Le Chien mélomane (1973)

Paul Grimault’n tuotannosta olen viimeksi blogannut piirroselokuvasta Kuningas ja satakieli (Le Roi et l’oiseau, 1980), joka on vaikuttanut Hayao Miyazakiin ja moniin muihin myöhempiin animaation tekijöihin. Le Chien mélomane (1973) on tyylillisesti hyvin erilainen: se on vertauskuvallinen lyhytelokuva, kun taas Kuningas ja satakieli oli satu, jonka juuret olivat jo 1940-luvun lopulla. Yhteistä elokuvien välillä on myös Grimault’n yhteistyö käsikirjoittaja Jacques Prévertin kanssa.

11-minuuttinen Le Chien mélomane esittää omalaatuisen tarinan koirasta, jonka isäntä, professori Savantas, kehittää uudenlaisen viulun. Tämä soitin on kuitenkin tuhoa tuottava teknologinen laite: taiteen välineestä tulee ase. Lyhyessä satiirissa kuvataan poliittisesti jakaantunut maailma, ja ennen pitkää professorin luomaa helvetinkonetta myydään sodan molemmille osapuolille, onnettomin seurauksin. Grimault ja Prévert ovat elokuvallaan kuvanneet sitä jakaantunutta maailmaa, jossa 1970-luvun alussa elettiin, ja myös kilpavarustelua, joka saa absurdit mittasuhteet.

Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952)

Lehdistön maailmaan sijoittuva film noir Viimeinen uhkaus (Deadline U.S.A., 1952) on Richard Brooksin käsikirjoitus ja ohjaus. Brooks oli oikealta nimeltään Reuben Sax, jonka vanhemmat olivat emigroituneet Venäjältä vuonna 1908. Reuben syntyi vuonna 1912 ja opiskeli aikanaan journalismia Temple Universityssä, vaikka opinnot keskeytyivät, kun vanhemmilla ei ollut varmaa kalliisiin lukukausimaksuihin. Talouslaman vuosien jälkeen Sax muutti nimensä Richard Brooksiksi, aluksi ammatillisissa yhteyksissä ja sodan aikana myös virallisesti. Journalismi ja kirjoittaminen johdattivat hänet elokuvamaailmaan ja lopulta käsikirjoittajaksi. Vaikka Brooks tuli myöhemmin tunnetuksi sellaisista filmatisoinneista kuin Kissa kuumalla katolla (Cat on a Hot Tin Roof, 1958), Viimeinen uhkaus oli alkuperäiskäsikirjoitus, jossa Brooks oli jo aihepiirin suhteen omimmillaan.

Viimeisen uhkauksen pääroolissa nähdään Humphrey Bogart, jonka kanssa Brooks oli ystävystynyt jo 1940-luvulla. Tällä kertaa Bogart näyttelee The Day -nimisen sanomalehden päätoimittajaa Ed Hutchesonia, jolla on ylevät periaatteet, kuten aikanaan lehden perustajalla Garrisonilla. Lehdistö näyttäytyy demokratian puolustajana, joka lahjomattomasti taistelee vääryyksiä vastaan. Lahjontavihjauksilla elokuva alkaakin, sillä kovanaamaksi osoittautuva Tomas Rienzi (Martin Gabel) on kuultavana ja kieltää pyrkimyksensä vaikuttaa politiikkaan. Seuraavassa kohtauksessa kriittinen sanomalehti onkin jo vaakalaudalla, kun sitä ollaan myymässä ja lakkauttamassa.

Päätoimittaja Hutchesonin rinnalla toinen voimahahmo on Garrisonin leski Margaret (legendaarinen Ethel Barrymore), joka on tyttäriensä painostuksesta myymässä lehden mutta nyt yrittää peruuttaa päätöksensä. Samaan aikaan Hutcheson ryhtyy taistelemaan Rienziä vastaan, sanan avulla, niillä keinoilla, joita lehdistöllä on. Richard Brooksin Viimeinen uhkaus jatkaa kiinnostavasti lehdistöelokuvien perinnettä. Se on alkuosaltaan uskomattoman puhelias, ja dialogi etenee hengästyttävää tahtia. Vauhti tasaantuu vähitellen, mikä on varmaankin ollut Brooksin ajatus. Alun tehtävä on tempaista katsoja mukaansa. Ja onnistuuhan se!

Auringonkultaa (Nel sole, 1967)

Netflixiin on ilmestynyt joukko Al Banon ja Romina Powerin yhteisiä elokuvia. Näistä vanhin on Auringonkultaa (Nel sole, 1967), jonka valmistumisen aikaan myöhemmin mainetta niittänyt duo ei vielä ollut yhdessä. Auringonkultaa on rakennettu Al Banon soolotähteyden varaan, ja elokuvan nimikin viittaa hänen suosikkikappaleeseensa. Musiikillisuus käy ilmi jo alkutekstien aikana, kun joukko nuoria pyöräilee ympäri Roomaa – tietysti Al Banon laulun tahdittamana. Ensimmäinen kohtaus alkaa kiinnostavan korkeakulttuurisesti, sillä lukion oppitunnilla aiheena ovat Antonio Canovan veistokset! Samalla aloituskohtaus esittelee elokuvan päähenkilöt, Carlo Carreran (Al Bano) ja Lorena Vivaldin (Romina Power), jotka ovat samalla luokalla. Carlo osoittautuu luokan priimukseksi, joka hallitsee Canovan tuotannon mennen tullen.

Elokuvan kantava voima on yhteiskuntaluokkien välinen ero tai jännite, kuten nähdäkseni myös myöhemmissä Al Bano -elokuvissa, vaikkakin tätä jännitettä käsitellään sadunomaisesti, silkkihansikkain. Carlo näyttäytyy yläluokkaisena, mutta kaikki on vain hämäystä. Elokuvassa on koominen parivaljakko (Franco Franchi, Ciccio Ingrassia), joka avustaa Carloa ja toilailee pitkähköissä slapstick-jaksoissa. Kokonaisuutena Auringonkultaa on genrehybridi, jossa on monenlaisia aineksia, ja Al Banon musiikkiakin on saatu mahtumaan melkein LP-levyllinen. Toisaalta, elokuvaa oli kiinnostavaa katsoa sekä italialaisen popmusiikin että Rooman kaupungin kannalta.

Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011)

Olemme katsoneet Netflixistä tv-sarjaa The Lincoln Lawyer, joka on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen. Sarja perustuu Michael Connellyn rikosromaanien sarjaan, jossa päähenkilönä on losangelesilainen puolustusasianajaja Mickey Haller. Sarjan innoittamana katsoimme aiheesta tehdyn aiemman elokuvatulkinnan, Brad Furmanin ohjaaman elokuvan Oikeuden palvelija (The Lincoln Lawyer, 2011), jossa nimiroolia esittää Matthew McConaughey. Tv-sarjassahan samassa roolissa nähdään Manuel Garcia-Rulfo. Jo päähenkilön karakterisoinnissa on mielenkiintoisia eroja. McConaugheyn tulkitsema Haller on tuskaisempi ja affektiivisempi, ehkä väkivaltaisempikin. Garcia-Rulfon roolisuorituksessa on veijarimaisuutta, joka on korostunut varsinkin kolmannella tuotantokaudella.

Oikeuden palvelija alkaa vakuuttavalla tunnusmusiikilla: alkutekstien aikana kuullaan Bobby Blandin klassikko ”Ain’t No Love In The Heart Of The City”. Katsojalle esitellään päähenkilö ja hänen autonsa, joka on myös teoksen nimessä, vaikkakaan ”Lincoln” ei kovin suureen rooliin elokuvassa nouse. Ohjaaja Brad Furman tuntuu alusta lähtien olevan lähellä henkilöitään, ja tuntuu että kuvatila on film noir -elokuvien hengen mukaisesti ahdas, eikä anna katsojalle juurikaan tilaa nähdä rajauksen ulkopuolelle. Oikeuden palvelijan tarina on sama kuin tv-sarjan aloituksessa: Haller joutuu puolustamaan syytettyä, jonka hän ymmärtää murhaajaksi mutta ei asianajajana voi toimia päämiestään vastaan. Oikeuden palvelija toimii lopulta jännärinä kohtuullisen hyvin, vaikkakin kahteen tuntiin tiivistettynä muutamat käänteet tuntuvat hätäisiltä. Oikeussalidraamaa olisi voinut olla enemmänkin – mutta sitä toisaalta saa yltäkyllin tv-sarjaversiossa.

Luottomies-elokuva: All In (2024)

Kari Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomies-elokuva: All In (2024) jatkaa televisiossa tutuksi tulleen Luottomies-sarjan jäljillä. Vaikka sarjan ”luottomies” on naapurissa asuva Juhis (Kari Ketonen), päähenkilö on kuitenkin luottomiehen apuja jaksosta toiseen hyödyntävä Tommi Mäkinen-Renvall (Antti Luusuaniemi). Episodit rakentuvat Tommin, tai molempien kaverusten, eskaloituviin vaikeuksiin. Tommi on kuin Aku Ankka, hyväntahtoinen mutta aina epäonnistuva.

Luottomies-elokuvan käsikirjoituksellinen ja ohjauksellinen haaste on varmaankin ollut rytmitys. Televisiosarjan hauskuus perustuu pitkälti tarinankerronnan niukkuuteen ja elliptisyyteen. Pitkässä elokuvassa komediallisuus rakentuu toisin. Luottomies-elokuva alkaa Tommin ja Harrietin (Maria Ylipää) asuntohaaveista, mutta unelmatalon hinta on liian korkea. Tommin epäonninen kierre alkaa, kun hän ryhtyy sijoittamaan vanhasta asunnosta saatuja rahoja kryptovaluuttaan. Piirit ovat pienet, sillä huijaukseksi osoittautuvan yrityksen taustalla on Tommin appiukon Johanin (Taneli Mäkelä) veli Göran (Lasse Karkjärvi). Tarina on viihdyttävä, mutta päällimmäisenä tunteena on, että komediallisia tihentymiä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan pidin paljon siitä, että onneton Tommi lopulta palaa jaloilleen ja elokuva päättyy tasapainoon.

Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954)

Alexander Mackendrickin ohjaama ja William Rosen käsikirjoittama Merikarhut valloillaan (The Maggie, 1954) on maineikkaan Ealing-studion tuotantoa, vaikka se ei kuulukaan yhtiön komediatuotannon tunnetuimpiin teoksiin. Tarina on saanut innoitusta skottilaisen kirjailijan ja journalistin Neil Munron kertomuksista. Alkuun elokuva ei tunnu järin kiinnostavalta: se tuntuu tarjoavan Skotlantiin liittyviä stereotypioita ja yleistyksiä, kuten The Maggie -höyrylaivan omalaatuisen miehistön, joka elokuvan alussa rantautuu Glasgow'n satamaan. Laivaa luotsaa kapteeni MacTaggart (Alex Mackenzie), joka muistuttaa monia aiempia vanhan maailman kippareita. Jo heti alkuun jäin pohdiskelemaan elokuvan Skotlanti-kuvaa. Ehkä sitä osittain selittää Alexander Mackendrickin oma suhde. Hänhän oli syntynyt Bostonissa Yhdysvalloissa siirtolaisperheeseen ja muutti vasta 1930-luvulla Britanniaan. Ehkä tämä tausta on osaltaan vaikuttanut siihen tapaan, jolla hän kuvasi kulttuurisia lähtökohtiaan.

Merikarhut valloillaan onkin kulttuurien välistä jännitettä kuvaava elokuva, ja ehkä juuri tämä asetelma on Mackendrickiä kiehtonut. Elokuva asettaa vastakkain skotlantilaisen merikarhun ja yhdysvaltalaisen liikemiehen Calvin B. Marshallin (Paul Douglas), joka haluaa lähettää lastin tavaraa meriteitse, kunnes ymmärtää, millaisen onnettoman aluksen kyytiin arvokas lasti on annettu. Koko elokuvan ajan Marshall yrittää saada lastinsa vaihdettua toiseen kuljetukseen, mutta epäonnistuu. Kuten jo tästä juonikuvauksesta ilmenee, tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen ja monipolvinen, mutta taitavasti Mackendrick saa katsojan kiinnostumaan asetelmasta. Lopulta maailmojen välille syntyy sovinto, aivan kuin elokuva symbolisesti käsittelisi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Lopussa MacTaggartin alus jää kyntämään Skotlannin rannikkovesiä, entiseen tapaan, mutta aluksen nimi on vaihtunut Calvin B. Marshalliksi.

Lapua 1976 (2023)

Olin 15-vuotias, kun Lapuan patruunatehtaan räjähdys tapahtui. Katastrofi on jäänyt mieleen, sillä se oli ennennäkemätön ja -kokematon järkytys, joka jäi askarruttamaan mieltä. Voin vain kuvitella, miten voimakkaasti onnettomuuden muisto on elänyt Lapualla. Siellä se kosketti kaikkia. Ohjaaja Toni Kurkimäki on itse lapualainen ja syntynyt kaksi vuotta räjähdyksen jälkeen. Tapahtumalla on ollut hänelle epäilemättä erityistä merkitystä, sillä hän ohjasi patruunatehtaan räjähdykseen liittyvän lyhytelokuvan Huhtikuu kymmenen vuotta sitten. Lapua 1976 on hänen ensimmäinen pitkä näytelmäelokuvansa –  ja sellaisena vahva työnäyte. Toivottavasti uralle tulee jatkoa.

Lapua 1976 on harvoja suomalaisia katastrofielokuvia. Tämä on jo lähtökohtaisesti rohkea teko, varsinkin kun katsojat ovat tottuneet ison budjetin näyttäviin spektaakkeleihin. On selvää, että budjetin rajat tulevat vastaan paitsi katastrofin jälkeisen kaaoksen myös laajojen tilojen, kuten tehdashallin, kuvauksessa. Tätä kompensoi kuitenkin taitava ajankuva sekä itse draama, kuvitteellinen rakkaustarina Mattin Holman (Konsta Laakso) ja Kaisa Mäkelän (Linnea Leino) välillä. Kaisa on dominoivan tehtaanjohtajan Aarne Mäkelän (Hannu-Pekka Björkman) tytär. Spektaakkelimaisuutta tuo Lapuan kirkon edustalle sijoittuva loppukohtaus, johon osallistui liki 600 vapaaehtoista. Elokuvasta huokuu yhteisöllinen tahto kertoa katsojille juuri tämä tarina.