Timo K. Mukan romaani sai minut pohtimaan "tuomareita", silloin ja nyt

 

   Minun rakkaani itkee näin
   laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
   Minä rakkaani hylkään
   Minä rakkaani annan
   Minun lintuni jälkeeni ui...

Luin Timo K. Mukan esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) uudelleen. Ensimmäisen kerran luin sen 60-luvulla, jolloin Lapin murteet olivat itselleni täysin vieraita. Nyt Mukan dialogien kieli tuntui tutulta Sodankylästä kotoisin olevan miniän ja hänen kauttaan tutuksi tulleiden ihmisten kautta sekä myös useiden Lapin murteita käyttäneiden kirjailijoiden ansiosta.
Huomasin, että Mukan romaani ei ollut menettänyt minun kohdallani mitään lumovoimastaan. Elämänkokemukseni ansiosta koin jotkut asiat paljon syvemmin kuin silloin alle kaksikymppisenä. 

Kirja alkaa runolla, jossa on Eino Leinon jylhien runojen kaikuja ja jatkuu proosalla, joka vie lukijan ensin tarkastelemaan kirjan tapahtumien maisemaa ja sen jälkeen mukaan tässä maisemassa elävien ihmisten elämään.  

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena. 

Samalla tavalla Aleksis Kivi vie lukijan hämäläiseen peltomaisemaan katselemaan kuin yläilmoista Jukolan taloa ja sen ympäristöä ennen kuin tutustuttaa hänet seitsemään veljekseen.  

Mukan kirja herätti rujojen uskonnollista hurmosta kuvaavien kohtaustensa vuoksi närkästystä varsinkin lestadiolaispiireissä.
Seurojen muuttuminen seksiorgioiksi ei ole pelkästään Mukan kuvitelmaa. Olen lukenut tällaisesta uskonnon harjoittamisesta muualtakin ja muidenkin lahkojen piiristä, mutta ilmeisesti tämä on asia, josta olisi pitänyt vaieta, kuten Mukan luoman Siskonrannan kylän väkikin vaikeni ja seurasi tarkkaan toistensa siveellisyyttä seuratapahtumien ulkopuolella.

   Poudan Elina, joka on istunut aivan saarnaajan edessä, nousee seisomaan. Monet seuraavat hänen esimerkkiään, heidän silmänsä harittavat, kyynelet eivät enää vuoda, vartalot huojuvat edestakaisin. Mäkelän äijä maiskauttelee suutaan, puristelee hurmioituneen naisen rintoja, Kurkelaisen emäntä tömistää jaloillaan. Saarnaaja alentaa äänensä kuiskauksiksi. Outakodan Armaan lyhyt, korkearintainen vaimo itkee:
   - Antheeksi jiesus, antheeksi... Yöläki mie sinua rukkoilin... silti meni lehmä... antheeksi...
   - ... a-iih-hi-hi-ih-jih-haih jiesus rakas  jiesus kristus anna antheeksi minun synnit..., voihkii Poudan Elina. 
   Mäkelän Alli nousee nurkasta huojuen hurjasti edestakaisin ja huutaen täyttä kurkkua - hän puristaa raamattua laihoissa käsissään. Mies, joka tulee kopeloimaan hänen reisiään, kaatuu rähmälleen lattialle. 
   - ...aaa-aaah-haaa-ha-haih hii-ih...
   - Jiesus kristus jiesus jiesus, tempovat Allin huulet.
 
Mukka sai kritiikkiä osakseen myös "rumien sanojen" käytöstä. Mukka on kuunnellut tarkalla kirjailijan korvalla ja luulenpa, että juuri näin 40-luvun lopun pohjoisen kylissä on puhuttu, eikä kai sillä väliä vaikka ei olisikaan, Siskonranta on Mukan luoma maailma. Olen huomannut, että Lapissa ei sievistellä, vaan puhutaan nykyäänkin rohkeammin termein sukupuoliasioista kuin muilla itselleni tutuilla alueilla.

   - Kuolu Aino?
   - Joo. Keskenmeno ollu kova kuulemi...
   - Vai niin. 
   Miehet pysähtyivät hetkeksi katsomaan toisiaan.
   - Heitti perse pellaamasta, rähähti joku nauramaan.
   - Mieki siellä kerran kävin... hereässä se oli perse Ainola...

Pysähdyin miettimään, uskaltaisiko kukaan kirjailija kirjoittaa jonkun tietyn alueen väestä näin tänä nipottavana aikanamme, vallankaan muualla kuin kuvatulla seudulla itse pysyvästi asuva ja erityisesti, jos kyseessä on Lappi tai saamelaiset. Mukan romaanissa on yksi saamelainen, Oula Nahkamaa. Hänet on kuvattu lyhyeksi, länkisääriseksi pikisilmäksi lappalaiseksi, eli nykykäsitysten mukaan tuomittavan  "vanhanaikaisesti" ja kulttuurisesti omien, ellei kirjoittaja itse kuulu samaan ryhmään.  
Nolattaisinko teos sisältövaroituksella, samanlaisella kuin Katariina Sourilta tilattu valoteos Pohjan kosketus Lux Helsinki -tapahtumassa: "Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta."

Niin. Ollaanko nykyään niin tosikkoja, että ei anneta taiteilijoiden luoda rauhassa omaa taidettaan, vaan oma persoona sekä työt pitää hyväksyttää itsensä tuomareiksi korottaneilla somepauhaajilla? Eikö näin synny aika yksipuolista taidetta? 

Mukan esikoisromaania on vaikea uskoa teini-ikäisen kirjoittamaksi. Mukka oli 19-vuotias, kun teos julkaistiin ja kirjoittaminen oli tapahtunut parina edeltävänä vuonna. Miltä raskaana oleminen tuntuu, mitä tapahtuu synnytyksessä ja miltä vanhenevan ihmisen kehossa tuntuu, kaikki tämä on ollut kirjoittajan oman kokemuksen ulkopuolella. Hänen on täytynyt olla tarka havainnoija. Mukkahan harrasti lapsena myös piirtämistä ja opiskeli kuvataiteita.
 
Kirjan vahvuuksia ovat vahva kyläyhteisön ja töiden kuvaus, uskottavat henkilöhahmot, kauniit luontokuvat ja se tietty Mukalle tyypillinen rujon ja lyyrisen yhdistelmä, mikä tekee hänen tekstistään erilaista kuin kenelläkään muulla. Rankan elämän kuvauksia rytmittävät proosarunot saavat tekstin tuntumaan kuulaalta balladilta. 
Uskonnon läsnäolo tuntuu yhteisössä vahvana. Rukoillaan, kadutaan ja nöyrrytään. Mukka on nimennyt kirjansa kaksi osaa virren säkein, Sinua kaipaa sydämeni ja On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni.

Mukan nuoruus näkyy mielestäni hänen tinkimättömyydessään (aavisti varmaan tiettyjen tahojen kritiikin, mutta ei nöyristellyt) ja siinä että hänen päähenkilönsä ovat nuoria ja uhmakkaita. 
Maa on syntinen laulu nostaa esiin 19-vuotiaan uljaan ja vahvan Martan, jota ei määräillä järkiavioliittoon. Martta on se joka ottaa, ja hän ottaa kenet haluaa.

Epäilen, että aikamme tuomaroiva ja naisen heikkona näkevä mielipideilmapiiri ohjaa pitämään raskaaksi tulevaa Marttaa uhrina. Martta ei ole kuitenkaan sen enempää uhri kuin muutkaan. Elämä on raskasta ja yksinäisyys vaanii. Jokainen siskonrantalainen etsii lämpöä sieltä mistä saa. Martta eroaa ympäristönsä ihmisistä siinä, että hän ei tyydy vähään. 

   Kuin joutsenen laulu on elämä naisen
   laulujoutsenen haikea lunkutus
   lennossa ylitse jäätyvän maan
   Ja lompolon pintaa halkoen pyörteisiin
   laskeutuu joutsen lennostaan
   ja soutaa lupikkorantaa etsien.

   Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
   jonka sieluun on tullut himo
   kuin suurena mustana kukkana
   laulaja laulaa.

Mukka kirjoitti yhdeksän teosta kuuden vuoden aikana. Hän sai palautteeksi mediassa sekä kiitosta että erittäin ala-arvoista kritiikiksi naamioitua mölinää.
Silloin ei ollut sosiaalista mediaa, jossa kuka tahansa nimellä tai nimettömänä keksii vitsinä julkisuuden henkilöistä pilkkakollaaseja, meemejä tai videoita. 
Sanotaan älä välitä, ohita, mutta näitä asiattomuuksia on vaikea ohittaa, koska valtamedia nostaa niitä kaikkien meidänkin tietoomme, jotka emme somen syövereissä kovin paljon aikaamme kuluta. 
Mietin tässä myöhempää keski-ikää elävän Katariina Sourin tapausta ja sitä, miten toinen nainen kehtaa nostaa esiin ivaten hänen teini-iän Playboy-episodinsa todisteeksi siitä, että hän ei kelpaa taiteilijaksi, kuten tämä arvon pilkkaaja, joka on ilmeisesti täydellinen ja tahraton ihminen.  

Paikallisen PK-lehden (PK=Pohjois-Kymenlaakso) tekstiviestipalstalla oli jokin aika sitten hyvä kirjoitus, jota lainaan ohjeeksi vuodelle 2024 itse kullekin ja varsinkin heille, joille some on mestarointi- ja ilkeilyareena. 
"Oletko sinäkin toiselta ammatiltasi tuomari? Jakelet päivittäin ankaria tuomioita milloin mistäkin. Arvosteltavaa löytyy runsain mitoin lähimmäistesi tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Miltä tuntuisi pitää vapaa päivä tästä aika raskaasta kakkosvirasta? Entäpä jos emme arvostelisi muita ihmisiä, vaan hyväksyisimme toinen toisemme. Mielenrauha on kallisarvoinen asia uhrattavaksi oikeassa olemisen alttarille." 
  
Kiitos kirjan kannesta Markus Pyörälä! Joutsenkuvio ja niin Mukan maailmaan sopivat värit, veriviirujen tahrima valkoinen, punainen ja musta.  Tämä kirja on vuodelta 2013, ties kuinka mones painos.
Katselin myös toista kirjaa vuodelta 1975, jossa oli smaragdinvihreä hennosti kuvioitu kansi. Silloin oli menossa kymmenes painos. Kukin uusi kansi kertoo ajastaan ja siitä, mitä kannen tekijä haluaa korostaa. 

Kuva kirjan takakannen sisäpuolelta,
kuvaajaa ja kuvauspäivämäärää ei ole mainittu.

Linkki kirjoitukseeni Mukan viimeiseksi jääneestä kirjasta Kyyhky ja unikko (klik).

Sara Al Husaini, Huono tyttö

 

    Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

    Miten voimme koskaan käsitellä kunniaväkivaltaa vakavasti, jos emme halua nähdä siveyskulttuurin ja huivin osuutta siinä. Puhumattakaan siveyskulttuurin analogioista, joihin huivi sitoutuu vahvasti? Huivi ei ole vain kankaanpala, jos huivi olisi vain kankaanpala, meihin ei kohdistuisi uhkaa, huivittomuus olisi yhtä tavanomaista kuin huiviin pukeutuminenkin.

Ja se toinen kankaanpala...

     "Bismillah", Rasheed aloittaa minun raiskaamiseni allahin nimeen ennen kuin survoo peniksen sisääni. Se on vaikeaa, minuun sattuu ja hän aloittaa työnnöt välittömästi ja kovaa, kunnes laukeaa äänekkäästi, kuin näyttelijä joka kumartaa teatraalisesti yleisönsä edessä. 
     Tämä on minun ensmmäinen kertani miehen kanssa. Olen koko elämäni säästänyt neitsyyttä aviomiehelleni, kuvitellut, että aviomiehni olisi unelmieni mies, jota rakastaisin, hyvä ja uskovainen mies, joka rakastaisi minua, tai vähintäänkin mies, jonka kanssa haluaisin olla.
     Lauettuaan Rashid vetää velton peniksen sisältäni, tarkastelee alapäätäni sormellaan ja ottaa äitini antaman valkoisen kankaanpalan käteensä, pyyhkii sillä vielä alapäätäni. Hän katselee kankaanpalasta kädessään. "Sinä et vuotanut verta, Saara."

Sara Al Husainin omakohtainen romaani Huono tyttö (2023) on järkyttävä, hyvin kirjoitettu, erittäin todistusvoimainen kertomus naista alistavasta kulttuurista.
Se ei jää vain voivottelemaan, vaan osoittaa myös miten alistamiseen pakottavan uskonnon ja kulttuurin voi jättää ja pakkoavioliitostakin selvitä, jos on tarpeeksi peloton. Jos kaiken lisäksi haluaa muuttaa maailmaa, niin kirjoittaa kokemastaan kirjan, joka toimii mallina toisille kärsiville tytöille ja ravistelee niitä ihmisiä, jotka ovat selittäneet ja ohittaneet näkemänsä väkivallan vieraan kulttuurin kunnioittamisena (helppoa!) ja tuomitsee heidät, jotka pilkkaavat toisten kärsimystä (kammottavaa!).

Miten monta kertaa olenkaan kuullut, että islam on muka toisenlainen kuin kristinusko, enemmän koko olemiseen liittyvä, niin että siitä ei mitenkään pääse irti. Kyllä pääsee, ihan kuten muistakin alistavista yhteisöistä, esim kristinuskon lahkoista.
Suomeen vauvana tuotu Sara Al Husaini ja osa hänen sisaristaan ovat hylänneet islamilaisen elämäntavan päästyään vertaamaan sitä suomalaisten nuorten ihmisten elämään. Helppoa se ei ole ollut. Vanhempien sisarten oli paettava poliisin saattamana turvakotiin ja Saran mentävä huijattuna naimisiin Irakissa. Oman perheen ja muslimiyhteisön paheksunta yhdistettynä siihen, ettei kuitenkaan pääse helposti tasavertaisena myöskään suomalaiseen yhteiskuntaan tuottaa yksinäisyyttä ja houkutus palata takaisin entiseen on suuri. On valitettavasti suomalaisia, jotka huutelevat arabinaisille sekä huiveista että huivittomuudesta. 

Irakista tulleen perheen elämän kuvaus tulee eläväksi Al Husainin kertomana. 
Pakolaisperhe elää Kuopiossa. Perheen isällä ja pojalla on omat huoneet televisoineen ja pöytätietokoneineen, isällä myös läppäri ja pojalla pleikkari, viidellä tytöllä on yhteinen huone ilman moderneja laitteita. Tytöt pänttäävät kokeisiin, haaveilevat omasta tilasta ja säntäävät isän ja veljen poistuttua heidän huoneisiinsa katsomaan elokuvia. Äiti palvelee perhettään ilman mitään omaa tilaa. Tämä järjestely noudattaa sitä, mikä on käytäntö myös Irakissa. Miehillä on kauniisti sisustettu vastanottohuone, jossa he tapaavat vieraitaan. Muun perheen tilat ovat vaatimattomia ja ahtaita. 
Lapset rakastavat vanhempiaan. Saaralla on erityinen suhde äitiinsä, joka on uhmannut isää ja pitänyt hänet. Saara syntyi perheen ollessa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa. Tyttösarjaan pettynyt isä oli jo antamassa hänet, vastasyntyneen tyttövauvansa, lapsettomalle irakilaisnaiselle, mutta äiti ei suostunut. 

    Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia.

    "Miksi et antanut minua pois, äiti?" kysyin usein lapsena.
     Halusin kuulla äidiltä, miksi hän päätti pitää minut, uudestaan ja uudestaan. Halusin kuulla, miten paljon hän minua rakasti. 

Kahden vanhimman tyttären irrottauduttua islamista Saaran perhe muuttaa peräti viideksi vuodeksi sodan runtelemaan Irakiin. Ilmeisesti pelätään lastensuojelun tarkkailua. Saara pääsee onneksi paikalliseen kouluun ja saa ystäviä.
Toisen kerran Saara houkutellaan Irakiin lomailemaan äidin ja siskon kanssa hänen niskuroituaan huiviasiassa. Silloin tapahtuu avioliittoon pakottaminen passin polttamisen ja myös siskon naittamisen uhalla. Koulutettu 23-vuotias nainen joutuu miehensä holhokiksi. Hänen asioistaan päättää mies, joka ei ole saanut edes peruskoulun päättötodistusta. 
 
Nuoren suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen Saaran huomiot ovat teräviä. Nokkela tyttö yrittää haastaa runoilijaisäänsä keskusteluihin tasa-arvosta, mutta tämä ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen. Miksi miehet saavat naida neljä vaimoa, mutta naisilla ei ole samoja oikeuksia? Miksi miehet saavat uida ja naiset eivät? Miksi naisten on pukeuduttava kuumassa maassa kuumiin vaatteisiin? Kaikki päättyy isän vastauksissa Allahin tahtoon ja kysymykseen, huorako sinä haluat olla.

Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä. 
Kauppareissulle holhoojaksi parin sadan metrin päähän Irakissa kelpaa kolmevuotias sukulaispoika. 

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan.  

Saaran kärsiessä pakkoavioliitossaan hän tapaa miehensä siskon Hajerin, joka on naitettu 12-vuotiaana. Lain mukaan tämä ei ole mahdollista, mutta islam sinetöi lapsiavioliitotkin, ja ellei liittoa virallisteta myöhemmin, naisella ei ole mitään oikeuksia erotilanteessa. Hajer on ollut nukeilla leikkivä ja pihakeinussa kiikkuva suloinen pikkutyttö, kun hänelle on järjestetty irvokkaat hääjuhlat. Erikoista on, että Irakissa morsiamen kasvot usein puuteroidaan vaaleiksi, hiukset blondataan ja silmiin hankitaan siniset piilolinssit. Tätä ei omituista kyllä pidetä muutoin paheksuttuna länsimaalaisuuden ihannoimisena ja oman kulttuurin hylkäämisensä. Häiden jälkeen blondattu pikkutyttö Hajer oli viety revittynä lääkäriin tikattavaksi.

Kun Saara yrittää puhua äidilleen ja muille sukulaisnaisille YK:n lasten oikeuksista ja Irakin perustuslaista, hänen puheilleen nauretaan makeasti. Äiti näkee omat  tyttärensä erilaisina kuin Irakissa kasvaneet ja selittää, että irakilaistytöt on kasvatettu sietämään. 

Se että vanhempi polvi irakilaisia takertuu heille iskostettuun ajatteluun naisten "kunnian" (immenkalvon) vartioimisesta on ymmärrettävää, mutta se että Saaran veljen kanssa seurustelevat suomalaistytöt osallistuvat vahtimiseen ja kantelevat poikakaverin pikkusiskoista vanhemmille on minusta täysin käsittämätöntä ja kammottavaa. 

Saaran avioliitto Irakissa kestää lopulta vain kuukauden ja hän huijaa itsensä takaisin Suomeen vanhaan hyvään elämäänsä. Huijaus huijauksesta. 

Mutta miksi kukaan mies ylipäänsä suostuu avioliittoon naisen kanssa, joka sanoo, ettei halua häntä?
  
    Rasheed, niin kuin moni muukin, kuvitteli, että minä rakastuisin häneen, koska hän on "ottanut" minut. Että naisena rakastuisin siihen mieheen, joka ensimmäisenä makaa kanssani, tapahtuipa se sitten omasta tahdostani tai ei.

Kun Saara teinityttönä Irakissa kaipaa Suomeen, hän ottaa passinsa ja lukee sitä, koska se on ainoa mitä hänellä on suomen kielellä. Passissa on pätkä Eino Leinon Nocturne-runosta, sitä hän lukee yhä uudelleen:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.

Minun piti ihan kaivaa oma passini esiin - kas kannen sisäpuolella on säkeistö Lapin kesästä:
Oi oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Luin Anna-lehden haastattelusta, että Sara Al Husaini päätti ryhtyä puhumaan aktiivisesti kunniaväkivaltakulttuuria vastaan, kun se oli aiheena keskustelussa yliopistolla ja hän huomasi, että joku keskustelijoista ei yhtään tiennyt mistä puhui. Hän on nostanut aiheen esiin silläkin uhalla, että häntä on syytetty mustamaalaamisesta, jota ns maahanmuuttokriittiset saattavat käyttää hyväkseen.  
Mutta miten korjata sellaista mistä ei saa puhua!  

Suomen Pakolaisapu valitsi Sara Al Husainin Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021. 

Palatakseni kirjaan, kannen on suunnitellut ja toteuttanut Piia Aho. Pidän sitä erittäin onnistuneena.

Kirjan alussa on ruotsiksi omistuskirjoitus Alexanderille, jonka ajatteleminen tuo Saralle kevään mieleen. Pari on ollut yhdessä jo useamman vuoden. Voi, miten ihana asia!

Suvi-illan vieno tuuli

 

Tämä juhannusruusu on kerrostalomme pihasta viime vuodelta. Silloin nurmikko oli kuiva jo juhannuksen aikaan alkukesän helteiden vuoksi. Nyt nurmikko on syvänvihreä, mutta ruusussa ei syksyisen leikkaamisen johdosta ole kukan kukkaa. Rönsyili liikaa. (Tästäpä tuleekin hauska mielleyhymä: jos rönsyilet liikaa, niin sinut leikataan, oletkos siinä!)

Kurtturuusut kuvan yläpuolella kulkevan tien varressa sen sijaan kukkivat yhtä ahnaasti kuin ennenkin, se osuus, mitä ei ole vielä revitty irti juurineen. Minusta on ollut ihana kulkea meidän kylän raitteja suloisessa ruusun tuoksussa. Meillä on kurtturuusuja todella paljon ja vain reunustamassa tienvieruja. Annettais näitten loppujen olla... please. 

Juhannuksena suomalaiset ajelevat mökeilleen. Niin mekin. Luin jostain tilastosta, että Suomessa on noin puoli miljoonaa mökkiä. Mökin hankinnassa tärkeänä pidetään hiljaisuutta ja rauhaa. Jopa hiljaisilla maalaispaikkakunnilla ihmiset pakenevat vielä isomman hiljaisuuden perässä mökeilleen.

Itse en ole kaivannut mökkielämää, mutta mies alkoi käydä eläkkeelle päästyä kuumana, katseli mökki-ilmoituksia, hankki remontoitavan mökin ja ryhtyi kunnostamaan sitä. Minulle oli iso yllätys, että miehestäni paljastui rakentaja ja nikkaroija. Sopeuduin uuteen tilanteeseen.
No, me teemme kompromisseja. Käymme mökiltä käsin lähiseudulla "ihmisten ilmoilla". Emme myöskään kumpikaan halua elää mökillä askeettisesti. Ei, meillä on mukana pelit ja vehkeet, läppärit ja älykännykät ja iltaisin katsomme telkkaria. Se mitä siellä kaipaan on sanomalehdet aamukahvin kera tutkittavaksi. Yleensä kolmen päivän jälkeen jo alkaa molemmilla tulla koti-ikävä, puuhastelijalla sekä laiskottelijalla.

Mökinomistajien keski-ikä Suomessa on 62 vuotta. Entä seuraava sukupolvi?
No, meillä pojat perheineen, osa ainakin, rakastavat mökkielämää, joten luulen, ettei sitä tarvitse myydä, ja puuhastelijamme pääsee nauttimaan omalle mökilleen vanhanakin (mikä aika ei ole kovin kaukana).
Mökki onkin ollut kiva paikka viettää aikaa laajenevan "klaanimme" kanssa. Nuoriso on päässyt kokeilemaan kesätöitä, kaivoa puhdistamaan, maalaamaan ja ympäristöä siivoamaan. 

Enemmän kuin hiljaista mökkielämää kaipaan usein ihmisvilinää, jossa rentoudun. On ihanaa lomailla isoissa kaupungeissa ja viettää kesällä rantaelämää biitseillä, joilla on paljon ihmisiä. Toisaalta jos tällainen kaupunkielämä olisi aina mahdollista, niin nauttisinko silloin siitä niin paljon?

Eräs asia mistä näkee suomalaisten mökkielämän kunnioituksen, on se, että "olen mökillä" kelpaa selitykseksi vähän kaikkeen osallistumattomuuteen ja asioiden perumiseen, "ei kun me ollaan silloin mökillä". 

Oman rannan isokoskeloperheen elämää on kiva katsella saarimökillämme. Emo opettaa pienokaisiaan uimaan ja selviämään. Kukin vuorollaan lepäilee selässä. Yhtenä kesänä poikasia oli ennätysmäärä, yhdeksän. Monesti poikasten määrä vähenee jo ennen kuin ne pääsevät uimaharjoitteluun asti. Surullista. Meitä nämä sympaattiset vierailijat eivät pelkää. Ne uivat laiturin alla ja kipittävät välillä sen päältäkin. 

Kuva: Ume, Juhannus 2011

Suvi-illan vieno tuuli
huokaa vuoren alta,
hongikon polkua hopeoipi
kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka, 
kaukana käkö kukkuu,
vaieten astuvi vaeltaja,
mielen murhe nukkuu.

Eino Leinon runo Suvi-illan vieno tuuli kokoelmasta Elämän koreus, 1915.  

 
Mukavat jussit blogini lukijoille! Siirretään murheet nukkumaan ja  nautitaan kesästä. 

Kainuussa käymässä

Kainuussa vihdoin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokeilemassa, vieläkö tulee ikävän tunteita. 

Mehän asuimme ja olimme mukana monessa puuhassa Kuhmossa 23 vuoden ajan, ja nyt olemme asuneet kohta saman verran Kymenlaaksossa, hiljaisempaa elämää. Alkuun muuton jälkeen vietimme mieheni kanssa viikon verran joka vuosi lomaosakemökissä Vuokatissa, ja minä vierailin myös muutaman kerran ystäväni luona Ihminen ja Kosmos -tapahtuman aikaan kevättalvella. Tätä viehättävää tiedettä ja taidetta tarjoavaa seminaaria ei ole järjestetty enää muutamaan vuoteen. 

Loma-asunnon vuokraajamme Vuokatissa kertoi, että Vuokatin matkailukesä on ollut hyvin vilkas tänä kesänä, vaikka ulkomaiset turistit ovat loistaneet poissaolollaan. Kainuun Sanomissa oli juttu, jossa kerrottiin saman koskevan koko Kainuun matkailua. Monet ovat suunnanneet tänä kesänä kotimaan kohteisiin, kun ulkomaille ei ole päässyt.

Mökkikylä oli täynnä nuoria hyvin treenattuja ihmisiä kirkkaanvärisissä, teknisissä urheiluasuissaan. Meidän vaeltaessamme vaaran rinteen polkuja maisemakatseluvauhtia ohitsemme juoksi porukkaa tai ajeli leveärenkaisilla pyörillään (fatbike). Naapurimökistä lähdettiin treenaamaan jo varhain aamulla meidän vielä kahvitellessa. Viikonlopulla selvisi, että Vuokatissa järjestettiin valtakunnallinen rullasuksikilpailu.  

Vuokatin keskustan tuntumassa, Veikko Huovisen (1927 - 2009) kotimaisemissa, seisoo hänen tuotannolleen omistettu nelimetrinen pronssipatsas "Havukka-ahon ajattelija", jonka on veistänyt kuvanveistäjä Nina Terno. Patsas paljastettiin 1989, ja se oli ensimmäinen suomalaiselle kirjailijalle hänen eläessään omistettu patsas. Jalustaan on kaiverrettu Huovisen luoman hahmon Konsta Pylkkäsen miete ihmisen asemasta.

Veikko Huovinen oli kirjailija, joka poistui harvoin kotiseudultaan.  

Toinen Kainuun iso kirjailija Eino Leino (1878- 1926) sen sijaan tunsi vetoa pääkaupungin kirjailijapiireihin. 

Kajaanin Paltaniemssä on Leinon lapsuudenkodin Hövelön paikalle rakennettu identtinen uusi Hövelö, perinnetalo, joka toimii museona ja on vuokrattavissa erilaisiin tilaisuuksiin. Talossa on sekä Leino että Lönnrot -näyttelyt. Elias Lönnrot (1802- 1884) vietti pitkiä aikoja Hövelössä kootessaan ensimmäistä versiotaan Kalevalasta. 

Hövelön tilalla asuvaan Lönnbohmin perheeseen syntyi kymmenen lasta. Kuopus sai nimen Armas Einar Leopold Lönnbohm, myöhemmin hän otti kirjailijanimekseen Eino Leino. Kaikista sisaruksista on muotokuvat ja tiedot Hövelön seinällä, menestyneitä ihmisiä. 

Isoveli Kasimir Leino oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, mutta jäi osittain pikkuveljensä varjoon. Molemmat kärsivät mielenterveyden ongelmista, jotka Einolla saattoivat antaa sävyjä hänen upeisiin vuoroin helkähtelevästä ilosta ja synkästä masennuksesta kertoviin runoihinsa. 

Eino oli jo lapsena runoniekka. Ensimmäinen säilynyt runo "Epäilevä" on hänen 

9-vuotiaana joululomalla kirjoittamansa rakkaudentunnustus vähän vanhemmalle tyttökoululaiselle Heikkilän Tildalle. Runovihko oli alkanut tämän jälkeen täyttyä, mutta kun se joutui koulukortteerissa serkkutyttöjen käsiin ja Einoa alettiin kutsua Lemmenliekiksi, hän heitti vihkonsa Kajaaninjoen Ämmäkoskeen. 

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun, 

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun. 

Vinkkejä sinulle, joka suunnittelet kulttuurimatkaa Kainuuseen: 

💟 Mene Kuhmossa ihailemaan arkkitehtuuria pääkirjastoon ja Kuhmo-talolle. 

Käy Talvisotamuseossa, luontokeskus Petolassa ja Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin keskuksessa Juminkeossa. Jos olet varannut runsaasti aikaa, ajele keskustan ulkopuolelle, perukkaan, kokemaan täydellinen hiljaisuus ja kainuulaisen maiseman kauneus. Lähde patikoimaan Siniselle polulle tai Teerisuo - Lososuon reiteille, siellä voit osua paikkaan, jossa on kullankeltaista lakkaa enemmän kuin jaksat poimia. 

💟 Vuokatissa suosittelen vaelluspolkuja, joita on erimittaisia ja eri tavalla rasittavia. 

💟 Kajaanissa kannattaa ajella Paltaniemeen tutustumaan paitsi Eino Leino -taloon, niin myös sen lähellä sijaitsevaan vuonna 1726 rakennettuun kuvakirkkoon, jonka seinille on maalattu Raamatun kertomukset kuvina, niin että lukutaidotonkin saattoi niistä muistella kuulemaansa. Kuvat on maalannut kirkkomaalari Emanuel Granberg vuosina 1778 – 1781.

Yllä olevan oviseinän ison maalauksen alaosa on jossain vaiheessa peitetty valkoisella maalilla, koska sen helvetin kauhut olivat olleet liikaa kirkosta poistuvalle naisväelle. 

Yllä Kuhmon kirjaston näkymä lukuparvelta alas. Kirjasto on aivan joen rannassa ja sai nimen Atalante Jean Vigon elokuvan L'Atalante mukaan. Elokuvassa Atalante on jokilaiva, ja kirjaston yhteydessä on ajateltu laivan tuovan tietoa.  

💟 Kulinarismin puolelta haluan mainita Kuhmosta lounaspaikan Neljä Kaesaa ja vanhaan rautakauppaan rakennetun Kaesan kahvilan, josta voi myös ostaa kotiin viemisiksi kukkoja ja rönttösiä. 

💟 Kajaanin paras kahvila on Pekka Heikkisen leipomokahvila, jonka satavuotias puu-uunileivän juuri on säilynyt läpi tulipalonkin, koska sitä säilytetään eri paikoissa, mm. kassakaapissa. Tässä kahvilassa olen aina aistinut viihtyisän keskieurooppalaisen konditorian ilmapiirin. 

💟 Shoppailuhalun iskiessä kannattaa tutustua Sotkamon käsityömyymälään ja erityisesti sen lapasiin. Myymälä on käsityöyhdistyksen ylläpitämä ja siellä myydään yhdistyksen jäsenten kotonaan tekemiä tuotteita. Näin hyvin tehtyjä, mittasuhteiltaan oikeita lapasia en ole löytänyt mistään muualta. Myymälässä on aina myös jotain uutta, tällä kertaa nimipatalaput, kiva lahja vaikka hääparille. 

💟 Yllytän pistäytymään myös Saastamoisen kenkäkaupassa. Se on tilaihme. Joillakin käytävillä on melkein edettävä sivuittain. 

Kaesan kahvilassa tuli vastaan yksi ensimmäisen Kuhmon vuoden oppilaitani, jolla ei hänelläkään ole enää kovin monta vuotta eläkeikään. Ajatella, jos olisin jatkanut työtäni Kuhmossa, olisin päässyt pian opettamaan ensimmäisten oppilaitteni lapsia ja lopulta jopa lapsenlapsia!

Muistelimme siinä vanhoja aikoja ja entinen oppilaani sanoi, että heitä oppilaita hymyilytti, kun Marjatta oli niin nuori ja herkkä. He olivat seuranneet koulun urheilukilpailussa, miten minä olin itkenyt, kun palkintoja jaettaessa soitettiin Maamme-laulua. No, minähän liikutun musiikista yhtenään. Kuhmon yläasteella oli tosiaan melkoiset yleisurheilukilpailut. Jokainen yli tuhannesta oppilaasta osallistui johonkin lajiin, opettajat (yli 60 meitäkin, kesti aikansa ennen kuin opin tuntemaan kaikki) olivat toimitsijoina, ja omaa vuoroaan odottavat ja omista kilpailuistaan vapautuneet oppilaat sekä opettajat täyttivät urheilukentän katsomon ja kannustivat kentällä taistelevia. Pitkän päivän päätteeksi oli opettajien ja oppilaiden välinen pesäpallo-ottelu. Kaikki sujui kuin harjoiteltu tanssi. On siinä ollut melkoinen suunnittelu - ilman tietokoneita.  

Niin, tuliko ikävän tunteita? - Ei tullut. Ei edes kun ajelimme entisten kotiemme ohi, koulunpihan kerrostalon, kahden rivitalokodin ja Ahmatien omakotitalon, jossa viisihenkinen perheemme nautti väljistä tiloista ja isosta pihasta. Katselin kaikkea menneisyyteen kuuluvana, kuin jonkun toisen elämänä. Kuhmo oli kotini joskus, kuten muutama muukin paikkakunta on ollut. Voisin edelleen muuttaa, muutto virkistää ja inspiroi. Koti ei ole minulle paikkakunta, vaan oma soppi omine ihmisineen.  

Vuokatinvaaralta alas

Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon ajanpuutteen vuoksi, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua. 


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.

Monikulttuurisuutta 117 vuoden takaa, lyyrisesti

Kokoomateos, joka sisältää runoja Eino Leinon
suurista kokoelmista

Aamulla vielä sängyssä heräillessäni Tuure Kilpeläinen esitti radiossa kappaleen, jossa hän laulaa osia Eino Leinon pitkästä runosta Hymyilevä Apollo. Runo kuuluu kokoelman Sata ja yksi laulua vuodelta 1898. Runoesitys vei mieleni heti ajankohtaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta.
 ...
Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovia oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll´on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran käntää, 
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää. 
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on  maa.
...
Ken yhtä ihmistä rakastaa, 
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Tämä on lyrikkaa. Perussuomalaisten nuorten siipi on ollut huolissaan, ettei kansanedustaja Olli Immosen Facebookissa julkaisemaa väkivaltaa ihannoivaa, maahanmuuttovastaista englanninkielistä sanomaa ymmärretä oikein, koska se on niin lyyrinen. Lyyrinen? Sanat enemies, fighters ja victory eivät tee tekstistä lyyristä, ellei niitä ole yhdistetty lyyrisellä tavalla. 
Lisäksi kaikki lyriikka unohtuu, kun alkaa miettiä, ketä ne viholliset ovat, joita Immonen taistelutovereineen lupaa jahdata lopulliseen voittoon asti. Ovatko vihollisia siis kaikki muut kuin nämä oikeaoppiset? Muualta tulleet ja monikulttuurisuuten asiallisemmin ja positivisemmin suhtautuvat? Kuulostaa terrorismilta ja ääriliikehdinnältä.

Monikulttuurisuutta vastustavat: Tääll´on toki tilaa kaikillen. Mihin te niitä vihollisia tarvitsette? Eikö ole palkitsevampaa pohtia asioita rauhallisesti yhdessä ihmisten kesken, ei vihollisten?

Nuoret lukijat: Lempi tarkoittaa vanhassa suomessa rakkautta, ei siis rakastelua. Vaikka kyllä sekin on parempi kuin sotiminen. Minun nuoruuteni, 60-luvun lopun, hippisanoma oli Make love, not war. Jotkut keksivät myös käyttää slogania Make food, not war. Nämä ovat muunnelmia alkuperäisestä Make peace, not war. 

Ei paha ole kenkään ihminen - ei vai?

Olen miettinyt pahuutta viime aikoina lukiessani Ferdinand von Schirachin teoksia. Luin myös Elina Hirvosen uutuusromaanin Kun aika loppuu. Puhutteleva kirja.


Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset.
Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistossa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mukana päiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia, joita voi toteuttaa. 
Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen kun minua ei ole.  


Tämän kohdan lukiessani muistelin keskustelujamme ystäväni kanssa, kun lapsemme olivat pieniä. Meillä on samanikäisiä lapsia. Iltakävelyjemme vakioaiheena olivat lapsemme. Ystäväni kysyi kerran, mitä toivoisin pojistani tulevan, ja minulla oli vastaus valmiina: onnellisia ja tasapainoisia, muulla ei ole väliä.

Hirvosen romaanin Lauran on koettava poikansa, Aslakin, ajautuminen hirmutekoon.
Kirjailija koettaa selvittää, miten lapsesta tulee ihmiskunnan harventaja.

Erityistä, suunniteltua pahaa tässä kirjassa edustaa mies, joka liikkuu netissä keksityillä identiteeteillä  houkuttelemassa nuoria terrori-iskuihin. Nuoren miehen romantiikan nälkään on helppo iskeä sädehtivän arabitytön hahmossa.

Eino Leinon Hymyilevä Apollo alkoi soida mielessäni: Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista... Niinkö? Pystyn eläytymään henkilöön, joka tappaa vihan vimmassa, mutta en sellaiseen, joka suunnittelee toisten tappamista ja kidutusta viileän virkamiesmäisesti työpöytänsä takana.

Keväisellä Espanjan matkallamme osuimme mieheni kanssa Cordoban Inkvisition museoon. Museossa oli aitoja kidutusvälineitä: puristimia, piikkejä, ruuveja, halkaisijoita, siveysvöitä, jalkapuita ja mm. Iron Maiden-kaappi. 

Inkvisitio oli paavin varhaiskeskiajalla perustama roomalaiskatolisen kirkon tutkimuselin, joka taisteli harhaoppisuutta vastaan. Harhaoppisuus oli laaja käsite. Siihen kuuluivat paitsi toisuskoiset niin myös eri tavoin erikoiset ihmiset. Inkivisitio levisi laajalle alueelle Euroopassa ja myös Espanjan siirtomaihin. Se oli voimissaan vuosisatojen ajan. Tutkimusmenetelmänä oli kidutus, jota suunnittelivat erityisosaajat. Inkvisition johdossa olivat aikansa koulutetut, sivistyneet miehet. 

Kun tulimme ulos tästä kauhujen museosta, aloimme kuvitella, miten nämä erityisosaajat istahtavat oluttupaan ja alkavat pitää suunnittelupalaveria. Laitetaanko jalkapuussa istuvan jalkoihin nuotio vai pureskeleva hurtta? Minkäpainoiset punnukset halkaisevat ihmisen hitaasti viemättä häntä armahtavaan tajuttomuuteen.

Aloimme pohtia mitä kaikkea pahaa ihmiset tekevät toisilleen tänäkin päivänä, suunnitellusti. 

Olimme niin poissa tolaltamme, että aloimme hihitellä ja suunnitella, eikö pahuuden, sodat ja kaappaukset, voisi nykyään hoitaa kokonaan virtuaalisesti, kun monet hoitavat rakkauselämänsäkin netissä.  
Miehelläni, opettaja hänkin, oli koulussa suggestopedinen taikapallo. Kun oppilas mokasi, mieheni tarttui palloon ja sanoi: "Jesse, katopas tännepäin, tässä rankaisu." Sitten hän muksi sitä palloa, kerran tehtävien unohtamisesta, kaksi kertaa rumasta sanasta. Monet ovat kyselleet vielä kouluajan jälkeenkin kaivaten pallon perään. Taikapallo ottamassa vastaan raipaniskuja. Voodoo-pallo.
Oli pakko keventää oloa kevyillä puheilla raskaan museokokemuksen jälkeen. 

Aina löytyy suunnittelijoita, ja aina löytyy niitä, jotka mielellään toteuttavat pahaa. 

Jokin aika sitten oli HS:ssa juttu kahdesta amerikkalaispsykologista, jotka olivat myyneet USA:n valtiolle kidutusohjelman Guantanamoa varten. Toinen oli tehnyt lopputyönsä verenpaineesta ja toinen perhesuhteista. Kumpikaan ei osannut arbiaa eikä ollut perehtynyt islamin ääriliikkeisiin. Toinen heistä oli ollut myös mukana testaamassa kidutusmenetelmien toimivuutta.

Inkvisiittorit totesivat jo 1600-luvulla, että kiduttamalla saadulla tunnustuksella ei ole mitään arvoa. Silti? Yhä!

Miksi ohjelman suunnittelivat psykologit eivätkä psykiatrit? Psykiatrin on  vannottava lääkärinvala. Estääkö se?
Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. 
No, lähimmäinen voidaan määritellä eri tavoin, samoin ihmisyys ja kunnioitus. Tiedämme Doktor Mengelen ja kumppanit.

Miten hitaasti ihmiskunta kehittyykään. Kehittyykö se?

Mut mikä se on se "Lukumaratooni"?

Menin tänne Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten (2014) taakse turvaan, kun vähän pelottaa tarkastella kriittisesti/epäilevästi ilmiötä, jossa niin moni on mukana, lukumaratonia. Olen lukenut tätä Hurmeen verkkaisesti soljuvaa kirjaa niin hitaasti ja syventyen, että jouduin palauttamaan sen kirjastoon ennen kuin sain loppuun. Ei se mitään, hyvä että toisetkin haluavat lukea näin ansiokkaan kirjan. Ja ei se mitään, koska minä tilasin kirjan omakseni nettikirjakaupasta. Tämä kirja ei yhdellä lukemalla kulu. Oikeastaan kannattaisi hankkia omaksi vain sellaisia kirjoja, jotka on lukenut ja  havainnut hyväksi.

Otsikossa matkin Eino Leinon runoa Kyltyyri, jossa myös ihmetellään tietyn sanan sisältöä.

"Kyltyyri! Kyltyyri" Kyltyyri"
Tuo huuto on Suomessa syyri.
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
(1. säkeistö runosta Kyltyyri, julkaistu kokoelmassa Tähtitarha 1912)

Minun pulmani on, etten ymmärrä, mikä vetää ihmisiä lukemaan yhtä aikaa vauhdikkaasti toisten kanssa vuorokauden putkeen. En kyllä myöskään ymmärrä kilpaurheilun päälle. Tarvittaisiinko tässä jotain samaa ominaisuutta? Siispä kyselen?

Mitä te lukumaratonia harrastavat saatte siitä maratonista?

Tuleeko onnistumisen tunne siitä, että on lukenut niin paljon lyhyessä ajassa?
Vai tuleeko hyvä olo yhteisöllisyydestä, siitä, että on luettu yhdessä, siis samanaikaisesti, niin paljon? Käsittääkseni kaikkien "juoksijoitten" lukusivut lasketaan yhteen eikä siis kilpailla. Vai kilpaillaanko?

Minä ymmärtäisin lukumaratonin, jos lukeminen olisi kiellettyä, kuten huiviton pää naisilla joissain maissa. Silloin tämä yhteisesti sovittu lukutempaus olisi mielenosoitus. Tukkani liehuu vapaana tuulessa. Ja hitto, minähän luen!

Nyt varoitus! Jatkossa en arvostele ketään (miksi niin tekisin!) enkä kiellä (miten voisinkaan!) järjestämästä lukumaratoneja. Minua kiinnostaa keskustella lukemisesta ja kerron, miten näen maratonlukemisen.Tämä varoitteluni johtuu siitä, että olen huomannut blogimaailmassa vallitsevan konsensuksen. Minusta olisi virkistävää joskus myös väitellä ja olla eri mieltä.

Näen maratonlukemisen lukemisen alennusmyyntinä. Se tuntuu minusta samalta kuin kirjojen kilokauppa tienvarsimyymälässä, kirjoja alentavalta. Jotkut maratoonarit laittavat kuvan kirjapinostaan ja kertovat, että tarttuvat johonkin kirjaan, ja jos se ei vedä, niin vaihtavat saman tien toiseen ja lukevat vähän kaikkea vuorokauden aikana kirjaten sivut tarkkaan. Miksi? Voiko sellainen lukeminen olla nautinto!

Maratonlukeminen on helppo nähdä syömisen termein ähkylukemisena tai jopa bulimiana. Useimmiten maratonarit suunnittelevat lukemisensa tarkasti, raskaan proosan väliin kevyttä ja lyhyttä, niin taas jaksaa painaa. Se kuulostaa ihan samalta kuin bulimikon syömäsession suunnittelu. Lukemisesta käytetään yleensäkin syömätermejä, puhutaan maistelusta, herkuttelusta ja nauttimisesta, mutta maratonpostauksissa esiintyvät usein myös sanat ähky ja ahmia. 

Jotkut maratoonilaiset kuvaavat blogiin kirjapinon lisäksi myös lukuvuorokauden ruokansa. Ja millaiset ruoat! Minusta on näyttänyt, että muutamissa kuvissa on ruokaa kuin pienelle perheelle tai afrikkalaiselle laajennetulle suurperheelle, siis samaan tyyliin kuin kirjoja, liioitellusti. Ja mitähän ravintoterapeutti sanoisi monen lukulautasen irtokarkeista ja kakuista? Varoittelisi varmaan ummetuksesta. 
Joku lukumaratoonilainen kertoi blogissaan lukujumista, joka sai alkunsa erään tempauksen ähkylukemisesta. Tällainen henkinen jumi on verrannollinen mahan tilaan pitkän paikallaan istumisen ja herkkujen mättämisen jälkeen. Silloin onkin syytä jättää sekä herkut että kirjat ja lähteä vaikka luontoon rentoutumaan. 

Pientä rajaa!

Onko tämä maratonlukeminen vitsi? 

Jotkut raportoivat ikään kuin se olisi, mutta toiset taas tuntuvat olevan  vakavissaan.

Nyt juolahti mieleeni, että koulullakin voi olla vaikutusta nopean lukutyylin suosioon. Monilla alakouluilla oppilailla on lukulistat, joihin kirjataan kaikki luettu. Hyviä eli nopeita lukijoita palkitaan. No, alakoulussa on tietenkin tarpeen kehittää lukunopeutta, mutta osataanhan me aikuiset jo lukea sekä nopeasti että hitaasti! Jos lukemista vielä yläkoulussa tai senkin jälkeen motivoidaan samoin keinoin, määrässä kilpailemisella, niin se ei kehitä sitä, mitä pitäisi, ajattelua. Ajattelun kehittymiseen tarvitaan hidasta lukemista.
 
Vai tarvitseeko nykymaailma juuri nopeita lukijoita?
Jos minä olenkin jäämässä kelkasta, kun olen luullut, että kaikki kirjallisuuden harrastajat suosivat hidasta lukemista. Minä olen jopa luullut, että se on ainoa kaunokirjallisen lukemisen tapa.  

Onko lukumaraton vain nuorten bloggareitten suosiossa vai osallistuvatko vanhemmatkin ihmiset, kuusikymppiset, tähän kestävyyslajiin?

Itse en pidä mistään listojen mukaisesta lukemisesta, saati sitten maratoneista. Luen hitaasti. Tarkoitan tässä hitaalla lukemisella pohtivaa lukemista ja nopealla ahmivaa lukutapaa. Kai jokaisella paljon lukevalla lukutekniikka on hallussa ja lukeminen sinänsä kehittynyt nopeaksi. Eihän kai maratonissa voi siitä olla kysymys? 

Sanoma- ja aikakauslehtiä silmäilen, harpon, menen pikajuoksua läpi, mutta kaunokirjallisuutta lukiessani pysähtelen miettimään, samoilen ja poikkean usein houkutteleville sivupoluille tuijottamaan jotain ihmettä. Usein etsin tietoa kirjan esiin nostamista asioista pian lukemisen aloitettuani ja googlailen kirjailijan henkilöhistoriaa. En voi kuvitella mitään muuta lukemisen tapaa itselleni. 

Tietokone ja sieltä nopeasti löytyvä tieto on syventänyt omaa lukemistani ja muuttanut sen ihan erilaiseksi kuin ohuempi lukemiseni ennen tietokoneita. Tietenkin silloinkin etsin tietoa, mutta vaivalloisemmin.
Olin onnellinen kun Ann Heberleinin kirjoja lukiessani löysin videotallenteen, jossa hän oli keskustelemassa mielenterveysaiheisen paneelin jäsenenä. Haastatteluja löytyy, ja vaikka mitä, kirjaohjelmia, blogipostauksia tietenkin, nobelisteja pitämässä Nobel-puhettaan. Mikä rikkaus tämä kaikki lisämateriaali onkaan!

Sairaalassa luin juuri  - olosuhteiden pakosta, en päässyt siitä sängystä mihinkään - melkein yhtä päätä William Goldingin tyttären Judy Goldingin muistelmateoksen The Children of Lovers (2011) ja kaduin, etten ollut perehtynyt vanhanaikaisen kännykkäni nettimahdollisuuksiin tai huolinut (lähipiiri aina tarjoaa minulle uutta tekniikkaa ja minä pöljä änkään vastaan) modernimpaa välinettä, kun niin olisi tehnyt mieli tarkistaa joitain asioita, mennä sinne sivupoluille jonkin lähteen äärelle. Kirjoittelin sitten muistiin vain ajatuksiani ja mietiskelin kirjan herättämiä kysymyksiä. En olisi voinut mitenkään aloittaa heti toista kirjaa perään. Se olisi ollut väärin Goldingejakin kohtaan!

Melkein kuulen korvissani, miten moni tähän asti päässyt/viitsinyt/ jaksanut lukija sanoo, että Marjatta pitää omaa lukemistyyliään parempana ja että täällähän on periatteena, että annetaan kaikkien kukkien kukkia. Niin pidänkin! Ja niin annankin!

Kyselen, koska en ymmärrä tätä vauhtilukemista.

Kertokaa, mikä maratonlukemisessa vetää puoleensa.
En ole mistään blogista saanut vastausta tähän. Yleensä kerrotaan vain, että nyt se alkaa ja ohjeet siitä, kenelle sivumäärät raportoidaan. Ja lopuksi, että olipas tosi kivaa tai tuli ähky ja jumi. Millä tavalla kivaa?

Tuleeko malli lukumaratoneihin ulkomailta vai onko tämä suomalainen keksintö kuten yletön saunominen?

Tiedän, että USA:ssa on joillakin yliopistoilla Marathon Reading -yleisötapahtumia, joissa yliopistoväki ja monesti myös julkisuuden henkilöt lukevat vuoron perään nonstoppina romaania yleisölle. Nämä ovat eri asia, lukutilaisuuksia, ei yksinään lukemista.

Vielä Leinon runon loppu. Kyltyyri on tuhatkarvainen. Niin kai se on sitten lukeminenkin.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.