Ajatuksia koulusta ja väkivallasta

Tuupalan koulun piha, Kuhmo, kuva Ume

Kuvitan tätä tekstiäni oman entisen työpaikkani kuvilla 8o-luvun alusta.
Tuupalan koulu oli siellä aloittaessani 70-luvun puolivälissä yli tuhannen oppilaan kahdessa rakennuksessa toimiva yläkoulu (silloin peruskoulun yläaste), johon oppilaita tuotiin koulukyydeillä laajalta alueelta, osa asui asuntolassakin. Kun lähdin Kuhmosta vuonna 2000 oppilasmäärä oli puolittunut. Iso koulu silloinkin. 
 
Iida Rauma on kirjoittanut omiin koulukokemuksiinsa pohjautuvan romaanin Hävitys, jossa käsittelee vakavasti sekä lasten keskinäistä väkivaltaa että joidenkin opettajien julmaa suhtautumista lapsiin. Hän sanoo kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin artikkelissa (HS Kulttuuri, 30.1.) näin:"Jos aikuiset omalla toiminnallaan näyttävät, että lapsiin - toisin kuin aikuisiin - saa kohdistaa aggressioita. Että lapsia saa kyykyttää, kevyesti vähän nöyryyttää ja naureskella, niin ei ole mikään ihme, että lapset oppivat tekemään täsmälleen sitä samaa toisilleen."

Pelkoni toteutui, kohta ilmestyi mielipidesivulle opettajan vastaus, jossa puolustaudutaan ja kielletään koko ongelma. Koulu on tässä puheenvuorossa "selkeiden, turvallisuutta takaavien sopimusten paikka, jossa muun muassa aktiivisen oppilaskuntatyön kautta jokainen lapsi tulee kuulluksi" ja paikka jossa "neuvottelu pelisäännöistä on oleellinen osa kouluyhteisön toimintaa". Siis että kun me mekaanisesti teemme nämä ja nämä toimenpiteet (ryhmäyttämiset, iloiset kohtaamiset jne) niin lapset ovat sellaisia kuin me haluamme! Olispa helppoa, sekä kouluelämä että myös aikuisten elämä erinäisissä laitoksissa ja yhteisöissä, jos kaikki sujuisi näin. Lainaukset ovat Tuire Harjolan mielipidekirjoituksesta, joka on otsikoitu 'Koulussa ei sallita väkivaltaa'. 
 

Tuupalan koulu, kielistudio, kuva Ume

Oikeasti kun oppilaat äänestävät toisiaan luokissa oppilaskuntaan, tukioppilaaksi  tai vaikka tällä hetkellä surullisenkuuluisan Hymy-patsaan saajaksi, niin he pelaavat siinä usein julmaa peliä. Sovitaan, että äänestetään luokan edustajaksi tai Hymy-patsaan saajaksi kiusalla "epäsopivin", se jonka ei tiedetä haluavan huomiota, syrjitty, hiljainen ja arka tai aggresiivinen, väkivallalla ryhmää dominoiva oppilas. Se on porukan (valitettavasti joskus jonkun opettajankin) mielestä harmitonta hauskanpitoa, mutta entä sen mielestä, johon henkinen väkivalta kohdistuu? Näissä tilanteissa opettajalla on iso vastuu. 

Vastuu? Jos opettaja tyytyy siihen, että k o u l u s s a ei ole väkivaltaa, rajaten koulun ajallisesti klo 8 - 15 ja paikkana koulupihan alueelle, niin entä pysäkillä tapahtuvat ivalliset kommentit ja silmäykset. Entä koulukyydit? Entä some?
Ja jos vaikka tarkastelisimme vain koulua, niin oppitunneilla puhumattakaan välitunneista tapahtuu paljon vaikeasti havaittavaa väkivaltaa. Jonkun oppilaan kulkiessa ohi nyrpistetään nenää - haisee - jotakuta saatetaan katsoa merkitsevästi, asianosainen tietää mistä on kyse ja mihin hänen on valmistauduttava. Ilmehditään ja näytetään merkkejä.
Termi 'koulukiusaaminen' antaa kuvan keppostelusta - ja onhan sitäkin - mutta se on aivan eri asia kuin fyysinen ja psyykkinen väkivalta, kiristäminen ja pelottelu, jolla jotkut oppilaat hallitsevat toisia. 

On vaarallista julistaa, että väkivaltaa ei ole, koska sitä ei sallita. 

Väkivaltaa on ja me emme aina voi sille mitään. Silti pitää tehdä kaikkensa, että saisi väkivaltaisen käyttäytymisen loppumaan. Koko yhteisö saattaa kärsiä jonkun henkilön sabotaasista, eikä hän voi pahantekijänä itsekään hyvin. 

Opettajan ammatti on kokoaikaista keskeneräisyyden sietämistä. Se kysyy joustavuutta ja eläytymistä. On tasapainottelemista siinä, että toisaalta kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla, mutta toisaalta se ei ole läheskään aina oikeudenmukaisin valinta.

Tuupalan koulu, M luokanvalvojan tehtävissä,  kuva Ume

Luonnonvalinta on suosinut yhteisöllisiä piirteitä, avuliaisuutta, ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta (lähes unohdettu sana nykyään) mutta valintaprosessihan on pahasti kesken.
  
Idealistinen opettaja joutuu tunnustamaan rajansa ennen pitkää. Lapsi voi olla paha, vaikka häntä ei olisi kohdeltu kaltoin ja hänen lähiaikuisensa olisivat hyviä. Hän on saattanut saada syntymälahjakseen geeniyhdistelmän, jonka kanssa on vaikea elää. Jotkut kasvatusalan gurut ovat sitä mieltä, että kaikista lapsista voidaan leipoa täydellisen hyviä kansalaisia ja että "kevineitä" (Lionel Shriver, Poikani Kevin) ei ole olemassakaan. Rehellisyyttä! Jos ihmisiä syntyy pahasti vammaisina keholtaan niin miksi ei psyykeltään?
Toiset lapset tarvitsevat kasvamiseensa apua enemmän kuin toiset, ja siltikään aina ei onnistuta. 

Hymy-patsas! Voi voi, eniten toivon sitä, että tällainen epämääräinen palkinto jätettäisiin historiaan. Jos säilytetään, niin tehtäköön neutraali patsas, kukka tai nalle tai kaksi nallea käsi olalla. Patsas on ennen annettu reilulle ja ystävälliselle oppilaalle ja sillä on kerätty varoja vähävaraisten lasten koulunkäynnin tukemiseksi. Nykyään koulu on kaikille ilmainen, joten alkuperäistä tarkoitusta sillä ei enää ole. Perinteiset Hymytyttö ja Hymypoika -veistokset kuvaavat kauniita, siroja kasvoja, jotka eivät ole mitenkään erityisen sukupuolittuneita. Uusi patsas on mielestäni ruma ja omituinen ja sen kahtia jaetuilla kasvoilla nyt ainakin korostetaan sukupuolta. Poikapuoli on jämäkkä, tyttö palmikkoineen lempeä. Tällaisen  patsaan vastaanottaminen on helposti syy kiusamiseen.

HS Uutiset, 30.01.2022

Väkivaltaa ei myöskään poisteta sillä. että historiaa siivotaan pois oppilailta, mitä tapahtuu paljon amerikkalaiskouluissa joillain vanhoillisilla alueilla. Mitä sekin nyt on, että holokaustista kertovaa Maus-sarjakuvaromaania ei saa käyttää opetuksessa? Eräissä osavaltioissa halutaan häivyttää lapsilta tieto paitsi juutalaisvainoista myös orjuudesta, rasismista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Onko niin, että  näitäkään ei ole, koska niitä ei sallita? En yhtään epäile, etteikö meillä olisi Suomessa joillain tahoilla yritystä samaan. 

Olin Kuhmon jälkeen töissä Anjalankoskella (nykyään osa Kouvolaa) kymmenen vuotta. Viimeisessä koulussa otetussa kuvassa kyynelehdin läksiäistilaisuudessa oppilaan laulaessa minulle laulun 'My Favorite things' musikaalista 'Sound of Music'.  
Koin työni opettajana niin, että kun vedin kellon 24-vuotiaana niin se kävi 60-vuotiaaksi asti ja sen jälkeen minun olisi ollut mahdotonta jatkaa. Jotkut toimivat eläkkeelle jäätyään sijaisina, minä en olisi pystynyt. Nykyään ihmettelen, miten koskaan jaksoin niin haasteellista työtä. Miten jaksoin olla valppaana kaiken aikaa ja vastuussa toisten onnesta? Vuosien mittaan työ oli yhä enemmän muuta kuin kielten opettamista. 
Joskus olen ajatellut kirjoittaa tuosta ajasta, mutta jokin minussa panee vastaan enkä haluakaan muistella. Iida Rauma sanoo, että häntä esti pitkään kirjoittamasta se, että hänen kokemalleen ei ollut kieltä. Minulla on sama juttu. Koulu on muistoissani kuin vieras planeetta. 

Tiedän sekä onnistuneeni että epäonnistuneeni väkivaltaisten tilanteiden selvittämisessä ja vainottujen oppilaiden auttamisessa.
Olen opettanut ryhmiä, joissa oppilaita on vainottu puhevian, ulkomaalaisuuden, ulkonäön ja huonon sekä hyvän koulumenestyksen vuoksi. Opettajan ja koulun keinot eivät ole aina pystyneet tilannetta korjaamaan. Jotkut vanhemmat toivovat näiden tilanteiden ratkaisijaksi "kovaa kuria". Kysyn, mitä se on. Kurittaminen on lailla kielletty ja koulusta erottaminen pitkä prosessi. Koulun vaihto auttaa joskus. 
 
Ymmärrän senkin, että jotkut opettajat kieltäytyvät näkemästä mitä tapahtuu. "Ei mun tunnillani" -asennetta esiintyy. Näin tilanne on itselle helpompi kestää. Mutta jos ajattelemme oppilasta, jota kieltäydymme näkemästä, niin väkivaltaakin pahempaa lapselle voi olla se, että hän on aikuisten silmille näkymätön. Epätoivoista lasta auttaa, jos löytyy yksikin hyvä aikuinen, joka tukee häntä.  

En ole vielä lukenut Iida Rauman romaania. Kriitikko Suvi Ahola sanoo kirjan arvostelussaan, että se on poikkeuksellinen romaani, joka nostaa lukijan adrenaliinitason, hengästyttää ja huimaa.
Kuulostaa ihan siltä, että Rauma on löytänyt etsimänsä kielen.  

Tuupalan koulu, yleisurheilukilpailut, kuva Ume

Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän?

Olen pitkään halunnut pohdiskella paperilta luettavan kirjan eli oikean kirjan ja äänitteen, ns äänikirjan eroja. Jo tästä ensimmäisestä lauseestani kuuluu mielipiteeni: kirja on kirja, se on paperista tehty kolmiulotteinen esine, jota luetaan seuraamalla painettua tekstiä silmillä ja kääntelemällä sivuja, täysin keskittyen, mitään muuta puuhaamatta.
Haluan lukea omaa vauhtiani, palailla takaisin, tarkistaa asioita ja katsella, miten teksti on ladottu sivulle. En halua kuulla lukijan painotuksia vaan muodostaa lukiessa omani. Lukemisessa on jotain paljon nautinnollisempaa kuin kuuntelemisessa. 
Laitteilta luettavassa e-kirjassa kirjan visuaaliset elementit säilyvät, jotensakin, mutta ei sekään ole minulle oikea kirja. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni.

Ennen kuin nykyistä äänikirjabuumia oli olemassakaan kirjoista tehtiin äänitteitä näkövammaisille, ja oli myös kirjallisia äänilevyjä, joissa saattoi olla mukana kuunnelmanomaisia elementtejä. Näitä oli LP-muodossa ja myöhemmin CD:nä. Minulla on pari CD:tä, joissa Heli Laaksonen lukee omia runojaan ja toinen nimeltään Nauravia naisia, jossa tunnetut näyttelijät  tulkitsevat naiskirjailijoiden novelleja. Olen kuunnellut näitä musiikin ohella automatkoilla. Paikallaan istuen en osaisi kuunnella kirjan lukemista, ja jos taas laittaisin ruokaa, siivoaisin tai pyykkäisin en pystyisi seuraamaan toisen lukemaa kaunokirjallista tekstiä lähellekään samalla intensiteetillä kuin itse lukiessani. Patikoidessa haluan kuunnella luonnon ääniä, en kuulokkeista tulevaa puhetta. 

Juha Seppälällä on pureva essee Myrskyn mentyä Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittamassa esseekokokelmassa Pakopiste,  jossa on muutoinkin hyviä esseitä mm Helena Sinervolta ja Tommi Melenderiltä. Seppälä toteaa, että kirjallisuuden perustana on yhteyden tavoittelu, mutta kirjallisuuden kommunikatiivisuus ei ole dialogia lukijan kanssa eikä jutustelua keskustelupalstalla. Sitten hän kirjoittaa huomanneensa kuitenkin uutta tyyliä.

Äänikirjojen suosion kehitys tosin antaa viitteitä siitä, että kirjoja ryhdytään enenevästi julkaisemaan, ehkä kirjoittamaankin kuluttajatutkimusten ja asiakastyytyväisyyden pohjalta. Lasketaan rimaa, jonka korkeus määrittyy klikkailun, matkamusiikin ja multitaskaamisen tasolle. Nykyäänhän kaikki vähänkin kirjallisuudelta haiskahtava on tulkittava positiivisesti, riippumatta siitä miten paljon innovaatiot ja oheistoiminnot vääristävät sen perimmäistä olemusta.

Tämä on tiivistä ja painavaa tekstiä. Epäilynsä kirjan laadun huononemista sen muuttuessa yhä enemmän kuunneltavaan muotoon ovat esittäneet Seppälän ohella monet muutkin, mm kirjailija Laura Lindstedt useammassa yhteydessä ja kirjallisuustoimittaja Antti Majander, joka totesi joulukuisessa HS:n kolumnissaan, että paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi eikä kriitikoitakaan enää tarvita, kun kulutusmittarit ratkaisevat ja puhe kirjallisuudesta hakeutuu vinkeiksi ja suosituksiksi. 

Tähän asti kuunneltavat kirjat ovat olleet yleensä olemassa ensin paperikirjoina ja ovat samoja tekstiltään  molemmissa muodoissa, mutta kysynnän kasvaessa aletaan aivan varmasti myös tehdä suoraan äänitekirjoja.
Kaikki luettavat kirjathan eivät sovi kuunneltaviksi. Eri aisti vaatii tekstiltä eri asioita. Mutkikkaammissa kirjoissa saattaa tulla vastaan sellaista, mikä vaatii tarkkuutta, vihjeitä, jotka aukeavat myöhemmin ja vaativat takaisin paluuta, alaviitteitä ja sulkeita, kursiivilla painettuja osia toiselta aikatasolta tai toisen henkilön ajatuksia jne., sellaista, mikä välityy vain näköaistin kautta. Tuleeko suoraan kuunneltavaksi laadituista teksteistä yksinkertaisempia? Ja jos yhä useampi haluaa vain kuunnella, niin...?
Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho oli arvellut viime vuoden lopun Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä, että paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen. Vuosikymmenen! Tämänkö pitäisi lohduttaa minua? Kyllä minä vain haluan vielä kahdeksankymppisenäkin lukea oikeita monimutkaisia, tasokkaita kirjoja, joissa on kauniit kannet ja paperiset lehdet ja joita saan pidellä kädessäni.

Monet pitävät äänikirjoja kätevänä lisänä. Eräs tuttu kirjailija sanoi, että hän voisi tehdä kaksi versiota, kirjan ja mukautettuna versiona siitä äänikirjan. Mikäpäs siinä, uusi genre. Lisä.

Mutta kai sentään kouluissa edelleen luetaan kaunokirjallisuutta ja tehdään kirjaesitelmiä luetuista kirjoista. Lapsia on aina opetettu lukemaan ja pieni lapsi on hyvin innokas lukemaan sitten kun lukutaito on nopeutunut. Se ei kehity heti, vaan lukeminen tuntuu jonkin aikaa vaivalloiselta. Ei kai sitten todeta, että kuuntele pois, samahan se on.  

Sitä en myöskään voi ymmärtää, miksi mikään ei enää saisi maksaa mitään eikä mihinkään saisi käyttää materiaaleja. Tottakai oikean kirjan painamiseen tarvitaan paperia. CD-levy maksaa enemmän kuin pilvimusiikki ja siihen tarvitaan erilaisia materiaaleja ja työvaiheita. Materiaalin vuoksiko meidän pitää tyytyä korvikkeisiin? Onhan meillä Suomessa edelleen paperia. Meillä on maailman pehmeimmät vessapaperit ja hulppeat lautasliinat vaatimattomimmissakin kahviloissa. Myös kuvalehdet on painettu kiiltävälle paperille. Ne kertakäyttöisinä voisivat olla vaatimattomampiakin. No, luin jostain, että jossain ulkomailla myydään kirjoja netissä myös luku kerrallaan. Jos ensimmäinen luku ei heti koukuta, niin eipä tarvitse maksaa "turhasta". Se kertakäyttöisyydestä - ja se kuluttajan vaikutuksesta kirjojen laatuun.  

Ajattelen kuvataiteilijoita ja heidän panostaan kirjojen kansissa ja sivujen grafiikassa sekä  LP-levyjen ja  vielä CD-levyjenkin kansissa. Mikä menetys, jos heidän työtään ei tarvita, kun kirjaa ajatellaan vain tekstisisältönä. Entä muut kirjapainon työntekijät? 
Eräs ystäväni sanoi juuri katselleensa tulevaa kirjaansa netistä ennen painatusta ja ihailleensa sen muotoa, koristeisia lukujen alkukirjaimia ja kansikuvaa. Hän sanoi, että tuskin malttaa odottaa, että saa oman kirjan käteensä ja saa ihailla sitä hyllyssä. Kirja on eri kuin kirjan kuva tai kuultu sisältö.  

Laitteilla luettavan kirjan, e-kirjan, voisin hyväksyä itselleni helpommin kuin äänikirjan. Poikkeusoloissa, kuten pitkillä matkoilla (niin, nyyh mitä ne semmoiset ovat...) osa luettavasta voisi olla lukulaitteella laukkujen kantamisen helpottamiseksi. Yhden kirjan olen lukenut laitteelta. Siitä oli vaikeampi kirjoittaa blogiin kuin oikeasta kirjasta. Olisin halunnut kirjoittaessa koneen viereen paperisen kirjan. Mutta miten vaikeaa olisikaan kirjoittaa äänikirjasta!
 
En halua lukea edes lehtiä kovin paljon netistä, sanomalehtiä luen osittain. Onhan se naistenlehden numero kallis sisältöönsä nähden, mutta se onkin pieni ylellisyys kuten leivoskahvilla pistäytyminen.  

Tiedän olevani vanhanaikainen. Moderni ihminen, kirjabloggarikin, tekee monia asioita yhtä aikaa, multitaskaa, kuuntelee kirjoja muun tekemisen ohessa ja silti ilmeisesti muistaa kaikki yksityiskohdat ja henkilöiden nimet oikein kirjasta kirjoittaessaan.
Moderni ihminen jaksaa katsoa älylaitteiltaan kaiken elokuvia myöten. Minä kaipaan isoon elokuvateatteriin. No, nyt pitää tyytyä katsomaan joku DocPoint -leffa kotona. Olen jo valikoinut pari pakkaspäivien iloksi.     

Hyvä kanssalukija, miten sinä näet tämän kirja-asian: kirja - e-kirja - äänikirja?
Kuten äsken kerroin, minulla on hyvin vähäinen kokemus muista kuin ensiksimainitusta. En löydä mitään syytä tutustua noihin muihin (korvikkeisiin), koska rakastan kirjoja?
Miten sinä, joka käytät näitä kaikkia osaat olla niin joustava, vaikka sinulla on rakkaat muistot niistä lapsuuden ensimmäisistä kirjoista ja teini-iän lukuhetkistä? Onko esinekirja sinulle kuitenkin se rakkain, vai pidätkö e-kirjaa ja äänikirjaa yhtä hyvinä, vai koetko uudet muodot korvikkeina, kuten minä?
Oletko yhtään huolissaan kirjamaailman muutoksista?

Onko äänikirjoissa jotain sellaista etua, jota en ole huomannut?