Karl Ove Knausgård, Aamutähti

 

    Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huokui jotain hiljaista ja intensiivistä. Melkein kuin tahtoa, jotain taipumatonta jonka mieli saattoi ottaa sisäänsä, muttei muuttaa tai jättää siihen jälkeä. 
    Tunne että joku katseli meitä.

Karl Ove Knausgårdin uusin teos Aamutähti on kahden päivän romaani. Kirja on jaettu osiin Ensimmäinen päivä ja Toinen päivä ja molemmat osat koostuvat luvuista, jotka on otsikoitu minäkertojan mukaan. Kertojia on kahdeksan, monella on useampia pitkiä puheenvuoroja, yhdellä vain yksi parinkymmenen sivun osuus. Tarkastelen näitä lukuja miettien, onko niillä jokin myyttinen merkitys. Onko kirjan sivujen määrä tarkoituksella 666?
Alkuperäisessä norjankielisessä teoksessa Morgenstjernen sivuja on 666 ja suomennoksessa tämä on säilytetty toisin kuin englanninnoksessa ja ruotsinnoksessa, joissa määrä vaihtelee parin sivun verran.
Kirjalle on tulossa jatko-osia. Jatkuvatko myös päivät, niin että niitä on lopussa luomiskertomuksen määrä, seitsemän?

Eletään oudoksuttavan helteistä kesää Etelä-Norjassa. Keskellä kesää taivaalle nousee iso uusi tähti. Kukin monikertojatarinan henkilö ihmettelee näkyä ja sitä pohtivat asiantuntijatkin pääsemättä selvyyteen.

Tarinan aloittaa Arne, joka on lähdössä nelihenkisine perheineen mökiltä kesänvietosta takaisin kaupunkiin. Kesken kiireisten loppujärjestelyjen vaimo näyttää olevan putoamassa skitsofreniaan.  
Monella muullakin ote lipsuu joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Eläimet alkavat käyttäytyä oudosti - nehän yleensäkin vaistoavat vaaran ihmistä herkemmin.
Mitä on tapahtumassa? 

Knausgårdilla on erinomainen kyky kuvata arkea niin elävästi että lukija on kuin siinä mukana kertojan vieressä. Dialogi on luonnollista ja tämän hetken kielellä puhuttua.
Ja miten mainiosti suomentaja Jonna Joskitt Pöyry onkaan välittänyt nämä arkitunnelmat.
Kirjan alku, Arnen perheen elämä, tuo mieleen Knausgårdin aiemmat viipyilevät  perhekuvaukset, joissa kaikki on normaalia ja hyvin, mutta kaiken yllä on kuitenkin jotain painostavaa. 
Oudot asiat tuntuvat sitäkin oudommilta, kun ihmisten elinpiiri on kuvattu niin eläväksi ja tavanomaiseksi. Linnulla näyttää olevan vauvan kasvot. Ravut parveilevat tiellä ja metsästä kuuluu outoja ääniä. Ihmiset vuoroin ravistelevat pois epänormaaliuden tuntemuksia itsestään vuoroin säpsähtelevät muutoksia. Kaikilla on tekemistä ihmissuhteissaan.  

Raamatussa sekä Jeesusta että Luciferia on kutsuttu aamutähdeksi, Kointähdeksi. 

    En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään. 
    Hörppäsin limonaatia. Se maistui laimealta, koska jääpalat olivat jo sulaneet. 

 

Varsinkin yksi kirjan henkilöistä; Egil Stray, pohtii paljon kuolemaa uskonnon ja filosofian kautta. Tällä erakkoelämää viettävällä rikkaan perhetaustan omaavalla miehellä, on kirjan lopussa jopa pitkä essee 'Kuolemasta ja kuolleista'.

Suomentajalle Egilin kohdalla erityiskiitos siitä, että hän on laittanut tämän puhumaan minulle lapsuudesta tuttua satakuntalaista murretta. Egil hakee makuuhuoneen kaapista 'hantuukin', hänelle meri on kuin sinistä 'klasia' ja 'ehtoon' tapahtumat rojahtavat päälle aamulla herättyä. Hän käyttää sanontaa 'selvä pyy', kun suostuu kaverinsa Arnen pyyntöihin. Minkähänlainen norjan kielen murre Egilillä on Morgenstjernessä?   

Knausgårdin tyylin parhaat puolet nousevat komeasti esiin myös tässä kirjassa.
Sitä voimakasta läsnäolon tuntua, jonka Knausgård pitkässä proosassaan luo on vaikea selittää, hänen tekstinsä kun on toisaalta hyvin tavanomaista ja paljon yksityiskohtia sisältävää.
Kun Knausgård kuvaa henkilön yksin luonnossa mietteineen, hän saa siihen tilanteeseen mukaan äänet, tuoksut ja tuulen tai lämmön tunnun iholla helpon tuntuisesti, sanoilla, jotka ovat kuin pieniä siveltimenvetoja. Helle todella tuntuu, samoin illan mukanaan tuoma vilvoitus. 
Luin kirjaa täydellisen keskittyneisyyden vallassa, uppoutuen kuin lapsena.
Kun pidin taukoa, mieleeni tuli lause "Minä kirjoitan kuin jumala!" Tämä kuvittelemani lausahdus noudattaa Ellen Thesleffin omasta maalaustyöstään eräässä kirjeessään toteamaa "I paint like god! I have understood."

Knausgård kirjoittaa uljaasti ja pakottomasti, vaikka kaikki lähteekin siitä, että hän kirjoittaa, koska kokee pakonomaista tarvetta kirjoittamiseen, tai oikeastaan teksti varmaan kulkeekin niin jouhevasti juuri sanomisen pakon vuoksi. Knausgårdillahan on periaatteenaan, että tekstin pitää tulla ikään kuin tahattomasti. Tätä hän selitti vuoden 2017 Why I Write -luennossaan, joka julkaistiin myöhemmin myös kirjana. 
 

Aamutähti ei ole täydellinen romaani. Itse asiassa siinä on paljon puutteita.
Pahin on juonirakenteessa. Kaikki langat jäävät solmimatta. Kirjailijan eläväksi loihtimat ihmiset jäävät keskelle ongelmiaan ja tähden salaperäisyys jää selvittämättä. Minä haluaisin kipeästi tietää, mitä pienelle hoitopöydältä pudonneelle Liamille käy, herran tähden. Entä Kathrinen avioliitto? Ja ketä tai mitä siellä metsässä oikein liikkuu?
Mutta... kirjan viimeinen lause kertoo, että kaikki on vasta alkanut. 
Siispä odottamaan milloin Knausgård saa valmiiksi Kolmannen päivän ja siitä eteenpäin.

Miten näistä aineksista edes saa kokonaisuuden? Lisääntyykö scifiaines? Onko kyseessä käänteinen maailmanluomiskertomus, maailman loppu seitsemässä päivässä?

Mietin Knausgårdin kuvaamia mystisiä tapahtumia norjalaismetsässä ja jostain syystä alan kuulla mielessäni Reino Helismaan säveltämän ja sanoittaman laulun 'Päivänsäde ja menninkäinen'.
 

Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!"

SusuPetal, Kolmas painos

Sain blogiystäväni SusuPetalin arvonnassa hänen viimeisimmän kirjansa Kolmas painos (2021). Olen lukenut SusuPetalin aiemmin julkaistuja kirjoja ja jokaista niitä lukiessa ajatellut, että eipä taida aina olla eroa laadussa olkoon kustantaja BoD vaiko Tammi ja olkoon novelli julkaistu Reginassa vaiko Annassa tai jossain kulttuurilehdessä.
Susupetal oli tarjonnut runokokoelmaansa Taikkarin mäellä (2007) ns oikeille kustantamoille, jotka eivät kiinnostuneet ja sen jälkeen hän on julkaissut kaiken omakustanteina. 

Kolmas painos on novellikirja Toinen painos (2008) laajempana ja muokattuna. Uuteen kirjaan on lisätty kaksi uutta novellia ja kirjailijan haastattelu, joka on ilmestynyt Pulp-lehdessä 4/2008, haastattelijana Juri Nummelin.

SusuPetalin novelleissa on usein mystisiä miehiä, jotka tulevat pelastamaan tai auttamaan kriisitilanteessa olevaa naista. Joissakin tilanne on päinvastainen, mies tarvitsee pelastajaa. Novellissa Enkeli nimeltä Lipponen kohdattu hahmo on enkeli, muissa varas, huijari, ammattivalehtelija, seksirobotti, toiselta planeetalta laskeutunut avaruusolento, narkomaani, sukupuoleltaan määrittelemätön tai merimies. 
Nainen on huonoista oloista ponnistava, mielenterveydeltään hauras, välivuotta viettävä tai eksyksissä. Hän voi olla myös elämäänsä uupunut uranainen, joka jättää kaiken, jolloin elämään aukeaa sopiva tila uudelle rakkaudelle.
Ihmisen - tai humanoidin tai robotin - ikävä toisen luo on kipeää.

Novellit voi lukea sellaisenaan tai vaikka yltiöromanttisen elämänasenteen kritiikkinä. 

SusuPetalin teksteissä on usein vahva eroottinen vire, jossa kirjailija on onnistunut mielestäni hyvin, vaikka haastattelussa sanookin eroottisten kohtausten kirjoittamisen olevan vaikeaa.  

Komiikka on SusuPetalin novelleissa vallitseva piirre. Scifi ja fantasia hänen tyylillään ei ole kauhua nostattavaa, vaan kummallista tai koomista. 

Luisumiseni tästä todellisuudesta aivan toisiin ulottuvuuksiin alkoi olla päivä päivältä yhä selvempää. Mitä enemmän kuuntelin himahumanoidini juttuja, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, ettei se ollut niin kahjo kuin oli alussa luullut. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää. Tai siis tässä tapauksessa kyvyssäni olla ymmärtämättä juurikaan mitään. 
    - Onko sinulla nimeä? kysyin lopulta eräänä päivänä kävellessämme ostoskeskusta kohti. 
    Olin jo antanut periksi. Yhtä hyvin, jos tämä tapaus aikoi kiusata minua läsnäolollaan, voisin alkaa puhua kokonaisia lauseita. Tähän asti olin tottunut vain kuuntelemaan ja murahtamaan yksitavuisesti, kun se mainosmaisesti oli yrittänyt vakuuttaa minua siitä, ettei minun kannattanut jäädä biojätteeksi maapallon pinnalle, vaan lähteä toiseen aurinkokuntaan viettämään rattoisia eläkepäiviä.
    - On minulla. Tietenkin. Miko. 

Yllä oleva sitaatti on novellista Keltainen kortti, jossa seinien läpi kulkeva "planeettipöljä" on herättänyt Suvi Harjulan eräänä aamuna läiskimällä tämän poskia ja ilmoittanut tulleensa hakemaan tämän. Tyyppi on alkanut seurailla häntä esittäen kortin, jonka kirjoitus näyttää hiirenpaskoilta ja joka oikeuttaa  onnekkaalle kortin saajalle pääsyn paratiisimaisiin olosuhteisiin planeetalle, jolla ei ole nimeä planeetta Maan kielillä. Mutta kaverilla itsellään on - tietenkin! "Tietenkin. Miko."

Pidän SusuPetalin novelleista. Kaksi uusinta ovat minusta todella hienoja. Ne ovat monimutkaisempia ja kielellisesti rikkaampia kuin vanhemmat novellit. Aiheet ovat ajan hermolla.
Haluan sanoa SusuPetalille: Jatka tällä uudella kypsyneemmällä tyylillä nykyajan kipupisteistä. Meitä lukijoita riittää.

    Äkillinen, mielet hullaannuttava kevät sai ihmiset kuitenkin käyttäytymään tavalla, joka ahdisti minut vastakkain sen tosiasian kanssa, ettei kukaan muu liikkunut yksin kaupungin kaduilla. Kukaan muu ei kulkenut auringonlaskun kultaamilla jalkakäytävillä yksin. Kukaan muu ei pysähtynyt lepäämään lehdettömän lehmuksen alla olevalle penkille. Ei ainakaan yksin.  
    Kuulin ympärilläni hengästynyttä naurua, tukahdutettuja kuiskauksia, täyttymättömiä odotuksia, lunastettuja lupauksia. 

    Hänen pehmeät huulensa taipuivat hymyyn ja vasta hänen alkaessa nauraa tajusin, että hänen hymynsä oli tarkoitettu minulle. Tunsin kuuman, punaisen aallon huuhtelevan kasvojani, enkä osannut vastata hänen hymyynsä. Hänen nauravat silmänsä muuttuivat vieläkin tummemmiksi, hänen hymynsä sammui. Hän näytti anteeksipyytävältä loukattuaan yksityisyyttäni. Olisin halunnut pyytää vielä yhtä hymyä, yhtä katsetta. En voinut kuitenkaan tehdä sitä, sillä hänen kauneutensa lamaannutti minut. Olisin halunnut paeta, mutta jalkani lepäsivät toimettomina pöydän alla, olin unohtanut, miten kävellä. 

Toinen uusista novelleista Vain yksi yö kuvaa ihastumista, joka johtaa parisuhteeseen. Lukija lukee tekstiä perinteisenä asetelmana, jossa ihastuja on nainen ja ihailun kohde kaunis mies, mutta onko tilanne sittenkin toinen? Jojo onkin ehkä jotain muuta, ehkä transmies, ehkä nainen? Jännite pysyy ja lukija on iloinen Runotytön kanssa hänen onnestaan. Pidän tämän novellin tunnelmista. 

Kokoelman viimeisessä novellissa, toisessa uusista, Mies ilman tatuointeja ollaan tilanteessa jossa uupunut, nuori menestyvä nainen on sulkenut kaikki sometilinsä, antanut tablettinsa ja tietokoneensa romanialaiselle kerjäläiselle ja paennut kauhuissaan keinoelämää saadakseen takaisin oikean elämän ja minuutensa. Pariisi on ensimmäinen kohde, johon on lippuja saatavilla, niinpä hän päätyy sinne. Luulen, että tämä novelli saattaa pistellä monia, joilla on jonkinasteinen addiktio oman elämänsä jatkuvaan raportointiin. 

Pakokauhu. Se oli tunne, joka otti minut vastaan laskeutuessani ilmalennon jälkeen maan pinnalle. Seisoin typertyneenä lentokenttäaseman ulkopuolella, enkä tiennyt, mitä tehdä. Olisin halunnut kaivaa kännykän esiin, päivittää Facebookiin: Perillä! Aurinko paistaa, enkä tiedä, mitä nurkan takana odottaa, mais c'est la vie, mes amies <3

Kolmas painos -kirjan sisäkannen lista SusuPetalin kirjoista: 

SusuPetal on kirjoittanut aiemmin myös lukuisilla eri nimimerkeillä pokkareita Kolmiokirjalle ja Lääkäri- ja Timantti-sarjoihin sekä noin sata novellia muun muassa Reginaan ja Nyyrikkiin. 
Eikä siinä kaikki, tällä aikaansaavalla kirjailijalla on myös erilaisia blogeja, joista osa käsityö- ja kuvataideaiheisia.
SusuPetal on myös kuvittanut omia kirjojaan ja hänellä on postikortteja myynnissä.  

Luulin, että olin kirjoittanut Kultaisesta taljasta, mutta en löydä sellaista kirjoitusta blogistani. Pidin siitä kirjasta paljon ja muistan kuvanneeni sitä jossain kirjakeskustelussa sanalla maaginen.

Nyt alkoi kiinnostaa tuo Hedda ja Zen, koska sitä kuvataan väri(s)tyskirjana. 

Kiitos novellikirjasta ihana luova taiteen moniottelija SusuPetal! 

Tässä lisää SusuPetalista (klik). 

Voisitko rakastua aivoihin? - P C Jersild, Sielun silmin

P C Jersildin kirja Sielun silmin osui käteeni mökin hyllystä, johon on kertynyt sekalainen kokoelma kirjallisuutta, mökin rakentamiseen liittyvää, kotona lukematta jäänyttä ja satunnaisia ostoja. Tämän kirjan mies oli hankkinut Taavetin kirjaston poistomyynnistä. Arvasin kansikuvasta, että kyseessä ei ole hartauskirja, vaan ehkä jotain scifiä. Jaa-a, vuodelta 1981, johan niin kaukaiset kirjat joutavat poistettavaksi. Alkukielellä En levande själ. Takakannessa on ote Claes Anderssonin Hufvudstadsbladetissa julkaistusta arviosta:
"Huimaava lukuelämys, yksityiskohtiaan myöten äärimmäisen tarkka, hullua mustaa huumoria tulviva. - Kirja on jännittävä kuin trilleri, täynnä hienonhienoja yllätyksiä, suurin niistä lopussa."

Kirjan päähenkilö on pelkät aivot, joiden ympärille rakentunut ihminen on ennen kuolemaansa hengityskoneessa saatu allekirjoittamaan vapisevalla kädellään suostumus siihen, että hän jatkaa elämäänsä tutkimuskäytössä pelkkinä aivoina. Ennen kuin viimeinenkin muisto poistetaan aivot muistavat ajatelleensa, että mitä vain paitsi elämä rautakeuhkossa. Koskaan hänelle ei selviä, kuka hän on ollut, nainen vai mies ja minkä ikäinen, kaikki on pyyhitty pois. Hoitajalta, johon hän rakastuu ja saa yhteyden ajatuksensiirrolla, hän saa tietää olevansa Ypsilon. On siis ollut muitakin aakkosjärjestyksessä ennen häntä, ja miten hän voisi olla viimeinen.

Nyt hän asettaa peilin pystysuoraan ja minä tulen kuvaan. Näky ei ole mitenkään mieltäylentävä. Olisi liioiteltua puhua kasvoista. Olen alastomat aivot, jotka makaavat akvaariossa. Toisen silmäni he ovat antaneet minun pitää. Se kököttää kuin pieni maalattu muna vartensa päässä itse aivojen edessä. He ovat ottaneet pois kaiken, mitä en tarvitse: vartalon, kasvot, kallon, silmien lihakset. Yhden silmän olen kuitenkin saanut pitää. Näen hyvin, mutta vain suoraan eteeni. Jostakin syystä he ovat jättäneet myös korvalehdet. Ne lerpattavat surullisina molemmin puoli harmaankellertäviä, poimuisia aivopuoliskoja. Korvasimpukoiden sisällä sijaitsevat tasapainoelimet - mutta en ymmärrä, mitä minä teen korvalehdillä vedessä. Ehkä ne toimivat jonkinlaisina vakaajina, kuten evät tai köli. Toisin sanoen siis näytän rihmaiselta merimaneetilta, jolla on yksi ammottava silmä. 

Huippuälykäs kun on -  varmaan siksi valittu tehtäväänsä ja yhtään kapasiteetistahan ei kulu ruumiin toimintojen ohjaamiseen - niin Ypsilon alkaa suunnitella pakoa, apunaan tutkimushuoneessa vaelteleva simpanssi Flink ja jonkun ruumiista irrotettu Käsi, jonka Ypsilon huomaa toimivan hänen ajatuksensa avulla.

Paitsi valtavan hauska  - voi, miten huomaan kaivanneeni hauskuutta kirjoissa, iloa, ei sarkasmia! - niin Jersildin romaani on myös vakavia kysymyksiä herättävä. Aloin miettiä kehon ja mielen suhdetta ja merkitystä.
Ilmeisesti kehomme muuttuu ympäristön muuttuessa. On kaavailtu, että koneen päälle taipunut ihminen muuttuu fyysisiltä ominaisuuksiltaan heikoksi. Meistä on jo tullut likinäköisempiä verrattuna ennen ruutujen tuijottamista eläneisiin ihmisiin.

Entä voiko pelkkiin aivoihin rakastua? Kyllähän nettipelimaailmaan uponneet nörtit ja esim. kouluampujat ovat puhuneet tyttöystävistä ja poikaystävistä, joita eivät ole koskaan tavanneet (ja kuvakin saattaa olla väärennös). Ypsilon himoitsee hoitajaansa Emmaa, ja kyllä Emmakin antaa Ypsilonille erityisen helliä aivopesuja. 

Suuri ongelmani on ujouteni. Oikeastaan haluaisin huutaa Emmalle:'Tule minun viereeni!' Minä sanonkin sen vielä  - ennen kuin tämä päivä on illassa.
...
Saan ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni odotukseni. Iltapäivällä minä sanon sen hänelle. Käyköön miten käy. Tiedän, että hän hyväksyy minut, tiedän, ettei kummallinen ulkonäköni pelota häntä. Toisen ulkonäöstä välittää vain suhteen ollessa alullaan, myöhemmin sitä ei enää ajattele. Tai kyllä minä ajattelen Emman ulkonäköä. 

Hauskuus ja surumielisyys yhdistettynä tekstissä on pettämätön yhdistelmä minulle. Siihen vielä ripaus romantiikkaa ja filosofisia mietteitä. 
Ypsilonin kautta tulee käsitellyksi tieteen tavoite päästä yhä suurempaan älyyn yhä kustannustehokkaammin. Aivomötikkä tarvitsee energiaa ja hoitoa, olisiko jotain vielä ekonomisempaa? Tunteet ovat riesa, kun "puhdasta älyä" tarvitaan, mutta ei ylitsepääsemätön asia, onhan aivoissa kaksi puoliskoa. 
Miten käy Ypsilonin, kun tekniikka ajaa ohi? Miten käy rakkauden?

Aivot olen minä. Mutta missä aivojen osassa minuuteni sijaitsee?
Siinäpä kysymys, jonka parissa voi askarrella pitempäänkin. 

------
En malta olla kertomatta täällä lopussa, mikä minun aivojani on askarruttanut tänään, molempia lohkoja. Ennen vastasin aina kaikkiin puheluihin ja keskustelin nätisti puhelinmyyjien kanssa, mutta kun sain älypuhelimen, jossa näkyy soittajan nimi, esim. lehtifirma tai lause "numerosta soitetaan poikkeuksellisen paljon", niin huokaisin helpotuksesta. Olen siis jättänyt järjestelmällisesti vastaamatta turhiksi katsomiini puheluihin. No, tänään pettynyt soittaja ei ollut jättänyt asiaa sikseen, vaan oli paasannut loukkaantuneella äänellä vastaajaan: "Sopiiko että vien max pari minuuttia aikaasi..." Sitten tuli jotain kuluttajakyselyä, josta kuuntelin alun, millaisen hammasharjan valitsen, ja suljin puhelimen. 
Ei kai ihmisen hyvänen aika ole mikään pakko vastata puheluihin!    

Ira Levin, The Stepford Wives (1972), Alistaminen I

Ira Levinin pienoisromaani The Stepford Wives ilmestyi vuonna 1972 Women's Lib -liikkeen nousun aikaan USA:ssa. Kirja on jännittävä scifitarina. 

Idyllisen Stepfordin pikkukaupungin naiset ovat alkaneet voimaantua. He ovat perustaneet jopa naistietoisuutta kohottavan yhdistyksen. Tämä on nostanut miehissä kauhua ja vastarintaa. He ovat vaarassa menettää hyväntahtoiset ja tottelevaiset, naiselliset pikku vaimonsa. Ratkaisuksi he ovat aikaansaaneet keksinnön, jolla muuttavat vaimonsa kotirouvaroboteiksi. Nuoripari Joanna ja Walter muuttavat lapsineen kaupunkiin vaiheessa, jossa suurin osa rouvista on jo muutoksen läpikäyneitä. Joanna alkaa ihmetellä naisten upeaa ulkonäköä ja antautumista kotityölle. Näillä täydellisillä olennoilla ei ole koskaan aikaa kahvikupposelle, koska heidän pitää koko päivän kiillottaa ja puunata kotiaan meikattuina ja seksikkäästi pukeutuneina. Selitykseksi Joanna saa aina saman kauniisti artikuloidun "you know how it is". Miehillä on oma palatsinsa, valtava klubitalo kaupungin keskustassa. Walterkin kutsutaan klubin jäseneksi, ja hän alkaa viihtyä yllättävän hyvin näiden konservatiivisten miesten joukossa. Joanna on ymmällään. Hän löytää vanhoja lehtiä, joissa on uutisia naisten aktiivisesta toiminnasta ja Betty Friedanin, kuuluisan feministin, luennosta naisten illassa. Hänessä herää epäily, etteivät miesten tapaamiset olekaan niin viattomia. Ainoat virkeät naiset, joihin hän on ehtinyt tutustua muuttuvat hekin oudosti. Painajaismainen tunnelma tiivistyy. Lukija jännittää ehtiikö Joanna pelastaa itsensä. Tunnelma tuo mieleen toisen Levinin kirjan, Rosemaryn painajainen, joka tunnetaan paremmin elokuvana. 

The Stepford Wives muuntui myös elokuvaksi 1974, pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan brittiohjaaja Bryan Forbes on kirjoittanut vuoden 1998 taskukirjapainokseen johdannon, jossa kertoo elokuvan hämmästyttävistä tekovaikeuksista ja oudosta vastaanotosta. Pääosaan valittu Diane Keaton oli luopunut kesken kaiken, koska hänen terapeuttinsa sai elokuvaprojektista pahoja viboja. Käsikirjoittaja kiukutteli myös - mitä nyt omien terapiakäyntiensä välissä ehti. Tässä eurooppalainen nauraa amerikkalaisten silloiselle manialle käydä kallonkutistajallaan valittamassa joka ikistä arkipäivän asiaa. Nykyään terapeutin näyttää korvanneen personal trainer, koska ruumis on se, mitä piiskataan. No, filmi valmistui, ja Levin hyväksyi sen täysin. Yllätyksenä tuli, miten vaarallisena elokuvaa pidettiin. Sen näyttäminen kiellettiin Lontoon filmijuhlilla 1976 ja, ironista kyllä, amerikkalaisfeministit tuomitsivat sen ja hakkasivat ohjaajan. Miksi ihmeessä? Miehiinhän tämän elokuvan kritiikki kohdistui. Kuka itsevarma mies nyt tahtoisi muuttaa naiset roboteiksi! Toinen taho, johon elokuvan kritiikki iskee on media ja sen luoma naiskuva ja koko ulkonäkökeskeinen yhteiskunta.
Gay-yhteisö ymmärsi sanoman, piti elokuvasta ja nosti sen kulttiasemaan.
Vuonna 2004 Frank Oz ohjasi kirjasta uuden elokuvan, leppoisan komedian. Se ei vedä vertoja Forbesin scifielokuvalle, jossa on kirjalle uskollisesti vakava loppu.

The Stepford Wives on kestänyt hyvin aikaa. Sitä luetaan ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa, tätä uudempaa, katsotaan edelleen paljon. Englannin kieleen on jopa jäänyt sanonta "oikea Stepford kotirouva". Ei tarvitse ihmetellä, miksi. Kirjan nostama asiahan on yhä ajankohtaisempi. Jos Stepfordin miehet lisäsivät povea ja kiristivät vyötäröä naisilleen robottimuunnoksessa, niin nyt naiset kävelevät ihan itse klinikalle muuttamaan rintansa painaviksi palloiksi ja lisäämään huuliinsa myrkkyjä, niin että näyttävät törröhuulineen turpaansa saaneilta. Jotkut pelkäävät vanhenemista niin paljon, että antavat kiristää muutaman rypyn takia kasvonsa tunnistamattomiksi, kissapedon naamioiksi. Länsimaisen naisen burkha? Väärinymmärretty vanheneminen? Tätä tapahtuu meillä Suomessakin, vaikka olemme tasarvoisimpia maita maailmassa. Miksi? Ja mitä tapahtuu naisten psyykelle näiden leikkelyjen myötä? Tuleeko heistä nöyriä "stepfordin rouvia" tai toisella tavalla persoonattomia, kovia kuin naamionsa?

Kumpi on pahempi, ulkoapäin tuleva alistaminen vai pään sisään majoittunut itsensä alistaminen? 

Nimeän tämän postauksen Alistaminen I, koska olen laatimassa toista kirjoitusta, Alistaminen II, Lauren Oliverin nuorisodystopiasta Delirium – rakkaus on harhaa (2011).  

P.S. Tänä iltana tulee taas Kirjaohjelma, YleTeema 20.30. Siinä on tällä kertaa kolme suomalaista naiskirjailijaa, Märta Tikkanen, Monika Fagerholm ja Sofi Oksanen. Katsokaa Märtan kauneutta tuhansine ryppyineen ja googlatkaa sitten samanikäinen Armi Kuusela, Miss universum 1952! Hänen kasvonsa ovat samalla tavalla kireät ja sileät kuin muillakin amerikkalaisilla edustusrouvilla. Onko niissä piireissä epäkohteliasta olla ryppyinen? Häiritseekö lähestyvän kuoleman ajatus niin paljon, että naisten on oltava ikuisia pikkutyttöjä nappisilmineen, jotka eivät kaikilla – ikävä kyllä – sulkeudu kunnolla edes nukkuessa?