäiseksi, ja Gulagerin muistikuvan mukaan Marvin oli niin humalassa, ettei olisi pystynyt muuta näyttelemäänkään. Marvinin vaikuttava kompurointi syntyi kyvyttömyydestä pysyä pystyssä, ja kohtaus jouduttiin purkittamaan parikymmentä kertaa.

Kaiken kaikkiaan Tappajat on tiivis kokonaisuus, josta erityisesti ajan teema nousee esiin. "Lady, I haven't got the time", toteaa Marvinin esittämä Charlie Strom jo elokuvan alkuhetkillä, ja lopulta, vääjäämättömästi, aika valuu tiimalasista...

Tappajat (1946)

Ernest Hemingwayn tarinaan pohjautuva film noir -klassikko Tappajat (The Killers, 1946) alkaa jaksolla, joka tempaa vastustamattomasti mukaansa. Alkutekstit nousevat yössä kiitävän auton valokeilaa vasten. Seuraavassa kohtauksessa tappajat saapuvat Brentwoodin pikkukaupunkiin, tunkeutuvat baariin ja tiedustelevat Ruotsalaista. Dialogi on nokkelaa, aggressiivista, kovempaa kuin useimmissa muissa aikakauden rikoselokuvissa. Paljastuu, että kaksikko on etsimässä Pete Lunn -nimistä ruotsalaista, joka työskentelee huoltoasemalla. Hotellihuoneessaan "Swede" (Burt Lancaster) odottaa sängyllä, alistuneena. Huoltoaseman kaveri saapuu varoittamaan, mutta Swede vastaa nöyrästi: pako ei kannata. Tappajat ovat jo ovella, valokiila halkoo pimeyden, ja elokuvan tähti heittää henkensä kymmenen minuutin jälkeen. Aloitus on niin loisteliaasti toteutettu, että oikeastaan muu elokuva kärsii väistämättä. Mikään ei yllä sen rinnalle vaikuttavuudessa. Sitä paitsi alun jälkeen olennainen on jo sanottu: Pete Lunn, jonka oikeaksi nimeksi paljastuu Ole Andersen, on kärsijä, Kristus-hahmo, jolle ei koko draaman aikana valkene, millaisen pelin osana hän joutuu kohtalonsa näyttelemään. Toki Burt Lancaster pääsee esiin vielä kuolemansa jälkeenkin, takautumissa, kun utelias vakuutusetsivä Reardon (Edmond O'Brien) alkaa penkoa omituista vyyhtiä. Pala palalta, haastattelujen ja muistikuvien jälkeen, rakentuu kuva, josta Andersen oli autuaan tietämätön. Lopulta tieto on kuitenkin merkityksetöntä. Rikosvyyhdin selvittyä vakuutusrahat palautuvat, mutta yhtiölle ne ovat jo tarpeettomia: kuluttajat maksavat ennen pitkää "tappiot".

Burt Lancaster on Andersenina yhtä vakuuttava kuin Ava Garner rikollisliigan Kittynä. Andersenin hahmo tuo väistämättä mieleen Stephen Cranen novellin "Sininen hotelli" (julkaistu suomeksi kokoelmassa Morsian saapuu kaupunkiin), jonka pelokas ruotsalainen on lopulta kaikkien narutuksen kohteena. Tappajissa Hemingway osoittaa velkansa Cranen hienoimmalle tarinalle.