Blogger Recognition Award - Miksi bloggaan ja "ohjeita" minulta uusille bloggaajille

Kirja vieköön! -blogin Riitta ojensi minulle kiinnostavan palkintohaasteen. Hieno pokaalirivi. Kiitos Riitta!

Ohjeet:
1. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
2. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
3. Kerro kirjoituksessasi lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
4. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Kun vanhin poikani julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 2011, huomasin että arvosteluita löytyi paitsi lehdistä myös bloggaajilta. Luin niitä kiinnostuneena. Silloin olin ensimmäistä vuotta eläkkeellä enkä kaivannut mitään älyllistä haastetta.  En ollut koskaan käynyt missään blogeissa, mutta ajatus alkoi itää. Jospa minäkin! Olin kirjoittanut usean vuoden ajan päiväkirjoja ja lukupäiväkirjoja. Tiesin nauttivani kirjoittamisesta. Olin myös lähettänyt lyhyitä kirja-arvostelujani Iiris-nimisen naistenlehden lukupiiriin. 

Mieheni osaa minua paremmin tietokoneasiat ja on hyvin avulias ihminen. Hän tarttui toiveeseeni ja kysyi koneensa äärestä eräänä päivänä maaliskuun alussa 2013: "Mikäs sille blogille pannaan nimeksi?" Olin toipunut työelämän rasituksista ja todella valmis uusiin haasteisiin. Ensimmäisenä tuli mieleeni nimi "Marjatan kirjaelämyksiä". Tavoittelin sanaa lukuelämys, mutta itse asiassa kirjaelämys on parempi, koska haluan edelleen lukea kirjani pääsääntöisesti oikeista kirjoista. Pidän kirjoista paitsi sisältönsä vuoksi myös esineinä, joiden ulkoasua voin tarkastella. 

Ensin olin tiukkana siitä, että käsittelen kirjoituksissani vain kirjoja ja muuta kirjallisuuteen liittyvää, mutta hyvin pian huomasin, että on hauska jakaa ajatuksia myös muista asioista. Muita isoja aihealueita minulla ovat olleet kulttuuritapahtumat, monikulttuurisuus ja sairauden kokeminen. Laajensin jossain vaiheessa blogini nimeä lisäämällä siihen jatkon "ja ajatuksia". 
Myös käsitykseni kuvien käytöstä osana blogikirjoitusta on muuttunut. Olen alkanut nauttia kuvien ottamisesta ja kuvien muokkaamisesta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että teksti on tärkein kirjallisuusblogissa.

Kirjablogeissa minua ei kiinnosta kirjojen arvostelu, vaan keskustelu kirjojen ympärillä. Kritiikille on oma ammattiryhmänsä, on ainakin ollut. Kaikki bloggarit eivät ole välttämättä parhaita kriitikoina. 
Itse käsittelen kirjoista kirjoittaessani mieluiten jotain niiden esiin nostamaa, minua askarruttavaa asiaa. Joskus kirjailijan tyyli hurmaa minut niin, että siitä tulee postaukseni pääasia.

Ohjeita? Huomaattehan lainausmerkit ostikoinnissani, muka ohjeita. Ei kai blogikirjoittamiseen tarvita mitään ohjeita. Anna mennä vaan!

Bloggaaminen on pelkkää vapautta ja yksilöllisyyttä. Jos tuntee intohimoa kirjoittamiseen, niin kirjablogi on yksi vaihtoehto. 

Villiä luovuutta luovasti kallellaan!

Luen parhaillaan esseekirjaa Bon Sauvage, Luovuuden synty, jossa henkilöt eri aloilta kertovat, miksi ovat kiinnostuneita omasta alastaan. 
Näin Anna Kortelainen kirjoittamisesta esseessään Ollapa. 
   Ideoista seuraa pakahduttava tarve päästä kirjoittamaan. Kirjoittaessani olen syvästi onnellinen. Olen rikkumattomassa onnen tilassa. Juonen taluttaminen eteenpäin askel askelelta antaa elettyyn päivään riemua ja iltaan levollista tyydytystä. Sanattomia vaikutelmia vastaavien virkkeiden ja yksittäisten sanojen etsiminen on yksinkertaisesti hauskaa. Saatan olla hetkittäin suoranaisessa euforiassa. Yllättävää kyllä, se ei ole narsistista euforiaa, niin kuin voisi kuvitella. Se tuntuu ennemminkin uimaan opettelun ratkaisevalta hetkeltä. Uimisen periatteen kirkastuttua vesi yhtäkkiä kantaa. Se oikeasti kantaa. Uimaliikkeet eivät tunnu raskailta, jos ne malttaa pitää tarpeeksi verkkaisina ja luottavaisina. Kantavuus ei ole uimarin ansio vaan uimarin oivallus ja kokemus.

Minä - pieni bloggaaja vain - tunnen samaa onnen tunnetta omista kirjoitteluistani. Luulen, että moni muukin harrastelijakirjoittaja tuntee. Miksi me muuten viitsisisimme tätä tehdä? 

Designmuseossa Helsingissä  on muotoilija Eero Aarnion näyttely. Aarnio sanoo luovuutensa pohjana olevan uteliaisuus ja leikkisyys, huumori ja hulluttelu. Nämä sopivat mielestäni hyvin myös bloggaamiseen. 

Väkisin ei kannata kirjoittaa, ei pakonomaisesti eikä kiireellä. 

Aarnion Pony-istuimia

Olen nauttinut paljon blogikeskusteluista. 
Kannattaa heittäytyä keskusteluihin mukaan, mitä erilaisempien ihmisten kanssa sitä antoisempaa. Pidän väittelystä ja haastetuksi tulemisesta. Joku toinen haluaa taas pitäytyä omanlaistensa ja samanmielisten kanssa keskustelemisessa. Tämän voi itse päättää. 

Löydät oman linjasi bloggaajana ajan mittaan.

Uudella bloggaajalla ei tarvitse olla mitään valmista, vain intoa. Toisten blogien lukemiset ja keskustelut, kaikki mitä Sinulle itsellesi ja maailmassa tapahtuu innoittaa Sinua ja tuo niin paljon aiheita, ettet ikinä ehdi niistä kirjoittaa. Näin on ainakin minulla käynyt.

Jos pelkäät innostuksen loppumista, siirrä se pelko sivuun. Aina voit lopettaa tai jättää blogisi lomalle, kunnes uutta intoa tai aikaa taas löytyy. Minä esimerkiksi en ole runsaan kolmen vuoden aikana kyllästynyt vielä kertaakaan. 
Blogi on antanut minulle sellaista mielihyvää, mitä en saa muualta.

Niinpä vain ryhdyinkin antamaan ohjeita, oikein sinä-muodossa. 
Ehkäpä mahdollisten kommenttien yhteydessä, tulee vielä jotain muutakin mieleen. 

Tervetuloa kirjoittamaan ja vaihtamaan mielipiteitä uudet bloggaajat!

Ja lopuksi, keitä haluan kiittää panoksestaan blogimaailmassa tällä haasteella. Hmm, no, jospa ojentaisin pystit teille:
Heidi, Ei saa mennä ulos saunaiholla
Juha Makkonen, Nipvet
Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie
Niina T, Yöpöydän kirjat

P.S. Heti ensimmäinen kommentoija, haastajani Riitta, huomasi aiemman postaukseni "Bloggaamisesta kevyesti ..." Kävin lukemassa. Onpas se kiva kirjoitus, ja tähän sopiva! Tässä linkki siihen. 

Juhannusruusuisin myrskyterveisin, 
Marjatta

Bloggari tutustuu korikseen ja räppiin

                                     

Jokin aika sitten kerroin blogikirjoituksessani käyneeni korisottelussa ja että kirjoitan, mitä näin ja koin, kunhan käyn toisen kerran. No, jäi käymättä. Kouvoillahan oli voittoisa loppuottelu Tampereen Pyrintöä vastaan täällä kotikentällä ja voittivat. Olisi pitänyt mennä! 

Siinä ottelussa nokialaisia vastaan, jonka näin aiemmin, oli hieno tunnelma.
Ajattelin ottelua näytelmänä. Käsikirjoitus ja ohjaus menivät nappiin: mahtava jännitys ja  juuri oikea rytmi. Roolitus onnistunut.

Olin ajatellut olla aivan cool. Sanoinkin seuralaisilleni etukäteen, että en välitä katsella mitään tuloksia taululta, keskityn vain katselemaan pelaajia ja kannustan molempia puolia. Mutta niin vain kohta hakkasin käsiäni yhteen Kouvojen puolesta unohtaen kipsin ja kaikki. 

Kouvojen puolella pidin erityisesti pelaajasta nimeltä Thomas Gipson III. Hän liikkui ihanan sulavasti. Vastustajien BC Nokian puolella pidin itäeurooppalaisesta jättiläisestä, Dragan Labovicista päinvastaisesta syytä. Hän oli suloisen kömpelö, kuin karhu pitkine selkineen ja lyhyine säärineen. Hän jyräsi vikkelämpien välistä 207-senttisen itsensä korin alle ja nosti pallon koriin. 

Asiantuntemuksen puutteeni osoitin heti alussa, kun kysyin mieheltäni, keitä nuo mafiamiehen näköiset pukumiehet ovat. Valmentajia siis. En ollut nähnyt muuta koripalloa kuin omien poikien pelejä koulujen saleissa. Niissä valmentajat olivat verkkareissa.

Jos haluat nauraa edelliselle urheilutapahtumassa käynnilleni, klikkaa tästä.
                                  

Kouvolan Sanomien kuva

Eilen olin Kouvolan torilla katsomassa artisteja nimeltä Karri Koira, Asfalttisoturi ja Musta Barbaari. Lavalla oli myös prinssi Jusuf hoitamassa laitteita, ja hänkin veti yhden biisin.
Räppäreitä, juu! Minä katsomassa! Ja nautin. 

Esiintyjät tulivat Kouvolan Lakritsin toimitusjohtajan Timo Nisulan kutsumina. Nisulan mielestä nämä kaverit ovat hauskoja tyyppejä ja Musta Barbaari erityisesti sopii Lakritsipäivään, koska hän laulaa hittibiisissään Salil Eka Salil Vika olevansa "stadin revityin laku".

Esitys oli huumoripitoinen, kodikas, rasismistereotypioita karnevalisoiva ja rento. Nuoret miehet ottivat erityisesti lavan edessä jammailevat pikkulapset huomioon. Ja kyllä ne pienet eläytyivätkin. Joku kaksivuotias pyöri välillä silmät kiinni ja kauhoi ilmaa kuin ammattilainen. Minä liikehdin vaisummin, kuten Jenni Haukio ja Michelle Obama katsoessaan nuorten esityksiä käynnissä olevan Washingtonin huippukokouksen aikana.

Kouvolan Lakritsi on jo 110 vuotta vanha firma. Se on saanut alkunsa Viipurissa 1906 perustetusta Papulan Vesitehdas Oy:stä ja sisaryhtiöstä Makeis- ja Mehu Oy. 

Kouvolan Tornionmäessä Papulan tehtaan lähellä teini-ikäisenä asuneen mieheni isä oli eläkepäivillään töissä tässä firmassa. Silloin siellä oli lakujen ja limsojen lisäksi vielä leipomotoimintaakin. Mieheni muistelee lämmöllä, miten hänkin oli yhteen aikaan pulska poika, kun iskä kantoi hänelle töistä epämuotoisia lakuklönttejä, viinereitä ja limsaa.

Nisula aikoo tehdä lakustaan "maailman revityimmän".   
Jokin aika sitten hän sai puhuttua suunnittelija Eero Aarnion ottamaan materiaaliksen lakritsimassan ja muovaamaan firmalle edustustuotteen. Tuotetta kehiteltiin vuoden päivät ja niin syntyi Kummitus, Aarnion ensimmäinen elävästä materiaalista tekemä veistos. 

Kummitus on luultavasti nähtävillä tehtaalla, mutta ei ole tullut käydyksi, joten kuvana on nyt vain googlekuva. 
Kummitus on esillä myös Helsingissä Designmuseon Aarnio-näyttelyssä Helsingissä, ja sitä tullaan myymään sisustusliikkeissä hienossa pakkauksessa.  

P.S. Eilen tämä kirjoitus oli vielä edellisen häntänä. Katsoin paremmaksi erottaa, koska nämä on jo nähty ja dekkaritapahtuma on tulossa. Sitäpaitsi lyhyempi on luettavampi, eikö vain?