Muistelmat ja esseekirjoja mökkilukemisena

 

Terveiset mökiltä! Elämisentasoni täällä kohosi huomattavasti, kun vesi lämpeni niin että uskaltauduin uimaan, ja eilen jopa pesin hiukseni järvessä.
Sitä en vieläkään ymmärrä, miksi toiset haluavat saunoa helteellä ja käydä uimisen välillä löylyssä. Minä pidän saunomisesta talvella, kun on kylmä. 
Kaikkein ihaninta täällä - kuten melkein kaikkialla muuallakin - on lukeminen ja kirjoittaminen. 

Vivian Cornick! Löysin uuden kiinnostavan kirjailijan ja ajattelijan.
Gornickilta on suomennettu vain kaksi muistelmateosta Fierce Attachments vuodelta 1987 ja The Odd Woman and the City, jonka Gornick kirjoitti vuonna 2015 edellisen muistelmansa jatkoteokseksi. Molemmissa kirjoissa kävellään, muistellaan ja mietiskellään Manhattanilla. Kävelykaverina ensimmäisessä teoksessa on oma äiti ja toisessa pitkäaikainen ystävä Leonard.

Fierce Attachments -kirjan suomalainen nimi Toisissamme kiinni (suomennos 2021, vasta!) on hyvin osuva kertomaan tämän kirjan ytimestä, kuten on alkuperäinen nimikin.
Gornickin lapsuuden Bronx on täynnä tulisia kiintymys- ja riippuvuussuhteita. Yksi, jota hän eniten kuvaa, on hänen ja hänen äitinsä, Bessin, suhde, jossa molemmat sekä tarraavat tiukasti kiinni, että yrittävät rimpuilla irti toisistaan.
Viittäkymppiä lähestyvä tytär ja pian kahdeksankymppinen äiti tekevät pitkiä kävelylenkkejä muistellen entisiä aikoja ja naapureitaan. Tytär syyttää äitiään elämättömästä elämästä ja äiti tytärtään väärin eletystä. Välillä löytyy tyveniä hetkiä, jolloin he ymmärtävät toisiaan täysin tai tyytyvät siihen, että eivät tule koskaan ymmärtämään.
Tytär on feministi, äiti romanttisen rakkauden idean mukaan elänyt ja leskeydestä identiteettinsä hurmosmaisesti rakentanut nainen.

Vivian Gornickin lapsuudenaikaisen 30- ja 40-lukujen Bronxin monikulttuuriset naiset ovat röyhkeitä, hiomattomia, suorapuheisia ja kiihkeitä. Heidän joukossaan hänen äitinsä näkee itsensä muita "kehittyneempänä", englantia ilman korostusta puhuvana ja joukon siveimpänä rouvana. Kun tytär kiinnostuu kokeneen lapsinaisen Nettien "naisenrakennusistunnoista" enemmän kuin äitinsä varoitteluista, yhteenotoilta ei voi välttyä. Nettien neuvot siitä, miten laittautua naiseksi joka viettelee tasokkaan miehen eivät kuitenkaan nekään vakuuta tyttöä, joka haluaa vain lukea. 
Vuosien mittaan äidin ja tyttären kiistat laimenevat. Kumpikaan ei ole surkuttelevaa tyyppiä, joten pistot kuitataan ironialla. 

    "Älä viitsi, äiti", minä sanon. "Sinä olit neljäkymmentäkuusi, kun isä kuoli. Olisit voinut jatkaa elämää. Niin on tehnyt moni nainen, jolla on ollut käytettävissään paljon vähemmän kuin sinulla. Sinä halusit pysytellä isän rakkauden idean sisällä. Se on hullua! Olet viettänyt kolmekymmentä vuotta rakkauden idean sisällä. Sinulla olisi voinut olla elämä"
    Tähän keskustelu päättyy. Hän on anelunsa anellut. Hänen kasvonsa kovettuvat. Hän vetäytyy tuttuun joustamattomuuteen. "Jaa", hän vaihtaa jiddišiin, ironian ja uhmakkuuden kieleen. "Kirjoitat sitten hautakiveeni: Alusta asti kaikki oli jo ollutta ja mennyttä."

Joinain harvinaisina hetkinä naisilla löytyy yhteistä, mistä he itsekin yllättyvät. 
Molemmille on tehty abortteja, tyttärelle yksityisasunnolla ja äidille yökerhon kellarissa, jossa lääkäri saattoi samalla käyttää naisia hyväkseen. Tytär hämmästyy äitinsä ronskia avoimuutta tässä asiassa ja siinäkin, että tämä miehensä haudalla säännöllisesti draamakuningattarena mekastaen sureva nainen myöntää miehen olleen joissain asioissa väärässä. 

    "Mitä sitä nyt sanoisi?" hän sanoo minulle. "Kärsiikö kotona helvetin tuskat vai elääkö hyvällä mielellä. Minä halusin elää hyvällä mielellä. Isä ei halunnut, että teen työtä. Lopetin työnteon."
    Olemme hetken hiljaa. Sitten sanon:"Äiti mitä tekisit, jos se tapahtuisi nyt ja isä sanoisi, ettei se halua, että menet töihin?"
    Hän katsoo minua pitkään. Hän on kahdeksankymmentävuotias. Hänen silmänsä ovat himmeät, hänen tukkansa on valkoinen, hänen kehonsa on hauras. Hän ottaa siemauksen teetä, panee kupin tassille ja sanoo tyynesti:"Haistattaisin vitut."

Gornick lupaa kirjassa äidilleen, että hän säilyttää tämän elämää. Voi sanoa, että hyvin hän on sen säilyttänyt omansa ohessa. NY Times valitsi vuonna 2019 tämän kirjan parhaaksi muistelmaksi 50 vuoden ajalta. 

Gornick on syntynyt vuonna 1935. Hän kuvitteli aluksi, ettei hänestä olisi kirjailijaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kirjallisuudesta journalistina, mutta löysi pian esseet omaksi lajikseen. Minulle tulee Joan Didion mieleen. Näillä kahdella naisella on paljon samaa tyylissään.

Voi miten kiinnostavia kirjojen nimiä löydänkään aivan viime vuosilta.
Taking a Long Look: Essays on Culture, Literature, and Feminism in Our Time on viime vuonna julkaistu kirja, jossa feministisessä liikkeessä nuoruudestaan asti vaikuttanut Gornick tarkastelee muun ohessa naisten asemaa vuosikymmenten perspektiivillä. Unfinished Business: Notes of a Chronic Re-Reader toissavuodelta taas kertoo siitä, miten erilaisia asioita lukija löytää kirjasta ja kehen samastuu lukiessaan kirjan eri-ikäisenä erilaisissa elämänvaiheissaan.
Nämä kaksi kirjaa tilasin itselleni, ja olisihan siellä vaikka mitä kiinnostavia muitakin, esim. The End of the Novel of Love (1997), jossa Gornick pohtii rakkautta 1900-luvun romaaneissa, aikana jolloin rakkauteen liittyi enemmän salaperäisyyttä kuin nykyään 2000-luvun avoimuudessa.
The Romance of American Communism -teoksen (1977) sana 'romance' kertoo tarkastelun ironisesta lähtöasetelmasta. Gornickin vanhemmat kuuluivat sosialisteihin, jollainen hän itsekin koki lapsena olevansa.
The Men in My Life (2008) on kirja joistakin Gornickin mielikirjailijoista.

The Odd Woman and the City, Gornickilta tänä vuonna (vasta!) suomennettu kirja on saanut suomalaiseksi nimekseen Erikoisen naisen kaupunki. 'Odd woman', 'erikoinen nainen' on tietenkin Gornick itse, urbaani kuljeskelija. Tämä termi on peräisin feminismin alkuajoilta, jolloin yksineläviä naisia kutsuttiin Uusiksi, Vapautuneiksi, Parittomiksi ja Erikoisiksi. Sanalla 'odd' on molemmat merkitykset, pariton ja erikoinen, Gornick on halunnut käyttää sitä. Hänen kävelykaverinsa Leonard on myös omalla tavallaan erikoinen, ja Manhattanin katujen elämässä sitä vasta erikoista tapahtuukin.

Arto Schroderus on suomentanut molemmat Gornickilta suomennetut teokset hyvin. Nautin tekstistä, jossa on dialogia ja osuvaa tilanteiden kuvausta.


Toinen kiinnostava kirja, jonka olen lukenut täällä mökin hedelmällisessä joutilaisuudessa on Ida Pimenoffin toimittama esseekirja Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä. Kirjassa on 13 esseetä 13 eri kirjailijalta. Äitiyttä ja vanhemmutta, myös isän vanhemmuutta, tarkastellaan eri puolilta pohtien. Miten naisen elämä muuttuu, kun hän saa lapsen? Entä isän? Millaista on kasvattaa avioliitossa puolison lasta? Mten oma lapsuus vaikuttaa siihen, miten suhtautuu lapseensa? Millaista on elämä erityislapsen kanssa?

Kun on lukenut kaksi hyvää kirjaa peräkkäin, niiden välillä löytää usein jotain kommunikaatiota. Alma Weseliuksen tekstin Emakko ja vuori raakuus ja rankkuus keskustelee joiltain osin Gornickin muistojen kanssa. Pidän muutoinkin Weseliuksen esseestä paljon.
Juhani Karilan essee Vanhemmuuden odotusaula kuvaa hyvin nuoren isän neuvottomutta ja vaikeutta päästä samaan yhteyteen lapsen kanssa, mikä äidiltä näyttää sujuvan vaivattomasti. Juha Itkonen jatkaa tätä aihetta kuvaamalla eri sukupolvien rooleja vanhempina esseessään Äitini poika.
Marjo Niemen Erityisen hyvä elämä käsittelee ns erityislapsen vanhempana olemisen vaikeuksia ja iloja.
Jotkut esseistä ovat tuoreita ja inspiroivia, toiset taas eivät niinkään. 
Kuittaan nyt tämän kirjan parilla sitaatilla Juha Itkosen esseestä. Hän pohtii sitä, miten usein perheissä tahtomattaan ja ikään kuin vahingossa ajaudutaan tilaan, jossa sekä äiti että isä ovat tyytymättömiä osaansa. Olemme nyt tässä kohdassa sukupolvien ketjua. Menneisyys on mukanamme ja jokainen sukupolvi vertaa omaa vanhemmuuttaan siihen millaisena näki omien vanhempiensa roolit lapsena.

    En voi sille mitään. Kun ajattelen itseäni lapsena, äiti tulee ensin. Äitini sylissä minä lepäsin, valkoisessa kapalossani, ja sitä minä siis ikuisesti olen: äitini poika. 

    Äitiys ja isyys eivät toteudu umpiossa vaan suhteessa toisiinsa. Tämä pätee niin yhteiskunnan tasolla kuin yksittäisissä perheissä. Ajan henki vaikuttaa yksilöiden ratkaisuihin, mutta lopulta ihmiset tekevät omansa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Se,  millaiseen rooliin nainen äitinä asettuu,  vaikuttaa isyydelle jäävään tilaan. 

Vielä haluan mainostaa kirjaa, jota parhaillaan luen,Tarja Roinilan postuumisti julkaistua loistavaa esseekirjaa Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Tämän kirjan on toimittanut Mika Kukkonen.  Enpä ole ennen lukenut näin hyvää ja seikkaperäistä kuvausta siitä, mitä toiselle kielelle kääntäminen on. 

Kääntäessä sanapuku riisutaan ja ajatukselle vaihdetaan toinen asu. 

Tästä lisää toisella kertaa. Ja muustakin... 
Nauttikaa kesästä, ystävät!