Kaikenlaista kivaa kesällä

Mustilan arboretumin kivitaidetta

Lupasin edellisissä mietteissäni listata positiivisia asioita tämän hetkisessä elämässäni. Kaikkialla esiin noussut ahdasmielisyys raivostuttaa, mutta nyt keskityn hyvään. 

1. Kesä. 

Kesällä on paljon hauskempi liikkua kuin talvella. Ei kun vaellussandaalit jalkaan ja patikoimaan tai pyörälenkille.
Kävelylenkkini tarjoaa iloa kaikille aisteille. Saan katsella veden väreilyä, kukkaloistoa, joutsenia ja lasten leikkejä maauimalassa. Saan kuunnella mustarastasta ja tuntea ihollani auringon ja lämpimän tuulen. Tunnen nenässäni ihania tuoksuja ohittaessani kurtturuusupensaita. Välillä pysähdyn napsimaan suuhuni metsämansikoita, kohta myös mustikoita.
Kun kaipaan kaupunkimaisempaa elämää ja kulttuuria voin lähteä kuuntelemaan ulkokonsertteja tai istahtaa kahvilan ulkopöytään katselemaan elämää kävelykadulla. 
 

2. Olen oppinut viihtymään mökillä. 

Mieheni hankki meille mökin toistakymmentä vuotta sitten. Se oli silloin unohdettu, hoitamatta jäänyt röksä viidakoituneine pihoineen. Mökin pelastamisesta ei ollut aluksi varmuutta. Yövyimme remonttivaiheessa teltassa tai rantasaunan pukutilassa. Tontilla oli mökin lisäksi puuvaja, sen kyljessä huussi, vanha sauna, leikkimökki ja uudempi sauna aivan rannassa. 
Mieheni oli innoissaan, minä kauhuissani. En ymmärtänyt mieheni mökki-intoilua ollenkaan.
Ainoat rakennukset, jotka ovat nykyään entisellään ovat rantasauna ja puuvaja. Päämökkiin on tehty paljon remonttia, vanhan saunan tilalle on rakennettu pikkumökki, kaivo on puhdistettu, vedetty sähköt, kaadettu puita, rakennettu grillipaikka ja kaksi laituria ja alettu muokata hiekkarantaa. Vanhat polut on saatu käytössä esiin. Osa oli laatoitettu jo vanhastaan, osa on kaunista luonnonpolkua. 
Nykyään minusta on hauskaa vaihtelua olla mökillä. Sinne on kiva myös viedä vieraita. 

3. Läheisten vierailut

Vieraittenkin kanssa on kesällä hauskempaa kuin talvella. Eri ikäisille löytyy enemmän tekemistä: mökkeilyä, frisbeegolfratoja, uimarantoja, patikkapolkuja.  

4. Hyvät kirjat.

Tulihan se sieltä: kirjat, rakkaani! En kirjoita "kesäkirjat", koska miksi kesällä pitäisi olla eri kirjat kuin talvella. Joissakin kirjastoissa jopa kerätään ihmisille valmiiksi muutaman kirjan sisältäviä kesäkasseja, joihin on kerätty kevyeksi arvioitua kirjallisuutta.
No, Suomen kesä on niin odotettu ja lyhyt, että ajatellaan ihmisten pitävän lomaa kaikesta raskaammasta, vakavammasta ja vastuullisemmasta. Puhutaan myös kesäheiloista ja kesäkissoista (molemmat siis  väliaikaisia), helposti valmistuvista kesäruuista ja huolettomasta kesätukasta.

Kesällä  kehotetaan lukemaan dekkareita - jostain syystä. No, luin kaksi rikosromaania, Karin Fossumin kirjan Helvetintuli ja Anne Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja, joista jälkimmäinen on todella hyvä. Fossumin kirja on laimea ja jännitteetön, Vuori-Kemilän täydellinen romaani: koukuttava, hyvä juoni, hyvä kieli ja uskottavat monipuoliset henkilöhahmot, joihin kiintyy. Pidin myös Vuori-Kemilän vuoden 2020 Finlandia-ehdokasteoksesta Mustaa jäätä, jolle jotkut kriitikot naureskelivat vahingossa ehdokasjoukkoon päätyneenä "lukuromaanina". Minä taas en ole tajunnut, mitä hyvää joissain kokeellisissa ehdokasteoksissa on ollut. Eihän kokeellisuus ole mikään itseisarvo eikä perinteinen romaanimuoto hylkäämisen peruste.
Nyt on menossa äänestys kaikkien aikojen parhaasta kaunokirjallisuuden Finlandian voittaneesta teoksesta. Äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.  

Muita hyviä viime aikoina lukemiani kirjoja ovat Johan Bargumin Kesäpoika, Osamu Dazain Ei enää ihminen ja Elie Wieselin Yö. 
Bargumin romaani kertoo lapsuuden tapahtumista, joiden selvittely jää aikuisuuteen - mutta selviääkö niistä täysin koskaan?
Wieselin kirja on raskas kuvaus keskitysleiristä ja siitä tyhjyydestä, mihin pelastunut pelastuu. Dazain kirja on vielä raskaampi. Se kuvaa masentuneen ihmisen mielen melko lailla tyhjentävästi.
                                                           .......

Voi Miki Liukkonen. Musertava uutinen. On vaikea hyväksyä sitä, että ihmistä ei aina pystytä auttamaan. Otan osaa läheisten suruun.

En ole oikein osannut lukea Liukkosen runsasta proosaa, mutta hänen runonsa ovat vaikuttaneet minuun vahvasti. Itsekin liian varhain äitini menettäneenä itkin Elisabetia lukiessani. Syksyllä julkaistaan Liukkosen viimeinen kirja Vierastila, varasin sen. Ikään kuin nimi olisi enteellinen.

Ajatuksia Sylvia Plathista, Elin Cullhedin Euforiasta ja biofiktiosta yleensäkin

 

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen julkaistu romaani,
jota ennen häneltä oli julkaistu vain yksi runokoelma, the Colossus.
Tämän jälkeen julkaistiin nopeasti runokirja Ariel.

Luin Sylvia Plathin kirjan The Bell Jar (1963) aikoinaan nuorena alkukielellä. Aikuisiälläni, joskus 2000-luvun alussa ostin suomennoksen Lasikellon alla (1975) Anjalan kirjaston lopetusmyynnistä. Tämä kirja on tekstini alkukuvassa. Pidän sen kantta erittäin hyvänä ja kirjan mielenterveysaiheeseen sopivana. Nimi sen sijaan oudoksuttaa, onhan se kauniin kuuloinen, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa. Joulukuusen kellot tulevat mieleeni. 'Bell jar' on lasikupu, tieteellisessä tutkimuksessa käytetty näytepurkki. Symbolisesti se voisi merkitä pakenevan ihmisen vetäytymispaikkaa omaan minäänsä, jolloin "Lasikuvun alla" olisi nimenä osuvampi.  

Olen lukenut jonkin verran Plathin runoja ja aivan äskettäin luin pitkän novellin Mary Ventura and the Ninth Kingdom, jonka hän kirjoitti opiskeluaikanaan 50-luvun alussa Mademoiselle-lehdelle, jossa sitä ei julkaistu. Novelli on julkaistu vasta 2019 omana kirjanaan.

Plathistahan tuli ikoni ja myyttinen hahmo varhaisen itsemurhansa jälkeen, ja ikoneilta julkaistaan kaikkea mitä löytyy, vaikka löydöt eivät olisi kovin tasokkaitakaan. Tämä novelli ei minua sytyttänyt. 
 
Lasikellossa Plath käsittelee taidokkaasti nuoruuden hämmennystään ja mielisairaalakokemustaan. Sen miten Plathin elämä jatkui voi lukea isosta määrästä postuumisti julkaistuja päiväkirjatekstejä ja kirjeitä.
Omassa hyllyssäni on 500-sivuinen teos Letters Home vuodelta 1976. Siihen julkaistut kirjeet on valinnut Sylvia Plathin äiti Aurelia Schober Plath, joka on myös kirjoittanut esipuheen ja kommentit kunkin 1- 3 vuotta käsittävän elämänjakson kirjeiden alkuun ja joskus myös selityksiä kirjeiden sisään.
Kirjeissä on kirjeenvaihtoa vuosilta 1950 - 1963, viimeisin viikkoa ennen itsemurhaa, hyvin järkevä kirje, jossa Sylvia kieltäytyy harkitsemasta Bostoniin paluuta ja vakuuttaa pärjäävänsä mainiosti Englannissa, jossa hänellä on ilmaiset mielenterveyspalvelut ja saksalainen au-pair apunaan. Hän on mukana BBC:n keskusteluohjelmassa ja kirjoittaa Punch-lehdelle. Elämä on rikasta juuri päättyneestä avioliitosta huolimatta.
Myyttinen yksinäinen, vimmainen ja synkkyyteen vaipuva Sylvia Plath tuntuu olevan hieman eri kuin mitä todellinen Sylvia Plath on kirjeistä päätellen ollut. 

Sylvia Plath oli erittäin riippuvainen äidistään. Miksi hän muutoin olisi kirjoittanut kotoa opiskelemaan ja työelämään lähdettyään 13 vuodessa 696 kirjettä perheelleen, lähinnä äidille ja veljelle? Siihen aikaan soittaminen oli tietenkin kallista, varsinkin kaukopuhelut Atlantin taa, jonne Sylvia lähti saatuaan stipendin Cambridgen yliopistoon. Sillä matkalla hän myös rakastui brittirunoilija Ted Hughesiin, tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa asui ensin pari vuotta USA:ssa ja sitten muutti Englantiin.
Sylvia (Sivvy) kirjoittaa äidilleen koko ajan, raportoiden ja analysoiden, pikkuasioitakin luetellen ja amerikkalaisittain pirteyttä ylläpitäen. 

Lasten syntymä ja heidän hoitamisensa on lukemani perusteella ollut perfektionismiin, masennukseen ja ajoittaisiin maniajaksoihin taipuvaiselle nuorelle kirjailijalle liikaa. Myös ammatillinen kilpailu jo nimeä saaneen aviomiehen kanssa, kilpailu omasta ajasta, Sylvian turvattomuus ja mustasukkaisuus sekä vaativan maalaisasunnon ylläpito aiheuttivat riitoja. Sylvia tarrautui epävarmuuden tuntemuksissaan aviomieheensä samalla tavalla kuin äitiinsä vaatien ylenpalttista omistautumista ja huomiota. Pariskunta ajautui eroon miehen uskottomuuden jälkeen. 

Kirjeissä näkyy, miten Sylvia ponnistelee pitääkseen yllä optimismia kaikesta huolimatta. Hän on haltioissaan muutosta lasten kanssa Lontooseen, taloon, jossa runoilija W. B. Yeats on syntynyt. Siellä odottaa uusi elämä. Uudet joululahjarahoilla hankitut vaatteet ovat superihania ja uusi kampaus täysosuma. 
I do have to take sleeping pills, but they are, just now, a necessary evil and enable me to sleep deeply and then do some writing and feel energetic during the day if I drink lots of coffee right on waking...
(ote viimeisestä kirjeestä äidille 4. 2. 1963)

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed on kirjoittanut romaanin Euforia, jonka alaotsikko on Romaani Sylvia Plathista. Alkusanoina kirjassa varoitetaan lukemasta kirjaa elämäkertana ja kerrotaan, että kirjan hahmoilla ja tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa mutta ne ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, jonka Sylvia Plath -niminen päähenkilökin on kuvitteellinen hahmo. - Tällaista on biofiktio! Yksi tulkinta ihmisestä, jota ja jonka läheisiä tässä Plathin tapauksessa on tulkittu moneen kertaan milloin mistäkin tulokulmasta, usein jopa syypäitä etsien. 

Cullhed on etsinyt kirjaansa materiaalia Plathin päiväkirjoista ja kirjeistä ja kirjoittaa minä-muodossa tämän elämän viimeisestä vuodesta. Kerronta tapahtuu imperfektissä ja loppupuolella kirjaa ikään kuin asioita tulevaisuudesta haudan takaa tarkastellen, jolloin oman putoamisen näkee selvemmin kuin tapahtumien keskellä milloinkaan. 

Seuraavassa sitaatissa Sylvia on majoittunut lastenhoitajansa asuntoon järjestäessään Lontoon asumistaan. Hän on vauhdissa, liikaa yrittäen ja masennuksen jälkeen maniaan liukuneena.   
Poikaystävä hörppäsi teekupistaan. Olin saanut yleisön. He odottivat seuraavaa sanaani, seuraavaa punaisiksi maalatuilta huuliltani putoavaa ajatusta. Näytin väsyneeltä, minulla oli ryppyjä, hymyni oli vaisu ja jäykkä - mutta sitähän minä en tiennyt, sillä kuvittelin yhä, että kaikki sanomani oli totta ja että ilmensin omaa todellisuuttani. 
    Että he näkivät sen, mitä heille näytin. 
    Se ei ollut totta.
    Olin jo kuollut.
    Olin jo siirtynyt eteenpäin, enkä tiennyt, että olin tehnyt tarjouksen omasta ruumisarkustani. 
    Että olin itse asiassa allekirjoittanut sopimuksen hautapaikastani.
    Käyttänyt siihen viimeiset rahani.
    Ja pyytänyt äitiä takaajaksi. 
    Siksi hän oli huolissaan; hän aavisti sen syvällä sisimmässään kaukana Bostonissa, ja sen tähden minä i n h o s i n häntä.
    Kukaan ei saanut pysäyttää minua. Kuinka väsynyt olinkaan... Eikö kukaan todella nähnyt merkkejä? Ei, olin pysäyttämätön. Susan ja hänen poikaystävänsä olivat liian nuoria havaitsemaan varoitusmerkkejä; heistä minä olin hassu. Aivan pahuksen hauska. Tarjosin heille viihdykettä. Mitä - tuo - hullu - nainen - oikein - puuhaa?

Kyllähän tämä Cullhedin kirja on mukaansatempaava romaani, mutta tunnen jotain samaa vastenmielisyyttä sitä lukiessani kuin mitä tunsin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, jossa hän eläytyi uusiseelantilaisen Janet Framen elämään tämän elämäkertakirjojen pohjalta. 
Mieluummin luen näiden kahden kirjailijan omia kuvauksia elämästään kuin toisten kirjailijoiden toisintoja tai tulkintoja niistä.
Koen biofiktot yleensäkin jotenkin epäreiluina varsinkin silloin, jos henkilö on jo itse kirjoittanut elämäkertansa tai jos puolitodessa biofiktiossa kohdellaan kuvattavia henkilöitä huonosti ja jotakin päätettyä missiota varten vääristellen. 
Tässä en sellaista huomannut, paitsi että Cullhedin Sylvia uhoaa euforiassaan olevansa vielä joskus miestään suurempi, kun taas reaalielämän Sylvia toteaa kirjeessään äidille, että paras jäädä Englantiin lasten ja töidensä vuoksi, vaikka hän joutuukin kaiken aikaa näkemään, miten ex-miehen töitä ylistetään. Suhde äitiin on kirjeissä hyvä ja äiti tukee tytärtään sekä emotionaalisesti että taloudellisesti, kun taas Cullhedin kirjan Sylvialla on patoutunutta vihaa äitiään kohtaan. Fiktiossa tarvitaan särmiä ja isoja tunteita, siksi erilaiset painotukset.

Biofiktioita ohjataan lukemaan itsenäisinä teoksina irrallaan oikeista tosielämän henkilöistä. Hm, miksi näin? Eikös Veikko Huovisen Veitikka toimi juuri niin, että sitä peilataan Führeriin (kylläkin ilkikurisesti vääristäen, mikä tähän kirjaan sopii) eikä johonkin tuntemattomaan Adolf Hitleriin, samoin Norman Mailerin Adolfin Linna kertoo meille juuri tietyn pikkupojan elämästä, ja Tove Janssonista kertovia elokuvia me katsomme elokuvina the Tove Janssonista, kuten englannin kielessä asia näppärästi ilmaistaisiin.  

Vielä eräs huvittava anekdootti Cullhedin kirjasta. 
Sylvia on palaamassa Irlannin matkalta, jonne pakotti miehensä tarkoituksenaan saada hänet, jo toiseen rakastuneen, vielä takaisin viehätysvoimallaan. Mies karkaa Sylvian vaativuudesta ja kiihkeydestä pelästyneenä ja Sylvian on palattava laivalla yksin kotiin. Hän näkee komean pariskunnan lattialla ja päättää matkia ihailemansa tyylikkään naisen kampausta ja olemusta juuri alkamassa olevassa uudessa minuudessaan. 
Imeskelin drinkkitikkua ja katsoin naisen lyhyttä tukkaa, joka kihartui niskasta pienille kiehkuroille. Hän oli varmaankin suomalainen, sillä aina kun hän avasi suunsa, ilmoille puhkesi kurkkuääniä vilisevä sanatulva. En kyennyt irrottamaan katsettani hänestä. 
Kurkkuääniä? Suomen kielessä? Ehkä Sylvia on sekoittanut suomalaiset hollantilaisiin. Minulle taas on parikin amerikkalaista sanonut, että heidän korvaansa suomen kieli kuulostaa siltä kuin kiviä kalskauteltaisiin yhteen. 

Lopuksi pari valokuvaa teoksesta Letters Home. Nämä kuvat on otettu vain noin kuusi viikkoa ennen itsemurhaa.   
Jos ihminen näyttää tältä vähän ennen kuin tappaa itsensä kaasulla lastensa nukkuessa viereisessä huoneessa, niin luulen, että mikään muu ei selitä hänen päätöstään kuin yliryöpsähtänyt, hallitsematon perfektionismi, joka ei anna rauhaa epäonnistumisen hetkellä. Joustavamman persoonallisuuden omaava ihminen taipuu ja odottaa parempia päiviä.

Näissä kuvissahan ilo on silmissä asti, ja lapset ovat hyväntuulisia ja hyvänä pidetyn oloisia. Voi poloiset pienet Frieda ja Nicholas... ja voi miten turha itsemurha, kuten itsemurhat yleensäkin ovat. 

Pimeyden ytimessä

Miksi mediassa on nyt niin paljon juttuja yksinäisyyden kokemisesta ja ahdistuksesta? Miksi ihmiset tsemppaavat toisiaan somessa pysymään positiivisina ja urheina? 
Vastaus on selvä: meillä on vuoden pimein aika, marras, kaamos. 
Yksi masennuksen lajikin on nimetty ajankohdan mukaan, kaamosmasennus. 

Toinen on sitten kevätmasennus; kun valoa tulvii pimeän jälkeen, niin nuutunut ihmispoloinen ei aina tahdo sitä muutosta kestää. 

Onko neljä vuodenaikaa sittenkään kaikille hyvä? 
No, eihän meillä oikeastaan ole kovinkaan usein selkeästi niitä kaikkia, mutta painotus on lumettomuuden vuoksi ollut muutamina vuosina syystalvella pimeämpään suuntaan eikä kevätkään aina tule huimaavana kirkkautena. Jos vuodenaikojen loiventuminen tapahtuisi valoisampaan suuntaan, niin luulen, että hymyt levenisivät kasvoillamme. 

Eräs melankolisuuteen taipuva ystäväni sanoi, että  tämä hämärä on niin hänen sielunmaisemaansa. Hän on tyytyväinen eikä toivo lunta ja kirkkaita jouluvaloja, jotka vain paljastaisivat kaiken ränstyneisyyden. Hän rakastaa hämärää ja murrettuja värejä. Toinen ystäväni suunnittelee matkaa valoisampiin maisemiin  kohottaakseen mielialaansa.  

Olen ärsyyntynyt niihin elämänoppaisiin, joissa annetaan 5 - 6 ohjetta, joita noudattamalla et enää ole mukamas yksinäinen. 
Tässä esimerkki eräästä gerontologia-alan lehden artikkelista, jossa varoitellaan yksinäisyydestä, koska se johtaa dementiaan.  
1. Jokaisen tulisi itse pyrkiä edistämään ja ylläpitämään ystävyyssuhteita.
2. Voit itse soittaa, ei tarvitse odottaa, että joku muu soittaa. Jokainen voi olla aloitteellinen näissä asioissa. 
3. Kun itse on aloitteellinen uusiin ihmisiin tutustumisessa, saattaa oman yksinäisyytensä lisäksi lieventää sen toisenkin ihmisen yksinäisyyttä.  
Ja niin edelleen, blaa blaa ja motkotus-motkotus. Onpa helppoa! Voi hyvät hyssykät, tämäkö auttaa yksinäistä? Ihan sama kuin sanoisi ylipainosta kärsivälle, että älä syö. 
Yksinäisyyshän johtuu juuri siitä, että ei pysty soittamaan tai ei ole sellaista ihmistä, jonka uskoisi olevan kiinnostunut itsestä tai josta itse olisi vähääkään kiinnostunut. Näissä ohjeissa on ylhäältä päin tulevaa, ymmärtämätöntä moitetta ja sellainen sävy, että yksinäiselle seuraksi käy kuka tahansa. Vanhoista ihmisistä varsinkin ajatellaan, että kunhan joku käy säälistä juttelemassa. Yksinäisyyshän saattaa johtua juuri siitä, että on valikoiva ja tuntee olonsa entistä yksinäisemmäksi jotain joutavaa höpötystä kuunnellessaan. 
Ja nythän ei ole siis kysymys toivotusta yksin olosta. Me kaikki tarvitsemme omia hetkiä ja omaa rauhaa.

Luin pari hauskaa kirjaa, Suomessa vuodesta 2002 asuneen britin Joel Willansin  pakinakirjat 101 Very Finnish Problems (2017) ja More Very Finnish Problems (2018). Kuvat ovat viimeksimainitun sivuilta. Ne on laatinut Michaela Istok. 

Näissä kirjoissa on humoristisella tyylillä juttua pimeydestä ja suomalaisuudesta. Alaotsikkoina on The Foreigner's Guide to Surviving in Finland ja An even more essential guide to surviving Finland eli Opas ulkomaalaiselle Suomessa selviämiseen ja Vielä tarpeellisempi opas Suomen kestämiseen. 

Willans pohtii, miten juuri Suomi julistettiin YK:n onnellisuusraportissa maailman onnellisimmaksi maaksi ja miksi ihmiset kokivat sen niin epäuskottavana, jotkut lähes julmana vitsinä. Yksi syy on hänen mielestään se, että raportti valmistui maaliskuussa, joka on meillä vielä lopputalvea ja ihmisten mieli on matalana, kohmeessa suorastaan ja hymy jähmettynyt irvistykseksi. 
Toinenkin syy löytyi.
Another reason people queried this report was that Finns rarely act happy. They're not a skip-down-the-road-singing type of nation. You won't find them spontaneously dancing or singing (unless it's Juhannus or Vappu, the Finnish May Day, when both these activities are not only expected but demanded). Flamboyant public displays of emotion or raucous laughter don't reverberate around city streets.
Toinen syy miksi raportti kyseenalaistettiin oli se, että suomalaiset harvemmin näyttävät onnellisilta. He eivät ole julkisesti ilakoivaa kansaa. Heitä ei näe spontaanisti tanssahtelemassa tai laulamassa (ellei ole juhannus tai vappu, jolloin sekä laulaminen että tanssiminen ovat ei pelkästään odotettua, vaan pakollista käyttäytymistä). Meluisat julkiset tunteenilmaukset tai riehakas nauru eivät kajahtele suomalaiskaupunkien kaduilla. 

Willans tietenkin liioittelee ja on brittityyliin välillä sarkastinen, mutta lempeästi. 
Minusta nämä kirjat ovat aika hurmaavia. Willans ylistää meidän suomalaisten stoalaista asennetta sääolosuhteisiin, luonnon arvostusta ja sinnikästä pyrkimystämme tehdä yhteiskunnastamme mahdollisimman reilu.   

Ai niin, meinasi melkein unohtua omakohtaisuus tästä pakinastani. Olen ollut yksinäinen ja masentunut yhdessä elämänvaiheessani, opiskelijana. Masennukseeni oli syynsä, montakin, ja siitä on kauan aikaa.  
On hyvä, että minulla on tuokin kokemus. En menisi viisastelemaan yksinäisyyttä potevalle, että olepas nyt reipas ja aloitteellinen. 

Lapsuudenkodista irtautuminen ja opiskeluaika on eräs kriisivaihe elämässä. Niitä on muitakin, muutto, sairastuminen ja varsinkin vanhuus, ellei vanhalla ihmisellä ole kumppania tai läheistä ystäväporukkaa. 
Melkein aina yksinäisyyden perimmäinen syy on se, että ei ole tai ei tunne olevansa tärkeä kenellekään. 

Joku tutkija, olikohan Anna Rotkirch, kirjoitti Helsingin Sanomissa hyvin siitä, miten hyvinvointi lisää yksinäisyyttä, kun se antaa meille mahdollisuuden omaan elämään, yksin asumiseen, eroamiseen, paljoon vapaa-aikaan ja pitkiin äitiysvapaisiin. Kun jotain saa, niin jotain myös menettää. Niin se näyttää olevan  monessakin asiassa. 

Huomenna on taas yksi pimeähkö perjantai. Sytytän aamulla kirkasvalolampun ja se saa olla päällä puoleenpäivään. 
Odotan valon juhlaa, joulua. Muinaisgermaanisena Yule-juhlana sytytettiin tulia vuoden pimeimpänä päivänä iloiten siitä, että valo alkaa lisääntyä. Minä sytyttelen kynttilöitä, oikeita, ei led-valoja, ja lisään vähitellen joulukoristeita ja kukkia kotiimme. 

Katselen myös tätä postikorttia, jonka nyt ojennan Sinulle, joka luit tänne asti!

Vähän monesta: Anilda Ibrahimi, Katri Rauanjoki, Pauliina Vanhatalo, Salla Nazarenko

Tänä kesänä kävi niin, että kirjojen lukeminen meni kirjoista kirjoittamisen edellä. On ollut niin paljon muuta, että en ole oikein pystynyt paneutumaan kirjoittamiseen. 

Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!

Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.

Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.  

Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.

"Juhlat ovat  kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."

En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!

Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.

Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.

Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.  
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan. 

Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä. 
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa. 

Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä. 

Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista. 

Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta,  ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää").  Aikamoinen potpurri!

Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?

Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!  

Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).

Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne. 

Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?

Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut. 
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.  

Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja. 

Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia. 
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään. 
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia. 

Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.
  
Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani. 
Pitää  vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.

Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän. 

Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo. 

Ilon  katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina. 

Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.  

Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin.