31. joulukuuta 2007
Jenkki kuningas Arthurin hovissa (1949)
Tay Garnett teki Hollywoodissa pitkän uran. Huippu osui 30- ja 40-luvuille, ja ainakin Seitsemän syntistä (Seven Sinners, 1940) ja Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice, 1946) keikkuvat elokuvaohjelmistoissa tämän tästä. Jenkki kuningas Arthurin hovissa perustuu Mark Twainin kuuluisaan aikamatkaromaaniin: connecticutilainen nuorukainen saa iskun päähänsä ja herää, kas kummaa, 500-luvulla, kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden keskellä. Twainille asetelma antoi mahdollisuuden kritisoida ajankohtaisia poliittia kysymyksiä, mutta Garnettin filmatisoinnista poliittista sarkasmia saa hakemalla hakea. Tyylilajin vaihdoksesta kertoo sekin, että päärooliin, Hank Martiniksi, on valittu Bing Crosby, joka esittää seikkailun lomassa uusimpia hittejään. Jenkki kuningas Arthurin hovissa on silti viihdyttävää katsottavaa: Sir Cedric Hardwicke tekee elämänsä roolin jatkuvasti flunssaisena, hyväntahtoisena mutta typeränä kuningas Arthurina. Ja kaikille niille, jotka ovat ihastuneet William Bendixiin YLE Teeman viime aikojen film noireissa (Lasiavain, Sinisen Dahlian mysteeri) tämä elokuva on ehdoton must: Sinisen Dahlian tapaan Bendix tekee tässä laajan luonneroolin Sir Sagramorena.
Historiallisella musikaalikomedialla on lupa käsitellä historiaa vapaasti, ja niin Jenkki käsitteleekin. Parasta on tietysti kohtaus, jossa kuningas Arthurin hovi ryhtyy tanssimaan menuettia - vain huomatakseen tovin kuluttua, että Hank Martinin samettinen lauluääni antaa vielä paremmat tanssimahdollisuudet.
Vielä pieni kommentti politiikasta: ehkä jonkinlaisena allegoriana voi kuitenkin pitää sitä, että connecticutilainen jenkki onnistuu huiputtamaan 500-luvun väkeä tulitikun, hakaneulan ja almanakan avulla. Hank kohoaa pikavauhtia yhteiskunnan huipulle, ja hänet lyödään ritariksi nimellä Sir Boss. Kun Sir Sagramore huudahtaa "Heil Sir Boss! Terve Pomo!", tulee mieleen se, että elokuvaa tehtäessä vain neljä vuotta oli kulunut Hitlerin tuhosta...
Historiallisella musikaalikomedialla on lupa käsitellä historiaa vapaasti, ja niin Jenkki käsitteleekin. Parasta on tietysti kohtaus, jossa kuningas Arthurin hovi ryhtyy tanssimaan menuettia - vain huomatakseen tovin kuluttua, että Hank Martinin samettinen lauluääni antaa vielä paremmat tanssimahdollisuudet.
Vielä pieni kommentti politiikasta: ehkä jonkinlaisena allegoriana voi kuitenkin pitää sitä, että connecticutilainen jenkki onnistuu huiputtamaan 500-luvun väkeä tulitikun, hakaneulan ja almanakan avulla. Hank kohoaa pikavauhtia yhteiskunnan huipulle, ja hänet lyödään ritariksi nimellä Sir Boss. Kun Sir Sagramore huudahtaa "Heil Sir Boss! Terve Pomo!", tulee mieleen se, että elokuvaa tehtäessä vain neljä vuotta oli kulunut Hitlerin tuhosta...
30. joulukuuta 2007
Säilykehistoriaa
Välipäivät ovat kuluneet 1800-luvun esinekulttuuriin liittyvän artikkelin kirjoitustyössä. Vastaan tuli Suomen Teollisuuslehdessä vuonna 1889 julkaistu artikkeli säilykkeistä. Lehti toteaa: ”Ruoka-aineiden säilyttämisessä on päästy niin pitkälle että melkein kaikkia ravintoaineita voidaan vuosikausia säilyttää tuoreina ja hyvänmakuisina. Semmoiset pitemmän ajan kuluttua nautittaviksi aiotut ravintoaineet nimitetään yhteisellä nimellä säilykkeiksi eli konserveiksi (latinal. sanasta conservera, säilyttää).” Vaikka rautatieteet ja höyrylaivat olivat nopeuttaneet kulkuyhteyksiä, elintarvikkeiden kuljettaminen oli ongelma. Tähän pulmaan säilykkeet toivat ratkaisun. Tosiasiassa ratkaistu oli keksitty jo 1800-luvun alussa. Napoleon tarvitsi tehokasta ruuan säilytysmenetelmää armeijansa ravintohuoltoon, jolloin Nicholas Appert huomasi, että muonaa voitiin säilöä viinin tapaan lasiastiaan. Metalliseen tölkkiin ruokaa alettiin säilöä 1810-luvulla niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin.
Suomen Teollisuuslehti mainitsee menestyksekkäinä säilykkeinä Liebigin ”lihamehusteen”, jota oli saatavilla kautta maailman, sekä tiivistemaidon, jota sai Suomestakin ”hienoimmista ruokatavarakaupoista”. Säilykkeiden menekki oli toimittajan mukaan erityisen suurta tiheimmin asutettujen maiden suurkaupungeissa, maissa, joissa vai pieni osa väestöstä enää viljelee maata. Tästä tilanteesta Suomi oli kuitenkin vielä kaukana. Silti suomalaiset saivat maistaa kaupungistuvan tulevaisuutensa makuja. Vuonna 1889 vallitsi kuitenkin jo vahva usko siitä, että kansainvälinen kehitys toteutui ennen pitkää myös Suomessa:
”Pilven takaisena unelmana ei tarvitse pitää sitä, että keittämistoimi varsinkin kaupungissa asuvalle perheelle ennen pitkää supistuu aivan vähäiseksi, ja että suurin osa ravintoaineista nautitaan säilykkeiden muodossa, jotka tarvitsevat hyvin vähäistä valmistamista ennen kun ne pöydälle asetetaan. Pidämme aivan epäilemättömänä että säilyketeollisuus on niitä teollisuuden haaroja, jotka tosin ovat vielä ensi alullaan, mutta jotka tulevat kehkeytymään tavalla, jota ei vielä voi arvatakkaan.”
Muuten: Liebigin lihaliemivalmisteen mukana tarjottiin loisteliaita kylkiäiskuvia. Ostin 1980-luvun lopulla Bayreuthista hienon kuvasarjan, jossa esittiin pähkinänkuoressa Nürnbergin mestarilaulajien tarina. Oheinen kuva on Liebigin teatterihistoriaa kuvaavasta sarjasta. Se löytyy kokonaisuudessaan Carthaliasta.
Suomen Teollisuuslehti mainitsee menestyksekkäinä säilykkeinä Liebigin ”lihamehusteen”, jota oli saatavilla kautta maailman, sekä tiivistemaidon, jota sai Suomestakin ”hienoimmista ruokatavarakaupoista”. Säilykkeiden menekki oli toimittajan mukaan erityisen suurta tiheimmin asutettujen maiden suurkaupungeissa, maissa, joissa vai pieni osa väestöstä enää viljelee maata. Tästä tilanteesta Suomi oli kuitenkin vielä kaukana. Silti suomalaiset saivat maistaa kaupungistuvan tulevaisuutensa makuja. Vuonna 1889 vallitsi kuitenkin jo vahva usko siitä, että kansainvälinen kehitys toteutui ennen pitkää myös Suomessa:
”Pilven takaisena unelmana ei tarvitse pitää sitä, että keittämistoimi varsinkin kaupungissa asuvalle perheelle ennen pitkää supistuu aivan vähäiseksi, ja että suurin osa ravintoaineista nautitaan säilykkeiden muodossa, jotka tarvitsevat hyvin vähäistä valmistamista ennen kun ne pöydälle asetetaan. Pidämme aivan epäilemättömänä että säilyketeollisuus on niitä teollisuuden haaroja, jotka tosin ovat vielä ensi alullaan, mutta jotka tulevat kehkeytymään tavalla, jota ei vielä voi arvatakkaan.”
Muuten: Liebigin lihaliemivalmisteen mukana tarjottiin loisteliaita kylkiäiskuvia. Ostin 1980-luvun lopulla Bayreuthista hienon kuvasarjan, jossa esittiin pähkinänkuoressa Nürnbergin mestarilaulajien tarina. Oheinen kuva on Liebigin teatterihistoriaa kuvaavasta sarjasta. Se löytyy kokonaisuudessaan Carthaliasta.
29. joulukuuta 2007
Grimmin veljekset (2005)
Terry Gilliamin Grimmin veljeksiä (The Brothers Grimm) voisi parhaiten kutsua historialliseksi fantasiaksi. Se ottaa raaka-aineekseen saksalaisten kansantarinoiden legendaariset kerääjät Jacob ja Wilhelm Grimmin ja sijoittaa kertomuksen ranskalaisten joukkojen miehittämään Saksaan, vuoteen 1812, mutta ponnistaa näistä lähtökohdista hallusinaationomaiseksi seikkailuksi, joka yhdistelee vapaasti Grimmin satujen raaimmat ja painajaismaisimmat ainekset digitaalisin efektein höystettyyn, moderniin fantasiaelokuvaan. Ei voi kuin ihmetellä käsikirjoittaja Ehren Krugerin ja ohjaaja Gilliamin kekseliäisyyttä niissä tavoissa, joilla vanhat tarinat nousevat esiin kummallisissa, vääristyneissä muodoissa. Satuja on ennenkin yhdistetty kauhuelokuvallisiin asetelmiin. Mieleen tulee Neil Jordanin Sudet tulevat (The Company of Wolves, 1984), jonka taianomaisessa satumetsässä Punahilkka joutuu susien ahdistelemaksi. Gilliamin loihtima metsä on vielä painajaismaisempi, ja Punahilkka saa peräänsä kirvestä heiluttavan ihmissuden. Tuhkimon, Ruususen, Sammakkoprinssin ja monen muun sadun aiheet nousevat esiin kauhistuttavina vääristyminä. Pahin on Pieni piparkakkupoika, joka oikeastaan on vain kaivosta esiin kömpivä mutakasa...
Monin paikoin Grimmin veljekset on kuitenkin kaavamainen: Wilhelm esitetään rationaalisiin selityksiin uskovana järkeilijänä, kun taas Jacob luottaa sisäiseen ääneensä ja myyttien voimaan. Todellisuudessahan molemmat veljekset olivat intohimoisia satujen keräilijöitä, mutta yhteisen sävelen he löysivät juuri vuonna 1812 julkaistessaan kokoelmansa Kinder- und Hausmärchen. No, historiasta ei tämän elokuvan kohdalla kannata liikaa puhua, koska kertomus on allegorinen. Eivätkö veljekset vain viittaa länsimaisen ajattelun kahtiajakoon, myyttiin ja historiaan, tunteeseen ja järkeen? Elokuvassa on myös poliittinen viittaus. Kun veljekset alussa kiertävät huijareina ympäri Saksaa noitia karkottamassa, he ikään kuin kieltävät oman kansallisen perintönsä (kansansadut) ja niiden totuudellisuuden. Kun veljekset saavat tehtäväkseen pelastaa kadonneet tytöt lumotusta metsästä, he löytävät satujen maailman, identiteettinsä, joka lopulta auttaa myös taistelussa ranskalaisia valloittajia vastaan. Asetelma on karkea, ja sitä alleviivaavat miljööt: elokuvan alussa saksalaiset elävät masentavassa mutavellissä (elokuvan alun sateinen Karlstad), kun taas onnellisen lopun jälkeen niityt puhkeavat viheriöimään... Kansallisesta identiteetistä oli toki kyse myös ei-fiktiivisten Grimmin veljesten maailmassa. Napoleonin joukkojen ylivalta synnytti saksalaisen nationalismin, ja kansanperinteen kerääjillä riitti kysyntää.
Gilliamin Grimmin veljeksiä katsoessa tulee väistämättä mieleen se, miten väkivaltaisia alkuperäiset Grimmin sadut ovat. Nykyään alkuperäisiä ei enää juuri lueta. Muistaakseni sadussa Kuusi joutsenta paha anoppi tuhrii öisin miniänsä suun verellä ja väittää tämän syöneen lapsensa... Grimmin satujen maailmaa on analysoitu paljonkin, ja tiedetään, että veljekset muokkasivat alkuperäisiä kansantarinoita moneen suuntaan. Satujen veljekset ovat usein solidaarisia toisilleen, ja kadonneiden vanhempien tilalla ovat pahat äitipuolet. Grimmin kertomusten perusteella syntyisi ahdistava psykoanalyyttinen elokuva, mutta onneksi Gilliam ei sentään tätä tasoa ole moniaineksiseen teokseensa liittänyt.
Monin paikoin Grimmin veljekset on kuitenkin kaavamainen: Wilhelm esitetään rationaalisiin selityksiin uskovana järkeilijänä, kun taas Jacob luottaa sisäiseen ääneensä ja myyttien voimaan. Todellisuudessahan molemmat veljekset olivat intohimoisia satujen keräilijöitä, mutta yhteisen sävelen he löysivät juuri vuonna 1812 julkaistessaan kokoelmansa Kinder- und Hausmärchen. No, historiasta ei tämän elokuvan kohdalla kannata liikaa puhua, koska kertomus on allegorinen. Eivätkö veljekset vain viittaa länsimaisen ajattelun kahtiajakoon, myyttiin ja historiaan, tunteeseen ja järkeen? Elokuvassa on myös poliittinen viittaus. Kun veljekset alussa kiertävät huijareina ympäri Saksaa noitia karkottamassa, he ikään kuin kieltävät oman kansallisen perintönsä (kansansadut) ja niiden totuudellisuuden. Kun veljekset saavat tehtäväkseen pelastaa kadonneet tytöt lumotusta metsästä, he löytävät satujen maailman, identiteettinsä, joka lopulta auttaa myös taistelussa ranskalaisia valloittajia vastaan. Asetelma on karkea, ja sitä alleviivaavat miljööt: elokuvan alussa saksalaiset elävät masentavassa mutavellissä (elokuvan alun sateinen Karlstad), kun taas onnellisen lopun jälkeen niityt puhkeavat viheriöimään... Kansallisesta identiteetistä oli toki kyse myös ei-fiktiivisten Grimmin veljesten maailmassa. Napoleonin joukkojen ylivalta synnytti saksalaisen nationalismin, ja kansanperinteen kerääjillä riitti kysyntää.
Gilliamin Grimmin veljeksiä katsoessa tulee väistämättä mieleen se, miten väkivaltaisia alkuperäiset Grimmin sadut ovat. Nykyään alkuperäisiä ei enää juuri lueta. Muistaakseni sadussa Kuusi joutsenta paha anoppi tuhrii öisin miniänsä suun verellä ja väittää tämän syöneen lapsensa... Grimmin satujen maailmaa on analysoitu paljonkin, ja tiedetään, että veljekset muokkasivat alkuperäisiä kansantarinoita moneen suuntaan. Satujen veljekset ovat usein solidaarisia toisilleen, ja kadonneiden vanhempien tilalla ovat pahat äitipuolet. Grimmin kertomusten perusteella syntyisi ahdistava psykoanalyyttinen elokuva, mutta onneksi Gilliam ei sentään tätä tasoa ole moniaineksiseen teokseensa liittänyt.
28. joulukuuta 2007
Ihmispeto (1938)
Jean Renoir'n Ihmispeto (La bête humaine) alkaa sitaatilla Emile Zolan samannimisestä romaanista. Zolan nimikirjoitus ja kuva muistuttavat tarinan lähtökohdasta, mutta Ihmispeto ei lopultakaan ole kirjailijan elokuva: Renoir käsittelee lähtökohtaansa vapain käsin, poimien kohtauksen sieltä täältä. Erityisen vaikuttava on elokuvan aloitus. Veturinkuljettaja Jacques Lantier (Jean Gabin) ja hänen apulaisensa Pecqueux (Carette) nähdään työn touhussa, kasvot nokisina. Lantier on melkein symbioosissa koneen kanssa, sellaisessa vuorovaikutuksessa, johon hän ei koko elokuvan aikana pääse ihmisten seurassa. Pitkä aloitusjakso syöksyy läpi ranskalaisen maaseudun ja päätyy Le Havren asemalle. Ehkä aloitus kertoo myös fyysisten voimien maailmasta - ja juuri voimien temmellyskentälle kaikki elokuvan henkilöt seuraavan puolentoista tunnin aikana joutuvat.
Jacques Lantier'ta riivaa sukurasite, perinnöllinen juoppohulluus, jonka puhkeamista hän pelkää. Tässä Renoir jatkaa Zolan biologistista näkemystä degeneraatiosta, jolle yksilöt eivät lopulta voi mitään. Mutta Ihmispedossa on kuitenkin epäselvää, onko Lantier'n pessismismi enemmän antautumista degeneraation ajatukselle kuin itsessään rappion ilmentymä. Elokuvan kiehtovimpiin henkilöihin kuuluu apulaisasemapäällikkö Roubaud, jota esittää loistavasti Comédie Françaisen näyttelijä Fernand Ledoux. Katsoja tutustuu Roubaud'hon Le Havren asemalla, jossa hän puolustaa rautateiden sääntöjä ja oikeudenmukaisuutta mutta hairahtuu itse kaidalta tieltä. Roubaud'n nuori vaimo Sévérine (Simone Simon) on ajautunut kummisetänsä Grandmorinin rakastajattareksi, tai pikemminkin Grandmorin näyttää käyttävän hyväkseen Sévérineä. Roubaud päättää murhata kummisedän junamatkalla, Sévérinen läsnäollessa. Paikalla on myös Lantier, joka ymmärtää tilanteen. Hän ei kuitenkaan paljasta rikosta. Asetelma on outo, sillä murhasta syytetään Cabuchea (Jean Renoir), eikä Lantier liikauta eväänsäkään syyttömän puolesta. Roubaud'n parikunnan ja Lantier'n välille syntyy kolmiodraama - tuhoisin seurauksin.
Ihmispedossa ihmisten väliset suhteet ovat hyväksikäytön järjestelmä. On lopulta vaikea sanoa, kuka on suurin peto - Grandmorin, jota tuskin nähdään, Sévérine, joka yrittää taivuttaa Lantier'n rikoksen teille, Roubaud, joka hyväntahtoisuudestaan huolimatta muuttuu kylmäveriseksi murhaajaksi, vai Lantier, jonka "petomaisuuksista" vapaaehtoinen rikostoveruus Roubaud'n pariskuntaan jää kuitenkin vähäpätöisimmäksi.
Koko elokuvan ihmiskuva on pessimistinen: ihminen seuraa vaistojensä ja intohimojensa ääntä seurauksista piittaamatta. Zolan romaani on vielä pessimistisempi. Renoir'n teoksessa positiivisena jää elämään Lantier'n ja Pecqueux'n solidaarinen toveruus ja Lantier'n rehti työteliäisyys, jota hän ei hylkää kuin äärimmäisessä hädässä. Silti elokuvan pessimistisyys on ahdistavaa. On pakko tunnustaa: saman ajan elokuvista pidän ilman muuta enemmän Marcel Carnén runollisuudesta, jossa on kauneutta silloinkin, kun toivo on pettänyt.
Ehkei kannata enää lisätä, että näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Gabinin niukka näytteleminen toimii hienosti, samoin Simone Simonin hauraus ja herkkyys. Simonhan sai myöhemmin jatkaa "ihmispetomaisella" linjalla Jacques Tourneur'n elokuvassa Kissaihmiset (Cat People, 1942). Aivan omaa luokkaansa on kuitenkin Fernand Ledoux, jonka Roubaud on samanaikaisesti säälittävä ja traaginen.
Jacques Lantier'ta riivaa sukurasite, perinnöllinen juoppohulluus, jonka puhkeamista hän pelkää. Tässä Renoir jatkaa Zolan biologistista näkemystä degeneraatiosta, jolle yksilöt eivät lopulta voi mitään. Mutta Ihmispedossa on kuitenkin epäselvää, onko Lantier'n pessismismi enemmän antautumista degeneraation ajatukselle kuin itsessään rappion ilmentymä. Elokuvan kiehtovimpiin henkilöihin kuuluu apulaisasemapäällikkö Roubaud, jota esittää loistavasti Comédie Françaisen näyttelijä Fernand Ledoux. Katsoja tutustuu Roubaud'hon Le Havren asemalla, jossa hän puolustaa rautateiden sääntöjä ja oikeudenmukaisuutta mutta hairahtuu itse kaidalta tieltä. Roubaud'n nuori vaimo Sévérine (Simone Simon) on ajautunut kummisetänsä Grandmorinin rakastajattareksi, tai pikemminkin Grandmorin näyttää käyttävän hyväkseen Sévérineä. Roubaud päättää murhata kummisedän junamatkalla, Sévérinen läsnäollessa. Paikalla on myös Lantier, joka ymmärtää tilanteen. Hän ei kuitenkaan paljasta rikosta. Asetelma on outo, sillä murhasta syytetään Cabuchea (Jean Renoir), eikä Lantier liikauta eväänsäkään syyttömän puolesta. Roubaud'n parikunnan ja Lantier'n välille syntyy kolmiodraama - tuhoisin seurauksin.
Ihmispedossa ihmisten väliset suhteet ovat hyväksikäytön järjestelmä. On lopulta vaikea sanoa, kuka on suurin peto - Grandmorin, jota tuskin nähdään, Sévérine, joka yrittää taivuttaa Lantier'n rikoksen teille, Roubaud, joka hyväntahtoisuudestaan huolimatta muuttuu kylmäveriseksi murhaajaksi, vai Lantier, jonka "petomaisuuksista" vapaaehtoinen rikostoveruus Roubaud'n pariskuntaan jää kuitenkin vähäpätöisimmäksi.
Koko elokuvan ihmiskuva on pessimistinen: ihminen seuraa vaistojensä ja intohimojensa ääntä seurauksista piittaamatta. Zolan romaani on vielä pessimistisempi. Renoir'n teoksessa positiivisena jää elämään Lantier'n ja Pecqueux'n solidaarinen toveruus ja Lantier'n rehti työteliäisyys, jota hän ei hylkää kuin äärimmäisessä hädässä. Silti elokuvan pessimistisyys on ahdistavaa. On pakko tunnustaa: saman ajan elokuvista pidän ilman muuta enemmän Marcel Carnén runollisuudesta, jossa on kauneutta silloinkin, kun toivo on pettänyt.
Ehkei kannata enää lisätä, että näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Gabinin niukka näytteleminen toimii hienosti, samoin Simone Simonin hauraus ja herkkyys. Simonhan sai myöhemmin jatkaa "ihmispetomaisella" linjalla Jacques Tourneur'n elokuvassa Kissaihmiset (Cat People, 1942). Aivan omaa luokkaansa on kuitenkin Fernand Ledoux, jonka Roubaud on samanaikaisesti säälittävä ja traaginen.
27. joulukuuta 2007
Sydämen kuiskaus (1995)
Hayao Miyazakin käsikirjoittamaa ja tuottamaa nuorisodraamaa Mimi wo sumaseba ei ole esitetty Suomessa, mutta sen nimen voisi suomentaa Sydämen kuiskaukseksi. Elokuva on ilmestynyt Englannissa dvd:nä nimellä Whisper of the Heart. Se on poikkeuksellinen anime, nykypäivän Tokioon sijoittuva kertomus orastavasta rakkaudesta ja luovuudesta. Keskiössä on usko omiin kykyihin samaan tapaan kuin Miyazakin ohjaamassa Kikissä (1989). Miyazakin läsnäolo Sydämen kuiskauksessa on selvä, mutta ohjauksesta vastaa Yoshifumi Kondo. On selvää, että elokuva myös poikkeaa Miyazakin omista ohjauksista: fantasian rooli on hyvin vähäinen - elokuva on pikemminkin pienten arkisten yksityiskohtien taidonnäytettä. Ja juuri se viehättääkin: Sydämen kuiskauksen rytmi on rauhallinen, suurkaupungin elämä näyttäytyy rikkaana ja jokainen kohtaus kehittää päähenkilöiden kuvausta eteenpäin. Elokuva on poikkeuksellinen anime siinäkin mielessä, että sen tavoitteet ovat niin erilaiset muihin piirroselokuviin verrattuna. Anime voisi loihtia näkyyviin fantastisia kuvia, mutta Miyazaki ja Kondo ovat kiinnostuneempia siitä mitä tapahtuu pinnan alla, näkymättömissä. Sellainen näkymätön taso, jota jälkeenpäin jäin miettimään, on elokuvan historiallisuus. Miten Sydämen kuiskaus liittyy vuoden 1995 tilanteeseen? Dvd:llä on julkaistu kaikki elokuvan trailerit ja promootiokoosteet. Eräässä promootioelokuvassa viitataan - ehkä yllättäenkin - siihen, miten talouselämän kupla oli juuri puhjennut. Vuonna 1995 elettiin talouslaman jälkeistä aikaa: aallonpohja oli maailman syvin Suomessa ja Meksikossa, mutta myös Japania lama kohteli kaltoin. Kun tarkemmin katsoo, Sydämen kuiskauksen keskiössä oleva perhe elää taloudellisessa ahdingossa. He saavat ruoka-apua naapurilta, ja perheen äiti viimeistelee opinnäytettään keittiön pöydän ääressä. Päähenkilö Shizuku valmistautuu lukion pääsykokeeseen. Koko elämän ja tulevaisuuden kannalta olennaisen kokeen uhkaajaksi nousee Shizukun rakatuminen ja samanaikainen halu heittäytyä oman luovuutensa testaamiseen, kirjoittamiseen. Shizukun rakastettu Seiji puolestaan haluaa Cremonaan viulunrakentajan oppiin, vaikka vanhemmat haluaisivat hänet opintielle. Olisiko niin, että talouslaman jälkeisessä tilanteessa koulutuksen "pakko" oli vastaansanomaton? Kuka rohkenisi kuunnella sisäistä ääntään ja heittäytyä epävarmaan tulevaisuuteen maailmassa, jossa varmuuksia ei enää ollut?
26. joulukuuta 2007
Mieletön, mieletön maailma (1963)
Tämä otsikko sopisi kirjoitukseen, joka käsittelee Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan herättämää kohua. Oikeastaan se sopisi moneen muuhunkin nykypäivän ilmiöön. Mutta lähtökohtana on FST:n tapaninpäivänä esittämä Stanley Kramerin komedia Mieletön, mieletön maailma (It's a Mad Mad Mad Mad World, 1963) - kyllä, Mad-sana on alkuperäisessä nimessä neljä kertaa. Jotta maailma olisi vielä mielettömämpi, FST näytti Ultra Panavision -laajakangaselokuvan vanhojen videoaikojen kunniaksi 4:3-kuvakoossa, joten ehkä katsoja näkikin vain puolet mielettömyydestä. Tuotannollisesti Kramerin crazy-komedia muistuttaa aikakauden spektaakkeleja. Teos on ylipitkä, melkein kolmituntinen kohellus, jota somistaa näyttävä joukko silloisia ja menneitä Hollywood-tähtiä: Spencer Tracy, Jimmy Durante, Buster Keaton, Jerry Lewis, Peter Falk, Milton Berle, Sid Caesar, Ethel Merman, Mickey Rooney, Phil Silvers... Spektaakkelien tapaan elokuva on tehty suurten elokuvasalien valkokankaille. Mutta tähän yhtäläisyydet päättyvätkin. Mieletön, mieletön maailma on juoneltaan äärimmäisen löyhä. Jimmy Durante näyttelee Smiler Crogan -nimistä roistoa, joka kuolee aivan tarinan alkumetreillä ja sopertaa viimeisillä voimillaan rahakätkönsä sijainnin. Kaikki paikalle sattuneet intoutuvat ahneuksissaan kilpa-ajoon, sillä jokainen janoaa 350 000 dollarin rahapottia. Kramerin komedian "mielettömyys" on ahneudessa, jonka valtaan kaikki joutuvat yhteiskuntaluokasta riippumatta, jopa eläköityvä komisario, vaikka Tracyn tähtikuva antaisikin olettaa toista. Onhan elokuvassa toki loistavia kohtauksia, kuten alun tilanne, jossa silminnäkijät yrittävät sopia, millä periaatteella rahat jaetaan...
24. joulukuuta 2007
Joulukuusi vuonna 1875
Saksalainen kirjailja Johann Wolfgang von Goethe oli tyrmistynyt vuonna 1765 nähdessään joulukuusen ystävänsä kotona Leipzigissa. 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Skandinaviasta peräisin ollut tapa levisi Saksan kautta Ranskaan ja Englantiin. Vuosisadan lopulla tapa oli jo niin vakiintunut, että ranskalaiset lähettivät koristeltuja kuusia jopa siirtokuntiensa asukkaille Afrikkaan. Kuusen ylistyksiä löytyy runsaasti myös 1800-luvun suomalaisesta lehdistöstä. Jouluaaton Satakunta-lehdessä julkaistiin vuonna 1875 seuraava kirjoitus:
Joulukuusi. Kun päivät ovat lyhyimpiä ja yöt pisimpiä, tulee yksi päivä, jota kaikki ovat kauvan odottaneet. Se on joulu. Kun ei kedolla enää löydä yhtäkään kukkaista, kun ei koivuissa eikä tuomissa enää ole ainoatakaan viheriäistä lehteä, silloin ilahuttavat joulukynttilät vanhoja ja nuoria. Kun ei yksikään lintu enää laula eikä ainoakaan hyttynen surise, kuuluu joululaulujen kaiku. Kun on niin kylmä, että lapset ovat melkein kaiken päivää lämpimässä huoneessa ja useinkin eivät enää tiedä, mitä vielä pitäisi leikitellä, silloin tulee joulupukki lahjoinensa ja tuo uutta elämää mailmaan. Ja mikä on joulupukin kaunein lahja, josta sekä suuret että pienet lapset niin iloitsevat? Se on joulukuusi.
Kun tulee suloinen joulun juhla, Jesuksen Kristuksen syntymäpäivä, niin loistaa joulu-aaton iltana joulukuusi melkein jokaisessa talossa, jossa on hyviä lapsia. Nuoret ja vanhat riemuitsevat kynttiläin loistosta ja niistä hyvistä ja koreista kappaleista, joilla joulukuusi on kaunistettu. Yhdessä oksassa on hopeainen ruusu, toisessa kultainen palli. Tuolla heiluu somasti tehty viiri, täällä kauniisti leikattu paperi. Yhdestä oksasta rippuu punaposkinen omena, toisesta mehukas rusinakimppu. Täällä on pippurikakkunen, tuolla makea jouluporsas ja tuolla tuo tanseiva joulupikku. Kaikkein näiden seassa on kirkkaasti palavia pieniä kynttilöitä niin paljo kuin vaan mahtuu. Ja jos tämän kaiken lisäksi vielä joulupukki tuo joululahjojakin, niinkuin se tavallisesti tuokin, niin sittepä ilo on korkeimmillaan. Helmi saa korean nuken, Eino uhkean hevosen, Mikko kiiltävät luistimet, Hanna monikuvaisen satukirjan ja pikku Paavo haukkuvan koiran. He saavat vielä kaikenlaista muutakin, ja eivätpä isä ja äitikään jää ilman lahjoitta.
(Satakunta 24.12.1875)
Joulukuusi. Kun päivät ovat lyhyimpiä ja yöt pisimpiä, tulee yksi päivä, jota kaikki ovat kauvan odottaneet. Se on joulu. Kun ei kedolla enää löydä yhtäkään kukkaista, kun ei koivuissa eikä tuomissa enää ole ainoatakaan viheriäistä lehteä, silloin ilahuttavat joulukynttilät vanhoja ja nuoria. Kun ei yksikään lintu enää laula eikä ainoakaan hyttynen surise, kuuluu joululaulujen kaiku. Kun on niin kylmä, että lapset ovat melkein kaiken päivää lämpimässä huoneessa ja useinkin eivät enää tiedä, mitä vielä pitäisi leikitellä, silloin tulee joulupukki lahjoinensa ja tuo uutta elämää mailmaan. Ja mikä on joulupukin kaunein lahja, josta sekä suuret että pienet lapset niin iloitsevat? Se on joulukuusi.
Kun tulee suloinen joulun juhla, Jesuksen Kristuksen syntymäpäivä, niin loistaa joulu-aaton iltana joulukuusi melkein jokaisessa talossa, jossa on hyviä lapsia. Nuoret ja vanhat riemuitsevat kynttiläin loistosta ja niistä hyvistä ja koreista kappaleista, joilla joulukuusi on kaunistettu. Yhdessä oksassa on hopeainen ruusu, toisessa kultainen palli. Tuolla heiluu somasti tehty viiri, täällä kauniisti leikattu paperi. Yhdestä oksasta rippuu punaposkinen omena, toisesta mehukas rusinakimppu. Täällä on pippurikakkunen, tuolla makea jouluporsas ja tuolla tuo tanseiva joulupikku. Kaikkein näiden seassa on kirkkaasti palavia pieniä kynttilöitä niin paljo kuin vaan mahtuu. Ja jos tämän kaiken lisäksi vielä joulupukki tuo joululahjojakin, niinkuin se tavallisesti tuokin, niin sittepä ilo on korkeimmillaan. Helmi saa korean nuken, Eino uhkean hevosen, Mikko kiiltävät luistimet, Hanna monikuvaisen satukirjan ja pikku Paavo haukkuvan koiran. He saavat vielä kaikenlaista muutakin, ja eivätpä isä ja äitikään jää ilman lahjoitta.
(Satakunta 24.12.1875)
9. joulukuuta 2007
Sinisen Dahlian mysteeri (1946)
Sinisen Dahlian mysteeri on Raymond Chandlerin käsikirjoittama ja George Marshallin ohjaama tiivis film noir. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään mustaa elokuvaa, joka näin vahvasti kytkeytyisi sodan jälkeiseen tilanteeseen. Elokuvan alussa kolme sotakaverusta, Johnny (Alan Ladd), Buzz (William Bendix) ja George (Hugh Beaumont), suuntautuvat kohti uutta elämää: mieleen tulee kepeämpi versio, Gene Kellyn ja Stanley Donenin Kuin paistetta päivän (It's Always Fair Weather, 1955). Sinisessä Dahliassa kaverukset ovat vereslihalla. Aloituskohtauksessa Buzz ei kestä "melumusiikkia" päähän osuneen kranaatin sirpaleen vuoksi. Kun Johnny palaa kotiin, Helen-vaimolla (Doris Dowling) on suhde Sininen Dahlia -ravintolan omistajaan Eddie Harwoodiin (Howard Da Silva).
Chandlerin käsikirjoitus on nasevasti kynäilty ja yllätyksellinen. Rikostarina häilyy sodan kommentoinnin partaalla niin kauan kuin epäilys Buzzia kohtaa säilyy. William Bendix on roolissaan loistava. Kunpa YLE Teema näyttäisi vielä Henry Hathawayn Dark Cornerin (1946), jossa Bendix on loistava Staufferin alias Fred Fossin roolissa.
Film noir -harrastajat varmaan vannovat Bogart-Bacall-duon nimeen, mutta eipä ole Alan Laddin ja Veronica Laken yhteispelissäkään valittamista!
Chandlerin käsikirjoitus on nasevasti kynäilty ja yllätyksellinen. Rikostarina häilyy sodan kommentoinnin partaalla niin kauan kuin epäilys Buzzia kohtaa säilyy. William Bendix on roolissaan loistava. Kunpa YLE Teema näyttäisi vielä Henry Hathawayn Dark Cornerin (1946), jossa Bendix on loistava Staufferin alias Fred Fossin roolissa.
Film noir -harrastajat varmaan vannovat Bogart-Bacall-duon nimeen, mutta eipä ole Alan Laddin ja Veronica Laken yhteispelissäkään valittamista!
6. joulukuuta 2007
Itsenäisyyden tulkintoja
Tänään Pentti Stranius kommentoi h-verkossa kriittisesti itsenäisyyspäivän viettoa: miksi se on niin sotilaallista, miksi aina täytyy palata sota-aikaan, miksi päivän vietto on niin synkkää? Oikeastaan on paradoksi, että jouluun valmistautuvien kotien pitää miltei sammuttaa lyhtynsä itsenäisyyspäivään hiljentyessään ja laittaa piemenevään iltaan vain lepattava kynttilänliekki. Valojahan pitäisi sytyttää kaikkialla. Straniuksen ajatuksiin on helppo yhtyä. Liian harvoin kysytään, millaista käsitystä Suomesta ja suomalaisista, venäläisistä puhumattakaan, itsenäisyyspäivän tavat viestittävät. Tarvitsisimme ehdottomasti enemmän poliittis-historiallisten rituaalien tutkimusta: miten itsenäisyyden juhliminen on oikeastaan rakentunut? Voisi väittää, että Straniuksen mainitsemassa pessimismissä on paljon Yleisradion ohjelmistopolitiikan vaikutusta. Tietysti nykyään, kun kanavia riittää, itsenäisyyspäivää voi viettää esimerkiksi Lunta tupaan -sarjan parissa - sitähän näytettiin juhlan kunniaksi tuntikaupalla. En yhtään ihmettele, vaikka osa kokisi itsenäisyyspäivän täysin merkityksettömäksi. Eräskin turkulainen nappulaliigaseura järjesti pelaajilleen harjoitukset pyhäpäivänä klo 17-19...
Itsenäisyyspäivän vietto on lakiin perustuvaa. Vuonna 1937 annettiin "laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä". Sen ensimmäisen pykälän mukaan "Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistautumisen muistoksi on joulukuun kuudetta päivää, jota tässä laissa sanotaan itsenäisyyspäiväksi, vuosittain vietettävä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä.
Itsenäisyyspäiväksi lasketaan vuorokausi, joka alkaa kello kahdestakymmenestäneljästä sanotun päivän vastaisena yönä. Säännöllisessä kaksi- ja kolmivuorotyössä tämä vuorokausi voidaan kuitenkin laskea alkavaksi kuusi tuntia myöhemmin". Kynttilöiden polttaminen on ollut kansalaisten rituaali vuodesta 1927 lähtien, kun Itsenäisyyden liitto kehotti sytyttämään kynttilät ikkunaan klo 18-21. Tavalla oli toki pidempi historiansa, Ruotsin vallan aikana kynttilöitä oli poltettu kuningasperheen vierailun kunnioittamiseksi, ja sama toistui autonomian aikana tsaarien vierailujen yhteydessä. Sortovuosina yleistyi kynttilöiden polttaminen Runebergin päivänä 5. helmikuuta protestina venäläistämispolitiikalle.
Stranius kommentoi sähköpostiviestissään myös sitä, miten oikeastaan Suomen itsenäistyminen on unohtumassa jatkuvan talvi- ja jatkosodan muistelun tiimellyksessä. Ajatus tuntuu kieltämättä oikeaan osuvalta. Kun katselin Ilkka Vanteen sotaelokuvaa Lunastus, talvisodasta palaavat lotat huokailivat: "Kunpa Suomi olisi taas itsenäinen." Jostakin syystä sotaponnisteluista on tullut itsenäistymiskamppailua. Tätä voisi esimerkiksi Yleisradio paikata nostamalla omassa ohjelmatuotannossaan esille Suomen historian pidempää linjaa. Toinen seikka itsenäisyyspäivän historiakuvassa on sen tyrmäävä miehisyys. Tätä ei muutamalla lottakuvauksella voi paikata. Kovin miehiseltä vaikuttaa tulevaisuuskin nyt, kun Tuntemattoman sotilaan joukkue riehuu Kansallisteatterin näyttämöllä uudesti syntyneenä ja Suomi kyykistyy odottamaan Renny Harlinin Mannerheim-elokuvaa...
Itsenäisyyspäivän vietto on lakiin perustuvaa. Vuonna 1937 annettiin "laki itsenäisyyspäivän viettämisestä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä". Sen ensimmäisen pykälän mukaan "Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistautumisen muistoksi on joulukuun kuudetta päivää, jota tässä laissa sanotaan itsenäisyyspäiväksi, vuosittain vietettävä yleisenä juhla- ja vapaapäivänä.
Itsenäisyyspäiväksi lasketaan vuorokausi, joka alkaa kello kahdestakymmenestäneljästä sanotun päivän vastaisena yönä. Säännöllisessä kaksi- ja kolmivuorotyössä tämä vuorokausi voidaan kuitenkin laskea alkavaksi kuusi tuntia myöhemmin". Kynttilöiden polttaminen on ollut kansalaisten rituaali vuodesta 1927 lähtien, kun Itsenäisyyden liitto kehotti sytyttämään kynttilät ikkunaan klo 18-21. Tavalla oli toki pidempi historiansa, Ruotsin vallan aikana kynttilöitä oli poltettu kuningasperheen vierailun kunnioittamiseksi, ja sama toistui autonomian aikana tsaarien vierailujen yhteydessä. Sortovuosina yleistyi kynttilöiden polttaminen Runebergin päivänä 5. helmikuuta protestina venäläistämispolitiikalle.
Stranius kommentoi sähköpostiviestissään myös sitä, miten oikeastaan Suomen itsenäistyminen on unohtumassa jatkuvan talvi- ja jatkosodan muistelun tiimellyksessä. Ajatus tuntuu kieltämättä oikeaan osuvalta. Kun katselin Ilkka Vanteen sotaelokuvaa Lunastus, talvisodasta palaavat lotat huokailivat: "Kunpa Suomi olisi taas itsenäinen." Jostakin syystä sotaponnisteluista on tullut itsenäistymiskamppailua. Tätä voisi esimerkiksi Yleisradio paikata nostamalla omassa ohjelmatuotannossaan esille Suomen historian pidempää linjaa. Toinen seikka itsenäisyyspäivän historiakuvassa on sen tyrmäävä miehisyys. Tätä ei muutamalla lottakuvauksella voi paikata. Kovin miehiseltä vaikuttaa tulevaisuuskin nyt, kun Tuntemattoman sotilaan joukkue riehuu Kansallisteatterin näyttämöllä uudesti syntyneenä ja Suomi kyykistyy odottamaan Renny Harlinin Mannerheim-elokuvaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)