Samurai Rauni Reposaarelainen (2016)

Samurai Rauni Reposaarelainen (2016) edustaa tuoretta suomalaista, vai pitäisikö sanoa porilaista, independent-tuotantoa. Onneksi se nähtiin televisiossa, sillä elokuvateatterikierros meni nopeasti ohi. Mika Rätön ohjaama ja Sami Sänpäkkilän kuvaama ja leikkama elokuva on monella tapaa hämmästyttävä teos: jo pelkästään ajatus yhdistää Meri-Porin kuvaukseen japanilaisen elokuvan elementtejä on pähkähullu – ja juuri siksi kiinnostava. Onko Reposaari siis yhtä eristynyt maailma kuin yksinäinen saari Kaneto Shindōn klassikossa Alaston saari (Hadaka no shima, 1961)? Toisaalta elokuva tuntuu vihjaavan, että nimenomaan näin on. Mutta toisaalta Reposaari näyttäytyy monenlaisten kansainvälisten vaikutteiden risteysasemana, ja sitähän se on ollutkin niin kuin niin monet merelliset paikkakunnat. Elokuvassa on kirjava kavalkadi ihmeellisyyksiä: tarinaa puhkovat kuvitteellisen japanilaisen kirjailijan Kito Kokorun lauseet, jotka ovat peräisin tämän (oletetusta) teoksesta Totuus. Tätä kommentidaan elokuvan loppupuolella, kun muuan henkilöhahmoista pitää hyppysissään Tuure Vierroksen kirjaa Valhetta kaikki totuus...

Päähenkilö Rauni Reposaarelainen (Mika Rättö) tuntuu terrorisoivan yhteisöään, samastuu samuraiden maailmaan ja tekee askeettisia harjoituksia kelluvalla jäälautalla. Murhayrityksen jälkeen hän lähtee metsästämään syyllistä, tuhoisin seurauksin. Elokuvassa trash-kulttuuri yhtyy art house -elokuvan vaikutteisiin. Tarinan seuraaminen voisi olla raskasta, mutta napakka leikkaus ja tarinan elliptisyys pitävät katsojan mielenkiinnon vireillä, vaikkakaan en ole varma katsonko elokuvaa kovin pian uudelleen. Elokuva päättyy camp-henkiseen kuolemankävelyyn Reposaaren halki morriconemaisen musiikin säestyksellä. Samurai Rauni Reposaarelainen näyttää saaneen kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta on selvää, että innostus elokuvantekemiseen siitä välittyy. Tuntuu, että Reposaarelainen on ollut tekijöilleen vuosien mittainen oppimisprosessi. Toivottavasti se saa jatkoa.

Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa

Kävimme katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Seitsemän veljestä jo 15. marraskuuta, mutta bloggaaminen on jäänyt. Nyt muistikuvat ovat jo vähän ehtineet hiipua, mutta esitys oli vahva ja ajatuksia herättävä. Paljon on puhuttu 1970-luvun Veljeksistä, ja se on ymmärrettävää siinäkin mielessä, että Maijalan tulkinta alkaa viittauksella historiaan. Kun esirippu nousee, ensimmäinen näkymä on viittaus Kaj Puumalaisen 70-luvun lavastukseen, samoin menneeseen viittaavat keppejään paukuttavat veljekset. Sitä ennen on näyttämöllä ehtinyt vilahtaa myös silmälasipäinen, Kalle Holmbergin oloinen isähahmo, siivet selässä. Myöhemmin selviää, että veljesten lisäksi nähdään vain kaksi muuta näyttelijää: Petri Rajala esittää muut miesroolit ja Ulla Koivuranta naisroolit. Jos isä ja äiti tulevat vastaan kaikissa hahmoissa, tavallaan Lauri Maijala on itse kahdeksas veljes ja Holmberg hänen symbolinen isänsä. Mutta alun jälkeen Maijalan tulkinta pyyhkäisee omille teilleen, ja yhteistä vanhaan on vain veljestä loputon energisyys: Juhani (Joonas Saartamo), Aapo (Olli Rahkonen), Tuomas (Pyry Äikää), Simeoni (Markus Järvenpää), Timo (Joel Mäkinen), Lauri (Jonas Saari) ja Eero (Paavo Kinnunen) täyttävät näyttämön väkivaltaisella voimalla.

Aleksis Kiven kieli on alusta lähtien vahvasti esillä, vaikka uusi Seitsemän veljestä on samalla hyvin fyysinen. Henki ja ruumis ovat erottamattomia. Kun aapista paukutetaan päähän, sitä konkreettisesti paukutetaan, ja tässä törmäilyssä veljekset paiskautuvat päin oppimattomuuden muuria sellaisella voimalla, että se todella tuntui katsomon ensimmäiselle riville. Erityisen vaikuttavia ovat Laurin ja Simeonin monologit, joissa Kiven sanonta pääsee valloilleen, mutta samalla veljesten visiot kuvaavat sitä epätoivoa, jonka vallassa he elävät. He tuntuvat rimpuilevan umpikujassa, josta ei löydy tietä ulos. Maijalan tulkinnassa kauimmas yhteiskunnasta päätyy Juhani, joka ei pysty pidättelemään väkivaltansa. Paljon mietin kohtausta, jossa Juhanin päässä napsahtaa. Haluaako Maijala sanoa, että väkivaltakin on vain käytäntö, tapa reagoida siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat? Mieleen tulee Heikki Ylikankaan ajatus puukkojunkkariudesta: kun syrjäkyliltä tultiin keskuksiin, nuorukaiset eivät pystyneet vastaamaan huulenheittoon ja sanaleikkeihin. Puukkoon tarttuminen oli kielen korvike. Turun kaupunginteatterin uudessa tulkinnassa Kiven romaanista on karsittu paljon, mutta tuntuu, että siinä on tulkinnan kannalta kaikki olennainen. Veljesten ei tarvitse näytelmän lopussa purjehtia avioliiton satamaan. Tämä ei ole kansakunnan rakennustarina (Impivaara-kohtauskin on ironinen heitto hermeettisen Suomi-kuvan suuntaan), vaan kertomus vapautumisesta kielen kautta. Kun Juhani tarttuu aapiseen, draama on tullut päätepisteeseensä.

Pikku naisia (Little Women, 1949)

Louisa May Alcott (1832–1888) on jäänyt kirjallisuushistoriaan kaksiosaisella romaanillaan Pikku naisia (Little Women), joka ilmestyi vuosina 1868 ja 1869. Sittemmin romaanista on tehty teatterisovituksia, kuunnelmia, elokuvia ja myös ooppera ja musikaali. Valkokankaille aihe pääsi jo mykkäelokuvakaudella Alexander Butlerin (1917) ja Harley Knolesin (1918) ohjaamana. Tunnetuin elokuvaversio on George Cukorin tulkinta vuodelta 1933, pääroolissa Katherine Hepburn. Vasta nyt sain mahdollisuuden katsoa Mervyn LeRoyn näkemyksen, joka valmistui toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949. Metro-Goldwyn-Mayerin tuottamassa draamassa huomio kiinnittyy ensimmäisenä Robert H. Planckin ja Charles Edgar Schoenbaumin värikuvaukseen, joka ei ole ollenkaan niin räikeä kuin monissa muissa aikakauden värielokuvissa: ensimmäisistä kuvista lähtien visuaalisuus vie mukanaan. Elokuva sai aikanaan myös Oscarin parhaasta lavastuksesta, ja vaikuttavia näkymät ovatkin: suurin osa ulkokohtauksista on toteutettu studiossa, minkä vuoksi 1860-luvun maailma saa erityisen sadunomaisen tunnelman.

Pikku naisia alkaa romaanin mukaisesti, jouluna. Perheen isä on Yhdysvaltain sisällissodassa, ja äiti (Mary Astor) ja neljä tytärtä  Meg (Janet Leigh), Jo (June Allyson), Amy (Elizabeth Taylor) ja Beth (Margaret O'Brien) viettävät yhteistä juhlaa tavalla, jossa riemu ja melankolia yhtyvät. Kun ajatellaan, että LeRoyn tulkinta valmistui vain neljä vuotta toisen maailmansodan jälkeen, yleisön mielikuvissa isän poissaolo on varmaankin linkittänyt sisällissodan muiston ajankohtaiseen sotakokemukseen ja siihen, millaisia vaikeuksia perheet joutuivat kohtamaan. Jon roolissa June Allyson on energinen alusta loppuun, ja hänen halunsa kirjoittajaksi vahvistuu, mitä pidemmälle tarina kulkee. Näyttelijäsuorituksista jää mieleen erityisesti naapurin vanha herra James Laurence, jota tulkitsee C. Aubrey Smith, lukemattomien sivuosien esittäjä 1930- ja 1940-luvun Hollywoodissa. Smith oli kuvausten aikaan vuonna 1948 jo 85-vuotias. Hän menehtyi saman vuoden joulukuussa eikä koskaan nähnyt viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa.

Tuntematon sotilas (2017)

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) keräsi ensi-iltaviikonloppunaan poikkeuksellisen katsojamäärän. Digitaalisten kopioiden aikana on mahdollista tarjota elokuvaa laajalla rintamalla, ja selvästi uusi tulkinta Väinö Linnan romaanista on herättänyt yleisön kiinnostuksen. Aikaisemmat Tuntemattomat saivat ensi-iltansa varsin myöhään (jos ajatellaan kalenterivuoden näkökulmasta), Laineen elokuva lähellä joulua 23.12.1955, Mollbergin tulkinta itsenäisyyspäivänä 6.12.1985. Nyt Louhimiehen Tuntematon ehtii tehdä ennätyksiä jo paljon ennen Suomi100-juhlia. Minulle uuteen Tuntemattomaan valmistautuminen on merkinnyt myös paluuta aikaisempiin tulkintoihin. Mieleeni on tullut Mollbergin elokuvan Turun ensi-ilta, joka oli elokuvateatteri Kinolassa. Sattumalta Turussa oli silloin puolustusvoimien paraati, ja muistan puikkelehtineeni sotilasajoneuvojen välistä elokuvateatteriin. Glasnostin käsite oli samana vuonna tullut julkisuuteen, ja Neuvostoliitto oli muutoksessa, mutta silloisessa poliittisessa tilanteessa Mollbergin rauhanviesti teki vaikutuksen. Julkisuudessa esitettiin silloinkin epäilyksiä siitä, kannattaako Linnan romaania enää filmata. Mollbergin elokuvan kohdalla keskusteluun vaikutti myös etukäteistieto siitä, kuinka paljon ohjaaja oli hyödyntänyt käsivaralta kuvaamista. Kaiken tämän valossa on vaikea suhtautua puheenvuoroihin, joissa on epäilty uuden tulkinnan tarpeellisuutta. Klassikoita kuuluukin tulkita uudelleen. Ehkä tämän takia minusta on ollut vaikea myöskään katsoa elokuvaa arvostelevasti ja pohtia, onko se hyvä vai huono: pikemminkin olen utelias miettimään, mitä uutta Louhimiehen Tuntematon tarjoaa ja mitä se voisi antaa.

Uusi Tuntematon alkaa ja päättyy veteen: veden pinta on raja toden ja epätoden, rauhan ja sodan välillä. Sota tempaisee pinnan alle, ja hetkessä kaikki näyttäytyy toisessa valossa. Lopussa, perääntymisvaiheen aikana Rokka (Eero Aho) on jo vajoamassa veden alle kantaessaan Sutta (Arttu Kapulainen) joen yli, kunnes hän kohoaa uudelleen pinnalle. Jos veden pinta on tärkeä, tuntuu, että Louhimiehen Tuntematon on hyvin vahvasti myös maan pinnalla, osin alapuolellakin, mättäiden välissä, ojissa, juoksuhaudoissa. Jos Mollbergin tulkinnassa näkökulma oli suon yli juoksevan sotilaan tärisevä katse, Louhimiehen elokuvassa ryömitään maassa. Kokonaiskestoon nähden elokuvassa on yllättävän vähän avaria näkymiä – poikkeuksina toki alun harjoituskenttä, myöhempi rajan ylitys ja Petroskoihin saapuminen. Sen sijaan kamera on kiinni ihmisissä, joiden näkökulma sotaan avautuu poteron pohjalta, tai vaikka ojasta, kuten perääntymisvaiheessa, jossa Koskela (Jussi Vatanen) heittää kasapanosta neuvostotankkia kohti. Mieleen tulee, miten Toini Havu aikanaan kritisoi Linnan romaania siitä, ettei se rakenna kokonaiskuvaa sodasta ja asetu yleisemmälle tasolle, tarkastelemaan sodan kokonaiskehystä. Miksi pitäisikään, kun tavoitteena on kuvata sotilaiden kokemusta? Uudessa Tuntemattomassa näkökulman ruumiillinen maanläheisyys korostaa sitä, miten kaukana rivimiehet lopulta ovat siitä politiikasta, joka heitä heittelee milloin eteenpäin, milloin taaksepäin. Laajempi historiallinen kehys toki ilmenee, kuten Mollberginkin tulkinnassa, esimerkiksi kiljunjuontikohtauksessa, jossa sotilaiden ja upseerien ideologinen ero käy selväksi. Louhimies käyttää muutamia kertoja myös aikalaisdokumentteja tavalla, joka vahvistaa historiallista kontekstia.  Laineen ja Mollbergin tulkintaa enemmän Louhimiehen elokuvassa kuvataan luonnonympäristöä, ja tuntuu, että käsikirjoittajat ovat saaneet vaikutteita sekä sodan ympäristövaikutuksiin liittyvästä tutkimuksesta että 2000-luvun sotaelokuvien runollisuudesta, varsinkin Terence Malickin elokuvista. Kun rauha vihdoin koittaa, tuhon jäljet ovat vahvat. Luontokuvaa rakennetaan elokuvassa myös äänimaiseman kautta: en muista missään kotimaisessa sotaelokuvassa kuulleeni näin paljon linnunlaulua ääniraidalla.

Kaikki Tuntemattoman tulkinnat ovat pitkiä: Louhimiehen ohjauksella on kestoa noin kolme tuntia. Tämä on varmaankin välttämätöntä, jotta sodan piinaavuus välittyisi. Uudessa Tuntemattomassa aika jakaantuu osapuilleen siten, että ensimmäinen tunti tutustuttaa henkilöhahmoihin ja johdattaa tarinan Petroskoin porteille. Kahden tunnin jälkeen alkaa perääntymisvaihe, joka kestää elokuvan viimeisen kolmanneksen. Sain vaikutelman, että ensimmäisen puolen tunnin aikana elokuvassa on paljon tuttua Laineen ja Mollbergin tulkintoihin nähden, ja elokuva ikään kuin lunastaa odotuksia tuttujen lauseiden ja tilanteiden kautta. Tämän jälkeen käsikirjoituksen suunta on rohkeampi, ja ennen kaikkea Kariluodon (Johannes Holopainen) ja Rokan (Eero Aho) hahmot paikantuvat elokuvan keskiöön. Molempien henkilöiden kohdalla Tuntematon avaa katsojalle myös kotirintamanäkökulman. Näistä kotirintamakuvauksista, ja myös naisten roolista, on ehditty jo ensi-illan jälkeen keskustella niin julkisuudessa kuin sosiaalisessa mediassakin. Minun mielestäni kotirintaman näkökulmaa on mukana melkein maksimaalinen määrä siihen nähden, mitä tarinaan on kytkettävissä niin, että näkökulma pysyy päähenkilöiden kokemuksellisuudessa. Lisäys on kiinnostava, koska se korostaa varsinkin Rokkaa henkilönä, jolla on elämänhistoria, puoliso (Paula Vesala) ja lapsikatras, joka isää odottaa. Toki Linnan romaanissa ja Laineen tulkinnassakin Rokka viittaa perheeseensä, mutta katsojalle rintaman ulkopuolista elämää ei näytetä. Ymmärsin Louhimiehen tulkinnan niin, että elokuva nimenomaan haluaa antaa Rokasta täydemmän kuvan katsojalle. En ole varmaankaan ainoa katsoja, joka on aina halunnut tietää Rokasta enemmän! Laineen Rokka (Reino Tolvanen) oli sujuvakielinen, talvisodan kokenut konkari, jonka huumori piti tilanteen tasalla. Mollbergin Rokka (Paavo Liski) oli astetta kokeneempi ja selviytyjä hänkin. Louhimiehen Rokka lähtee liikkeelle humoristisena jermuna, mutta hän saa aikaisempaa kapinallisemman särmän, ehkä siksikin, että uudessa Tuntemattomassa Lehdon painoarvoa kapinallisena on vähennetty. Ja lopulta Rokka on yksi niistä murtuneista mielistä, joita Ville Kivimäki on kuvannut tutkimuksissaan. Viimeisissä kuvissa Rokka ei hymyile eikä virnuile: sota on ollut henkinen täräys, jonka kanssa on pystyttävä elämään. Paatuneimmankin ihon alle kärsimykset menevät. Rokan tarina rinnastuu elokuvassa Kariluotoon, joka alussa pelkää, eikä saa miehiään komennettua eteenpäin. Hänelle tarjoituisi mahdollisuus rauhalliseen elämään, siirtoon muihin tehtäviin, joita puoliso ehdottaa, mutta hän palaa etulinjaan. Lopussa Kariluoto on samassa tilanteessa kuin alussakin, mutta jatkaa eteenpäin. Pelkonsa hän on ehkä voittanut, mutta hinta on kova.

Olen aina ajatellut, että Tuntemattomassa sotilaassa, niin romaanissa kuin sen teatteri- ja elokuvatulkinnoissakin on kyse sen tutkimisesta, miten sotaan suhtaudutaan ja miten se erilaisiin ihmisiin vaikuttaa. Louhimiehen elokuva tuo tähän tulkintaperineeseen selkeästi uusia lisiä, varsinkin Rokan ja Kariluodon hahmojen kehittämisen kautta. Hietanen (Aku Hirviniemi) ei ole yhtä vahvasti keskiössä: ehkä Hietasen repliikit edustavat enemmän Tuntemattoman tulkintaperinnettä, joka kuultaa läpi väistämättä. Uutta lisää Hietasen hahmoon tuo suhde petroskoilaiseen Veraan (Diana Pozharskaya), mutta ainakin elokuvateatteriversiossa tämä jää vähälle. Kiinnostavaa on nähdä, onko myöhemmässä televisiosarjassa enemmän aineistoa mukana. Myös Koskelan hahmo ankkuroituu Tuntemattomien perinteeseen. Kaikissa Tuntemattomissa on ollut erinomaiset Koskelat, Laineella Kosti Klemelä ja Mollbergillä Risto Tuorila, jotka olivat rehtiyden perikuvia. Jussi Vatasen tulkinta istuu tähän jatkumoon hyvin, mutta ehkä aavistuksen omapäisempänä aiempiin verrattuna. Jatkuvuutta edustaa myös Pirkka-Pekka Petelius. Mollbergin elokuvassa hän oli Hietanen, ja Petelius tiettävästi opiskeli murretta Askaisissa pitkään ennen kuvauksia. Nyt Petelius on kapteeni Kaarna, jonka vakava katse jää mieleen uuden Tuntemattoman alkumetreiltä. Kokeneena hän tietää, mitä on tulossa.

Perintö (Family Plot, 1976)

Pitkästä aikaa katsoimme Alfred Hitchcockin viimeiseksi jääneen elokuvan Perintö (Family Plot, 1976). Se kestää kyllä katsomisen, mitä ei välttämättä voi sanoa kaikista Hitchcockin loppuvaiheen elokuvista. Perinnössä jännitys ja huumori kohtasivat sopivassa suhteessa. Elokuvan henkilöt ovat kaikki enemmän tai vähemmän rikollisia. Pääparina ovat sympaattiset huijarit, Blanche Tyler (Barbara Harris) ja George Lumley (Bruce Dern). Blanche esiintyy meediona ja pyrkii hyötymään iäkkäistä asiakkaistaan. George on entinen näyttelijä, joka enimmäkseen esittää taksikuskia. Elämänsä tilaisuuden hän saa, kun Blanchen asiakas haluaa löytää sisarensa kadonneen pojan. Odotettavissa olisi muhkea perintö. Eipä aikaakaan, kun George muuntautuu yksityisetsiväksi ja pääsee salaperäisen Arthur Adamsonin (William Devane) jäljille.

Valmistuessaan vuonna 1976 Perintö näytti viittaukselta klassiseen Hollywoodiin, tilanteessa, jossa elokuvakulttuuri oli jo voimakkaasti muuttunut. Uudet tekijät olivat nousseet parrasvaloihin. Perinnön kaltainen elokuva olisi aivan hyvin voitu tehdä jo 1950-luvulla. Tämä on siinä mielessä yllättävää, että Hitchcockin tuotannossa oli ollut jo paljon modernistisempia teoksia, ajatellaanpa vaikka Psykoa (Psycho, 1960) ja Lintuja (The Birds, 1963). Vanhahtavaan sävyyn vaikutti varmasti se, että käsikirjoituksen takana oli konkari Ernest Lehman (1915–2005), joka oli tehnyt yhteistyötä Hitchcockin kanssa Vaarallisen romanssin (North by Northwest, 1959) kirjoittajana. Lehmanin kynästä olivat syntyneet myös West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965). Joka tapauksessa Perintöä katsoo mielellään: nautin erityisesti vuoristokohtauksesta, joka tuo mieleen Vaarallisen romanssin peltokohtauksen. Hengästyttävän autoilun jälkeen Blanche ja George joutuvat Arhur Adamsonin rikostoverin Joseph Maloneyn (Ed Lauter) takaa-ajamaksi.