SusuPetal, Kolmas painos

Sain blogiystäväni SusuPetalin arvonnassa hänen viimeisimmän kirjansa Kolmas painos (2021). Olen lukenut SusuPetalin aiemmin julkaistuja kirjoja ja jokaista niitä lukiessa ajatellut, että eipä taida aina olla eroa laadussa olkoon kustantaja BoD vaiko Tammi ja olkoon novelli julkaistu Reginassa vaiko Annassa tai jossain kulttuurilehdessä.
Susupetal oli tarjonnut runokokoelmaansa Taikkarin mäellä (2007) ns oikeille kustantamoille, jotka eivät kiinnostuneet ja sen jälkeen hän on julkaissut kaiken omakustanteina. 

Kolmas painos on novellikirja Toinen painos (2008) laajempana ja muokattuna. Uuteen kirjaan on lisätty kaksi uutta novellia ja kirjailijan haastattelu, joka on ilmestynyt Pulp-lehdessä 4/2008, haastattelijana Juri Nummelin.

SusuPetalin novelleissa on usein mystisiä miehiä, jotka tulevat pelastamaan tai auttamaan kriisitilanteessa olevaa naista. Joissakin tilanne on päinvastainen, mies tarvitsee pelastajaa. Novellissa Enkeli nimeltä Lipponen kohdattu hahmo on enkeli, muissa varas, huijari, ammattivalehtelija, seksirobotti, toiselta planeetalta laskeutunut avaruusolento, narkomaani, sukupuoleltaan määrittelemätön tai merimies. 
Nainen on huonoista oloista ponnistava, mielenterveydeltään hauras, välivuotta viettävä tai eksyksissä. Hän voi olla myös elämäänsä uupunut uranainen, joka jättää kaiken, jolloin elämään aukeaa sopiva tila uudelle rakkaudelle.
Ihmisen - tai humanoidin tai robotin - ikävä toisen luo on kipeää.

Novellit voi lukea sellaisenaan tai vaikka yltiöromanttisen elämänasenteen kritiikkinä. 

SusuPetalin teksteissä on usein vahva eroottinen vire, jossa kirjailija on onnistunut mielestäni hyvin, vaikka haastattelussa sanookin eroottisten kohtausten kirjoittamisen olevan vaikeaa.  

Komiikka on SusuPetalin novelleissa vallitseva piirre. Scifi ja fantasia hänen tyylillään ei ole kauhua nostattavaa, vaan kummallista tai koomista. 

Luisumiseni tästä todellisuudesta aivan toisiin ulottuvuuksiin alkoi olla päivä päivältä yhä selvempää. Mitä enemmän kuuntelin himahumanoidini juttuja, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, ettei se ollut niin kahjo kuin oli alussa luullut. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää. Tai siis tässä tapauksessa kyvyssäni olla ymmärtämättä juurikaan mitään. 
    - Onko sinulla nimeä? kysyin lopulta eräänä päivänä kävellessämme ostoskeskusta kohti. 
    Olin jo antanut periksi. Yhtä hyvin, jos tämä tapaus aikoi kiusata minua läsnäolollaan, voisin alkaa puhua kokonaisia lauseita. Tähän asti olin tottunut vain kuuntelemaan ja murahtamaan yksitavuisesti, kun se mainosmaisesti oli yrittänyt vakuuttaa minua siitä, ettei minun kannattanut jäädä biojätteeksi maapallon pinnalle, vaan lähteä toiseen aurinkokuntaan viettämään rattoisia eläkepäiviä.
    - On minulla. Tietenkin. Miko. 

Yllä oleva sitaatti on novellista Keltainen kortti, jossa seinien läpi kulkeva "planeettipöljä" on herättänyt Suvi Harjulan eräänä aamuna läiskimällä tämän poskia ja ilmoittanut tulleensa hakemaan tämän. Tyyppi on alkanut seurailla häntä esittäen kortin, jonka kirjoitus näyttää hiirenpaskoilta ja joka oikeuttaa  onnekkaalle kortin saajalle pääsyn paratiisimaisiin olosuhteisiin planeetalle, jolla ei ole nimeä planeetta Maan kielillä. Mutta kaverilla itsellään on - tietenkin! "Tietenkin. Miko."

Pidän SusuPetalin novelleista. Kaksi uusinta ovat minusta todella hienoja. Ne ovat monimutkaisempia ja kielellisesti rikkaampia kuin vanhemmat novellit. Aiheet ovat ajan hermolla.
Haluan sanoa SusuPetalille: Jatka tällä uudella kypsyneemmällä tyylillä nykyajan kipupisteistä. Meitä lukijoita riittää.

    Äkillinen, mielet hullaannuttava kevät sai ihmiset kuitenkin käyttäytymään tavalla, joka ahdisti minut vastakkain sen tosiasian kanssa, ettei kukaan muu liikkunut yksin kaupungin kaduilla. Kukaan muu ei kulkenut auringonlaskun kultaamilla jalkakäytävillä yksin. Kukaan muu ei pysähtynyt lepäämään lehdettömän lehmuksen alla olevalle penkille. Ei ainakaan yksin.  
    Kuulin ympärilläni hengästynyttä naurua, tukahdutettuja kuiskauksia, täyttymättömiä odotuksia, lunastettuja lupauksia. 

    Hänen pehmeät huulensa taipuivat hymyyn ja vasta hänen alkaessa nauraa tajusin, että hänen hymynsä oli tarkoitettu minulle. Tunsin kuuman, punaisen aallon huuhtelevan kasvojani, enkä osannut vastata hänen hymyynsä. Hänen nauravat silmänsä muuttuivat vieläkin tummemmiksi, hänen hymynsä sammui. Hän näytti anteeksipyytävältä loukattuaan yksityisyyttäni. Olisin halunnut pyytää vielä yhtä hymyä, yhtä katsetta. En voinut kuitenkaan tehdä sitä, sillä hänen kauneutensa lamaannutti minut. Olisin halunnut paeta, mutta jalkani lepäsivät toimettomina pöydän alla, olin unohtanut, miten kävellä. 

Toinen uusista novelleista Vain yksi yö kuvaa ihastumista, joka johtaa parisuhteeseen. Lukija lukee tekstiä perinteisenä asetelmana, jossa ihastuja on nainen ja ihailun kohde kaunis mies, mutta onko tilanne sittenkin toinen? Jojo onkin ehkä jotain muuta, ehkä transmies, ehkä nainen? Jännite pysyy ja lukija on iloinen Runotytön kanssa hänen onnestaan. Pidän tämän novellin tunnelmista. 

Kokoelman viimeisessä novellissa, toisessa uusista, Mies ilman tatuointeja ollaan tilanteessa jossa uupunut, nuori menestyvä nainen on sulkenut kaikki sometilinsä, antanut tablettinsa ja tietokoneensa romanialaiselle kerjäläiselle ja paennut kauhuissaan keinoelämää saadakseen takaisin oikean elämän ja minuutensa. Pariisi on ensimmäinen kohde, johon on lippuja saatavilla, niinpä hän päätyy sinne. Luulen, että tämä novelli saattaa pistellä monia, joilla on jonkinasteinen addiktio oman elämänsä jatkuvaan raportointiin. 

Pakokauhu. Se oli tunne, joka otti minut vastaan laskeutuessani ilmalennon jälkeen maan pinnalle. Seisoin typertyneenä lentokenttäaseman ulkopuolella, enkä tiennyt, mitä tehdä. Olisin halunnut kaivaa kännykän esiin, päivittää Facebookiin: Perillä! Aurinko paistaa, enkä tiedä, mitä nurkan takana odottaa, mais c'est la vie, mes amies <3

Kolmas painos -kirjan sisäkannen lista SusuPetalin kirjoista: 

SusuPetal on kirjoittanut aiemmin myös lukuisilla eri nimimerkeillä pokkareita Kolmiokirjalle ja Lääkäri- ja Timantti-sarjoihin sekä noin sata novellia muun muassa Reginaan ja Nyyrikkiin. 
Eikä siinä kaikki, tällä aikaansaavalla kirjailijalla on myös erilaisia blogeja, joista osa käsityö- ja kuvataideaiheisia.
SusuPetal on myös kuvittanut omia kirjojaan ja hänellä on postikortteja myynnissä.  

Luulin, että olin kirjoittanut Kultaisesta taljasta, mutta en löydä sellaista kirjoitusta blogistani. Pidin siitä kirjasta paljon ja muistan kuvanneeni sitä jossain kirjakeskustelussa sanalla maaginen.

Nyt alkoi kiinnostaa tuo Hedda ja Zen, koska sitä kuvataan väri(s)tyskirjana. 

Kiitos novellikirjasta ihana luova taiteen moniottelija SusuPetal! 

Tässä lisää SusuPetalista (klik). 

Mä lehden luin ... ja lopuksi SusuPetalin hajatelman ... ajatuksia vanhenemisesta

Tämä otsikko on Voi Hyvin -lehden nro 6 erään artikkelin otsikko. 
Luin muutaman aikakauslehden ja hämmästyin niiden vanhenemista koskevista artikkeleista. No, nehän toistivat sitä samaa puppua, mikä on ollut linja jo pitkään yli viisikymppisistä ihmisistä, varsinkin naisista, puhuttaessa, koskaan et muuttua saa, mutta tyyli on käynyt niin naiiviksi, että tulee mieleen, onko tämä vitsi. Vanhenevia miehiä ehkä kunnioitetaan vielä tällä hetkellä enemmän. 

Olen muutaman kerran kirjoittanut naistenlehtien kyselyihin toivomukseni artikkeleista, joissa haastateltaisiin tiedenaisia ja taiteilijoita ja juttuja joissa verrattaisiin naisten arkipäivää eri maissa. 
Olen myös maininnut, että miehistä ja nuorista ihmisistä voisi olla myös juttuja ja ehdottanut, että ruokajutut voisi heittää hittoon, nehän ovat yleensä samoja, jokin ainesosa muutettu ja annettu sapuskalle uusi hieno nimi. 
Kuvaajien työtä ihailen kovasti. He saavat kuvan kuin kuvan säihkymään. Jos kuvat ovatkin kehittyneet, niin jutut ovat vastaavasti lyhentyneet ja pätkitty väliotsikoiden alle.

Tilasin kauan sitten Voi Hyvin -lehteä, jopa säilytin vuosikertoja. Silloin se keskittyi hyvinvointiin, ja lehdessä oli kivoja neuleohjeita. 
Tässäkin ostamassani numerossa on neulehuivin/ponchon ohje, joka kutkuttaa kokeilla. Minähän olen luopunut rakastamistani käsitöistä käsien nivelrikon vuoksi. Otin tuon ohjeen talteen ja tänään ostan kampaajareissun ohessa langat. Nyt on sormissa rauhallinen vaihe. Tuskin maltan odottaa että saan kuvion näkyviin!

Olen pitänyt aikakauslehtien lukemisesta. Syy kyllästymiseen on varmaan myös minussa, ei vain lehdissä. En oikein löydä niistä paljon lukemista.  

On hokemia, joita ei edes pysähdytä ajattelemaan, toistellaan vain. Ikä on vain numero? Ei ole! Se on muutos ihmisessä. Ikä tuntuu kehon kulumisena ja muutoksina ulkonäössä. Sen kieltäminen on kuoleman pelkoa tai uhmaa tyyliin "minähän en vanhene". 

Miksi tuota heppoisesti käytettyä sanontaa ei koskaan sitten ajatella toisin päin, niin että arvostettaisiin nuorempaa ihmistä, joka haluaa olla tyyliltään vanha?
Ei, näinhän tuota hokua ei käytetä. Sillä pahoitellaan vanhenemista, lohdutetaan vanhenevaa ja kannustetaan ikipirteyteen.

Uskalla leikkiä nukeilla? Mitä uskaltamista siinä olisi, jos sellainen sattuisi kiinnostamaan?   

Tässä Ikä on vain numero -artikkelissa on haastattelujen lisäksi myös numeroitu ohjelista, miten lisätä elinvoimaa arkeen. On siinä ihan hyviäkin, esim. Löydä taide, mutta myös höpöjä, Ole sopimaton ja Ole lapsi. Pitäisi kuulemma mennä trampoliinipuistoon lasten joukkoon, seinäkiipeillä ja sutata graffiteja kuten yksi haastatelluista.

ET, Suomen suurin aikakauslehti, on tullut minulle joitain vuosia. 
Viimeisin, numero 14, sisälsi monta luettavaa artikkelia, mutta lopussa floppi. Visuaalisesti hienosti suunnitellulla sivulla on lueteltu kahdeksan omalla alallaan pitkään virkeänä pysynyttä ihmistä ja keskellä on yhteenvetona nro 9, taas se sama "lohdutus" ei ikä menoa hillitse, höpö höpö. Minusta on aika köyhää, jos ei arvostukset ja meno ihmisellä muutu yhtään vuosikymmenten myötä.   

 

Tomeroina ihmisinä luetellaan mm. Suomen eduskunnan vanhin kansanedustaja Miina Sillanpää, joka jätti eduskunnan 82-vuotiaana vuonna 1948 ja maailman vanhin pornotähti, japanilainen Shigeo Tokuda, 82 vuotta, joka oli aloittanut uransa 60-vuotiaana. Sillä lailla! 

Minusta Tokuda on valinnut paremman osan kuin edellä mainittu Voi Hyvin-lehden Oda. Mieluummin porno kuin barbit, aikuisempaa viihdettä vanhoilla päivillä. Mutta on tämä kyllä melkoinen kimara. Mitä ylistämistä siinä on, että joku jaksaa hyvien geeniensä avulla pitempään kuin joku toinen!

Kolmas tutkimani aikakauslehti oli Me Naiset nro 30. Siinä on hyvä artikkeli, "Mitä peilissä näkyy". Lehti oli haastatellut naisia netissä heidän kehonkuvastaan. Joku kuusikympinen vastaa, että hänellä oli ihannevartalo 48 vuotta sitten. Miten paljon elämää tyytymättömänä. Kolmekymppinen kirjoittaa, että iän myötä keho on kulunut ja nyt joutuu koko ajan miettimään, miten peittää rumat kohdat ja häpeämään. Iän myötä, kolmikympinen!

Miksi me naiset olemme tällaisia? Miksi me murehdimme ulkonäköämme niin paljon? Murehtivatko miehetkin? Luulen, että murehtivat nykyään paljon, mutta siitä ei saa puhua. 
Minulla oli viimeisinä työvuosina oppilaana poika, joka ei suostunut riisumaan kevään kuumina päivinä huppariaan, koska häpesi ruipeloita käsivarsiaan. 

Vanhenemisen kieltämisen aikana pidetään kehon kulumiseen liittyviä muutoksia sairauksina, mm. tihentynyt virtsaamistarve ja miehillä erektio-ongelmat kuuluvat näihin. Kun vanhuus on niin pelättyä, niin naistenlehtien kuvissa eläkeikäiset julkkisnaiset hyppelehtivät tennarit jalassa kasvot tuntemattomaksi fotoshopattuina vakuuttaen, että ikä on vain numero.

Roskalehdet, Seiska ja mitä näitä on, määräävät toimittajansa - ja usuttavat lukijoitaan, jopa 500 euroa/kuva - salakuvaamaan tunnettuja naisia ja julkaisevat kuvia, joissa jokin kohta ihosta riippuu - vanhuuttaan - ja ilkkuvat ähäkutti, nyt on saatu tämä nainen kiinni huolimattomuudesta. Joskus taas kehutaan 'ooh, miten nuoren näköinen kuusikymppinen' naista, jolla on tuntemattomaksi kiristetyt sileät kasvot ja kasvojen kanssa ristiriidassa uurteiset laihat käsivarret ja myhkyiset vanhuksen sormet. 

Tähän on nyt jo laitettava mukaan myös jotain kaunista ja hyvää. 
Eräs Me naiset -lehden kyselyyn vastannut vastaa kysymykseen, mikä on parasta kehossasi, näin: "Että on iho, joka tuntee kosketuksen, halauksen, silityksen. Onhan se ihmeellinen luomus, kun alkaa ajatella."

Ja vielä jotain ilkikurisen hauskaa, kuva SusuPetal -nimellä kirjoittavan kirjailijan kirjasta Keskiäkäisiä hajatelmia. Myös kuvitus on SusuPetalin. 

Täällä (klik) sanat biisiin Mä lehden luin.