Valencia 1986/2016

Osallistuin ESSHS:n kongressiin Valenciassa, mutta ehdin olla paikalla vain kaksi kokonaista päivää, 31. maaliskuuta ja 1. huhtikuuta. Mieleen nousivat mielikuvat kaupungista 30 vuotta sitten. Teimme Kotkavaaran Karin kanssa Interrail-matkan, joka huipentui Espanjaan: Valencian ohella kävimme Madridissa, Santiago de Compostelassa, Toledossa ja Barcelonassa. Pidin silloin matkapäiväkirjaa, jonka mukaan saavuimme Valenciaan 28. marraskuuta 1986. Olimme tulleet hitaalla maitojunalla Madridista lähes seitsemän tuntia. Mieleen ovat jääneet matkan varrella nähdyt hylätyt asemat, jotka toivat mieleen italowesternin tunnelmat. Valencian aseman viereltä muistan härkätaisteluareenan ja Museo Taurinon. Nyt, kolmen vuosikymmenen jälkeen kävin kävelyllä härkätaisteluareenan liepeillä: ilta oli hämärtymässä, ja katsomot ammottivat tyhjyyttään.

Nyt yövyin hotelli Ibiksessä lähellä lentokenttää, kun paluulento oli niin varhainen. Kolme vuosikymmentä sitten majoituimme hotelli Baileniin, jota piti ikääntynyt pariskunta. Korkea ja kolea huone maksoi 1500 pesetaa yöltä, ja jos halusi lämpimän suihkun, piti pulittaa lisäksi 200 pesetaa. Kylmän suihkun sai satasella. Kun nyt muistelen vuoden 1986 Espanjaa, se tuntui köyhämmältä ja karummalta kuin olin ajatellut. Saapuminen Ranskasta Espanjaan tuntui dramaattisen köyhyysrajan ylittämiseltä. Mielikuvissani tämän vastakohtana oli hurskauden ylenpalttisuus. Valencian pääkohde oli Nuestra Señora de los Desamparados, jonka palvonnassa kultaiset koristeet ja lasiset rihkamat muodostivat erottamattoman kokonaisuuden.

Valencian katedraalin tuntumassa sijainnut paleontologinen museo teki niin ikään lähtemättömän vaikutuksen. Nyt tuota museota ei enää ole. Koetin kysyä sitä paikallisilta, ja arvelimme, että kokoelmat on siirretty uuteen luonnonhistorian museoon, jonne en tällä matkalla pystynyt piipahtamaan. Kotiin palattuani löysin netistä tiedon, että näin todella on käynyt: vanha kokoelma suljettiin jo vuonna 1991 ja siirrettiin uuteen museoon 1999. Vielä vuonna 1986 museo sijaitsi jesuiittojen entisessä hospitaalissa, jonka holveja koristivat freskot. Muistan kuriositeettikabinettimaisen tunnelman ja vanhojen vitriinien kätkemät kotilo- ja fossiilikokoelmat. Matkapäiväkirjaani olen merkinnyt, miten vaikuttavia jättiläislaiskiaisen, jättiläisvyötiäisen ja sapelihammastiikerin luurangot olivat. Löysin netistä vanhan valokuvan (vasemmalla), joka antaa kuvaa siitä, millainen paikka tämä mystinen kabinetti oli. Harmi, ettei sitä enää ole.

Päiväkirjan mukaan kävimme myös taidemuseossa, ja olen merkinnyt muistiin vain El Grecon Johannes Kastajan. Viime torstai-iltana kävin uudelleen kokoelmaa katsomassa, ja nyt ymmärrän, mitä kaikkea siellä oikeastaan oli. Jotenkin muistelen, että vastauskonpuhdistuksen tummanpuhuva barokki oli yleisilmeenä, eikä useimpia maalauksia ollut restauroitu. Nyt koko kokoelma on uudistettu, hehkuu kirkkaissa väreissä ja kuvat pääsevät oikeuksiinsa. Vaikka valencialainen barokki on esillä vahvasti, kokoelmassa on runsaasti myös keskiajan ja renessanssin taidetta. Nyt moni kuva jää askarruttamaan, esimerkiksi Velázquezin maalaus kuolleesta Simón de Rojasista: maalaus on valokuvantarkka, ja otsan ruhje korostaa pyhimyksen ruumiillisuutta. Simónin suusta kirpoaa Ave Maria vielä kuolemankin jälkeen. Kerrotaan, että Simónilla oli kammiossaan tuhansia Neitsyt Marian kuvia, joihin oli painettu sanat Ave Maria. Simón eli Ave Marian ympäröimänä, ja siksi hänet usein myös kuvattiin juuri niin kuin Velàzquez tekee, pyhät sanat huulillaan.

Vuonna 1986 kävimme viimeisenä päivänä kävelemässä Valencian legendaarisessa satamassa. Aallonmurtajalla tuuli tuiversi, ja raskaat aallot keinuivat kohti Malvarrosan hiekkarantaa. Nyt ranta on kaupungin keskeinen turistiattraktio, ja rantabuleverdiin on kirjailtu elokuvaohjaajien ja -tähtien nimiä Cannesin tapaan.

Sotalordi (1965)

Franklin J. Schaffnerin Sotalordi (The Warlord, 1965) on hiljattain ilmestynyt teräväpiirtokopiona. Katsoin sen jo viikko sitten, mutta vasta nyt pääsen kirjoittamaan muutaman sanan muistiin. Näin Sotalordin aikanaan televisioesityksessä vuonna 1980, ja mieleen jäi erityisesti se, että monista muista Hollywood-spektaakkeleista poiketen tämä teos sijoittuu keskiaikaan. Schaffnerin spektaakkeli valmistui jälkijättöisesti 1950-luvun historiallisten, elämää suurempien elokuvien vanavedessä, mutta vuonna 1965 maailma näytti jo toisenlaiselta. Pääroolissa esiintyi Charlton Heston, mammuttielokuvien spesialisti. Aikojen muutoksesta kertoo, että Schaffnerin ja Hestonin tiet kohtasivat seuraavan kerran kolme vuotta myöhemmin elokuvassa Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968). Katse oli siirtymässä historiasta tulevaisuuteen.

Sotalordi perustui 1950-luvulla Broadwaylla ensi-iltansa saaneeseen, Leslie Stevensin näytelmään The Lovers. Ehkäpä nimenmuutos Rakastajista Sotalordiin kertoo siitä painopisteen muutoksesta, jonka aihe on tuotantoprosessissa saanut. Stevensin näytelmässä on varmaankin ollut Shakespearen henkeä, joka käsikirjoituksessa on muuttunut keskiajan väkivaltaisuudeksi ja raadollisuudeksi. Tarinan päähenkilönä on normanniritari Chrysagon de la Creux (Charlton Heston), joka saa läänityksenä pakanoiden keskellä kohoavan linnapahasen. Selittämättömästi linnanherra tarttuu tilaisuuteen ottaa isännän oikeudella kylän hääjuhlien morsian, eikä hän luovuta neitoa aamun valjetessa niin kuin pakanallisten tapojen mukaan pitäisi. Tuntuu siltä, että näytelmäpohjaan on 1960-luvulla annosteltu sopivassa suhteessa väkivaltaa, erotiikkaa ja pakanallisuutta. Aikakauden – siis 60-lukulaisuuden – henkeä tuovat myös omituiset pehmentävät suotimet, joita käytetään alun taistelujaksojen aikana. Kaiken kaikkiaan Sotalordi antaa karun kuvan 1000-luvun maailmasta, mutta lopulta tuntuu, että elokuva on allegoria kylmän sodan todellisuudesta: sotalordi päätyy itse etsimään ratkaisua vastakkainasettelujen ylittämiseen, mutta yritys on tuomittu tuhoon. Chrysagon de la Creux edustaa liennytyksen politiikkaa kahtia jaetussa maailmassa.