Kirjaostoksilla Malagassa ja Fuengirolassa sekä leffailtoja (täällä kuten kotonakin)

Yksi asia josta haluan reissuissa erityisesti huolehtia on se, ettei vain lukeminen pääse loppumaan. Matkoilla on myös hauska käydä katselemassa paikallisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. 

Malagassa kävin kirjakaupassa nimeltä Casa del Libro (ihana nimi, kirjan koti) ja ostin pitkän pohtimisen jälkeen eteläafrikkalaisen Damon Galgutin romaanin The Promise. Luen sitä parhaillaan, väkevää proosaa. 

Mietin pitkään, ostaisinko Galgutin sijaan Jonathan Franzenin esseekirjan The End of the Earth, mutta googlailuni näytti, että se löytyy omasta kirjastostani suomeksi ja pistin varaukseen. Tätä kirjaa selaillessa osuin listaan, jossa on ohjeita romaanikirjoittajalle. Ohje nro 4 kuuluu:" Write in third person unless a really distinctive first-person voice offers itself irresistibly." Franzenin mielestä on siis parempi kirjoittaa hän-muodossa, ellei todella erottuva minä-persoona ala vastustamattomasti tarjoutua kertojaksi. Kirja on julkaistu viisi vuotta sitten. Joko silloin Franzenia pänni tunnustuskirjallisuuden nousu ja ihmisten kasvava kiinnostus autofiktioon aidon fiktion kustannuksella? 

Löysin Sam McBratneyn ja Anita Jeramin
Guess How Much I Love You -kuvakirjasarjasta
 osan How Much I love you... in the summer.
.

Fuengirolassa kävin tutustumassa ulkomaisten käytettyjen kirjojen kauppaan Julian's Books, jossa on eniten englanninkielisiä, mutta myös monilla muilla kielillä kirjoitettuja kirjoja, suomeksikin ainakin metrin verran. Kaupan on perustanut amerikkalainen maahanmuuttaja Julian jo vuonna 1966. Kirjat maksavat muutaman euron ja kauppaan voi myös viedä omia kirjojaan joista saa hyvitystä uuden kirjan ostaessaan. 

Ostin Julianin divarista hauskan kirjan, jonka on kirjoittanut USA:ssa syntynyt ja monessa maassa asunut Nord Riley, Nord Riley's Spain. Kirja tuo mieleen Juha Vuorisen hyväntekeväisyykirjat, joissa hän kertoo asumisestaan eri maissa, iloista ja harmeista, Maltan mieleni (Malta), Holan takaa (Espanja) ym ja Berliinistä maahanmuuttajan silmin kirjoittanut venäläistaustainen Vladimir Kaminer. Käytin hänen kirjaansa Berliiniiin tutustuessamme, mutta se oli ennen blogiaikaa, joten ei näy varmaan täällä missään.
Kaikki kolme kirjoittajaa ovat näissä kirjoissaan velikultia, leppoisasti ympärilleen katselevia, mutta myös ongelmista ja vaikeuksista kertovia kertojia.

Rileyn kirja on kirjoitettu vuonna 1989. Moni asia on muuttunut ja moni pysynyt samana. Enää ei Aurinkorannikolla pyöräile vanha mies kauhomassa vuohenmaitoa tonkastaan ostajan astiaan. Riley kummastelee, miten suomalaiset alkoivat juosta rantapromenadilla ja miten sen jälkeen juoksemisesta tulikin 'must' kaikkialla.
Nauratti, kun tunnistin niin monesta kohdasta oman mieheni. Haikailu juoksemisen perään, halu korjailla paikkoja vuokra-asunnoissa... "Kato miten kevyt askel, voi kun vois vielä itsekin juosta... ääh, jäi se monitoimityökalu kotiin, poiketaan ferreteriassa (rautakauppa) katsomassa olisko siellä samanlaista." Riley ihmettelee lääkärien ja mainosmiesten (kalliit tossut ja muut vermeet!) juoksemisen ylistystä ja kysyy, hyppivätkö harmaantuvat gorillat muka puiden latvoissa.  
 
Kirjan alla kuvassa on muistiinpanoja varten ostamani vihko, jonka kansitekstissä kehotetaan värittämään rajaviivojen yli. Hieno ohje! Siitä vaan. 

Näkymä yksityiskodin patiolle

Tässä asunnossa on se hyvä puoli edellisiin loma-asuntoihin verrattuna, että voimme katsoa tv:tä kuten kotonakin, suoria lähetyksiä, tallennuksia ja Netflixiä. Ainahan me asumme halvasti (pitempi aika ja vaatimaton asunto), tässäkin kämpässä on myös heikot puolensa, mutta ne tärkeimmät ovat kunnossa: hyvä sijainti, hyvä peti sekä tehokas suihku, ja bonuksena äly-tv. 

Olemme katsoneet täällä pari hyvää elokuvaa Netflixistä.
Puolalainen Unohdettu rakkaus kertoo muistinmenetyksestä ja oman menneisyyden etsimisestä. Kaunis elokuva isästä ja tyttärestä. 
Ruotsalainen Fares Faresin elokuva A Day and a Half, Puolitoista päivää, on tositapahtumiin perustuva kaappausdraama, jossa toisena päähenkilönä on Alma Pöysti. Vaikea rooli hänellä, kun pitää itkeä melkein koko ajan. Koskettavia elokuvia molemmat.

Kotona käy usein niin, että me katsomme eri ohjelmia, Unto pöytäkoneeltaan omassa huoneessaan urheilua ja minä olkkarin televisiosta Tanssii tähtien kanssa. Täällä pienessä kämpässä on tullut katsotuksi laatuelokuvia yhdessä, mikä on ihanaa. 
Uutisia en ole viitsinyt paljon katsoa. Kotona sitten taas. Apua, enää yksi viikko paratiisissa...

Torremolinoksessa 30.09.2023

Tämä on 901. blogikirjoitukseni kymmenen ja puolen vuoden aikana, 13 169 kommenttia ja keskustelujen kautta syntyneitä blogiystävyyksiä, monta miettimishetkeä, joita pelkkä lukeminen ei olisi antanut.
Eläköön ja voimistukoon kirjablogit, ja muutkin blogit! Blogeissa yleensä kait kirjoitetaan enemmän kuin muilla somealustoilla (Tiktok, Insta, X ja mitä niitä nopeita ja lyhyitä onkaan).  

Kolibrikukka, Strelitzia, asuntomme piha-alueella

Huolella valitut matkakirjat ja ensimmäiset reissukuulumiset, por favor!

 

Hola! Täällä sitä ollaan taas, vanhassa tutussa, pettämättömässä lomailupaikassa Espanjan Aurinkorannikolla. Oltu tiistaista asti, mutta vasta nyt ehdin kirjoittaa täältä. On asetuttu airbnb-asuntoon, johon olemme  tyytyväisiä - kiitos Bruno ja Fabienne! On uitu, kävelty, petytty siihen, ettei Paloma-puistossa ole enää eläimiä, kuten ennen (kana- ja pupuperheitä, oravia, eksoottisia lintuja...), käyty maailman ihanimmassa, valkoisimmassa ja viehättävimmässä vuorenrinnekaupungissa Mijasissa (no, en ole nähnyt kyllä niitä kaikkia) ja luettu paljon. 

Aloituskuvassa on kirjat, jotka pakkasin mukaan neljän viikon matkalle. Kerron miksi nämä.

Olen lukenut isralilaisen historiantutkijan Yuval Noah Haririn aiemman teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja myös tämä kirja, 21 oppituntia maailman tilasta, kiinnostaa minua, ja sopii pehmeäkantisena hyvin matkakirjaksi. Näiden kirjojen välissä Hararilta on ilmestynyt Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. 

Lao She, Mr Ma and Son on julkaistu Kiinassa jo 1929. Nyt en muista, miksi kiinnostuin tästä. Muistan vain, että tilailin Adlibriksestä pehmeäkantisia kirjoja juuri tulevia matkoja varten ja tämä on yksi niistä. Kirjassa on kiinalaisen maahanmuuttajan kokemuksia Englannissa ja satiiria brittien tapoja kohtaan. 

Jane Gardamin The Sidmouth Letters on novellikirja. Olen lukenut jo osan novelleista rannalla. Kauniita tarinoita, joissa kaikissa tähän mennessä lukemissani jotenkin haikea loppu. 
Tämän kirjan huomasin blogissa Prosperon kirjahylly (klik), kiitos Hannu! Kiinnostuin oitis, koska olemme menossa ensi kesänä (toivon mukaan, budjettikysymys) Sidmouthiin, englantilaiseen rantakaupunkiin, joka mainitaan kirjan nimessä ja on kirjan viimeisen novellin nimi. 

Orhan Pamukin romaanin Punatukkainen nainen luin jo. Se on tuttua Pamukia. Pidän siitä, miten muuttuva Turkki näkyy kirjan kuvauksessa henkilötarinan rinnalla, sama kuin  kirjassa A Strangeness in My Mind, josta olen kirjoittanut blogikirjoituksen aiemmin (klik). Tämä on tiiviimpi.
Muistan lukeneeni Pamukilta myös kirjan Viattomuuden museo, joka on traaginen kertomus rakkaudesta. 

   

Tuomo  Heikkisen kirjan Sillanrakentaja olin aikonut ottaa mukaan, mutta se on kovakantisena niin painava, että sai jäädä odottamaan myöhempää lukua. Kaksi syytä, miksi kirja kiinnostaa: Tuomo on Kuhmon poikia, kainuulainen kulttuurivaikuttaja ja kirja on esikoinen - esikoiskirjat viehättävät minua.   

Pakattuani huomasin, että lentokonekirja puuttuu. Vielä oli muutamia joista valita. Valitsin Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhdessä kirjoittaman Sinä riität. Kirja sisältää purevia esseitä erilaisista ilmiöistä, kuten oman aikamme narsismi ja kaiken psykologisointi, josta kirjan ironinen nimi "Sinä riität", influenssereista, naisista ja miehistä, kirkon maallistumisesta, median kulta-ajasta jne. Luin kirjan jo kentällä lentoa odottaessa ja koneessa, mutta luen ehkä uudelleen ainakin joiltain osin, koska nukahtelin matkan aikana. Lentokoneen ilma ja hurina vaivuttavat väkisinkin torkuksiin, vaikka nämä tekstit olivat kyllä kaikkea muuta kuin tylsiä.   

Lukemiset loppuvat varmaan ennen matkan loppua - ja paluulennolle on oltava kirja, täytyy hankkia lisää, kun käydään isommissa kaupungeissa. 

Lähipäivinä on suunnitelmissa käydä Malagassa, ja Sevillaan meillä on oikein yöpyminen, lomanen loman sisällä.
Olen myös varannut liput Marbellaan flamencoesitykseen. Upeitten tanssijoiden Jaime Fresnada ja Asami Ikeda esitys Flamenco Tradicional, jonka olemme nähneet jo kahdesti aiemmilla lomilla täällä. Se on aina erilainen, koska tanssijat improvisoivat toisin kuin turistiflamencossa. He eivät myöskään hymyile, vaan keskittyvät ja näyttävät vahvoilta, ankarilta ja tuskaisilta, jopa pelottavilta. Voi miten odotan tätä esitystä. 

Tulossa mercadonasta, kaupasta,
kohta lähdössä rannalle

Malja taiteelle, erityisesti Picassolle!

Hola ystävät! 

Maalaus on Malagan Carmen Thyssen museon kokoelmista, Raimundo de Madrazo y Garretan 1880-1885 maalaama La lectura. Aline Masson. Näyttää siltä, että Aline Masson on vaikuttunut lukemastaan, hän on aivan typertynyt. Mitähän kirjaa hän on lukemassa?

Minä taas täällä olen typertynyt koneeni tilttaamisen vuoksi. Mieheni rakensi sen jo pari viikkoa sitten täällä samasta syystä aivan uudestaan. Eilen se yhtäkkiä pysähtyi juuri kun olimme  katselemassa Yle Areenasta A-Studion keskustelua kahtiajakautumisesta Amerikassa ja Euroopassa. Koneeni tiesi, mikä on liikaa, somen vihapuheet.
Naputtelen tätä mieheni ikivanhalla läppärillä, joka hidastelee ja jättää kirjaimia väliin. Ah, kaipaan omaa rakasta näppärää konettani! Tuossa se nyt yrittää käynnistyä uudestaan. Minulla olisi sen uumenissa valmiina kuvia ja pari blogikirjoitusluonnostakin. Katsotaan, mitä tapahtuu. 

Tänään on reissumme viimeinen kokonainen päivä, aamulla kotiinlähtö. Hieman pelottaa: taas pitää kohdata arjen haasteet ja pärjätä kylmenevässä talvessa. Tulin tänne keuhkokuumeesta toipuvana. Kosteanlämmin meri-ilma ja aurinko on ollut hyvä lääke. 
Nyt sataa, mutta iltapäivällä selkenee. Lähdemme Malagan Picasso-museoon tai museoihin, kaksi taidemuseota ja myös Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno Maria de los Remedios Cipriano de la Santisima Trinidad Ruiz y Picasson syntymäkotimuseo. Tämmöinen nimirimpsu on pikku Pablolle annettu kasteessa. Minua kiinnostaisi nähdä hänen lapsena piirtämänsä kuva isästään. Muistan ihailleeni sitä, mutta oliko se täällä vai Barcelonan museossa. 

Kaiken lisäksi nettiyhteys ei toimi asunnossamme. Vuokraemäntämme viestitti, että myrsky on tehnyt tuhojaan ja asia saattaa olla illalla kunnossa. Katsotaan, saanko tätä kirjoitusta ollenkaan lähtemään. 

Matkalla oppii kärsivällisyyttä. Kaikki ei aina toimi kuten kotona. Joskus jotkut asiat sujuvat huonommin, joskus taas paremmin kuin omassa kotona. 

Yhtenä päivänä tosiaan oli rankkasade ja melkoisia tuulenpuuskia myös täällä rannikolla. Ylempänä vuorilla on ollut myrskyjä ja tulvia. Katkeilevat palmun oksat ovat pelottavia. Ne saattavat olla viiltäviä kuin veitsi ja joissain on myös teräviä okia. En haluaisi sellaisen paiskautuvan naamaani. 

--------

Yllätys! Palasimme kotiin. Ulko-ovella odotti turkoosinsininen kuohuviinipullo vuokraemännältä  - ja netti TOIMII!
Seuraava kirjoitus Suomesta. Nyt pakkaamaan ja viiniä siemailemaan. 
  

Kaksi kiinnostavaa näyttelyä Malagan seudulla

Malagan oppaissa ja esitteissä on lueteltu useita taidemuseoita ja näyttelyitä, mutta harvemmin autojen ja muodin museota Museo Automóvilistico y de la Moda. Vai olenko katsonut ohi ja pannut merkille vain Pompidoun, Picassot, Thyssenin ja Museo Ruson? Siinähän se on, Ruson naapurissa. Nyt huomasin sattumalta tämän museon mainoksen ja ajattelin, että kuinkahan käy, pitkästynkö. 

Olen erittäin kiinnostunut muodista, varsinkin haute couture -muodista ja näytöspuvuista, joita ei ole edes ajateltu käyttöön, vaan jotka ovat yksittäisiä taideteoksia, mutta autot eivät ole minua niinkään innostaneet. Minulla ei ole ajokorttia, enkä aina edes muista oman automme merkkiä. Mieheni taas innostui heti lähtemään tähän näyttelyyn ainoana huolenaan, että siellä olisi annettu liikaa tilaa vaatteille. 

Ja kuinka kävi - molemmat katselimme kiinnostuneina molempia, autoja ja asuja. Ne olivat vierekkäin ja kertoivat ajastaan. 
Belle epoque, art deco, avant garde, glam rock ... olkoon aika ja tyyli mikä hyvänsä niin sehän näkyy eri taiteissa ja käyttöesineissä. 
Näyttely oli hyvin laaja ja antoisa, ensimmäisten autojen ajasta lähelle nykyaikaa. 

Jokaisen auton kohdalla on selostus, jossa kerrotaan paitsi autosta itsestään myös siitä, ketkä kuuluisat henkilöt ovat juuri tämän näköisellä autolla ajelleet tai ajeluttaneet itseään ja missä kirjoissa tai elokuvissa kyseinen auto esiintyy.
Oli kiinnostavaa nähdä avolimusiini, jonkalaiseen presidentti Kennedy ammuttiin ja Elviksen suosima Cadillac. 

Alla olevissa kuvissa näkyvät takit ovat olleet varsinkin rokkikukkojen suosiossa. Liberace, Elvis, Michael Jackson ja Prince ovat käyttäneet tällaisia ylenpalttisella glitterillä koristeltuja glam rock -rotseja.

Paitsi että asuja on autojen ohessa kertomassa aikakaudesta, niin niille on näyttelyssä myös ihan omia alueita. Heti alussa on kokonainen upea muotinäytösasujen kokonaisuus nimeltä Cóctel de la Floresta. 

Hatuista ja laukuista on omat kokoelmansa.

Asuja oli ainakin seuraavilta, muutama jäi varmaan laittamatta muistiin: Christian Lacroix, Jean Paul Gaultier, Nina Ricci, Paco Rabanna, Yves Saint Laurent, Chanel, Balmain, Givenchy, Dior, Ungaro, Moschino, Valentino, Balenciaga, Pierre Cardin, Escada, Thierry Mugler, Vivienne Westwood.

Yllä kaksi erikoisinta asua, Pradan Prisoner, jossa nainen on teräskehikkoon vangittuna ja The It Girl, jossa varsinainen asu on Lucia Chemorran vartalomaalaus, jonka ympärillä on Maga Collectionin muovilankahäkkyrä. 
Gaultierin Paparazzissa asu oli viimeistelty runsaalla määrällä filminauhoja, jotka oli kiedottu mallinuken ympärille huolettomasti kuin vappuserpentiinit.

Eräällä mallinukella oli yllään 70-luvulta peräisin oleva karitsannahkaviitta, jonka kaulus oli apinan nahkaa. Teksti oli otsikoitu La masacre de los Inocentes (Viattomien verilöyly). Siinä kerrottiin, että yläluokan naiset pukeutuivat luontevasti leopardin- ja tiikerinvuotiin 50-luvulle saakka, jolloin alettiin vähitellen tiedostaa eläinten sukulaisuus meihin ja kokea tällaiset asut irvokkaina. 

Tämä on näyttelyn mieliautoni, pieni El Huevo, The Egg, kätevä urbaani asioimisauto, joka kehiteltiin Saksassa vuonna 1955. Se on vähän kuin nykyajan mopoauto. Kaikkien mahtipontisten menopelien jälkeen tämä tuntui kodikkaalta ja on virtaviivainen ja söpö kuin mikä. 


Ja se toinen hyvä näyttely. 
Se on nukkekotinäyttely asuinalueemme Benalmádenan näyttelykeskuksessa, Centro de Exposiciones de Benalmádena, jossa on ollut joka vuosi täällä käydessämme kiinnostavaa katsottavaa. 
Olemme olleet useamman kerran täällä Aurinkorannikolla, mistä on se hyvä puoli, että tietää jo minne kannattaa mennä. Aina löytyy myös uutta ja näyttelyt vaihtuvat.

Suurin osa näistä miniatyyrikodeista on tosiaan katsottavia, ei leluja nykyisessä mielessä, vaan näytteitä erityisestä taiteen lajista. Tämäkin näyttely on laaja ja käsittää miniatyyrirakennuksia ja esineistöä 1800-luvun lopulta alkaen.

Mainiota viikonloppua kaikille lukijoilleni! Hyvää kirjamessusukkulointia niille, ketkä suuntaavat askeleensa Helsingin Messukeskukseen!
Minä olen nyt jo kolmannen kerran poissa messujen aikaan, mutta jospa ensi syksynä. 

-----------------

Pari kuvalisäystä vielä tuolta auto&muoti -näyttelystä.

Minun mielileninkini, ihanat kankaat ja mustassa korukivet, joiden kauneutta en saanut kuvaan. Mustan päälle ohut jakku, très chic!


Ja Unton mieliauto. Tällaisilla Richmondeilla on maalaiskartanoista lähdetty piknikeille. Takana on eväskori ja kori aseille, jos herrat vaikka samalla reissulla harrastaisivat ajankulukseen metsästystä. Tulee mieleen Jane Austinin kuvaama maailma. 

Espanjan jälkeen mentiin Moisioon

Kävimme etelän matkallamme monissa taidenäyttelyissä. Parhaimpina jäivät mieleen Malagan kaksi Picasso -museota ja uusi Pompidou, viideksi vuodeksi sovittu pop-up -taidemuseo, jossa keskitytään 1900 ja 2000 -lukujen rajoja rikkovaan taiteeseen. Päällimmäisenä jäi mieleen, mikä mahtava mullistus kuvataiteissa onkaan ollut kameran keksiminen. Kun kamera kuvasi paremmin todellisuutta, muissa kuvataiteissa alettiin siirtyä yhä enemmän näköisestä kuvasta näkemyksen kuvaamiseen. 
Nykyään myös kameralla luodaan abstraktia taidetta. 

Jokainen kuva on tekijänsä näkemys tyylistä riippumatta. Jokainen kuva on myös katsojan näkemys. Siksi näyttelyissä löytyy aina suosikkeja, töitä, joiden eteen palaa yhä uudestaan. Näissä näyttelyissä palasin usean työn eteen. Ripottelen kuvia suosikeistani tuleviin kirjoituksiini.

Onneksi nykyään monissa näyttelyissä saa kuvata. Kuvauskiellon noudattamista olisikin hankala valvoa, kun laitteet ovat niin moninaisia. Pompidoussa kerrottiin heti, että saa kuvata.

Kotiin päästyä ampaisimme heti Moision Taidekesän avajaisiin Elimäelle. Sinnehän oli aivan pakko mennä, koska tämän kesän näyttelyssä on kahden Kouvolan kameraseurasta tutun naisen valokuvia.

Moision Taide- ja pitokartano on ollut alunperin karjatila. Kouvolalaiset kauppiaat Seija ja Pentti Hasu ostivat sen taideharrastuksensa innoittamana vuonna 1997. Heidän tyttärensä Anne Hasu toimii nykyään toimitusjohtajana ja yritys on koko perheen yhteinen projekti.

Kartanossa on pysyvänä näyttelynä perheen oma kokoelma, joka sisältää vanhoja suomalaisia maalaustaiteen mestareita sekä Wäinö Aaltosen, Jussi Mäntysen, Johannes Takasen ja Ville Vallgrenin veistoksia.
Kesäisin vaihtuvassa näyttelyssä on ollut joka kerta monipuolista ja kiinnostavaa taidetta.

Tämän kesän taitelijoita ovat tunnetut Riitta Nelimarkka ja Juhani Palmu sekä vähemmän - vielä tällä hetkellä - tunnetut Leena Asikainen, Raija Männistö-Koski, Jaana Parkkali, Jouni Salonen, Päivi Suomi, Jaakko Stick ja Jessica Suomi. 

Avajaisissa oli tungosta, parisataa vierasta. Taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorin piti innostavan avajaispuheen.

Menemme varmaan katsomaan näyttelyä uudestaan, kun on väljempää, mutta kerron ensivaikutelmani. 

Neljän tekijän töitä. Kuvat eivät ole oikeassa koossa suhteessa toisiinsa.
Vasemmalla oleva kuva on kookas, ehkä metrin korkuinen ja kissakuva pikkuruinen.

Riitta Nelimarkan iloiset villareliefit ovat aina vetäneet minua puoleensa. Minulla oli pitkään kotona työhuoneen seinällä kehystetty juliste hänen teoksestaan, joka kuuluu sarjaan Tervein meistä on ameeba.  Sillä on erikoinen lohdullinen merkitys minulle.  Ilmeisesti jossain vaiheessa ajattelin, että alamme aikuistua ja hankimme aitoa taidetta, ei julisteita, ja olen siksi siirtänyt Nelimarkkani jonnekin. No, ei meillä ole vieläkään kuin kaksi vähän arvokkaampaa taulua, tälläkin hetkellä seinillä on mm. kehystettyjä elokuvajulisteita. Pistän etsinnän pystyyn, koska aloin kaivata ameebaani. Nelimarkka oli tuonut Moisioon valtavan laajasta tuotannostaan (grafiikkaa, taidekudonnaisia, elokuvia, kirjoja) Elise loves life -näyttelyn kuvia. 

Mother gives birth

Olen aina pitänyt Juhani Palmun latoja tylsinä, mutta nytpä muuttui käsitykseni. Näyttelyssä on uusia abstrakteja töitä ja pihassa Palmun puistotaidetta. Minulta jäi se pihataide näkemättä. Pitää mennä kesällä uudestaan, kun tarkenee viettää aikaa ulkosalla.

Jouni Salosen työt ovat tummasävyisiä grafiikkatöitä. Ohitin, eivät puhutelleet minua erityisemmin.

Päivi Suomi maalaa uskomattoman upeita suuria töitä, joissa käyttää veistä ja sormiaan. Näitä haluan ehdottomasti katsella uudestaan, matkan päästä, pitkään.

Jaakko Stick tekee Salvador Dali -vaikutteista fantasiaa, maalauksia ja esineitä, joissa käyttää jätemateriaaleja. Mahtavia!

Vedenalainen merkkihenkilö
Postikortista otettu valokuva ei näytä kolmiulotteisuutta,
maalauksen edessä on verkko

The Hunter of Fly Amanita

Nuorella Raija Männistö-Koskella on näyttelyssä naivistisia maalauksia, joissa lähes kaikissa on kissa, joko varsinaisena kohteena tai sivussa. Aurinkoista hyväntuulen taidetta. Kissataide-sanalla on huono kaiku, toritaide, junttitaide. Syyttä, ainakin nämä työt ovat taidetta!

Ja lopuksi, sokerina pohjalla, meidän oman paikkakunnan valokuvaajat! Moisiossa on ensimmäisen kerran esillä valokuvataidetta.

Leena Asikainen on luontokuvaaja. Hän kuvaa intohimoisesti ja väsymättömästi, koska haluaa välittää luonnon kauneuden. 

Kevät suolla

Jaana Parkkali kuvaa henkilökuvia. Hän on tehnyt mm. sarjan ylioppilastytöistä. Suosikkini Jaanan kuvista on 1-vuotiskuva Leevi. Katsokaa noita poskia ja kätösiä ja totista ihmettelevää katsetta. Niissä on olennaisin pikkumiehestä.

Leevi

Valokuvaajilla on työt kahdessa huoneessa lomittain. Leenan luontokuvat ja Jaanan ihmiskuvat sopivat hienosti yhteen. Peuranpoikanen ja ihmisen poikanen ovat hyvin samankaltaisia.

Minun ensimmäinen vuoteni
Heijastuksia ei voinut välttää, mutta eivät ne oikeastaan haittaa,
ihan kuin peurapienokainen olisi mukana taidetapahtumassa.