Myong-ch'ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet.
Ylläoleva teksti on salanimellä Bandi kirjoittavan pohjoiskorealaisen kirjailijan novellista Niin lähellä mutta kaukana, joka on yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Syytös. Novellin nuori mies ei saa matkustuslupaa katsomaan äitiään tämän kuolinvuoteelle. Maan sisäiset matkustussäännöt kieltävät alueelle matkustamisen, koska siellä on menossa "Ensimmäisen luokan tapahtuma", eivätkä ihmiset ylipäänsäkään saa kovin helposti lupaa liikkua heille määrätyiltä alueilta minnekään.
Esipuheessa pohjoiskorealaisten pakolaisten solidaarisuus- ja ihmisoikeuksien yhdistyksen edustaja To Hui-un kertoo, miten Bandin novellit saatiin salakuljetetuksi Etelä-Koreaan, jossa ne julkaistiin vuonna 2014.
Kotimaassaan Bandin tekstejä on julkaistu kirjailijaliiton virallisessa julkaisussa. Voi vain arvailla millaisia ne mahtavat olla. Puolue määrää, mitä, mistä ja miten kirjoitetaan.
Onko Pohjois-Koreassa julkaistuja kirjoja käännetty muille kielille? Tuskin. Olen lukenut vain Etelä-Koreaan ja USA:han paenneiden kertomuksia kärsimyksistään, paostaan ja elämästään paon jälkeen.
Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
Pohjoiskoreassa on käsittämättömän julma yhteiskuntajärjestys: yhtä aikaa diktatuuri, sosialistinen talouselämä, kastijärjestelmä ja kollektiivisten rangaistusten järjestelmä. Jos laatikollinen riisintaimia kuolee, niin niistä vastuussa oleva voidaan merkitä Puolueelle vihamieliseksi ja tämä leima määrää hänen sekä hänen sukunsa ja tulevien sukupolvien elämän ikuisiksi ajoiksi.
Bandin novellit kertovat ihmisten arkipäivästä pelossa, valvonnan ja mielivallan alla. Ne kertovat myös rakkaudesta lähimpiin.
Vapauden ja sen puutteen symboleina on häkkilintuja ja taivasta kurkottavia leijoja. Tyyli kertoo suuresta kirjallisesta lahjakkuudesta. Alkusanojen vaatimattomuus on varmaan kulttuuriin kuuluva asia.
Kirjan on kääntänyt Raisa Porrasmaa ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation.
Sayaka Murata on useita kirjallisuuspalkintoja saanut japanilainen nykykirjailija. Tuo irlantilaiskirjailijan mainoslause sivun alareunassa pilaa muutoin niin hyvän kannen. Sitäpaitsi Sally Rooney ei kyllä ymmärtänyt kirjan ydintä, jos tämä kirja on hänen mielestään hauska.
Minusta Lähikaupan nainen on surullinen kirja. Se saa miettimään osittain samaa kuin Bandin Syytös, vapautta ylittää yhteiskunnan yksilölle rakentamat piikkiaidat.
Olen lukenut muutamia muitakin yhteiskunnan tiukkoja normeja käsitteleviä japanilaisia romaaneja, esim. Kaori Ekunin romaanin Blink blink. Myös lehtiartikkeleissa on käsitelty japanilaisnuorten viihtymättömyyttä heille määrätyissä ahtaissa, perinteisissä rooleissa. Vanhemmat painostavat opiskelemaan hyviin ammatteihin ja solmimaan sopivan avioliiton sopivassa iässä, hankkimaan lapsia ja asettumaan hyväksyttyyn elämänmuotoon, jossa mies viettää ylipitkiä päiviä töissä ja pitkälle koulutettu vaimo jää kotiin. Monet nuoret ovat alkaneet nähdä elämänsä toisin.
Muratan kirjassa oman tarinansa kertoo Keiko Fukurura. Hän on 36-vuotias nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään konbinin, lähikaupan, määräaikaisena myyjänä. Tämä työ on japanilaisessa yhteiskunnassa katsottu sopivaksi pätkätyöksi opiskelijoille tai osapäiväiseksi työksi vanhemmille kotirouville, joiden miehet eivät tienaa tarpeeksi. Keikokin on aloittanut opiskelijana, mutta hän on jäänyt valmistuttuaan myyjän työhön, koska kokee sen omakseen. Hän ei ole kiinnostunut urasta työelämässä, ei myöskään avioliitosta eikä lapsista. Hän ei ole kiinnostunut edes seksistä. Keikosta ei ole harmia kenellekään, mutta silti hänen valintansa häiritsee sukulaisia ja ystäviä niin paljon, että hän on valmis elämään feikkiliitossa ja elättämään itselleen yhdentekevää tyhjäntoimittajaa saadakseen olla rauhassa kyselyiltä.
Epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus.
Keiko on tarkkailija. Hän miettii normaaliutta ja huomaa sen muodostuvan siitä, että ihmiset matkivat toisiaan. Sitä hänkin yrittää. Hänelle työ konbinissa sopii, koska siellä hän tietää tarkalleen, miten toimia eri tilanteissa. Kaupan ulkopuolinen maailma on hänelle vaikeaa. Syntyy tilanteita, joissa hän joutuu pulaan.
Näissä tilanteissa minua ärsyttää se, että kirjailija tuntuu välillä ohjaavan lukijaa nauramaan Keikolle, ei Keikon kanssa toisten asenteille.
Vedän suutani hymyyn monessa kohtaa, mutta en Keikon erityisyyden vuoksi, ja "riemastuttavan ihmeelliseksi" voisin kutsua Sari Pöyliön romaania Rakkauden ja tulehduksen oireita, josta kirjoitan seuraavaksi. Sen parissa nauroin ääneen.
Olen iloinen, että Keiko lopuksi antaa piutpaut ympäristön painostukselle. Hän on jo hylännyt myyjän paikkansa, ikävöinyt sitä ja on menossa työhaastatteluun rekrytointiyritykseen - "aviomiehen" vaatimuksesta, voidakseen ruokkia tämän paremmin - kun hän poikkeaa matkan varrella kauppaan ja huomaa heti, mikä hyllyjen järjestyksessä on väärin ja mitkä muutokset nostaisivat myyntiä ja tekisivät kaupasta ostajalle kutsuvamman.
Huomasin sen nyt. Sen lisäksi että olen ihminen, olen konbinin myyjä.
Tämä romaani antaa tarkan kuvan urakeskeisestä työkulttuurista. Vaikka myyjän työ nähdään alempiarvoisena kuin moni muu, siinä kuitenkin vaaditaan täydellistä paneutumista. Työpäivä aloitetaan myymälässä, kuten muillakin työpaikoilla, tsemppipäivänavauksella.
Lausuimme kovaäänisen päällikön perässä.
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Irasshaimase!"
"Irasshaimase!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Paljon kiitoksia!"
"Paljon kiitoksia!"
Se miksi jotkut työt nimetään paskaduuneiksi olisi oman kirjoituksensa väärti. USA:ssa opettajan ja tarjoilijan töillä on ollut sama huono arvostus kuin Japanissa lähikaupan myyjän työllä. Meillä nämä työt ovat paljon arvostetumpia. Miksi tubettaja ja muut sen tyyppiset työt ovat nykynuorten keskuudessa niin suosittuja? Miksi työn pitäisi olla aina luovuutta ja itseohjautuvuutta vaativaa? Emme me voi elää jatkuvassa flow-tilassa. Eihän työssä tarvitse koko ajan viihtyä, onhan meillä myös vapaa-aika. Miksi pitäisi mennä koulutustaan vastaavaan työhön ja mieluummin vielä sitäkin vaativampaan? Työ kuin työ, tärkeintä on, että ihminen ansaitsee elantonsa, ja vielä parempi, jos työstä on hyötyä muillekin.
Ymmärrän hyvin Keikon valinnan. On hienoa olla työssä, jonka tietää hallitsevansa. Muistan miten itsekin haaveilin alkuvuosina opettajan työstä stressaantuneena jostain sellaisesta työstä, joka olisi aina työpäivän jälkeen ohi ja mielessäni kävi lähikaupan myyjän työ. (Tiedän, että myyjän työ on raskasta, silloin vain tunsin niin, ja opiskelijana olin ollut osa-aikatöissä Stockmannilla.)
Kiitän kääntäjää Raisa Porrasmaata (sama kääntäjä kuin Bandin teoksessa) siitä, että hän on jättänyt joitain fraaseja japanista translitteroiduiksi, kuten irasshaimase, tervetuloa. Nämä termit tuovat kerrontaan aitoutta eikä niiden merkitys jää epäselväksi.
Japanilainen kulttuuri on niin vieras, että aavistan joidenkin nyansseiden jäävän minulta huomaamatta. Mietin, miten taas tässäkin kirjassa vedellä on jokin erityinen merkitys. Keiko ei halua liottaa vedessä teepussia, vaan juo vain kuumaa vettä. Puhdistautuminen tarjoutuu itsestäänselvänä merkityksenä, mutta vesi saattaa symboloida jotain muutakin.
Käänsin hanaa ja valutin mukiin vettä, jonka kulautin kerralla alas. Äkkiä muistin kuulleeni jostakin, että ihmisen kehossa oleva vesi vaihtuu kahdessa viikossa. Aamuisin konbinista ostamani vesi oli jo virrannut ulos sisuksistani. Kosteus ihollani, silmämunieni pinnalla oleva kalvokaan ei enää ollut konbinin vettä.
PS Muistelin kirjoittaessa Kaori Ekunin kirjaa Blink blink.
Kirjoitukseni siitä täällä.
