Jumalten tuho Kansallisoopperassa

Odotus on päättynyt. Kansallisoopperan uusi Nibelungin sormuksen tulkinta täydentyi nyt toukokuussa 2024 sarjan viimeisellä osalla Jumalten tuho. Tapaus on tärkeä, sillä tämä on vasta kolmas suomalainen Jumalten tuho, ensimmäinen sai ensi-iltansa vuonna 1935 ja toinen vuonna 1999. Anna Kelon ohjaama ja Mikki Kuntun visualisoima Sormus on ollut pitkä projekti, joka alkoi Reininkullalla vuonna 2019 ja keskeytyi koronapandemian vuoksi pitkäksi aikaa. Samalla taiteilijoiden aikataulut menivät uusiksi. Jumalten tuhon johti Hannu Lintu, joka teki musiikista nautinnollista kuultavaa viimeisiin riipaiseviin säveliin asti. Kovaa tasoa olivat myös laulajat, jotka kaikki voisi tässä mainita. Minulle mieleen jäivät erityisesti Johanna Rusasen voimakas Brünnhilde, Daniel Brennan lapsenmielinen Siegfried, Tuomas Pursion ristiriidoissa kamppaileva Gunther, Reetta Haaviston traaginen Gutrune ja Rúni Brattabergin vangitseva manipulaattori Hagen.

Nibelungin sormuksen lähtökohdat ovat 1840-luvun lopulla, tilanteessa, jossa Wagner asui Dresdenissä, Saksin hovin kapellimestarina, ja ajautui mukaan Euroopan hullun vuoden radikalismiin. Wagner halusi uudistaa paitsi oopperaa myös sen esityskäytäntöjä. Muistelmissaan hän totesi: ”Oli aika aloittaa pitkään harkittu Siegfriedin kuolema [Jumalten tuhon alkuperäinen nimi], johon olin pelännyt tarttua. En tosin enää ajatellut Dresdenin hoviteatteria, enkä mitään muutakaan hoviteatteria maailmassa, vaan halusin tehdä jotakin, jonka avulla pääsisin lopullisesti eroon näistä järjettömistä laitoksista.” (suom. Saila Luoma) Wagner sävelsi siis teoksensa sellaiselle esityskoneistolle, jota ei 1800-luvun puolivälissä ollut vielä olemassa. Teos oli tulevaisuutta varten. Koko Sormus sai ensi-iltansa vasta Bayreuthissa vuonna 1876. Erikoislaatuista on myös se tapa, jolla alun perin Siegfriedin kuolemaa käsittelevästä aihiosta kasvoi neljän draaman sarja, kreikkalaisen tragedian ja Aiskhyloksen Oresteian hengessä.

Jumalten tuhon alussa nornat kehräävät kohtalonlankaa. He näkevät menneen ja tulevan, mutta tällä kertaa lanka sotkeutuu ja katkeaa. Menneisyyden perusteella ei voikaan ennustaa tulevaisuutta – paitsi tietysti draaman sisällä, jossa katsoja aavistaa kaiken päättyvän vääjäämättömään katastrofiin. Jumalten tuho näyttää petoksen maailman, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Vallan himo sokaisee, ja kavalat juonet punovat pauloihinsa myös Siegfriedin ja Brünnhilden, jotka Anna Kelon tulkinnan alussa viljelevät kaikessa rauhassa kotipuutarhaansa. Ajankohtaisuutta tulkinnalle tuovat maskit, joiden taakse Gibichungien joukot kätkeytyvät, ja Hagenin järisyttävä sotahuuto, jonka tehtävä on tartuttaa vihaa. Jo alkuperäisessä libretossa Wagner käsittelee paljon tunteita, paitsi rakkautta myös väkivaltaa ja häpeää. Jokainen pettää ja on petetty. Gunther laulaakin olevansa samaan aikaan sekä kavaltaja että kavallettu. Brünnhilden ansiosta kirous kuitenkin päättyy ja sormus päätyy takaisin luontoon, Reinvirtaan, jonne se kuuluukin. Näyttämöllä jo aiemmissa oopperoissa nähty tulikehä hajoaa palasiksi, kun sormuksen valta raukeaa. Anna Kelo on rakentanut esityksen loppuun liitoksen syklin lähtökohtaan, Reininkultaan. Nyt myyttiset jumalat nähdään etäältä, jumalten hämärässä, katoamassa pois maailmasta. Jumalten tuhon vaikuttavimpia hetkiä ovat viimeiset minuutit. Viiden ja puolen tunnin julmuus on päättymässä, ja korvia hivelevän kauniit sävelet antavat toivoa siitä, että tuhon jälkeen syntyy parempi maailma.

Putkinotko (1954)

Katsoin pitkästä aikaa Roland af Hällströmin elokuvan Putkinotko (1954), joka perustuu Joel Lehtosen klassiseen romaaniin. Kun olin sairaslomalla verkkokalvon irtoamisen vuoksi, kuuntelin äänikirjoja päivittäin, ja samalla tulin tarttuneeksi Lehtosen romaanin. Sehän on aivan mahtava teos, joka kuvaa yhden päivän tapahtumia järvi-Suomen ytimessä, Juutas Käkriäisen monilapsisessa perheessä. Lehtosen kieli on uskomattoman runsasta, dialogia on vähän, mutta sitäkin enemmän Lehtonen kuvaa mielenliikkeitä. Romaania kuullessani mietinkin, miten vaikeaa sitä on sovittaa elokuvaksi. Tai ainakin romaani antaisi mahdollisuuden hyvin erilaisiin tulkintoihin. Olennaista Hällströmin tulkinnalle oli, että se perustui Urpo Laurin edellisenä vuonna tekemään kesäteatterisovitukseen. 

Kiinnostavuutta Hällströmin Putkinotkoon tuovat miljööt. Elokuvaa kuvattiin Säämingissä ja Savonlinnassa, eli juuri niissä paikoissa, jonne myös romaani sijoittuu. Luonto on elokuvassa melkein päähenkilö: se on kehys, johon kaikki tapahtumat ja henkilöt uppoavat. Olennaista on myös se tapa, jolla yhteiskunnalliset jännitteet vähitellen paljastuvat. Lehtonenhan sivusi muissa teoksissaan Putkinotkon henkilöiden myöhempiä kohtaloita, mutta elokuvan katsojalle tämä jää hämärän peittoon. Vahvan näyttelijäsuorituksen tekee Elvi Saarnio Juutaksen topakkana puolisona Rosinana. Saarnio oli elokuvan valmistumisen aikaan ohjaaja Hällströmin puoliso, ja selvästi heidän kemiansa on toiminut hyvin. Aivan yhtä vakuuttunut en ole Matti Lehtelän barokkisesta suorituksesta Juutas Käkriäisenä.