Hyviä kirjoja luettu, syksyn värejä ihailtu ja oltu toistaitoisena

 

Olin kävelyllä metsässä ja nappailin kuvia syksyn värikylläisyydestä. Sade oli kirkastanut värit satumaisiksi. Pohdin yksinäisellä kävelylläni kahta viimeksi lukemaani kirjaa, jotka kumpainenkin ansaitsisivat oman tarkastelunsa. Tässä vain jotain päällimmäiseksi mieleen jäänyttä. 

Kuvattuani nämä kirjat yhdessä huomasin, että niiden kansien naisilla on sama katse ja nyt kun laitoin kuvan tähän huomaan että siinähän on syksyn ruskan värejä. 
Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja -romaanin kansi on Mirjami Marttilan suunnittelema ja USA:ssa syntyneen italialaisen Claudia Durastantin teokseen Tuntemani vieraat kannen on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Arvostan sitä, että Suomessa ei kaikkiin kirjan kansiin paineta mainoslaueista, jotka tekevät kansista halvan näköisiä. Durastantin kirjan kannessa on yksi kehu, sekin voisi olla sisäkannella.

Näitä kirjoja yhdistää siis myös italialaisuus. 

Kielletty päiväkirja on vuodelta 1951 ja kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1956. Kirjoittamisesta on siis yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta ajatuksissa on yllättäen paljon sellaista mikä pätee myös meidän aikaamme. Toisaalta mikä yllätys se on - ihminenhän on pysynyt paljolti samana koko ihmiskunnan historian ajan, vain olosuhteet ja reagointitavat asioihin muuttuvat.

Työssä käyvä perheenäiti Valeria ostaa päiväkirjan ja alkaa kirjoittaa sitä salaa muulta perheeltä, mieheltään ja edelleen kotona asuvilta parikymppisiltä lapsiltaan. Valeriasta on alkanut tuntua, että kukaan ei näe häntä, hän on vain palvelija perheelleen. Mieskin puhuttelee häntä äidiksi. Hän on levoton, tuntee haikeutta omasta vanhenemisestaan (vaikka on vasta nelikymppinen, tässä näkyy aika!) ja murehtii lastensa valintoja. 

Céspedesiä pidetään italialaisen feministisen liikkeen pioneerina. Minua tässä kirjassa viehätti se, että Valeria ei syytä miestään ja miehiä ylipäänsä omasta kriisistään, vaan näkee kaikki perheenjäsenet mukaan lukien isovanhemmat oman aikakautensa perinteiden ja omaksuttujen normien muovaamina ihmisinä. Hän tuntee hellyyttä miestään Micheleä kohtaan, joka kärsii siitä, että ei ole pystynyt ylenemään työssään, kuten miehelle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu. Hän ymmärtää äitinsä vanhanaikaiset käsitykset tämän taustaa vasten ja lastensa vapaamielisyyden uuden ajan synnyttäminä asenteina. Äiti on paheksunut tyttärensä työssä käyntiä ja oma tytär taas saarnaa äidilleen, miten tämä laiminlyö itseään palvelemalla ja nauttimalla sitten omasta uhrautumisestaan. Valerian tekisi mieli myöntää, mutta hän valitsee ironisen suhtautumistavan tyttärensä huolehtimiseen. Valeriasta tuntuu, että hän on pelkkä välivaihe, äiti ja kohta isoäiti, joka ei tarvitse edes uutta takkia, koska on jo nelikymppinen. Silti hänessä kytee kaipaus saada ihailua naisena, Valeriana, mutta kun tilaisuus tulee, niin kumpi painaa vaa'assa enemmän perinteinen turvattu elämä vai uusi mahdollisuus?  
 
Kun aloin pitää tätä päiväkirja, uskoin tulleeni siihen pisteeseen, jossa tehdään johtopäätöksiä omasta elämästä. mutta kaikki kokemukseni - nekin, jotka olen saanut tänä aikana, kun olen eritellyt itseäni päiväkirjan lehdillä - opettavat minulle, että koko elämämme kuluu siihen, että tuskaisesti yritämme tehdä johtopäätöksiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin minun laitani on niin. Kaikki näyttää minusta samalla kertaa hyvältä ja pahalta, oikealta ja väärältä, vieläpä katoavalta ja ikuiselta. Nuoret eivät tiedä sitä ja siksi he ovat sellaisia kuin Mirella, elleivät ole sellaisia kuin Ricardo. 

Valerian erittelyt ovat teräviä ja viehättäviä, jopa ilkikurisia. Kun parikymppiset lapset valtaavat kaiken tilan vanhempiensa kodissa ja kaiken lisäksi sanovat kylmästi ikävystyvänsä näiden seurassa, niin Valeria miettii, että kenties häntäkin ikävystyttää heidän läsnäolonsa, mutta onko hänellä äitinä koskaan oikeutta sanoa se ääneen vaikuttamatta luonnottomalta.  

 

Claudia Durastanti kertoo kirjassaan vanhemmistaan, jotka ovat tuttuja, mutta samalla vieraita, koska heillä ei ole yhteistä kieltä. Syntymästään asti kuurot vanhemmat eivät ole ylpeytensä vuoksi opetelleet viittomakieltä, vaan keskittyvät hermonsa pinnistäen lukemaan huulilta ja puhuvat omalla tavallaan, jolloin heidän tulkitaan olevan hieman puhevikaisia tai ulkomaalaisia. Elämä vanhempien kanssa on Claudialle ja hänen veljelleen kaoottista, köyhää ja sekavaa. Vanhemmat, jotka eivät suostu olemaan oikeasti kuuroja eivät myöskään halua kuulua maahanmuuttajina toisten samassa tilanteessa olevien joukkoon eivätkä anna köyhyyden rajoittaa itseään vaan tuhlaavat rikkaiden tavoin, jos joskus sattuvat saamaan rahaa kokoon. Tämä on ymmärrettävää uhmaa, mutta ei omille lapsille. 
 
Kiinnostuin siitä, miten Durastani kertoo kuurouden vaikuttaneen vanhempiensa kielen tajuun. Nämä eivät ymmärrä ironiaa ja metaforia. Joidenkin tutkimusten mukaan metaforat aukeavat kuuroille ja kuuleville nuorille samassa iässä, mutta ironia kuuroilla hitaammin, koska sävyjä on vaikea erottaa ilman puhetta. 
Kun kuvakieltä kirjailijana paljon käyttävän Claudian äiti ymmärtää ensimmäisen kerran ironisen vitsin viidenkymmenenviiden vuoden iässä, Claudia ja hänen veljensä kokevat suurta kiitollisuutta uudesta kohtaamisesta äitinsä kanssa. Isä huitoo vihaisena, kun tytär avioeron jälkeen antaa hänelle lahjaksi pyyhekumin, joka pyyhkisi pois ikävät muistot. Isä ei ymmärrä sellaista pyyhkimistä. 

Jos vanhemmat elävätkin köyhyyttään jonkinlaisena performanssina, niin lapsille sellainen ympäristöstä poikkeava elämä on stigma. 

Köyhyys ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen olosuhde, se on biologisella tasolla vaikuttava sairaus. Se siirtyy sukupolvelta toiselle solujen välityksellä ja odottamattomissa muodoissa ja ehdollistaa ruumiin tavalla, jota edes mahdollinen tuleva vaurastuminen ei välttämättä pysty korjaamaan. Kaikkien juoksuun osallistuvien asettaminen samalle lähtöviivalle ei aina riitä, sillä kätkössä heidän sisällään on eroja jotka jäävät usein huomaamatta. 

Tasa-arvoisessa juoksussa lähtöviivalla odotteleva köyhä saattaa päättää jäädä paikalleen, jos siinä on turvallista ja mukavaa, tai hän päättää astella metsään. Parempaan asemaan päässellä entisellä köyhällä esiintyy usein myös itsetuhoisutta, petturuuden tunteita ja perustelematonta nostalgiaa. 
Keskiluokkaan noussut Claudia muuttuu säpsähteleväksi. Hän huomaa kiintyvänsä liikaa työnantajaansa, koska häneltä puuttuu oikea, keskenään kommunikoiva perhe. Taustan salailu on turhaa. Työnantaja kysyy, miksi Claudia valitsee aina ruokalistan halvimman annoksen ja syö kuin köyhä. 

Durastantilla on erittäin hyviä ideoita kuurojen huomioimiseen. Yksi on elokuvien ja sarjaohjelmien yksitotisen tekstityksen muuttaminen luovemmaksi. Sen sijaan että sulkeissa kerrotaan äänistä niitä voisi kuvata käyttämällä erilaisia fontteja, liikettä tai väriä, kirjoittaessa kirjaimet ilmestyisivät kirjoituksen tahdissa, huutaessa ne suurenisivat ja pomppisivat.

Durastantin tekstiä voisi lukea aina uudelleen ja löytää siitä eri asioita. Minulle nousee hänen tyylistään mieleen Joan Didionin omaan elämään pohjautuvat esseet. 

Tällä kertaa minuun kolahti se kohta kirjassa, jossa Durastanti toteaa, että meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia. 

Vammaiset - mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton - ovat näkymätön enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein  kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. 

Tämä teksti puhutteli minua paitsi ikäni vuoksi, niin erityisesti siksi, että olin kirjaa lukiessani kokonaisvaltaisesti huonovointinen uuden verenpainelääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Lopetin sen käytön kymmenen päivän jälkeen, koska oireet vain pahenivat. Maanantaina on soittoaika lääkärille. Olen puolustuksekseni listannut paperille kaikki kokemani haitat ja kirjoittanut loppuun dramaattisen teesin: mieluummin lyhyempi ja tasokkaampi elämä kuin pitkä elämä sumussa. 
No, olen myös päättänyt alentaa verenpainetta kotikonstein liikkumalla enemmän eri tavoin päivittäin. Nyt on aivan ihana patikoida, koska kaikkialla on kaunista katseltavaa ja ilma on happirikasta ja vielä melko lämmintäkin. 

 

PS  Vielä on mainittava hyvät suomentajat: Alba de Céspedesin kirjan on suomentanut Anna Louhivuori ja Claudia Durastantin Taru Nyström. 

PPS Kieltäydyn pohtimasta, onko Durastantin kirja omaelämäkerrallinen, fiktiivinen vai autofiktiivinen. 

Tommi Kinnunen, Lopotti

Tommi Kinnusen romaani Lopotti karkoitti minut ensin nimellään. Päätin päästä sen yli ja lukea kirjan. Olen kirjan luettuani vielä enemmän sitä mieltä, että otsikko on huono. Se on liian kikkaileva ja ylimääräinen lisä tarinaan. Itse olisin laittanut tämän kirjan nimeksi "Hän on laisensa" tai "Laisensa" tai jotain muuta ytimekästä tekstistä löytyvää.  Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikka.  

Lopotin ansio on toiseuden kuvaaminen kahden henkilön kautta, varhain sokeutuneen Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen, joka on syntynyt homoseksuaaliksi. Molemmissa henkilöissä  tulee näkyväksi se tosiasia, että kukaan ei ole vain yksi ominaisuutensa, vaikka ympäristö haluaa näin nähdä. 

Helena on urhea nainen. Hänellä on sisukkaan ihmisen mottoja: Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan, ihminen tekee mitä tahtoo. Myös Tuomas on oppinut suvun matriarkalta, mummulta, samoja viisauksia. Äidin paetessa ukkosta kellariin, Tuomas uhmaa sitä mummun kanssa vintin ikkunasta tuijottaen. Mummu opastaa: Ihmisen täytyy päättää, alkaako maailmaa pelkäämään vaiko ei. 
Ohjeista huolimatta Tuomaksella ei ole helppoa, kun hän huomaa, että kotikylässä ei ole ketään hänen kaltaistaan.

Kinnusen viisauksia viljelevät naiset tuovat mielen Orvokki Aution ja Eeva Joenpellon voimanaiset.

Lopotti on sukuromaani, jossa on iso määrä ihmisiä monessa sukupolvessa. Minusta tässä on myös kirjan heikkous. Pitäisin siitä enemmän karsitumpana.
Jotkut luvut tuntuvat kokonaisuuden kannalta turhilta rönsyiltä. Tuomas tapaa monia ihmisiä, mutta kaikki tapaamiset eivät tuo tarinaan mitään uutta.  
Jossain kohti minua häiritsi opettavainen tendenssiromaanin sävy, esim. Tuomaksen neuvoessa verovirkailijaa, joka puhuu 'rekisteröidystä parisuhteesta'. Sehän on se termi, valitettavasti. Tuomas voisi pahoitella omassa mielessään, miten autoja ja rotukoiria rekisteröidään, mutta ei tunnu hänen tyyliseltään ja luontevalta, että hän huomauttaa siitä siinä tilanteessa virkailijalle.   

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa on lyhyitä lukuja. Jokainen luku on otsikoitu jostain iskelmästä, pop-musiikin kappaleesta, virrestä, maakuntalaulusta tai muusta lainatulla otteella: Tulta polttavaa, Yön vaipan alle on jo jäänyt maa, Kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä, Ja koko elämä räjähtää. Näitä on liikaa; ne hajottavat ja tekevät kokonaisuudesta levottoman. Olisin laittanut värssynpätkän vain niihin kolmeen kohtaan, jos mihinkään, jotka on otsikoitu Ensimmäinen osa, Toinen osa ja Kolmas osa.

Alun kirje syntymättömälle lapselle on huikean hieno. Hellä lapsikuvaus on muutoinkin  kirjan parasta antia. Kun lukee kirjeen uudelleen päästyään kirjan loppuun, voi vain huokaista, miksi kylmä ja jaotteleva yhteiskuntamme ei soisi samoja oikeuksia kaikille lapsia haluaville. Miksi lapsen läheisyys, rakastaminen ja kasvattaminen halutaan edelleen kieltää osalta ihmisiä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi?

Paitsi tätä kaunista kirjettä kirjan alussa on myös erikoinen, vitsikäs kertomus Kusikosken kartanosta. Myöhemmin selviää, että tätä tarinaa kertovat ja jatkavat vielä muutaman kerran toisensa toiseudessaan löytäneet Helena ja Tuomas. Minusta tämäkään ei liity oikein mihinkään ja menee välillä eritelohkaisuineen alatyyliseksi. 
Tuntuu, että kirjailijalla on ollut paljon tavaraa, jota ei ole raaskittu jättää pois. Olen monesti harmitellut samaa esim. Jari Tervolla. Kirjailija voi rakastua joihinkin teksteihinsä, mutta ainahan niitä voi säästää tuleviin kirjoihin. 

Eräässä luvussa Kinnunen pohtii lähteviä ja jääviä. Tämä tuo mieleeni jonkun toisen tekstin, jossa on mietitty samaa. Nyt minua häiritsee, mikä teksti ja kenen. Kumpi on rohkeampi, se joka jää vai se joka lähtee... Ainakin Tove Jansson on laittanut Muumi-hahmonsa pohtimaan asiaa, mutta myös joku muu. Kuka muistaa?   

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, eteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole.

Saara Turusen Rakkaudenhirviössä on samaa tematiikkaa. Se koko kirja käsittelee lähtemistä. Mutta aihetta on käsitelty myös jossain vanhemmassa kirjassa, ehkä useammassakin. Onhan tämä  paljon pohdittu klassikkoaihe.

Tilanteiden kuvaus on  Lopotissa koukuttavaa.  Kinnunen osaa viedä lukijan mukaan henkilöidensä elämään, varsinkin lasten elämään ja Helenan myös aikuisena. Minä taisin nähdä untakin lattianalaisista.

   - Tule tänne! minä kuiskaan.
Se ei vastaa.
   - Juokse äkkiä ennen kuin lattianalainen tulee!
Salissa äiti ulvoo kuin koira. Johannes vastaa, että ei tule. Se vetää henkeä sanojen välissä.
   - Juokse vaan, minä houkuttelen, ja sänky nitisee, kun se nousee.
Yhtäkkiä kuulen äidin huudon takaa liikkeen, tumman ja kylmän. Lattialankut alkavat täristä. Käsken Johannesta tulemaan nopeasti. Se loikkaa sängystä ja ryntää minua kohti. Ehtiikö se? Kuuntelen, missä kohtaa se on. Nyt se on päässyt matolle, nyt tullut maton yli.
   - Juokse! Varo lattianalaista!

Loppupääätelmä: Karsimalla ja keskittämällä Lopotista (ja todellakin, myös nimeä vaihtamalla) olisi tullut tyylikkäämpi. Tässä on tällaisenaan minun makuuni jonkin verran turhaa höpötystä, "lopotusta".
Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys oli viimeistellympi.

Kirjan kannen ja liepeen valokuvat ovat Kuusamon valokuvaamon arkistosta. Liepeen kuva on kaunis. Kansikuva  voisi olla selkeämpi ja pojallakin voisi näkyä kasvot.  Vai kuvataanko ylivalottuneilla kasvoilla sitä, että  Helena ei koskaan nähnyt veljensä Johanneksen kasvoja?
Hienoa, että kannen alalaidassa on nimi myös pistekirjoituksella. Ei koholla, mutta kuitenkin muistutuksena siitä, että kirjoitus, jolla me näkevät luemme Helenasta ei olisi Helenan itsensä luettavissa. 

Pimeässä kirjajulkkareissa

Olin eilen mielenkiintoisessa kirjan julkistamistilaisuudessa. Tilaisuus oli - pimeä -  ja paljon muuta, lämmin, iloinen, elämyksellinen. 

Miksi pimeä? Esikoiskirjailija Jonna Mononen on sokea. Hän halusi tarjota kirjansa Hiljaa pimeässä juhlintaan osallistuville elämyksen kokea tilaisuus ilman näköaistia, kuten hän kokee jokaisen hetkensä. Kun näin Kouvolan Sanomissa jutun kirjailijasta ja tästä tilaisuudesta, koin, että tuonne minun on päästävä. Monosen kirjaa juhlittiin Kouvolassa, koska hän on asunut täällä lyhyen ajanjakson elämästään ja hänellä on edelleen kontakteja tänne.

Kirjamessuilla kuuntelin muutamaa kirjailijaa, jotka keskustelivat aiheesta, miten kirjoittaa vähemmistöistä, jos ei itse kuulu ko ryhmään. No, nyt oli mielenkiintoista, lähes jännittävää, saada tietää, miten kirjoittaa kaunokirjallisuutta se, jolla puuttuu havainnointiin tarvittava tärkeä aisti, näköaisti. Yksinkertainen vastaus: äärimmäisen hyvin!

Julkaisutilaisuuteen saapui ihmisiä vähitellen, näkeviä ja näkövammaisia. Istuimme pitkän pöydän molemmin puolin. Kirjailija itse istui sivupöydässä äänentoistolaitteidensa kanssa. Luvassa oli otteita kirjasta kuunnelmatyyppisesti esitettynä. Huomioin, että näkövammaiset koskettelivat ihmisiä enemmän ja he näyttivät kuulevan herkemmin kuin me näkevät. Jonna kuuli nopeasti, jos joku hänen tuttunsa oli tulossa eteisessä. Hän tunsi ohikulkevan ihmisen läsnäolon. Keskustelunsorina täytti tilan siihen asti, että kaikki olivat paikalla.

Sitten se tapahtui. Kaikki valot sammutettiin, pieni hätävalokin seinässä peitettiin. Aloimme ruokailla. Pöydän molemmissa päissä olevat vadit kulkivat eteenpäin, samoin mehukannut. Tarjolla oli sorminsyötävää ruokaa: piirakoita, kanaveneitä (aika märkiä), lihapyöryköitä, vehnätikkuja, vihannestikkuja ja dippejä. Piti selostaa vatia ojentaessaan: tulossa vihanneksia, pyöreä vati tässä tulossa ilman kautta, tässä mehukannu pöytää pitkin. Ei voinut tietää, mitä oli menossa suuhun, ruoan maku ja rakenne oli yllätys. Kyllä se oli erilaista kuin näkevänä syöminen. Minä ajattelin, että en riskeeraa dippien kanssa. Syön sellaisia sitten kun taas näen. Sitten tajuntaani iski, että tämä on monen samassa tilassa istuvan pysyvä tila. Ei tule mitään sitten kun. 

Kirjailija kiersi pöytien takana palvelemassa siltä varalta, että joku kaipaa jotain sellaista, mikä on toisessa päässä pöytää tai joku haluaa tietää, käykö ruoka keliaakikolle jne. Hän kulki hiljaa ja toisteli lempeästi:"Jonna tässä, minä vain kattelen, että teillä on kaikki hyvin."
Jonna osasi tämän homman, koska hän on ollut tarjoilijana Berliinissä ravintolassa, jossa ruoka tuotiin pöytiin pilkkopimeässä. Muistan nähneeni tämän ravintolan mainoksen. Mainoksessa korostettiin, että kun näkö on poissa pelistä, niin maku- ja hajuaisti paranee.

Kuva UM, Valotaiteilija

Jonna Mononen muutti Saksaan vuonna 2011. Hänellä on saksalainen avomies, arkkitehti, jolta voi kirjoittaessa kysyä, miltä mikin näyttää. Paljon lukeneena Jonna on oppinut näköhavaintoja myös kirjoista.

Ruokailun loppuvaiheessa aloimme edelleen pimeässä kuunnella äänitystä, jossa kirjailija esitti elävästi otteita kirjastaan. Kuulosti ihan kuin lukijoita olisi ollut useampia. Esityksessä oli myös taustaääniä, mm. sortumien ääntä, rysähtelyä ja veden tippumista. 

Jonna Monosen kirja Hiljaa pimeässä on jännitysromaani. Sen on kustantanut Kemissä toimiva pienkustantamo Nordbooks.

Ryhmä saksalaisia turisteja jää maanvyöryn vuoksi tippukiviluolaan. Ruoka loppuu, pelastaminen ei onnistu, pimeässä paljastuu traagisia asioita ja alkaa taistelu eloonjämisestä. Kumpi on pahempi, pimeä vai nälkä? 

Mononen on julkaissut aiemmin itse kaksi e-kirjaa, Sokea raivo ja Marjanpoimija. Lukijapalautteen mukaan kirjoja ei uskoisi sokean kirjoittamaksi. 

Mononen on sanonut, että haluaa antaa lukijalle viihdettä ja jännitystä ja haluaa siinä ohessa käsitellä yhteiskunnallisia epäkohtia ja ympäristöasioita. 

Kuuntelen ja tunnen, että keskityn pimeässä hyvin. Tippukiviluola kuulostaa kaamealta paikalta. Dialogi on luontevaa, epätoivo käsinkosketeltavaa. 
Kun äänite sitten hiipuu ja valot rävähtävät päälle, minusta tuntuu, että sokeudun niiden kirkkaudesta. 

Kuva UM, Tähtitaivas

Tarjolla olisi ollut täytekakkukahvit ja vapaata seurustelua, mutta minä katsahdan kelloani. Voi ei, pakko lähteä. Minulla lähtee bussi, ja seuraavaan on liian kauan. Uskollinen kuskini, mieheni Unto, on omassa harrastuksessaan, Yökuvauksen kurssilla - aiheeseen sopivasti, kuinka sattuikaan - opettelemassa pimeässä kuvaamista. Käyn äkkiä ostamassa kirjan ja viuhdon pysäkille.

Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena paria Unton yökuvaa.

Ehdin lukea bussissa parikymmentä sivua. Pidän dialogista. Kuulohavainnot nousevat esiin, ja ne ovat tarkkoja. Samoin hajut. Mielenkiintoista.
En ole päässyt kirjaa tämän pitemmälle, koska tänään oli taas omat rientonsa, joista lisää pian.  

Kiitos Jonna Mononen, että järjestit julkkarit Kouvolaan! Elämys oli minulle ainutlaatuinen.