Hääkarkuri (1936)

Katsoimme George Stevensin Hääkarkurin (Swing Time, 1936) monessa osassa, joten kovin ehyttä dramaattista kaarta ei mieleen piirtynyt. Parhaimmillaan räiskyvä musiikkikomedia tuntuu olevan alussa, jossa John 'Lucky' Garnett (Fred Astaire) valmistautuu häihin. Myöhemmin Lucky tutustuu Penelope 'Penny' Carroll (Ginger Rogers), jonka kanssa tanssi sujuu kuin siivillä. Ginger Rogers on loistava niin kuin aina: musikaalien lisäksi hän selviytyi hienosti komediennen rooleistaan, mieleen tulee esimerkiksi Garson Kaninin Poikamiesäiti (Bachelor Mother, 1939). Hääkarkurin helmiin kuuluvat Jerome Kernin melodiat, varsinkin ”A Fine Romance”.

Rocco ja hänen veljensä (1960)

Pitkään aikaan en ole nähnyt tätä Viscontin loistavaa elokuvaa, joka on nyt ilmestynyt restauroituna kopiona. Lähes kolmituntisessa melodraamassa Visconti kertoo Etelä-Italiasta Milanoon muuttaneen siirtolaisperheen tarinan. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt Rosaria (Katina Paxinou) ja hänen poikansa Vincenzo (Spiros Focás), Simone (Renato Salvatori), Rocco (Alain Delon), Ciro (Max Cartier) ja Luca (Rocco Vidolazzi). Elokuva on jaettu dramaattisiin jaksoihin, jotka on otsikoitu veljien mukaan, vanhimmasta nuorimpaan. Tarina on ehyt, mutta päähuomio kohdistuu vuorotellen kuhunkin veljeen. Huikeinta on Simonen ja Roccon tarina. Jos elokuva alkaa neorealistissävyisenä siirtolaiskertomuksena, jo tunnin katsomisen jälkeen Visconti antaa melodraamalleen oopperallisia piirteitä. Simone on pakkomielteisesti rakastunut Nadiaan (Annie Girardet), johon myöhemmin myös Rocco rakastuu. Rocco seuraa veljeään nykkeilykehään, ja kolmiodraama huipentuu juuri, kun Rocco on voittamassa tärkeää ottelua. Simone surmaa Nadian Po-joen rannalla. Kohtaus tuo mieleen George Bizet'n Carmenin loppukohtaukseen, jossa lemmentragedian karmivan hetken rikkovat taustalta kantautuvat härkätaisteluareenan huudot. Toreadoria juhlitaan veriteon hetkellä. Rocco ja hänen veljensä saa myyttisiä, raamatullisia piirteitä. Simone on Juudas, perheyhteyden petturi, kun taas Rocco on sijaiskärsijä, joka tekee kaikkensa puhdistaakseen veljensä synneistä. Veljeksistä Vincenzo ja Ciro ovat realisteja, jotka elävät tässä päivässä, normaalia, arkista elämää. Lopussa juuri Ciro ilmiantaa Simonen poliisille. Melodraaman taustalla on varmasti myös yhteiskunnallinen vihje. Veritekojen ja sukuyhteyden maailma on Etelässä, mutta pohjoisen kaupungissa on elettävä kansalaisyhteiskunnan mukaan. Viimeisissä kuvissa Luca, jonka on vaikea ymmärtää Ciron tekoa, kävelee autiolla kadulla. Tehtaan pilli on puhaltanut Alfa Romeon työntekijät liukuhihnan ääreen. Loppukuva on kaunis, niin kuin koko kohtaus Lucan ja
Ciron kesken. Toinen elokuvan helmi on Nadian ja Roccon kohtaus kahvilassa: rakkaus orastaa, ja samalla toivo paremmasta maailmasta, jota ei koskaan tule.

Hyvää yötä, majesteetti (1982)

Olen käyttänyt Ettore Scolan elokuvan Hyvää yötä, majesteetti (La Nuit de Varennes) alkukohtausta luentonäytteenä jo vuosien ajan: Pariisissa, Seinen rannalla, italialainen seurue esittää kurkistuskaapin avulla tarinan Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumista. Scola vihjaa oman elokuvansa olevan vain osa pitkää, audiovisuaalisen tarinankerronnan perinnettä. Mieleen juolahtaa väistämättä Jean Renoir'n Marseljeesin kohtaus, jossa käydään katsomassa varjonäytelmää, hyvin elokuvankaltaisessa esitystilanteessa. Kurkistuskaapilla oli 1700-luvun maailmassa usein italiankielinen nimi, il mondo nuovo: sen tarjoama visuaalinen spektaakkeli oli uusi maailma, toinen maailma. Italiassa Hyvää yötä, majesteetti nähtiinkin juuri nimellä Il mondo nuovo. Myös elokuvan päähenkilöt ovat astumassa uuteen maailmaan, jossa ei enää ole kuninkaita ja jossa uusi yhteiskuntajärjestys on astumassa vanhan tilalle. Catherine Rihoit'n romaaniin perustuva tarina edustaa eräänlaista virtuaalihistoriaa, imaginääristä historiaa: Pariisista lähtevässä vaunussa kohtaa outo yhdistelmä aikalaisia, poliittisista ja pornografisista kirjoistaan tunnettu Restif de la Bretonne (Jean-Louis Barrault), ikääntyvä naistenmies Giacomo Casanova (Marcello Matroianni), yhdysvaltalainen itsenäisyysmies Thomas Payne (Harvey Keitel) ja kreivitär Sophie de la Borde (Hanna Schygulla), joka on salakuljettamassa kuninkaan juhla-asua. Jossakin edellä kiitävää kuningasperheen vaunu, joka lopulta pysäytetään pienessä Varennesin kylässä. Kuningasvallan viimeinen pyristys historian muutosvoimia vastaan epäonnistuu. Yhtä lailla epäonnistuu Casanova, joka elokuvan lopussa joutuu palaamaan velkojansa kreivi Waldstenin luo Böömiin. Restif de la Bretonne ja Thomas Payne edustavat oikeastaan niitä skribenttejä, jotka olivat rakentemassa edellytyksiä poliittiselle muutokselle. Lopussa tunnelma on kuitenkin nostalginen, empivä. Sophie pukee kuninkaan asun nukelle ja kumartuu. Ehkä kuningas ei koskaan ollutkaan lihaa ja verta: hän oli alamaistensa synnyttämä. Kun vanha katoaa, olo on turvaton, kuten Sophie toteaakin. Oli turvallista herätä maailmaan, joka oli paikallaan.

Mies jonka minulle annoit (1954)

George Seatonin melodraama Mies jonka minulle annoit (The Country Girl, 1954) oli minulle entuudestaan tuntematon: se perustuu Clifford Odetsin näytelmään, ja juuri Odetsin dialogi kannattelee elokuvaa hienosti. Keskiössä on kolmiodraama, jonka muodostavat juopahtanut näyttelijä Frank Elgin (Bing Crosby), tämän puoliso Georgie (Grace Kelly) ja ohjaaja Bernie Dodd (William Holden). Crosby tekee elämänsä roolin epävarmana, itselleen valehtelavana ex-tähtenä, jolle pojan kuolema on tekosyy kallistaa pulloa. Dodd pestaa Elginin musiikkinäytelmänsä päätähdeksi ja uskoo dominoivan puolison olevan syy heikkoon itsetuntoon. Draama on uskottava, ja Odets saa yllättävän paljon irti tavanomaisesta asetelmasta. Vain Doddin rakastuminen Georgieen tapahtuu yllättäen, eikä käänne ole edes tarpeen.

Minun on kosto (1945)

Vuonna 1950 sydänkohtaukseen menetynyt John M. Stahl oli Hollywoodin suurimpia melodramaatikkoja ennen Douglas Sirkin aikaa. Stahlia ja Sirkiä yhdistää ainakin se, että molemmat tekivät Magnificent Obsession ja Imitation of Life -elokuvat, Stahl jo 1930-luvulla. Minun on kosto (Leave Her to Heaven, 1945) on Stahlin viimeisiä teoksia: se on hehkuvissa väreissä kuvattu film noir, vaikka teos tapahtuukin enemmän kirkkaassa auringonpaisteessa kuin sateisilla suurkaupungin kaduilla. Gene Tierneyn esittämä Ellen on mielipuolinen rakastaja, joka haluaa omistaa rakkautensa kohteet ja varjella niitä mustasukkaisesti. Ellen antaa miehensä (Cornel Wilde) veljen hukkua, ja lopuksi surmaa itsensä voidakseen vierittää syyn viattoman sisarpuolensa niskoille. Elokuva on omituisen patologinen, oikeastaan kummallinen siinä suhteessa, ettei se tuo paljonkaan ymmärrystä Ellenin maanisuuteen.

Sekamelskahuvila (1948)

Suomalaiset muistavat H. C. Potterin elokuvasta Farmarin tytär (The Farmer's Daughter, 1947), joka perustui Hella Wuolijoen näytelmään. Sekamelskahuvila (Mr. Blandings Builds His Dream House, 1948) valmistui seuraavana vuonna, ja on etäinen muistuma loisteliaimmista Cary Grant -elokuvista. Newyorkilaisen pariskunnan asuntohuoliin keskittyvä komedia saa kuitenkin yllättävän paljon irti aiheesta, joka käsittelee vain ja ainoastaan talon rakentamista (tai oikeastaan talon rakennuttamista). Screwball-henkistä uudelleenavioitumista ei pääse tapahtumaan, kun puolisoiden erimielisyydetkin jäävät melko laimeiksi. Pientä mustasukkaisuutta tietysti Hollywood-kaavan mukaan löytyy, mutta kaikki päättyy nopeasti harmoniaan. Sekamelskahuvila ei taida olla Juoksuhaudantien kaltainen kulttuurinen puheenvuoro...

Jerry Tuhkimona (1963)

Frank Tashlin on ohjannut riemastuttavat Jerry Lewis -elokuvat Vaarattomia vakoilijoita, Huoleton härkätaistelija ja Jerry kipusiskona, mutta Jerry Tukhimona (Cinderfella, 1963) ei kuulu sen paremmin ohjaajansa kuin tähtensäkään parhaimmistoon. Yksi kohtaus on kuitenkin mahtava ja antaa anteeksi hukkaan heitetyn puolitoistatuntisen, kohtaus, jossa Jerry saapuu alas portaita mestaritanssijaksi muutuneena. Tässä on jo Tohtori Jerry ja Mr. Hyde (1963) -elokuvan henkeä, mutta tietysti eri mielessä, ja Jerry Lewisin akrobatia pääsee oikeuksiinsa!