Kaksi kirjaa rakkaudesta

Luin juuri Jani Toivolan kirjan Rakkaudesta (2021). Joskus kesän alussa olen lukenut tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin teoksen Agathe (2017) ja odottanut, milloin löytäisin sopivan näkökulman kirjoittaa siitä.
Nyt nämä kirjat alkoivat puhua toisilleen. Ne keskustelevat rakkauden kipeydestä, peloista ja elämästä selviytymisestä.
Keskustelun sävy on rehellinen ja arvokas. 

Anne Cathrine Bomann on tanskalainen psykologi ja kirjailija. Häneltä on julkaistu kolme romaania. Agathe on hänen esikoisteoksensa ja toistaiseksi ainoa suomennettu. 
Kirjan ulkoiset tapahtumat ovat pieniä, päähenkilön, 71-vuotiaan hartaasti eläkepäiviään odottavan, kyynistyneen psykiatrin sisäisessä liikehdinnässä sen sijaan tapahtuu iso muutos. Hän elää tylsää elämää, jossa ei odota keneltäkään mitään ja tuskin kuuntelee asiakkaittensa vuodatuksia. Hän ei halua ottaa enää yhtään uutta asiakasta, mutta eräs nainen, Agathe, ei anna periksi.
Agathen kanssa vietetty aika saa psykiatrin näkemään itsensä ja ympäristönsä uusin silmin. 

Pidän kirjan ydinkeskusteluna seuraavaa, jossa psykiatri on voittanut vastahakoisuutensa ja lähtenyt tapaamaan sihteerinsä miestä, joka makaa kuolinvuoteella. 

Hän irrotti otteensa, kun kuiva yskä pakotti hänet käpertymään kerälle. Ojensin hänelle lasin, ja hän joi hieman vettä. 
"Toivottavasti teille selviää, mitä pelkäätte", hän kähisi ja painautui tyynyihin. "Kaikki muu olisi hirvittävää tuhlausta."
Katsoin häntä ja kohautin olkapäitäni. Eikö valtaosa ollut tähänkin asti ollut tuhlausta? Kysyin silti:" Miten saa selville, mitä pelkää?"

"Minun kokemukseni mukaan", Thomas vastasi, ja hänen silmänsä painuivat umpeen, "kannattaa aloittaa siitä, mitä eniten toivoo."

Pelot hallitsevan yllättävän paljon meidän ihmisten elämää, vaikka usein esiin nostettu tunne on jokin muu, kuten viha, halveksunta ja välinpitämättömyys. Peitämme pelon ja häpeän, koska koemme ne niin pelottavina ja hävettävinä.

... mitä eniten toivoo.  

Jani Toivola on kirjailija, joka on tunnettu myös näyttelijänä, juontajana ja vihreiden entisenä kansanedustajana. Hän on ollut esillä mediassa kannanotoistaan seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta ja kaipuustaan perheeseen ja isyyteen. 
Rakkaudesta on julkaistu 2021. Sen jälkeen on ilmestynyt Pantteri ja minä (2022), johon on koottu Toivolan sosiaalisessa mediassa julkaisemia kertomuksia elämästään kaksin pienen lapsensa kanssa. 

Olen lukenut Toivolan varhaisemmat teokset Musta tulee isona valkoinen (2016) ja Kirja tytölleni (2018), joissa hän pohtii elämää samalla tyylillä kuin Rakkaudesta-teoksessa. Pidän näiden kirjojen esseemäisestä, älykkäästä ja selkeästä tavasta tarkastella monimutkaisia asioita.
Huomasin kirjaston sivuilta, että Toivola on kirjoittanut myös lastenkirjoja, mikä onkin luonnollista, koska hän on antanut itsestään kuvan erittäin lapsirakkaana ihmisenä.

Toiveet ja pelot hallitsevat myös Toivolan ajatuksia.
Hän on valkoisen äidin kasvattama tummaihoinen homomies joka on pohtinut ihonväriään ja miehuuttaan koko elämänsä. Hän on kokenut erilaisuutta lapsesta asti ja pelännyt, ettei oppisi rakastamaan itseään ja toista ihmistä. 

Hän on nyt nelikymppinen, juuri koulutaipaleensa aloittaneen tytön isä. Rakkaussuhteita on ollut, mutta vielä ei ole löytynyt pysyvää kumppania.

Pidän Toivolan lapsiperhekuvauksista. Lapsi imee vanhemman voimat ja rajoittaa hänen elämäänsä, mutta on rakkainta mitä on. Toivola kiittää tytärtään siitä, että tämä on opettanut hänelle ylivoimaisesti eniten rakkaudesta.

Kaikissa muissa ihmissuhteissani olen tähän asti voinut aina tahtoessani tai tahtomattani valita etäisyyden, arkailun ja peittelyn. Tässä suhteessa sille ei ole tilaa. Kaikki nousee tai nostetaan pintaan, halusin sitä tai en. Ja silti kukaan ei lähde pois.    

Minun on pitänyt hyväksyä se, etten kohdannut elämäni rakkautta 25-vuotiaana. Vaikka rinnalle nyt asettuisi kuka tahansa, meidän tarinastamme ei enää voi tulla sitä tarinaa. Onneksi on niin monta mahdollista tarinaa, jotka voivat alkaa tästä hetkestä. 
 
Kiitos valoisuudesta, Jani Toivola! 

Kiitos siitäkin, että jaksoit olla eduskunnassa kahdeksan vuotta, kaikesta huolimatta. 

Vaikeinta lopulta olikin itsestään kiinni pitäminen. ettei kadottaisi itseään politiikan maailmaan: siihen tarinaan tai sen rooleihin ja vuorosanoihin. Niiden ulkopuolella oli hyvin vähän liikkumatilaa, eikä sivukäytävillä nuuskimisesta yleensä palkittu. Eduskunnan normit tuntuivat häkellyttävän tiukoilta ja vanhanaikaisilta, kuin olisin palannut takaisin yläasteen käytäville: uskallus ylittää annettuja rajoja vaati yksilöltä valtavaa ponnistelua ja rohkeutta, ja usein sitä seurasi ulkopuolisuuden tunne.
Kukaan ei kieltänyt olemasta oma itsensä, mutta mikään ympärillä ei siihen myöskään kannustanut. Toisilla on kyky selviytyä tällaisissa ympäristöissä, mutta minulle se oli alku itseni kadottamiselle. Vuosille, joiden keskellä olin vallanpitäjä ja samaan aikaan vallan alla.