Istanbul: kirjat

 

Istanbulissa oli pieniä kirjakauppoja runsaasti ja kaikissa niissä oli vain kirjoja, kuten myös suuressa kirjabasaarissa, turkinkielisiä ja englanninkielisiä eri genrejen kirjoja, varmaan myös muilla kielillä julkaistuja kirjoja, mutta en ehtinyt tarkastella tilannetta tarpeeksi, koraaneja oli myös arabiaksi. 
Suomessa kirjakaupat ovat joutuneet laajentamaan tarjontaansa niin paljon, että osa alkaa vaikuttaa entisiltä Tiimareilta, joita taas ei muutoin ole muualla kuin  - niin, meillä Kouvolassa. 

Olin lukenut etukäteen Orhan Pamukin perustamasta museosta nimeltä Masumiyet Müzesi, Viattomuuden museo. 
Kun Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006, hänellä oli jo vuosia ollut tekeillä projekti, jonka hän saattoi toteuttaa haluamallaan tavalla tämän voiton turvin. Hän oli rakentamassa kirjaa ja museota rinnakkain ja oli hankkinut museota varten viisikerroksisen kapean talon Beyoğlun kaupunginosasta, aivan Istanbulin ydinkeskustasta. Hän oli myös keräillyt romaanin 1970-luvun maailmaan liittyvää esineistöä sieltä täältä. Romaani Viattomuuden museo ilmestyi 2008 ja samannimisen museon avajaisia vietettiin 2012. 
 
Museo on ainutlaatuinen maailmassa, koska se perustuu fiktiiviseen teokseen.
Romaani toimii ikään kuin museon esittelynä ja museo romaanin maailman kuvittajana. 

Kirjassa mies nimeltä Kemal poikkeaa kihlajaistensa alla kauppaan ostamaan käsilaukkua, johon tuleva morsian Sibel on ihastunut. Kaupassa on myyjänä nuori Füsun, johon Kemal rakastuu. Paitsi että Kemal on lupautunut Sibelille, niin uuden rakkauden esteenä on myös luokkaero. Kemal ja Sibel kuuluvat vauraaseen, länsimaistuneeseen yläluokkaan ja Füsun on työläistyttö. Kemal alkaa vierailla Füsunin luona aluksi kaukainen sukulaisuus verukkeenaan ja kun rakkaussuhteella ei ole toteutumisen mahdollisuutta Füsun avioituu toisen miehen kanssa ja muuttaa pois asunnosta. Kemal on pakkomielteisen kaipuunsa vuoksi varastanut joka kerta Füsunin luona käydessään jonkin pikkuesineen muistoksi, neuloja, sakset, soodapullon, suklaalevyn kääreen, pääsylippuja, jopa Füsunin tupakantumppeja. Hän käy myöhemmin tapaamassa kaipuunsa kohdetta myös tämän uudessa kodissa Istanbulin laidoilla ja näpistää niilläkin käynneillään jotakin. 
Museossa on vitriinejä, joihin Pamuk on sijoittanut esineitä samassa järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjan luvuissa, sekä Füsunin esineitä että omasta elämästään kertovia. Kuvat on varustettu teksteillä kuten "Odottamisen tuska", "Turkin ensimmäinen hedelmälimsa", "Loman antama lohtu" jne., jotkut teksteistä ovat vain selittäviä, jotkut runollisia. 
Kiinnostavalla tavalla näistä esineistä muodostuu myös epookin kuvaus, kuva 1970-luvusta, Pamukin oman nuoruuden ajasta. 

Jotkut Pamuk-fanit kulkivat hitaasti kirja kädessä ja etsivät kirjasta kunkin vitriinin esineisiin liittyviä tekstejä. Vitriinejä on 82 kirjan lukujen mukaan.
Minä olin aivan innoissani, vaikka en ollut kirjaa lukenutkaan. Miestäni museo taas ei jostain syystä vetänyt puoleensa. Hän käveli sen nopeasti läpi, vilkaisi vitriinikaappeihin ja lähti ulos kuvaamaan kissoja. 

Eräälle seinälle on kerätty kymmeniä kappaleita Viattomuuden museon erikielisiä käännöksiä mitä erilaisimpine kansineen. 
Museon ylimmässä kerroksessa on seinällä kirjan käsikirjoituksia, piirroshahmotelmia huoneista ja muuta kirjailijan kesken työskentelynsä piirtelemää. Erittäin kiinnostavaa!
Pamuk kirjoittaa kaikki kirjansa aluksi käsin, ja ne ovat laajoja, tämäkin teos englanninkielisenä 728 sivuinen + kuusisivuinen henkilöliite. Ylin kerros on myös kirjailijan luoman fiktion asunto, jossa hän, Orhan Pamuk, olisi haastatellut Kemal Basmacia vuosina 2000-2007. Pamuk on siis omassa romaanissaan cameo-roolissa. 

Kellarikerroksessa on kauppa, jossa oli erikielisiä Pamukin teoksia. The Museum of Innocence lähti mukaani. Takakannessa Financial Timesin arvostelija vertaa kirjaa romanttisen rakkauden kuvauksena Madame Bovaryyn ja Anna Kareninaan. 

Ensimmäisenä museoon tullessa museovieras kohtaa taulun, johon on kiinnitetty satoja tupakantumppeja tarkkoine aikamerkintöineen, ne Füsunin huulten välissä sauhunneet savukkeet. Teos muistuttaa perhoskeräilijöiden huolella rakennettuja tauluja. 

Taulu, josta tämä kuva on vain pieni osa,
on otsikoitu "4213 tupakantumppia".

Miettikää, mikä mahtava markkinointikikka tällainen museohanke kirjailijalle onkaan!

Pamuk sai myös museon kautta suosionsa takaisin. Häntä ei juhlittu Turkissa Nobelin johdosta, koska hän oli tukenut kurdien poliittisia oikeuksia ja arvostellut maataan armenialaisten kansanmurhasta. Hän muuttikin Yhdysvaltoihin vierailevaksi tutkijaksi Columbian yliopistoon saatuaan syytteen epäisänmaallisuudestaan ja sakkotuomion ohella myös tappouhkauksen.
Pamuk on ihmetellyt, miksi useampi ei nosta näitä rikkomuksia esiin. 

 

Olen kirjoittanut Orhan Pamukin kirjasta Kummallinen mieleni kirjoituksessani (täällä) ja samassa yhteydessä hieman myös 12 vuoden takaisesta Istanbulin matkastani.
Mainitsen jutussa Ayşe Kulinin, jonka kirjoista myös pidän paljon. 
En ollut silloin vielä kovin vaikuttunut Pamukista, mutta arvostukseni on noussut luettuani Punatukkaisen naisen ja Istanbulin kaupungille omistetun kirjan Istanbul - Muistot ja kaupunki. Istanbulhan on Pamukille samaa kuin New York on Woody Allenille. 

Kun valitsin edellisellä Istanbulin matkallani kirjakaupan hyllystä Ayşe Kulinin kirjoja, kirjakauppias nosti esiin Irfan Organ vuonna 1950 julkaistun teoksen Portrait of a Turkish Family ja sanoi, että se minun pitäisi lukea. Hän oli oikeassa: lumouduin kirjasta, jossa historia puhuu yhden perheen vaiheiden kautta voimakkaasti. Joskus yksi maailma muuttuu toiseksi kuin leikaten.
Orga kertoo, mitä tapahtui ottomaanien ajan rikkaalle perheelle modernin ajan koittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ylhäisörouva, joka ei ollut edes koskaan itse kammannut hiuksiaan joutui tottumaan elämään ilman palvelijoita ja pitämään huolen omasta kodistaan. Irfan Orga on tämän rouvan lapsenlapsi. Hän kirjoitti kirjan muutettuaan Lontooseen. Kirjan jälkisanat on kirjoittanut Irfan Organ poika Ateş Orga, musiikkialan toimija sekä myös kirjailija, jonka elämä on taas paljon erilaisempaa kuin maahanmuuttajaisänsä. 

Orhan Pamuk, A Strangeness in My Mind

Turkkilaisen Orhan Pamukin teos Kafamda bir tuhaflik julkaistiin alkukielellä vuonna 2014 ja seuraavana vuonna englanniksi nimellä A Strangeness in my Mind. Kirja on suomennettu vuonna 2017 ja saanut suomeksi nimen Kummallinen mieleni.

Kirja kertoo katumyyjä Mevlut Karatašin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä elämästä ja antaa samalla kuvan Istanbulista monine muutoksineen vuodesta 1969 vuoteen 2012.
Mevlut saapuu kaupunkiin maalta isänsä kanssa kuten monet muut leivän perässä. He asettuvat asumaan halpoihin rinteelle kyhättyihin hökkeleihin. Isä on bozan ja jugurtin myyjä ja poika jatkaa tätä perinteistä ammattia. Boza on lievästi alkoholipitoinen juoma, jota tarjoiltiin ennen rakia, usein sen alkoholipitoisuus kieltäen. Bozan myyjän piti paitsi pystyä kävelemään kilometrikaupalla raskaiden kantamusten kanssa, niin myös mainostamaan tuotettaan tietyllä surumielisellä huutelulla. Kun ajat muuttuivat myös bozan myynti harvinaistui ja sen tilalla alettiin myydä jugurttia ja katuruokaa, jota hinattiin kätevästi köydenpäähän sidotuilla koreilla ikkunoiden kautta talojen yläkerroksiin.

Kirjan lopussa on valokuva nuoresta katumyyjästä. Vuosilukua ei ole ilmoitettu, kuvaaja on kuvajournalisti Ara Güler.

Pamukin kerronta tuo esiin turkkilaisten elämän erityispiirteitä ja ongelmia ja sijoittaa ne yhteiskunnalllsiin tapahtumiin maan sisällä ja muualla. Honeckerin ja Brezhnevin historiallinen suudelma mainitaan, samoin New Yorkin Kaksoistorneihin kohdistunut terroriteko.
Mevlut on 12-vuotias muuttaessaan Istanbuliin. Kun hän varttuu nuoreksi mieheksi, hänelle tulee ongelmaksi, miten löytää rakastettu ja saada varattomana tämän isältä suostumus avioliittoon. Mevlut on romanttinen luonteeltaan ja haluaa itse valita vaimonsa. Hän ihastuu eräissä häissä muutaman sekunnin ajan katsomiinsa silmiin ja kirjoittaa kolmen vuoden ajan kaipaavia rakkauskirjeitä silmien omistajalle, jonka nimen on saanut selville ystävänsä kautta. Kun sama kaveri järjestää rakastavaisten karkaamisen illan pimeässä ja Mevlut kuiskailee rakkaansa nimeä tämän siroa kättä hamuillen, hän on pakahtua onnesta, mutta salaman valossa hän huomaa, että silmät eivät olekaan samat, joita hän on kirjeissään ylistänyt. Nuorempia tyttöjä ei ole tapana naittaa ennen kuin vanhemmat sisarukset ovat aviossa, ja olisiko takana myös ystävän laskelmointia, eihän tällä itselläänkään ollut vielä vaimoa.
Tässä hetkessä Mevlut kokee elämänsä ensimmäisen oudon pysähdyksen. Hän jatkaa kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut, vain vähän vaiteliaampana. Nämä hetket toistuvat hänellä aika ajoin ja saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

I had melancholy thoughts...
a strangeness in my mind,
A feeling that I was not for that hour,
Nor for that place.
- William Wordsworth, The Prelude
(Ai niin, en voi olettaa, että kaikki lukijani osaavat englantia, siispä käännän, joten kuten.
Minulla oli alakuloa... 
outous mielessäni,
Tunne etten kuulunut siihen aikaan,
Enkä paikkaan.)


Ylläoleva ote Wordsworthilta on yksi kirja alun lainauksista.
Elämä ei ole helppoa kenelläkään. Ihmiset kipuilevat perinteiden puristuksessa ja elantonsa raapimisessa. Naiset kärsivät ahtaissa rooleissaan. Kaupungin rakentaminen kiihtyy, alueita kaavoitetaan, rakennetaan kerrostaloja, tulee sähkö ja muita mukavuuksia. Mevlut kokee, että kaupunki on hänen miljöönsä enemmän kuin vanhoillinen maaseutu.
In a city you can be alone in a crowd, and in fact what makes the city a city is that it lets you hide the strangeness in your mind inside its teeming multitudes.
(Kaupungissa voit olla yksin ihmisjoukossa, ja itse asiassa, mikä tekee paikasta kaupungin on juuri se, että se sallii sinun kätkeä mielesi outouden kuhisevaan väenpaljouteensa.)

Kiinnostavin kohta minulle tässä kirjassa on keskustelu siitä, pitäisikö tuleva aviopuoliso tuntea etukäteen vai ei. Nuoret miehet kääntyvät oppineen hadjin (Mekassa käynyt uskovainen) puoleen ja saavat mielenkiintoisen vastauksen.
There are two kinds of love in our land. The first kind is when you fall in love with someone because you don't know them at all. In fact, most couples would never fall in love if they got to know each other even a little bit before getting married. This is why our Blessed Prophet Muhammad did not think it was appropriate for there to be any contact between the boy and the girl before marriage. There is also the kind that happens when two people get married and fall in love after that, when they have a whole life to share between them, and that can only happen when you marry someone you don't know.
(Meidän maassamme on kahdenlaista rakkautta. Ensimmäinen on sitä, kun rakastuu johonkuhun, koska ei tunne häntä ollenkaan. Itse asiassa useimmat parit eivät ikinä rakastuisi keskenään, jos he saisivat tutustua toisiinsa vähänkään ennen naimisiin menoa. Tämän vuoksi siunattu profeettamme Muhammed ei pitänyt sopivana, että tyttö ja poika tapaisivat toisiaan ennen avioliittoa. On myös se laji rakkautta, mikä syntyy, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja rakastuu sen jälkeen, jolloin heillä on koko elämä jaettavana, ja näin käy vain, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa.)

Mevlut ei tosiaan tuntenut Rayihaa, mutta ei hän olisi tuntenut vuotta nuorempaa kaunissilmäistä Samihaakaan, ja hadji on aivan oikeassa siinä, että vasta yhdessä eletyt vuodet näyttävät, kestääkö ja syveneekö rakkaus, oli sitä alussa tai ei.

Kirjassa on kiinnostava lukijalle puhuvan kertojan tyyli. Myös henkilöt työntyvät välillä puhumaan suoraan lukijalle ja jopa käyvät korjaamassa yksityiskohtia ja kertojan väitteitä itsestään... itse asiassa se oli näin.... tämän vain halusin tehdä selväksi. Tämä tyyli voisi vieraannuttaa, mutta tässä se ei tee niin, vaan tuo tarinaan kivaa vanhahtavaa sävyä.

Kirja on paksu, lähes 600 sivua, suomeksi enemmän, koska suomi on englantia pitempää. Tekstissä on minun makuuni jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta annan ne anteeksi, koska aina palataan Mevlutin mielen outouksiin. Lopussa hän on jo vanha mies, joka edelleen meditoi kävelemällä lyhentyneitä bozakierroksiaan kerrostalojen puristuksessa ja näkee meditoinnin tuloksena elämänsä kaikkine vaiheineen hyvänä ja onnistuneena.   

Istanbul, 2012

Olen viettänyt keväisen viikon Istanbulissa toukokuussa 2012. Tutustuin eri kaupunginosiin ja ihmettelin, miten toisistaan poikkeavia ne olivatkaan. Joissain oli hienoja suihkulähteitä ja kaikki moderni tekniikka, bussipysäkeillä sähköiset valotaulut ja ihmiset pukeutuneina länsimaisittain ja toisissa kaikki oli vanhaa ja kulunutta, kapeita kujia, joilla kulki vanhoillisesti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkialla oltiin todella ystävällisiä ja luontevan tuttavallisia, ja se on se, mistä turkkilaisissa pidän. 
Pamukin kirjaa lukiessani sain kiinnostavaa tietoa kaupunginosien historiasta. Koko ajan tuli vastaan tuttuja nimiä Eminönü, Sirkeci, Beyoğlu, Taksim-aukio, Galata, Üsküdar.

Ostin tuolla Turkin matkallani kaksi Ayşe Kulinin kirjoittamaa kirjaa. Last Train to Istanbul on historiallinen romaani ja Face to Face kertoo turkkilaisen toimittajan vierailusta kurdivangin luona, molemmat naisia. Luin nämä matkani jälkeen ja ihastuin yhä enemmän Turkkiin, joka on monikasvoinen kuten USA. 

Loppuun vielä muutamia matkakuviani ihanasta, monipuolisesta suurkaupungista Istanbulista, jossa voi kokea lännen ja idän tuulia saman kaupungin sisällä.  

Istanbulin suuri basaari, 2012

Istanbul, 2012

Derviššien tanssi, Istanbul 2012

Istanbulia iltavaloissa, 2012