Matka Välimerelle: Ateena

Loma lähestyy loppuaan, mutta onneksi on vielä matka jäljellä: lento Ateenaan ja kiertomatka laivalla itäisellä Välimerellä. Matka on räätälöity Aidalle ylioppilaslahjaksi. Pieni epävarmuus hämmentää. Kreikkalainen varustamo ei missään vaiheessa vastannut, kun pyysin vastausta kysymykseen, onko maksuni saapunut ajoissa. Lennämme Ateenaan päivää aikaisemmin, jotta ehtisi hiukan katsoa ympärille. Lento on myöhässä ja saavumme helteiseen kaupunkiin vähän klo 14 jälkeen. Otamme metron Syntagma-aukiolle, ja hotellille on onneksi vain lyhyt matka. Tavarat huoneeseen ja sitten suoraan Akropolis-kukkulalle. Vaikuttava paikka: huipulla tuulee, lippalakit lentävät ja marmori on liukasta. Parthenon sinnittelee pystyssä, vaikka vuosituhansien tuulet ovat sitä tuivertaneet. Laskeudumme alas agoralle. Ruokailun jälkeen suunnistamme takaisin hotellille. Kukkula näkyy huoneen parvekkeelta, eikä oikeastaan tarvitse tehdä muuta kuin istua hiljaa.

Hissillä mestauslavalle (1958)

Louis Mallen esikoisohjaus Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958) ammentaa kuvastoaan ranskalaisen rikoselokuvan ja amerikkalaisen film noirin perinteestä. Tarina on aika uskomaton: päähenkilö Julien Tavernier (Maurice Ronet) murhaa rakastettunsa Florence Caralan (Jeanne Moreau) puolison, esimiehensä, joka on tunnettu ranskalainen asetehtailija. Julien on itse Indokiinan veteraani, joka on palannut Algerian sodasta Pariisiin virastopuuhiin. Kaikki sujuu hyvin, kunnes hissi juttuu kuiluun ja suunnitelmat ajautuvat väärällä raiteelle. Louis Malle tempaa katsojat alkuhetkistä lähtien mukaansa. Elokuva alkaa Julienin ja Florencen hellillä rakkaudentunnustuksilla: kamera on kiinni rakastavaisissa, kunnes se erkanee kauas karun toimistorakennuksen, rikoksen päänäyttämön, ulkopuolelle. Ympäristö kuhisee teknologiaa, joka tuntuu tarjoavan lupauksen paremmasta maailmasta: kamerat, nopeat autot, aseet... Silti ytimessä ovat tunteet, jotka jäävät tyydyttämättä. Hieno elokuva, johon Miles Davis teki musiikin!

Kerro minulle, Zorbas (1964)

Kreikkalainen Mihalis Kakogiannis nousi parrasvaloihin vuonna 1955 ohjaamallaan Melina Mercouri -elokuvalla Stella. Sittemmin hän tuli tunnetuksi englanninkielisellä nimellä Michael Cacoyannis, teki yhteistyötä Suso Checchi d'Amicon kanssa (Il Relitto, 1961) ja sukelsi antiikin tragediaan ohjaamalla rajun tulkinnan Euripideen Elektrasta (1962). Menestyneimmän elokuvansa Kerro minulle, Zorbas (Alexis Zorbas/Zorba the Greek, 1964) hän ohjasi Nikos Kazantzakisin romaanin perusteella kreikkalais-yhdysvaltalaisena yhteistyönä. Ainakin omissa mielikuvissani Kerro minulle, Zorbas on yhdistynyt Jules Dassinin elokuvan Ei koskaan sunnuntaisin (Never on Sundays, 1960) turistisuuteen: molemmissa kuvataan Kreikkaa ulkomaalaisen silmin ja samalla vieraan tulemista vähä vähältä tutuksi. Molemmissa mieleen on painunut myös musiikki: Dassinille sen sävelsi Manos Hatzidakis, Cacoyannisille Mikis Theodorakis.

Nyt katsottuna Kerro minulle, Zorbas tuntuu yllättävän modernistiselta. Alussa tarina seuraa Englannissa syntyneen Basilin (Alan Bates) saapumista isänsä synnyinsijoille Kreikkaan. Hän odottaa satamassa pääsyä Kreetalle ja tutustuu omintakeiseen kreikkalaiseen Alexis Zorbakseen (Anthony Quinn). Aloitus on oikeastaan synkkä: sataa vettä ja meri myrskyää. Sen vastapainoksi merimatka on kuvattu melkein tanssillisena, koomisena kaaoksena. Kun draama huipentuu, teoksessa on kaksi tyylillisesti poikkeavaa kertomusta, antiikin tragedian kohtalonomaisuutta tapaileva "villin lesken" (Irene Papas) tarina ja veijaritarina englantilaisen isännän palveluksessa työskentelevästä vanhuksesta, jonka bisneshaaveet on tuomittu epäonnistumaan. Ehkä tämä erikoinen ja yllättävä sekoitus kertoo perinteisen kreikkalaisen elämäntavan ja modernin länsimaisen ajattelun yhteensopimattomuudesta. Kreikka, tai ainakin Kreeta, näyttäytyy modernia maailmaa hylkivänä yhteisönä, jossa selviytyminen edellyttää Zorbaksen "hetkeen tarttumista", raikuvaa naurua ja tanssin hurmaa.

Anthony Quinn oli vuonna 1964 jo vanha konkari etnisissä rooleissa: meksikolais-irlantilaista taustaa oleva näyttelijä ehti urallaan tulkita arabia, hunnia, eskimoa, mongolia, kiinalaista... Kreikkalaiseksi hän sopii loistavasti - ainakin suomalaisen mielestä.

Punatukkainen Lilli (1932)

Turun Elokuvakerholla oli 1980-luvun alussa screwball-tutkimusryhmä, jonka työn hedelmät julkaistiin myöhemmin Filmihullu-lehdessä (7/1984). Ryhmässä katseltiin tarkkaan Howard Hawksin, George Cukorin ja Frank Capran komedioita - tosin Hawks nousi omaan arvoonsa hulvattoman Grant-Hepburn-farssinsa Hätä ei lue lakia (Bringing Up Baby, 1938) ansiosta. Tutkimuksellisia auktoriteetteja olivat - muistaakseni - Andrew Bergman, Brian Henderson ja Andrew Sarris. Yleinen käsitys oli, että screwball sai vauhtia vuonna 1934 tiivistyneistä sensuurisäännöistä, mikä pakotti etsimään kiertoilmaisuja seksuaalisille teemoille. Screwball-komedian varhaisina edustajina pidettiin Hawksin komediaa Twentieth Century (1934) ja Capran elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934).

Moni elokuva taisi silloin jäädä liian vähälle huomiolle, ainakin Leo McCareyn loistava Rouvani sulhanen (The Awful Truth, 1936), siitä yksinkertaisesta syystä, että kopioita oli vaikea hankkia. Viime vuosina televisio on kiitettävästi laajentanut käsitystä 1930-luvun Hollywood-komediasta. Muutama vuosi sitten näytettiin muun muassa Jack Conwayn Kahdesti vihitty (Libeled Lady, 1936). Nyt nähtiin Conwayn varhaisempi Punatukkainen Lilli (Read-Headed Woman, 1932), joka mullisti ainakin minun näkemyksiäni. Jean Harlow'n tähdittämässä komediassa on jo paljon screwballmaisia piirteitä, tosin mukana on paljon sellaista aistillisuutta, joka vuoden 1934 jälkeen ei enää ollut mahdollista. Tosin vaikeuksia elokuvalla oli jo synnyinvuonnaan: siitä karsittiin liian ilmeisiä seksuaalisia viittauksia, mitä tuottaja Darryl Zanuckin oli vaikea hyväksyä.

Linkkinä Howard Hawksiin on tietysti Jean Hawlow'n ensimmäinen repliikki: "So gentlemen prefer blondes, do they? Yes, they do..." - Hawkshan ohjasi Anita Loosin romaaniin perustuvan komediansa Herrat pitävät vaaleaveriköistä vuonna 1953. Loosin teos oli tosin filmattu ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, tuoreeltaan Broadway-menestyksen jälkeen. Punatukkaisen Lillin käsikirjoitus on niin ikään Loosin käsialaa, ja hän pääsi siis viittaamaan omaan suosikkiteokseensa. Anita Loos (1888-1981) eli pitkän elämän ja kertoi myöhemmin muistelmissaan lisänneensä alkurepliikin Irving Thalbergin vaatimuksesta muistuttamaan yleisölle, että kyse oli komediasta.

Joe Kidd (1972)

Elmore Leonardin käsikirjoittama Joe Kidd oli John Sturgesin viimeisiä westernejä. Maailma oli muuttunut, ja lännenfantasioiden keskus oli vuodesta 1964 lähtien ollut Italian Cinecittà. Joe Kidd asettuu jatkamaan Sergio Leonen luomaa kovaksikeitettyä perinnettä ja tukee italowesternin vauhdittamaa Clint Eastwoodin tähtikuvaa. Leonardin käsikirjoitus tuo mieleen Leonen esikoiswesternin Kourallinen dollareita siinä mielessä, että myös Joe Kidd on "kahden herran palvelija", välittäjä, joka aluksi risteilee kilpailevien leirien välillä. Leonen Maahan, senkin hölmö (Giù la testa, 1971) elokuvan tapaan Joe Kidd liittää vallankumouksellisen toiminnan meksikolaisiin, tosin Joe Kiddin meksikolaiskapinallinen Luis Chama (John Saxon) on lähinnä bandiitti ja paljastuu lopulta itsekkääksi oman nahkansa varjelijaksi. Elokuvan kyynisyyttä vahvistaa valkoisten palkkionmetsästäjien häikäilemättömyys, eikä Joe Kidd lopulta rakenna kovinkaan toiveikasta kuvaa menneestä maailmasta.

Terävyyttä olympialaisiin

Pekingin olympialaiset häämöttävät edessä. Elokuun 8. päivänä käynnistyvät 2000-luvun kolmannet kesäkisat, joissa käydään 302 kilpailua 28 lajissa. Uutuutena on avovesiuinti, joka tosin joudutaan kauhomaan Qingdaon rannikkokaupungissa. Ennakkotietojen mukaan levälautat uhkaavat ainakin purjehtijoita, mutta nähtäväksi jää, miten uimarit selviytyvät kamppailussaan luonnonvoimia vastaan.

Etukäteen Pekingin olympiakisat ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita, niin poliittisista kuin ympäristöllisistäkin syistä. Jos sää on helteinen, saasteongelmat saattavat vaikeuttaa olosuhteita olennaisesti. Savusumun pelätään peittävän Pekingin kaupunkia jalon urheilujuhlan keskellä ja haittaavan paitsi urheilijoiden terveyttä myös heidän näkyvyyttään. Hämmästyttävää kyllä, näkyvyysvaikeuksista huolimatta television katsojille tarjotaan kirkkaampaa ja terävämpää kuvaa kuin koskaan aikaisemmin. Pekingin olympialaisista povataan ensimmäisiä HD-olympialaisia, teräväpiirtoteknologian käännekohtaa.

*

Urheilulähetyksillä on ollut aina erityismerkitys television historiassa. Niiden avulla on korostettu television reaaliaikaisuutta, sen kykyä näyttää tapahtumat silloin, kun ne tapahtuvat. Kansainvälisessä urheilulähetyksessä toteutuu television mahdollistama ”kaukonäkeminen”. Samalla urheilun avulla on rakennettu yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun kotikatsomoiden yleisöt on koottu saman rituaalin ympärille. Vuonna 1936 Berliinin olympialaisista välitettiin tv-kuvaa niihin harvoihin saksalaiskoteihin, joissa vastaanotin oli. Suomessa Yleisradio hankki tv-toimintansa alkuvaiheessa ulkolähetysauton, vain voidakseen tarjota kansalle Suomi-Ruotsi-maaottelun vuonna 1958, suorana lähetyksenä olympiastadionilta.

Teräväpiirtoa on olympialaisten yhteydessä kokeiltu aikaisemminkin. Japanilainen televisioyhtiö NHK lähetti HD-signaalia jo Barcelonan olympialaisista vuonna 1992, ja yhdysvaltalainen NBC tarjosi Salt Lake Citystä laajan HD-valikoiman vuonna 2002. Pekingin olympialaiset ovat kuitenkin ensimmäiset kisat, joista kaikki lähetykset tarjotaan teräväpiirtomuodossa.

*

Välttämättä katsojat eivät silti näe olympialaisiaan yhtään terävämmin. Eniten tietysti kirkastuu Pekingin maine. Kiinalainen isäntäyhtiö tarjoaa parasta mahdollista signaalia, mutta tosiasia on, että useimmissa maissa se on jaettava eteenpäin sumeampana, sillä televisio-ohjelmien lähettämisen ja kuluttamisen teknologiat ovat vielä vanhaa perua. Näin on ikävä kyllä myös Suomessa, vaikka olemme kaikki vastikään hankkineet upouudet digiboksit.

Kesäkuussa Yleisradio päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen HD-television testaukseen antenniverkossa. YLE välittää koko Pekingin tarjonnan teräväpiirtona, mutta jakelusta huolehtivat pääasiassa kaupalliset tahot. Antenniverkossa ohjelmaa voi seurata vain pääkaupunkiseudulla Digitan Espoon lähettimen kuuluvuusalueella. Ne katsojat, joilla on käytössään yhteensopiva HD-digiboksi tai -vastaanotin, pääsevät arvioimaan, riuhtaiseeko Tero Pitkämäki keihäänsä terävämmin ja tulevatko Tommi Evilän hypyt millilleen oikein mitatuiksi.

*

Miksi oikeastaan pitäisi nähdä tarkemmin? Jo nyt käytämme teknologiaa, joka sallisi huomattavasti laadukkaamman kuvan kuin mihin palvelujen tarjoavat panostavat: esimerkiksi dvd-tallenteissa olisi parantamisen varaa ilman standardien muutoksiakin. Kehityksen suunta on monella tapaa vielä hämärän peitossa. Aivan vastikään on saatu toteutettua tv-lähetysverkon digitalisoiminen, joka jo toi kuvan laatuun olennaisia muutoksia. HD-lähestysten seuraamiseksi pitäisi hankkia uusi digiboksi tai sellainen vastaanotin, jossa on HD-viritin. Ja jotta kuvan tarkkuus pääsisi oikeuksiinsa, pitäisi hankkia isompi televisio tai sellainen kotiteatteriprojektori, joka skaalaa tarvittaessa vanhempiakin resoluutioita.

HD-vastaanottimen sijasta taidan itse tyytyä toistaiseksi uusien silmälasien hankintaan. Se terävöittää kuvaa kummasti.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 19.7.2008)

Kirjava satama (1944)

Howard Hawksin Kirjava satama kuuluu niihin elokuviin, joita voi vaivatta katsoa yhä uudestaan. Sujuvuuden takeena on paitsi Hawksin luistava kerrontataito myös ytimekäs dialogi, josta vastaavat Jules Furthman ja William Faulkner. Aihe perustuu Ernest Hemingayn alkutekstiin. Olen nähnyt Kirjavan sataman varmaan toistakymmentä kertaa, mutta en ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi sen poliittisuutta. Toisen maailmansodan vastakkainasettelut heijastuvat Länsi-Intian saariston elämään, ja yhdysvaltalainen Harry Morgan (Humphrey Bogart) yrittää huolehtia vain omista asioistaan - tilanteessa, jossa eettinen kannanotto olisi välttämätöntä. Sisältääkö elokuva kätkettyä kritiikkiä siitä, miten hitaasti Yhdysvallat reagoi sotaan? Morganin välinpitämättömyys vertatuu Yhdysvaltain haluttomuuteen puuttua kofliktiin sodan alkuvuosina. Lopulta Morgan ei kuitenkaan voi välttää kannanottoa, vaikka viime kädessä ranskalaiset vastarintaliikkeen taistelijat saavatkin hoitaa omat asiansa. Kirjavan sataman asetelmassa on casablancamaisia piirteitä, mutta nyt rakastavaisten ei enää tarvitse uhrautua. He voivat kävellä ulos historiasta.

Matka Walesiin: Cilgerranin linna ja Pentre Ifan

Cilgerranin linna sijaitsee lähellä Cardigania. Tämä 1200-luvulla rakennettu normannilinna oli viktoriaanisen ajan kuuluisimpia nähtävyyksiä: turistit tulivat laivalla Cardiganiin ja jatkoivat Teifi-jokea pitkin veneellä. 1800-luvun matkailijoiden kiinnostus on helppo ymmärtää. Cilgerran on raunioromantiikan helmi: kolkot pyöreät tornit nousevat uljaasti vehreän kasvuston yläpuolelle, jäljellä on muutama pimeä portaikko ja kapea käytävä sekä goottilaisten kauhukertomustenkin kahdetima määrä hämähäkinverkkoja. Raunioiden kiviin ja tiiliin on kaiverrettu matkailijoiden nimikirjaimia ja vuosilukuja. Vanhin näkemäni oli 1870-luvulta.

Varmasti 1700- ja 1800-luvun antikvaareja kiinnosti myös Pentre Ifan, neoliittinen hautamonumentti, joka on Cardiganista Fishguardiin kulkevan päätien varrella. Pentre Ifan on dolmen, hauta, jossa pystysuorien kivipaasien päällä lepää vaakasuora kivi. Onni oli vakuuttunut, että kyse oli Obelixin hiidenkivestä. Pentre Ifan rakennettiin arvioiden mukaan 3500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Sen ympärillä oli alunperin pienempää kiveystä, mutta vain jyhkeät paadet ovat eläneet tähän päivään. Lehmä- ja lammasaitausten piirittämä hauta on hämmentävä näky, maisemat hivelevät silmää ja lähes 6000 vuotta vanha hauta vetää mietteliääksi...

Matka Walesiin: Vihreä oli laaksoni (1941)

Otin mukaani matkalle muutaman elokuvan, sadepäivien varalta. Hollywoodin tärkeimpiä Wales-kuvauksia oli John Fordin Richard Llewelynin romaanin pohjalta ohjaama Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley, 1941). Tosin Wales on siinä vain etäinen utukuva, Hollywoodin unelmatehtaan rakennelma. Näyttelijäkaartiin ei mahtunut ainuttakaan syntyperäistä walesiläistä: Morganin perheen isää näyttelee lontoolaissyntyinen Donald Crisp ja äitiä irlantilainen Sara Allgood. Tytärtä Angharadia esittää niin ikään irlantilaissyntyinen Maureen O'Hara ja tämän ihastusta herra Gruffyddiä kanadalainen Walter Pidgeon. Varsinaisen pääroolin, nuoren Huw'n osan, näyttelee Lontoossa vuonna 1928 syntynyt Roddy McDowall, joka rakentaa loistavan, hienovaraisen roolin.

Tarinan kertojana on juuri Huw, joka aikuisena muistelee lapsuuttaan pienessä walesiläisessä kaivoskylässä. Lähtökohtana on nostalgia, mutta lopulta kaihon kohde jää ristiriitaiseksi. Elokuvan avausjaksossa nostalgisia tunteita virittävät ennen kaikkea teollistumisen tuomat raskaat savupilvet, joiden peittoon laaksojen "vihreys" jää. Toisaalta nostalgia kohdistuu lapsuuden kadotettuun maailmaan, joka oli nimenomaan teollistumisen maailma, kaivosyhteisö, joka tuotti raaka-ainetta vaurastuvalla kuningaskunnalle. Vihreä oli laaksoni valmistui toisen maailmansodan keskellä, vuonna 1941. Hollywood ei juurikaan kommentoinut Euroopassa käytyä sotaa ennen Pearl Harbourin hyökkäystä. Ehkä elokuvan nostalgia on myös metaforinen hommage maailmalle, joka jäi sodan jalkoihin.

Matka Walesiin: St Davids

Walesin luoteiskärjessä, melkein Irlantia kohti kurottautuen, sijaitsee St Davidsin katedraali. Se on Walesin kuuluisimpia nähtävyyksiä ja merkittävä pyhiinvaelluskohde. Pyhä David perusti luostarin nykyiseen Pembrokeshireen jo 500-luvulla, ja nyttemmin Davidia palvotaan Walesin suojeluspyhimyksenä. Tärkein lähde Davidin elämään on Rhygyfarchin 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa kirjoittama Vita Davidis. Nykyinen katedraali lienee perustettu 1100-luvulla. Viereinen piispanlinna on raunioina, mutta antaa silti kuvan kirkollisten ruhtinaiden vallasta. St Davids kuhisi matkailijoita, mutta suurin osa taisi olla walesiläisiä tai ainakin brittejä. Aiempien sadepäivien jälkeen aurinko kirkasti kasvonsa ja ajomatka takaisin Tresaithiin kulki kaunista maisemareittiä meren tuntumassa.

Matka Walesiin: Aberystwyth

Ensimmäinen pidempi retkikohteemme on Aberystwythin kaupunki Keski-Walesissä. Alunperin tarkoitus oli käydä katsomassa Aberaeronin satamakaupunkia, mutta juuri kun olimme astumassa ulos autosta, sadekuuro pelmahti paikalle ja jatkoimme matkaa pohjoisemmas. Ajomatkalla silmiinpistävää oli se, miten "kultivoitua" ympäristö oli: kaikki joutomaa oli laitumena. Olenkohan koskaan nähnyt yhtä paljon lampaita ja lehmiä... Aberystwythin kaupunki on walesiläisen kulttuurin keskuksia: siellä on sekä kymrinkielinen yliopisto että Walesin kansalliskirjasto. Sää on pilvinen ja tuulinen, mutta kaupunki vaikuttaa sympaattiselta: siellä on helppo olla. Keskusta ulottuu aivan Cardiganin lahden rantaan, jossa kulkee leveä promenadi. Jos sää olisi otollisempi, rantakadulta voisi poiketa suoraan uimarantaan, mutta nyt kylpeminen on poissa laskuista. Aivan kaupungin keskustasta löytyvät vielä Aberystwythin linnan rauniot, jotka ovat muistaakseni 1200-luvulta. Walesissa on linnoja enemmän kuin missään muussa maassa. Monet ovat raunioina, muistuttamassa milloin muinaisten walesiläisten ja normannien kiivaista yhteenotoista, milloin englantilaisten pyrkimyksestä vakiinnuttaa valtaansa.

Matka Walesiin: Tresaith

Matkamme Walesiin käynnistyi 8. heinäkuuta lennolla Bristoliin. Yövyimme Miltons Country Lodgessa kymmenen mailin päässä lentokentästä ja suunnistimme vasta seuraavana aamuna kohti Walesin rajaa. Sade vihmoi moottoritietä, ja taakse jäivät niin Cardiff kuin Swanseakin. Auton navigaattori ohjasi meidät välillä keskelle Midsommerin murhat -tyylistä mystistä maaseutua, mutta lopulta löytyi Tresaithin kylä, josta olimme varanneet asunnon viikoksi. Cardiganin lahden rannalla sijaitseva Tresaith ei kartassa näy, mutta se on aivan Aberporthin vieressä. Cardiganiin - eli kymriksi Aberteifiin - on matkaa kahdeksan mailia. Aivan rantaviivaa myöten pääsee polkua pitkin Aberporthiin, jossa on lähin kauppa. Ensimmäisenä päivänä satoi, ja walesiläinen sää näytti heti perusluonteensa: aurinko saattaa paistaa, mutta vartin kuluttua voi silti sataa kaatamalla. Tresaithissa kahden jyrkän rinteen välissä on kaunis hiekkaranta, jota Atlantin aallot huuhtovat. Kahtena ensimmäisenä iltana teimme kävelyretken rannalla ja vain ihmettelimme merta. Asuntomme vieraskirjassa kaikki aiemmat merkinnät olivat kymrinkielisiä. Olimme ilmeisesti ensimmäiset ulkomaalaiset. Kun 10. päivän illalla söimme Aberporthissa Morlan Hotelin ravintolassa, ystävällinen isäntäpari ihmetteli suomalaisuutta. He olivat uteliaita kuulemaan, mitä kaukaisen maan kansalaiset Walesista tuumivat.

Big Lebowski (1998)

Big Lebowski ei ole Joel ja Ethan Coenin tunnetuimpia elokuvia: se on jäänyt loisteliaan Fargon (1996) ja irtonaisen komedian Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) varjoon. Big Lebowskia voisi parhaiten luonnehtia rikoskomediaksi. Siinä on klassisia piirteitä, kertojaääni, joka vasta loppumetreillä paljastuu cowboy-hahmoksi, ja film noir -henkinen päähenkilö "Dude" (Jeff Bridges), joka ajautuu tahtomattaan hämäräperäiseen vyyhtiin. Hänen vinttinsä pimenee lähes yhtä monta kertaa kuin Marlowella (Dick Powell) Edward Dmytrykin trillerissä Hyvästi, kaunokaiseni (Murder, My Sweet, 1944). Mutta Dude on antisankari, hippisukupolven kasvatti, joka viittaa kintaalla Irakin sodan aikaiselle kiihkoilulle.

Päällimmäisenä Big Lebowskista jäävät mieleen ennen kaikkea erinomaiset sivuroolit. John Goodman on ehdottomasti valkokankaan parhaita koomisia Vietnam-veteraaneja, ja John Turturro tekee näyttävän piipahduksen keimailevan keilaajan Jesus Quintanan roolissa.

Rashomon - paholaisen portti (1950)

Rashomon - paholaisen portti (Rashômon, 1950) oli Akira Kurosawan läpimurto Euroopassa: hän oli ehtinyt ohjata jo toistakymmentä elokuvaa, muun muassa Juopuneen enkelin (1948), Kulkukoiran (1949) ja Skandaalin (1950), kunnes Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinto, Kultainen Leijona, ojennettiin hänelle parhaasta ohjauksesta. Rashomon on tullut kuuluisaksi totuuden suhteellistajana: keskiössä oleva rikos on kuvattu kolmen todistajalausunnon kautta. Sittemmin elokuva- ja tv-perinteessä on hyödynnetty samaa ideaa lukemattomia kertoja. Hollywoodissa George Cukor kokeili keinoa musikaalissaan Tytöt (Les Girls, 1957), ja jopa Perhe on pahin -jakso "Everybody Tells the Truth" (1973)on hommage Akira Kurosawan klassikolle.

Sandrew Metronomen dvd-julkaisu on rakeinen ja muuttuu kankaalle heijastettuna kohtuuttoman epätarkaksi, mutta Kurosawan kuvat onnistuvat tempaamaan mukaansa ensi hetkistä lähtien. Koko elokuvan ajan sataa rankasti: kolme miestä on kerääntynyt temppelin suojiin sadetta pitämään. Puunhakkaaja (Takashi Shimura) kertoo siitä, miten hän metsästä löysi ruumiin ja päätyi poliisiasemalle seuraamaa kuulusteluja. Kiotolainen roisto Tajômaru (Toshirô Mifune) tilittää oman versionsa, samoin roiston uhreiksi joutunut pariskunta. Aviomies tosin on murhan uhri, mutta hän sanoo sanansa meedion välityksellä! Sateen vihmoessa temppelin yllä puunhakkaaja vaikenee, ja kuuntelijat, pappi ja satunnainen kulkija, hämmentyvät - pappi pohtiessaan ihmisen epäluotettavuutta, kulkija miettiessään, mikä on totuus.

Oikeastaan Rashomon ei pyrkikään kuvaamaan vain monien totuuksien maailmaa, eikä se ole lopulta kiinnostunut siitä, mitä todella tapahtui. Sen sijaan Kurosawa nostaa esiin sen, miten jokainen kertoja rakentaa omaa minuuttaan tarinoiden kautta. Sama pätee lopulta puunhakkaajaan, joka ei ole puolueeton tarkkailija. Hän on nähnyt paljon enemmän kuin on halunnut kertoa. Vahvana juonteena Rashomonissa korostuu halu uskoa ihmiseen: kuten elokuvan alussa todetaan, sota, nälänhätä ja taudit eivät merkitse mitään niin kauan kuin ihmiseen voi luottaa. Sanoma on eettinen.

Monien totuuksien hämmentämään maailmaan syntyy lopulta luottamus, kun temppeliin hylätty lapsi saa kodin: puunhakkaaja tarttuu kääröön, sulkee sen syliinsä ja saa anteeksi itsekkyytensä.

Tappajat (1964)

Don Siegelin Tappajien piti alunperin olla ensimmäinen TV-elokuva, mutta tuotantoyhtiö piti sitä liian väkivaltaisena. Lee Marvin ja Clu Gulager esittävät tappajia, jotka alkavat kummeksua uhrinsa (John Cassavetes) säyseää alistuvuutta ja ryhtyvät itse etsimään miljoonan dollarin ryöstösaalista. Kovaksikeitetyn jännitysfilmin pohjana oli Ernest Hemingwayn nelisivuinen kertomus, jonka Robert Siodmak oli toteuttanut film noir -hengessä jo vuonna 1946. Tappajien uhrina esiintyi tuolloin Burt Lancaster ensimmäisessä merkittävässä roolissaan. Tarinan mukaan Siegel oli ehdolla jo ensimmäiseen filmatisointiin, mutta ei lopulta saanut kiinnitystä. Kun Hemingwayn kertomus tuli uudelleen kohdalle, Siegel halusi etäännyttää sen mahdollisimman kauas kirjallisesta lähtökohdasta. Nyrkkeilijän hahmo (Lancaster) vaihtui kilpa-autoilijaksi (Cassavetes). Perusrakenne on kuitenkin sikäli sama, että molemmissa Tappajissa tarina kerrotaan takautumina. Siegelin erikoisuus on, että tarina etenee nimenomaan palkkamurhaajien näkökulmasta. Kaksikko on karmeudessaan melkein camp-henkinen ja on epäilemättä tarjonnut kosolti vaikutteita myöhemmille Men in Black -rituaaleille. Arvattaaksi jää, kuinka pitkälti naseva tarina on käsikirjoittaja Gene L. Coonin käsialaa. Coon oli sujuva tv-sarjojen kirjoittaja, jonka kynästä lähti niin Bonanzaa kuin Star Trekiäkin.

Kun Siegelin Tappajia 1980-luvulla näytettiin elokuvateattereissa, väki räjähti nauramaan kohtauksessa, jossa Ronald Reagan ilmaantuu kameran eteen. Tummassa puvussaan hän muistutti erehdyttävästi istuvaa presidenttiä. Gangsteri Jack Browningin rooli oli Reaganin viimeinen esiintyminen valkokankaalla, ja hän oli tiettävästi erittäin huolestunut roistoroolin vaikutuksesta poliittiseen uraansa. Ehkäpä se toi hänen tähtikuvaansa tarvittavaa särmää... Lopulta Reaganin näyttelijäsuoritus jää auttamattomasti Lee Marvinin ja Clu Gulagerin rautaisen parin varjoon.

Tappajien loppukohtaus on legendaarinen. Marvinin kuolonhoipertelut kuvattiin ensimmäiseksi, ja Gulagerin muistikuvan mukaan Marvin oli niin humalassa, ettei olisi pystynyt muuta näyttelemäänkään. Marvinin vaikuttava kompurointi syntyi kyvyttömyydestä pysyä pystyssä, ja kohtaus jouduttiin purkittamaan parikymmentä kertaa.

Kaiken kaikkiaan Tappajat on tiivis kokonaisuus, josta erityisesti ajan teema nousee esiin. "Lady, I haven't got the time", toteaa Marvinin esittämä Charlie Strom jo elokuvan alkuhetkillä, ja lopulta, vääjäämättömästi, aika valuu tiimalasista...

Lola Montez Suomessa

Max Ophülsin Skandaalikuningatar Lola Montès -elokuvan jälkeen oli pakko katsoa historiallisesta sanomalehtiarkistosta, miten Suomessa kirjoitettiin Lola Montezin edesottamuksista. Digitoidusta aineistosta löytyi peräti 72 viitettä, joista suurin osa liittyi Montezin ja Ludwig I:n suhteeseen. Viimeistään vuodet Baijerissa (1847-48) tekivät Lola Montezin tunnetuksi kaikkialla Euroopassa. Varhaisin uutinen oli vuodelta 1845. Borgå Tidning kirjoitti 12. huhtikuuta 1845, että "espanjalainen tanssija" oli edellisen vuoden lopulla vieraillut Pariisissa. Montez oli uutisen mukaan myös loistava ampuja, ja "på Lepage's skottbana finnes en skott-tafla, som är alldeles genomborrad af den käcka Andalusiskans pistolkulor". Kun episodi Baijerissa alkoi, myös tiedot Lola Montezista tarkentuivat ja hänen irlantilainen syntyperänsä nousi esiin. Montezin vaiheita seurattiin läpi 1850-luvun, ja erityisen innokkaasti asialla oli Åbo Underrättelser. Ehkäpä Turussa oli Lola Montez -entusiasteja, sillä Krögerin sikaritehdas valmisti vuonna 1853 tanssijattaren mukaan nimettyjä sikareita. Ophülsin elokuvassakin viitataan siihen, että Lola Montez oli ensimmäisiä tupakoivia naisia. Marraskuussa 1860 Montez yhdistettiin naisten emansipatioon artikkelissa "Qvinnans emancipation" (ÅU 27.11.1860).

Åbo Underrättelser uutisoi tunnetun tanssijan kuoleman 4. elokuuta 1860: "Lola Montez har den 4 juli aflidit i Newyork, i följd af en slagattack." Todellisuudessa kyse oli halvauksesta, josta Montez vielä toipui. Sinnikkään yrittämisen jälkeen hän sai takaisin kävelykykynsä, mutta sairastui seuraavana talvena keuhkokuumeeseen. Tätä ei ÅU:n toimittaja enää havainnut. Lola Montez haudattiin tammikuussa 1861 Brooklynissa, New Yorkissa.

Skandaalikuningatar Lola Montès (1955)

Edellinen Max Ophüls -elokuva, jonka katsoimme, oli loistava Madame de... (1953), häikäisevästi toteutettu melodraama. Skandaalikuningatar Lola Montès valmistui kaksi vuotta myöhemmin ja jäi Ophülsin viimeiseksi teokseksi. Jos Madame de... oli intiimi, Lola Montès rakentaa suurellista historiallista spektaakkelia, jopa siinä määrin, että henkilöt jäävät etäisiksi ja kylmiksi. Ehkä osasyyllinen on laajakangasteknologia, joka sai monet ohjaajat arvelemaan, ettei lähikuvia juurikaan tarvitse käyttää, kun katsoja erottaa suurelta kankaalta pienimmätkin yksityiskohdat. Vaikka Ophüls on taitava kuvan käyttäjä, hän ei ole parhaimmillaan laajakankaan parissa. Viileään ulkomuotoon vaikuttaa niin ikään vieraannuttava kehyskertomus: Lola nähdään elokuvan alussa sirkusesityksen vetonaulana, entisenä seurapiirineitona, joka on päätynyt Barnum-henkisen freak show'n esiintyjäksi. Jos Ophüls suhtautuu henkilöihinsä viileästi, sitäkin lämpimämmin hän kuvaa aineellista maailmaa. Skandaalikuningatar Lola Montès on yksityiskohtaisesti ja täyteläisesti lavastettu: jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty, liikutaan sitten Franz Lisztin asuntovaunun dekadentissa ilmapiirissä tai Baijerin hovin pompööseissä kulisseissa. Ophüls antaa kameran ajelehtia esineiden keskellä, käyttää etu- ja taka-alaa hyväkseen, kuvaa verhojen takaa tai ikkuna-aukkojen lävitse. Katseen kohteena olemisen teema saa jo tätä kautta vahvan painotuksen.

Skandaalikuningatar Lola Montès on historiallisena elokuvana poikkeuksellisen kiinnostava. Aikakauden Hollywood-elokuviin verrattuna se on raikkaan modernistinen. Se ei esitä yhtä totuutta vaan pyrkii kyseenalaistamaan tapamme kertoa menneisyydestä. Olisiko Ophüls saanut inspiraatiota Akira Kurosawan Rashomonista (1950)? Toki 1800-luvun kulttuurihistoriaan perehtynyt voi sanoa, että elokuva on kaukana "totuudesta". Teos perustuu Cécil Saint-Laurentin romaaniin ja muistuttaa lopulta vain etäisesti irlantilaissyntyisen tanssijattaren Lola Montezin (1821-61)elämänkaarta. Lola oli oikealta nimeltään Elizabeth Rosanna Gilbert, ja hänen vaiheistaan liikkui mitä hurjimpia huhuja ja tarinoita. Luultavasti hän osasi käyttää hyväkseen uudenlaista julkisuutta samaan tapaan kuin Paganinin ja Lisztin kaltaiset tähdet. Lola Montezilla oli suhde Baijerin kuninkaaseen Ludwig I:een, mikä osaltaan vaikutti siihen, että Euroopan hullun vuoden huumassa Ludwig pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1848, ja Lola Montez ajettiin maanpakoon. Lolan ja Ludwigin rakkaus on Max Ophülsin tulkinnan kulminaatiopiste, mutta viittaukset nuoruuteen ja elämän loppuvaiheeseen ovat ilmeisen sepitteellisiä. Historiallinen uskollisuus ei kuitenkaan ole oikea tapa arvioida elokuvan historiakuvaa: enemmän jää askarruttamaan Ophülsin tapa kuvata Lola Montezin elämää vieraana ja outona, arvoituksellisena. Itse asiassa hän kirjoittaa naishistoriaa audiovisuaalisessa muodossa ennen kuin historioitsijat olivat vielä kynään ehtineet tarttuakaan. Selvästi Ophüls hakee uudenlaista tapaa kertoa menneisyydestä, tapaa, joka kunnioittaisi menneisyyden vierautta. Välähdykset historiasta esitetään tyylitellyn sirkusesityksen lomassa, eivätkä ne ole edes kronologisessa järjestyksessä. Samalla kehyskertomus ja takautumat väistämättä rinnastuvat: miksi illusionistisesti lavastetut draamajaksot olisivatkaan yhtään oikeampia kuin sirkusmaneesille pystytetyt performanssit. Ehkä Max Ophüls ei olekaan kiinnostunut Lola Montezista historiallisena henkilönä vaan siitä kulttuurista, joka hänet synnytti. Elokuva rakentaa ahdistavan kuvan 1800-luvulla orastaneesta julkisuudesta ja sen armottomasta tuhovoimasta. Kun elokuvan lopussa Lola hyppää yleisön edessä kohti maneesia, hän selviytyy hengissä mutta symbolisesti kuolee. Jäljelle jää vain kuva Lola Montezista, skandaalikuningattaresta, jota kaikki haluavat koskettaa - rahasta. Menneisyyden maailmaan ei enää ole pääsyä.

Katkera voitto (1957)

Nicholas Rayn Katkera voitto (Bitter Victory, 1957) on se elokuva, joka sai Jean-Luc Godardin huokaisemaan: "Le cinema, c'est Nicholas Ray." On helppo ymmärtää, että Rayn tyylin karkeus, kuvallisuus ja käsitteellisyys ovat saaneet ranskalaisen uuden aallon pioneerin repiäisemään ihokkaansa. Nicholas Rayta palvoi myös 1980-luvun elokuvakerhosukupolvi, vaikkakin tuohon aikaan kopiot olivat kiven alla, ja muistaakseni Katkeran voiton saattoi nähdä vain elokuva-arkiston esityssarjassa. Näin itse elokuvan edellisen kerran yli 20 vuotta sitten. Jotakin on selvästi muuttunut. Mutta missä? Minussako? Alusta lähtien Rayn tyyliin oli vaikea suhtautua, vaikka juuri hiljattain katsoimme Johnny Guitarin, jonka puolesta olisin vieläkin valmis vaahtoamaan pikkutunneille asti. Katkera voitto tuntui hiukan liiankin käsitteelliseltä. Myös teoksen "elokuvallinen karheus" vaikutti paikoin keskentekoiselta: nauru ei ollut kaukana kohtauksessa, jossa konekiväärimies ampuu kaksi vihollisen agenttia, joiden hevoset laukkaavat nopeutettuna kuin 1930-luvun Tarzan-filmissä. Muistan vieläkin elävästi, miten hurmaantunut olin tästä elokuvasta, kun sen edellisen kerran näin. Itse asiassa en edes muista kiinnittäneeni elokuvan tyyliin huomiota ainakaan negatiivisessa mielessä. Ehkä siihen aikaan kokeilevia, karheita, "elokuvallisia" elokuvia oli ohjelmistossa enemmän - tai pikemminkin, odotusarvona oli, että elokuva haastaisi myös tapojamme nähdä. Oliko katse armollisempi?

Tunnustan, että varautuneen asenteen jälkeen Pohjois-Afrikkaan sijoittuva sodanvastainen Katkera voitto veti vastustamattomasti ajatukset puoleensa. Majuri Brandin (Curd Jürgens) ja kapteeni Leithin (Richard Burton) vastakkainasettelu herättää kysymyksiä. Miksi henkilöt toimivat niin kuin toimivat? Vastaus ei löyty henkilöhahmojen psykologiasta: Brand ja Leith ovat vain välineitä Rayn tavassa käsitellä sotaa ja sen mielettömyyttä. Jürgens ja Burton tekevät molemmat hienot roolisuoritukset, samoin Christopher Lee kersantti Barneyn mielipuolisessa roolissa. Lapsuudesta tuttu Alfred Burke esiintyy jo filmin alkumerteillä. Burke tuli tutuksi Brightoniin sijoittuvasta dekkarisarjasta Etsivätoimisto Marker (Public Eye, 1965-76).