Matti Kuusela, Journalisti - Toisenlainen toimittaja

 

Onpa mielenkiintoiset kannet tässä Matti Kuuselan muistelmateoksessa.
Kirjan nimi Journalisti jatkuu etukannen taitteessa, jossa on myös juttureissulla 2015 Ukrainan Nikopolissa otettu kuva, jossa Kuusela kävelee ohi sinikeltaiseksi maalatun Leninin patsaan.
Kustantajan saatesanoissa 4.2.2024 kustannustoimittaja Marko Vesterbacka kehottaa kurkistamaan myös suojapaperin sisäpuolelle, jossa on lisää kuvia, mutta minä en voi sitä tehdä, koska kirjaston kirjassa suojapaperi on kestävyyssyistä teipattu kiinni. Haluan vielä nähdä nuo kuvat!
Kirja on Warelia-kustantamon julkaisema, kannen on suunnitellut Markku Yli-Erkkilä ja taitavan, ilmavaksi suunnitellun taiton on tehnyt Mikko Ylinen.

Takaliepeessä on kirjailijan esittely:

Matti Kuuselan tyyli on tiivistä ja napakkaa. Kustannustoimittaja kertookin pyytäneensä lisää ja vakuuttaneensa, että kyllä mahtuu, nyt ei tarvitse laskea merkkimääriä. 
Kuusela on pitänyt kuvaajia erittäin tärkeinä työkavereinaan ja olisi halunnut kuvia ripoteltavan sinne tänne kuten lehtijutuissakin, mutta ne koottiin kuitenkin etupäässä pariin kuvaliitteeseen, niin että sanojen voima korostuu. 
Kuusela kiittää erityisesti kahta kuvaajaa, Raine Lehtorantaa ja edesmennyttä Carina Appelinia.

Olin lukenut hänen juttujaan yhtä kauan kuin hän oli niitä Aamulehteen kirjoittanut. Ensin urheilujuttuja, sitten kulttuurijuttuja ja mihinkään luokituksiin mahtumattomia mattijuttuja, toisaalta aina yllätyksellisiä, toisaalta tutun toisteisia. Ajan mittaan hänestä oli tullut lehden levikkialueella se toimittaja, jonka takia koko lehteä tilataan. 
(ote Kustantajan saatesanoista)

Kun luen ensimmäisen luvun otsikkotiivistelmän, olen ihastuksissani ja tiedän, että pääsen mukaan seikkailuihin, kuten takakannessa luvataan.
Pojan elämää - näin menetin sylin ja Jumalan ja melkein kuolin, mutta urheilu, nyrkit tai mielikuvitus pelastivat oikealle tielle. 

Nuoruuden perhekuvissa näkyy onnellinen lapsiperhe ja lopuksi kuviin ilmestyy lapsenlapsi Vilma Vadelma, joka on papalle kaikki kaikessa.
Hetkistä tytön kanssa syntyi juttusarja Papan elämää. Kuusela on muutoinkin taitava kirjoittamaan lapsista. Hän kirjoitti mm. laajan juttusarjan päiväkodeista viettäen jokaisessa kohteessa kaksi päivää aamusta iltaan.

MILLOIN OLEN OLLUT TYÖSSÄNI onnellisimmillani?
    Helppo vastata: istuessani päiväkodin leikkihuoneen sopuisassa nurkassa odottamassa, että kello tulisi vihdoin kahdeksan ja aamupiiri alkaisi.

Kuusela on opiskellut humanistisia aineita sosiologiaa, kasvatustiedettä ja kirjallisuutta keskittyen afrikkalaiseen romaanikirjallisuuteen. Kesken jääneessä gradussaan hän perehtyi erityisesti nigerialaiseen Wole Soyinkaan, mikä johti hänet urheilutoimituksesta kulttuurin puolelle ja erikoisiin matkakohteisiin. 

Koska kyseessä on journalistinen omaelämäkerta saamme lukea Kuuselan pohdintoja omista journalistisista periaatteistaan.
Kirjailija Tahar Ben Jellounin romaani Seitsemäs portti sai hänet luopumaan selkeästi ja lopullisesti kaikesta ilkeilevästä kritiikistä, jota hän oli aiemmin ihaillut joittenkin toimittajien tyylikeinona. 
Aids-potilaiden keskellä Etiopiassa hän omaksuu valokuvaajansa Raine Lehtorannan kanssa sellaisen periaatteen, että he kunnioittavat ihmisten surua, eivät kuvaa kuolevia ja kerjäläisiä vaan suhtautuvat kaikkiin kuvattaviinsa arvokkaasti ja kysyvät aina kuvausluvan ja henkilöiden nimen. 

Media oli aina näyttänyt, kuinka Afrikassa kuollaan. Me näyttäisimme kuinka siellä eletään.

Jos jahtaat eroja, jäät kiinni kliseeseen, jos löydät yhtäläisyyksiä, pääset kiinni ihmiseen.

Kuusela näkee journalismin kulta-ajan jääneen taakse, kun lehdissä alettiin karsia kulttuuriosastoja. Aamulehdessäkin lakkautettiin omat elokuva- ja näyttelyarviot sekä tietokirjallisuuden kritiikki ja kaunokirjallisuuden arvosteluja vähennettiin murto-osaan, kaikki tämä kuuden vuoden sisällä 2017 - 2023. Katsottiin, että ne eivät saaneet klikkauksia, mutta Kuusela selittää sen niin, että kulttuurin ystävät lukivat paperilehteä ja laskuri laski vai digilukijat.
Surressaan kulttuurin likvidointia Aamulehdessä Kuusela luettelee pitkän listan toimittajia, jotka tekivät lehdestä Hesariakin suuremman. Hän kertoo myös kenen päätoimittajan toimesta lehden taso heikkeni ja toivoo nykyiseltä päätoimittajalta uudenlaista otetta. 

   Elääkseen sanomalehden pitää opettaa, ilahduttaa ja liikuttaa. Ja juuri näissä tehtävissä monipuolinen, sivistynyt ja rohkea kulttuuriosasto on aina ollut Aamulehden valtti.
   Tai siis oli. 

Juuri nyt omaperäinen ja pitkä kirjoittaminen olisi ehdottomasti paras konsti pitää lukijat kiinni sanomalehdessä.
   Tekoäly hoitaa kyllä klikkijutut ja koeotsikot julki varmasti pätevästi ja verrattoman halvalla mutta sellaisella kliinisyydellä ja kyynisyydellä, ettei lukijan sielussa tapahdu mitään. 

Onko Kuusela tinkimättömyydessään liian rehellinen? Siksikö hänen kirjansa sai aikaan mitätöintikampanjan, jossa hänen juttujaan alettiin tarkastaa "sepitteiden" osoittamiseksi?

Hän on joutunut puhutteluun rehellisyytensä vuoksi myös työaikanaan.
Räväkkä juttu Attendosta sai päätoimittajan estämään sen julkaisun paperilehdessä. Nyt se on printattuna tässä kirjassa. 
Yksi Kuuselan jutuista sai langettavan tuomion JSN:ssä otsikon sanavalintojen vuoksi. Hän meni ottamaan selvää, millaisia ovat Sortavalan maksulliset naiset ja näytti jutussaan miten sanavalinnoilla luodaan stereotypioita ja vihaa. Hän myös osoitti, miten Marina halusi säilyttää arvokkuutensa eikä kertonut tarinaansa mistään hinnasta. Tuomiossa tuijotettiin sanoja, joilla jutun teho luotiin. 

Kuuselan toinen kritiikin kohde, Helsinki-kupla, on myös saattanut ärsyttää joitain herkkähipiäisiä tahoja. Kuusela on huomannut, että Ylen keskusteluohjelmissa kuvitellaan, että vain Helsingissä asuvilla on jotain tärkeää sanottavaa ja vain Helsingissä tapahtuu mitään tärkeää.
Tästä kirjoittaessa Kuusela jopa rikkoo periaatettaan ironian välttämisestä. 

    Ja arvaatteko mitä: myös maakunnan toimittajat uskaltavat kirjoittautua hotelliin ja nukkua siellä yönsä  ja kiiruhtaa ihan itse Pasilaan meikattaviksi. 
    Aika velikultia!

Äskeisessä sitaatissa on myös esimerkki siitä, mistä Kuuselaa "sepitteiden" lisäksi on moitittu. Hän on siteerannut jutuissaan tunnettuja teoksia mainitsematta lähdettä. - Siis, Tuntematon sotilashan loppuu siihen, kun sota on ohi, miehet nukkuvat metsässä auringon katsellessa heitä hyväntahtoisesti, aika velikultia. Eikö tällaisia "kulttuurisia silmäniskuja" sitten  käytä muutkin? Joku hoksaa joku ei.
Tyyli kärsii, jos kaikki selitetään.  

Eräs lukijoiden ikisuosikki Kuuselan jutuista, kertomus hänen pienen koiransa Armin viimeisestä päivästä, sekin kokonaan tässä kirjassa, johtaa hänet kirjoittamaan jutun pohjalta näytelmän Koira tahtoo taivaalle. 

Äitienpäiväjutussa 2014 Kuusela haastatteli kahta runoilijaa

Kirjan lopussa Kuusela kertoo kahdestatoista hulluimmasta jutustaan, joissa mahdollisuudentaju syrjäyttää todellisuudentajun. Hän oli lukenut kaiken edellä kirjoittamansa ja ahdistunut, koska huomasi että jotain tärkeää puuttuu: ovelaa leikinlaskua, lempeää hymyilyä, itseironiaa,  riehakasta epäonnistumisissa piehtarointia...  "Tulin viime tingassa tyhmyyksiini."
  

Kuuselan kirjan julkaisun jälkeen, jotkut tahot vetosivat nykyiseen päätoimittajaan Sanna Keskiseen, koska olivat huomanneet Kuuselan "tunnustavan" kirjassa, että oli keksinyt "sepitettä" ainakin kolmeen juttuunsa. 

Aamulehti tilasi selvityksen mediatutkija Maria Lassila-Merisalolta, joka luki 607 Kuuselan lehtijuttua ja tuli siihen tulokseen, että noin viidessä prosentissa jutuista on huomautettavaa. Nyt ne jutut on kai palautettu Aamulehden sivuille selityksin varustettuna. 
Niissä jutuissa, mitä tässä kirjassa on ei minun mielestäni ole mitään epäselvyyttä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Aion kyllä vielä kirjautua Aamulehteen ja käydä lukemassa lisää. 
Kohtaaminen ja keskustelu Eeva-Liisa Mannerin kanssa on fantasiaa, jonka ujo ihailija kuvittelee. Olen lukenut tämän jutun kokonaan jo aiemmin ja hämmästellyt valehtelusyytöstä. Tyyli muuttuu asiaproosasta runokieleen niin selvästi, että ei voi erehtyä, jos on vähänkään lukutaitoa. 
Kun Taškentissa ei enää juoksentele hevosia, niin toimittaja kuuntelee mitä autot kertovat omistajistaan. Kuuntelee - autoja. 

Kolmatta kyseenalaistettua tarinaa en nyt muista. Sekö jossa soutukaverin käsi liukenee ja muuttuu airoksi? Sepitettä! No, tottakai, ei tällaista ole mainittu koskaan lääketieteen historiassa.  
Kuusela matkustaa myös Plutoon ja pyytää kuollutta runoilijaa Juhani Peltosta lähettämään hänelle matkakirjeen Taivaasta.    

Helsingin Sanomien jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa seuraavasti:"Selvityksen tehnyt tutkija Maria Lassila-Merisalo toteaa, ettei löytänyt merkkejä siitä, että Kuusela olisi tahallaan valehdellut jutuissaan. Sen sijaan Kuusela on kokenut juttujen sepitteelliset sisällöt leikiksi lukijan kanssa."

Tahallaan valehdellut - tämähän on aivan huippulapsellista! 

Jään miettimään, miten pysäyttää lukutaidon heikentyminen.
Tämä "totuuden" tinkaaminen on merkki jostain vakavasta puutteesta tekstilajien ymmärtämisessä.
Ellei se sitten tosiaan ole vain tekosyy ja muiden lyttäämissyiden peittelyä. 

Onko kirjan otsikon "toisenlainen" liian provosoiva termi? Eikö nykyään saa olla toisenlainen, esim. parempi kuin muut, ettei kenellekään tule paha mieli?   
 

Jos olisin kunnon someihminen, niin...

... olisin kirjoittanut Jenni Tieahon näyttelystä Pyörteitä ja virtauksia Kouvolan taidemuseo Poikilossa.
Kuvanveistäjä ja ympäristötaiteilija Tieaho käyttää teoksissaan luonnonmateriaaleja, kuten maitohorsman villaa, rahkasammalta, pajua, tuohta, kasvien siemeniä ja käpyjä. Materiaalien kerääminen tapahtuu vuodenkierron mukaan ja sekä kuivaaminen että säilytys on tehtävä taidolla. Monet näyttelyn teoksista ovat todella isoja, ulottuvat lähelle kattoa. 
Upea näyttely, jossa myös kaksi videoteosta, toinen taiteilijan työskentelystä kertova ja toinen, jossa teokset on viety luontoon, Ikimetsä maan alisen.

Jenni Tieaho, Kuuttaren Hiidenhirvi, 2020, 
maitohorsman hahtuvat ja teräs

Ahkerasti seuraajiaan muistava someihminen olisi kertonut myös viipyilevästä käyskentelystään Suomen merimuseossa Kotkassa, jossa on juuri esillä näyttely Oceanista, Muoti ja meri.
Merimiesmuoti on tuonut meille raidat (Picasson käyttämät T-paidat ja Marimekon raitapaidat), isot kaulukset (brittikuninkaallisten naisten suosiossa) ja aidoista tikkurivillapaidoista muunnellut neuleet ja muun saaristolaismuodin.
Nykyään muotisuunnittelijat ideoivat vaatteita ja koruja merestä kerätystä muovijätteestä.
Merimiesten vaatteet ovat vaikuttaneet niin jalkapallojoukkueiden asuihin kuin Japanista lähteneeseen teinityttöjen Lolita-muotisuuntaukseenkin.
Suunnittelijoista mm. Coco Chanel, Gianni Versace, Balenciaga ja Jean-Paul Gaultier ovat omaksuneet merimiesmuodin aiheita vaatteisiinsa, laukkuihinsa ja kenkiinsä. Coca-cola-pullojakin on merimiesraitaisina. Tatuoinnit, Tom of Finland, solmut, nyörit... sininen, punainen ja puhtaanvalkoinen. 

Jos olisin innokas kertomaan elämyksistäni sen sijaan, että jään niitä vaalimaan ominani, niin johan olisin julkaissut monta tarinaa Helsingin teemalomasta Pienen Kesävieraamme kanssa. 
Lomareissumme teemana oli eläimet. Kävimme Korkeasaaressa ja Luonnontieteellisessä museossa muun touhuilun ohessa.
Lomailu lapsen kanssa on hauskaa, koska hänestä kaikki on elämyksellistä: junassa matkustaminen, metro, kaikki lapsille rakennetut kiipeily- ja temppuilutelineet, kirjakaupan pyyhekumit ja kynät, Normal-kaupan kauneusnaamiot, hotelliyöpyminen kaikkinensa, se että saa itse käydä valitsemassa syötävää aamiaisbuffetista ja saada kaksikin jäätelöä päivässä - kun loma on. 
Tiedättekö, että nykylasten soittolistoilla on kaikkea muuta kuin lastenlauluja. Meidän matkakumppanimme lauleskeli Erika Vikmanin biisejä, "tulee ruoskaa, tulee ruoskaa, ja kipu kiihottaa...".
Nykyään lapset myös jakavat auliisti ystävilleen kokemuksiaan kuvaviestein. Saisin ottaa oppia.

No nyt riitti itseruoskinta (tulee ruoskaa), tässähän minä nyt näitä kertoilen.
Ja kesäkin on vasta alussa. Luulin hetken aikaa, että ollaan heinäkuussa, koska tuntui ihan siltä, olinhan jo uskaltautunut heittämään talviturkinkin. Tiukasti aikataulutettua keski-ikäisen työssäkäyvän elämää viettävä poikamme totesi hajamielisyydestäni, että vain eläkeläinen voi erehtyä noin.   

Matkakumppanini ihailevat kaksi vuotta sitten
Haminaan ajautunutta ja siellä menehtynyttä,
hyvin konservoitua mursua, joka on esillä
Luonnontieteellisen museon aulassa.

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja. Parhaillaan olen lukemassa Anne Enrightin romaania The Wren, The Wren.

Heti alussa on kappale, jossa kirjan minäkertoja pohtii maailman kokemista ja oman kokemisen jakamista. 

We don't walk down the same street as the person walking beside us. All we can do is tell the other person what we see. We can point at things and try to name them. If we do this well, our friend can look at the world in a new way. We can meet. 

Meitä ajaa toive siitä, että jos/kun osaamme kertoa oman näkemämme tarpeeksi hyvin, niin toinen alkaa nähdä kuten me ja tapahtuu kohtaamista.
Minusta tuntuu, että tämä on itselläni aika tärkeä motiivi kirjoittamiselle.
Nyt on yksi luettu kirja, josta toivoisin osaavani kirjoittaa niin, että muutkin kokisivat miten typerää tämän omaelämäkerran kirjoittajan juttuihin kohdistunut tutkinta ja tuomitseminen on. 

Matti Kuusela kirjoitti äskettäin eläkkeelle jäätyään muistelmateoksen Journalisti - Toisenlainen toimittaja, jossa hän kertoo vuosikymmenten aikana kirjoittamistaan kolmenlaisista jutuista, urheilujutuista, joita pitää tärkeimpinä, kulttuurijutuista ja mattijutuista.
Kirjassa näyttäytyy erittäin sydämellinen, lapsista ja eläimistä hellästi kirjoittava toimittaja, joka hullutteli Aamulehden kaunokirjallisissa, kaunokirjallisin maustein kirjoitetuissa mattijutuissaan tapaamalla kuolleita henkilöitä, matkustamalla Marsiin ja kuuntelemalla mitä autoilla on kerrottavaa matkustajistaan.
Lukijat rakastivat Matin tyyliä, mutta nykyajan ilmapiirissä ei kai kukaan saa olla "toisenlainen" ja kaiken pitää olla totta, myös irrralleen kokonaisuudesta poimittuna ja niillekin, jotka eivät tajua nyansseja. 
Kirjoitan tästä vielä erillisen jutun. Niin hyvin kuin osaan. En kai minä yksin voi pitää tämän kirjan julkaisun aiheuttamaa mölyä ja sen mölyn aikaansaamaa selvitystyötä absurdina näytelmänä? Onko takana kateus ansioitunutta, palkittua toimittajaa kohtaan?
HS:n jutussa 19.6. toimittaja Sara Harju kirjoittaa juttuja selvittäneen tutkija Maria Lassila-Merisalon todenneen, että ei se Kuusela varmaan tahallaan valehdellut jutuissaan. Miten lapsellista! Nipottajia mielistelevää ja Kuuselaa holhoavaa. 
Onko tuo nipottaminen ja toisten ruotuun paneminen keino sietää omaa epävarmuutta? Sitä tekevät kaiken lisäksi innokkaimmin he jotka sanovat olevansa suvaitsevaisia.  


Ne muut lukemani kirjat ja pari lausetta kustakin:

Paul Auster taitaa intensiteetin, josta hyvänä esimerkkinä pahuuden kuvaus Näkymätön (2010), suom. Erkki Jukarainen. Kolmen kertojan näkökulmat tuovat jännitettä, joka kesti tällä lukijalla kirjan alusta loppuun. 

Mökin kirjahyllystä löytämäni Vuokko Tolosen romaani Lastenhuone (1986) kertoo synnytyskokemuksesta unineen ja pelkoineen hurjasti ja kauniisti. Aiheesta on kirjoitettu paljon, mutta onko näin hyvin?

Neuvostopartisaanien hyökkäyksen kokeneen Lainan, hänen särkyneen miehensä Antin ja lasten Martin, Eevan ja Maijan elämä tuo mieleeni omaa ja edesmenneiden sukulaisten elämää. Tommi Kinnunen kirjoittaa romaanissaan Kaarna ihmishahmoja, jotka tuntuvat suruna sydämessä.

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.

Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).

Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.

Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja. 
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.

Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢

PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on?