Édouard Louis kirjoitti esikoisteoksensa Ei enää Eddy 21-vuotiaana sosiologian opiskelijana vuonna 2014. Hän on sen jälkeen kirjoittanut omaelämäkerrallisia teoksia noin parin vuoden välein. Kaikissa Louisin kirjoissa tarkastelukulma on yhteiskunnallinen.
Ei enää Eddy kertoo työväenluokkaisesta, köyhästä ja väkivaltaisesta elämästä, jossa homouden vuoksi koulukavereidensa eristämä poika elää peläten väkivaltaa sekä kotona että sen ulkopuolella. Oma isäkään ei ota poikaa toisten kulmakunnan miesten tapaan mukaansa kapakkaan, koska häpeää tämän naisellisia eleitä. Niinpä Eddy viettääkin aikaansa kotona isonsiskon ja äidin seurassa, mistä hän on saanut myös materiaalia viimeisimmän kirjansa kuvaan Monique-äidistä.
Combats et métamorphoses d'une femme (2021) on suomennettu Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Kiitos hyvästä suomennoksesta kuuluu Lotta Toivaselle! En ymmärrä, miksi otsikkona ei ole "E r ä ä n naisen taistelut ja muodonmuutokset". Monique ei ole kaikki naiset; hän tuo kaiken aikaa esiin, että haluaisi olla kuten hyväosaisemmat ranskattaret ja lopuksi onkin "aito pariisitar", kuten pojalleen toteaa.
Kirja alkaa valokuvasta, joka on kirjan kannen kuvana. Édouard näkee äitinsä nuoruudenkuvan, jossa tämä on vielä toiveikas ja onnellinen. Kuva saa hänet pohtimaan, mikä kaikki on nujertanut äidin ja tehnyt tästä katkeran, elämäänsä pettyneen ja näköalattoman naisen. Nuori nainen oli suunnitellut kokin uraa, mutta tuli kesken ravintolakoulun raskaaksi seitsentoistavuotiaana ja joutui naimisiin juopon miehen kanssa. Lapsia syntyi, tuli ero ja toinen avioliitto, jonka idylli särkyi muutamassa kuukaudessa. Miehen loukkaantuminen työpaikalla pudotti viimein ison perheen köyhyydestä todelliseen puutteeseen, jossa ruokaa haettiin ruoka-avusta. Äidillä ei ollut paljon mistä ylpeillä eikä paljon keinoja säilyttää itsekunnioitustaan.
Mitä äiti saattoi tehdä? Hän teki minkä pystyi, jottei olisi kokonaan tukehtunut.
Joskus hän katseli pikkuveljeäni ja -siskoani ja hymyili: "On mulla sentään koreat vekarat, tuntui pahalta sillon kun päätin pitää ne, koska rahaa ei ollut, mutta enää ei kaduta. On ne niin koreita."
Äiti irvaili muiden naisten ulkonäölle: "Se yksikin, mokoma lattarinta, tisseistä tietoakaan."
Eddy etääntyy jo hyvin pienenä äidistään häpeän vuoksi. Hän häpeää itseään ja salailee äidiltään homouttaan ja sitä, miten hyljeksityssä asemassa on koulussa. Hän myös häpeää äitiään tämän huolimattoman ulkoasun vuoksi ja kieltää tuntevansa tätä. Toisten äidit ovat erilaisia, pukeutuvat eri tavalla ja matkustelevat. Kun Eddy sitten pääsee ainoana perheestä lukioon, hän alkaa diivailla uusilla tiedoillaan ja puhua huolitellusti. Sosiaalinen etäisyys äitiin kasvaa ja tärvelee suhteen moneksi vuodeksi, mutta lopulta luokkaerojen ymmärtäminen yhdistää heidät.
Teini-ikäinen Eddy ei voinut ymmärtää, miksi äiti ei toimi ripeämmin, eroa ja ala elää parempaa elämää. Aikuinen Édouard hahmottaa äitinsä silloisen tilanteen mahdottomuuden.
Annoin sinulle neuvoja: Mikset pane siskoa ja veljeä kuuntelemaan klassista musiikkia, Mozartia ja Beethovenia? Se tekee hyvää aivoille. Sinä kohottelit kulmiasi: "Tuolla viiraa päästä. Olen kasvattanut viisi pentua, tuo ei kyllä opeta mulle, miten lapsia kasvatetaan."
Naisen taistelut... ja muodonmuutokset?
Monique eroaa kahdesti ja onnistuu kolmannessa suhteessaan. Rujo, köyhä elämä juopottelevien, väkivaltaisten miesten kanssa on ollut yhtä epätoivoista taistelua.
Lopulta Moniquen elämä helpottuu, lapset kasvavat ja hän pääsee kuin pääseekin maaseutukaupungin työläisyhteisöstä Pariisiin, jossa lähestyy kauniisti meikattuna uusissa vaatteissa luokkaloikkari-poikaansa, samaa poikaa, jolle oli vähän aiemmin pyrkinyt siivoojaksi.
Uuden tilanteensa myötä Monique sai ryhtyä naiseksi. Hän oli onnellinen, "koska sai olla nainen, koska omien sanojensa mukaan sai tehdä sitä mitä kaikki muutkin naiset tekevät: meikata, huolehtia itsestään, käydä kampaajalla."
Sosiologipoika voi kirjata, että Moniquelle naisidentiteetissä ei ole mitään ahdistavaa, vaan hän kokee suurena saavutuksena sen, että saa olla naisellinen nainen.
Vaikka kirja on kunnianosoitus äidin sinnikkyydelle, Louis tarkastelee myös äidin uutta elämää analyyttisesti. Äiti on vaihtanut tökerön Belleguele-sukunimensä, kuten poikakin (sekä etu- että sukunimensä) jo aiemmin. Hän elää edelleen osittain mieskumppanista riippuvaista elämää, koska ei ole saanut koulutusta mihinkään ammattiin eikä käy ansiotyössä. Poika tietää, että äidillä ei ole ystäviä, ympäristön porvarisrouvat katsovat häntä halveksuen eikä hän ole vieläkään päässyt matkustelemaan Ranskan ulkopuolelle.
Voiko muutos olla muutos, jos luokkaväkivalta rajoittaa sitä tällä tavalla?
Ja silti. Silti äiti on onnellinen. Hän toistelee sitä minulle. En tiedä enää, mitä ajatella. Ehkä kysymys ei kuulukaan, mitä muuttuminen tarkoittaa vaan mitä onnellisuus tarkoittaa.
Jos ei pidä pitkistä romaaneista, kannattaa valita Édouard Louisia. Hänen kirjansa ovat sivumäärältään niukkoja mutta sisällöltään painavia.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on 103-sivuinen, osa sivuista on valokuvia ja kursiivilla painettuja nostoja tekstin sisältä, mistä esimerkki:
Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa.
Ei enää Eddyn jälkeen ilmestyi Väkivallan historia ja Kuka tappoi isäni, jonka otsikko ei ole kysymys. Tappaja on Louisin mielestä yhteiskunta ja sen sortavat rakenteet. Äiti-kirja on rinnakkaisteos isää ymmärtävälle kirjalle Kuka tappoi isäni. Esikoisteoksessa molemmat saivat melko raa'an käsittelyn.
Kaikki Louisin kirjat ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa.
Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: täällä ja täällä.
"Meillä sentään menee aika hyvin, sulla ja mulla." |