Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dan Rhodes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Dan Rhodes. Näytä kaikki tekstit

torstai 8. marraskuuta 2018

Dan Rhodes, Timoleon Vieta palaa kotiin




Brittikirjailija Dan Rhodes sai romaanillaan Timoleon Vieta Come Home vuoden 2003 parhaan  esikoisromaanin palkinnon. Rhodes oli tätä ennen jo kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa ja on julkaissut Timoleon Vietan jälkeen persoonallisia novelli- ja romaaniteoksia noin kolmen vuoden välein. 
Guardian on määritellyt Rhodesin Britannian parhaaksi nykykirjailijaksi. 

Suomalainen otsikko Timoleon Vieta palaa kotiin voisi olla sekä toteava preesens että pyyntö. Se on pyyntö.

Mitä olenkaan tehnyt?", hän sanoi ja katsoi pimeyteen, "mitä olenkaan tehnyt?"
Hän tunsi itsensä viheliäiseksi. Yö oli rauhallinen. "Palaa kotiin!" hän huusi. Hän yllättyi jostain kaukaa kantautuneesta kaiusta. Hän tunsi äänensä poukkoilevan halki Italian, ja hän toivoi koiran kuulevan hänet ja tottelevan häntä. "Palaa kotiin!" hän huusi. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, parrallaan ja tippuivat hänen paidalleen. "Timoleon Vieta, palaa kotiin." 
Bosnialainen kuuli vanhuksen huudot huoneeseensa. Hän nauroi niin, että hänen kylkiinsä sattui. 

Entinen kapellimestari ja julkkis Carthusians Cockroft elää Italian maaseudulla, jonne on paennut mokattuaan julkkiselämässä. Hän on tragikoominen hahmo, vanha elostelija, homomies, joka houkuttelee luokseen kukkuloille nuoria miehiä lupaamalla näille ylläpidon kerran viikossa tapahtuvaa seksipalvelusta vastaan.
Kirjailija tarkastelee päähenkilöään ja tämän rakkaudenkaipuuta lempeällä ironialla. Cockroft riutuu ja räytyy yksin jäätyään, kunnes lähtee heiluttamaan häntäänsä kaupunkiin ja saa jonkun lähtemään luokseen. Tietysti häntä käytetään hyväksi, mutta on hän kokenut myös molemminpuolista, aitoa rakkautta erään hopeashortisen, kultatukkaiseen pojan kanssa. 

Neljä kuukautta Cockroftin elämä oli ollut yhtä onnen pyörrettä. Poika hopeanvärisissä sortseissa ei tahtonut millään lakata puhumasta, ja heti kun Cockroft onnistui kehittämään strategian suunvuoron saamiseksi, heidän välilleen kehittyi niin syvä yhteisymmärrys, että päivät kiisivät kuin siivillä. He saivat toisensa nauramaan he shoppailivat, he ajelivat ympäriinsä, he pelasivat pelejä, he lauloivat lauluja, he hemmottelivat koiraa, he joivat viiniä ja harrastivat upeaa seksiä monta kertaa päivässä. Aivan kuin entisaikoina, kuin kuusikymmenluvulla, jolloin kaikki olivat tienneet kuka hän oli. 

Cockroftin vielä haikaillessa hopeashortsisen pojan perään hänen luokseen saapuu karkea Bosnialaiseksi itseään kutsuva mies, jolle Cockroft on antanut jollain retkellään omaperäisen käyntikorttinsa.

Cockroftin rakas koira, sekarotuinen piski, Timoleon Vieta aistii Bosnialaisessa pahaa eikä ystävysty tämän kanssa. Seuraa  kolmiodraama, jossa Bosnialainen sanelee ehdot, ja niin Timoleon kuskataan keskelle Roomaa ja jätetään sinne. Humalasta ja surusta sekava Cockroft yrittää uskotella, että sillä on siellä hauskaa jahdatessaan kissoja pittoreskeilla kujilla. Välillä hänen mieleensä nousee myös toisenlaisia kuvia, ja tuska valtaa mielen. 
Kaikki miehet ovat aina jättäneet hänet, ammatillinen menestys ja suosio seurapiireissä oli sekin väliaikaista. Timoleon Vieta oli ainoa uskollinen, ja hänet Cockroft hylkäsi. 



Kirjassa on ihastuttavia koiramaalauksia. Ne ovat vietnamilaisen Viet Thucin, jota Rhodes kiittelee alkusanoissaan. Hän antaa Thucin gallerian osoitteen ja toden totta - se löytyy googlesta. Taiteilija on temppelissä asuva munkki, jolla näyttää olevan muitakin aiheita kuin piskit.




Kirjan ensimäinen osa käsittelee Cockroftin aikaa Bosnialaisen kanssa ja muistoja. 
Toisessa osassa Timoleon Vieta tapaa monenlaisia henkilöitä matkatessaan Roomasta pohjoiseen kotia kohti. Jokaisella ihmisellä on tarinansa - ja mitä tarinoita, aivan huikeita kertomuksia rakkaudesta, petoksesta ja menetyksistä, hyvin surullisia ja kauniita tarinoita. Timoleon Vieta nimetään monesti uudelleen. (Ehkä näillä nimillä, näilläkin, on merkitys. Yritän jäljittää.) Joissain sadunomaisissa tarinoissa Timoleon Vieta vain vilahtaa nimettömänä jossain reunalla, vain hännän heilautus ja kaunis katse. 

Nimi Timoleon Vieta kuulostaa salaperäiseltä. Sille on vekkuli selitys. Rhodes selasi Encyclopedia Britannicaa ja valitsi tietosanakirjan osan 22 Timoleon - Vieta koiralle nimeksi. Osassa 5 taas on selitetty sanat Carthusiansista Cockroftiin.  

Englannissa on termi shaggy dog story, jolla tarkoitetaan tarinaa, jossa on yhdentekevää jorinaa ja antikliimaksi loppuna, takkuinen koira ei ollutkaan niin takkuinen. 
En tiedä, onko tällä mitään tekemistä Rhodesin koiratarinan kanssa. Timoleon Vieta on takuulla ruokkoamaton, varsinkin kotiinpaluumatkallaan, mutta sillä on valttikorttinaan ihmeelliset pikkutytön silmät. Kirjan jorinat ovat huippuhienoja ja loppu ei myöskään ole floppi. Tässä voisikin olla kyseessä päälaelleen käännetty vertaus, vaatimattoman kirjoittajan 'story about a shaggy dog', kaikkea muuta kuin 'shaggy dog story'. 

Kirjan alussa on lainaus Eric Knightin kirjasta Lassie palaa kotiin:
"... koirat ovat ihmisten omaisuutta, ja ihmisten puolestaan on alistuttava kohtaloonsa."
Timoleon on kuin vinon huumorin läpi nähty Lassie. 

Päällimmäiseksi tunteeksi minulle jäi tästä kirjasta surumielisyys. Nuo kuvatekstit ovat itkettäviä ja sopivat niin hyvin tämän kirjan tunnelmaan.

Sukupuolivähemmistön osa tulee esiin ohimennen todettuna sivuseikkana. Cockroftin uraltaan syössyt moka johtui siitä, että hän, vannoutunut liberaali, oli rasisti yhden päivän. Eräs marokkolainen liikemies oli juuri hylännyt hänet, ja juuri tähän tuskantäyteiseen päivään sattui haastattelu, jossa hän päästeli suustaan sammakoita. Hän ei voinut kuitenkaan selittää sönkötystään, koska hänet hylännyt rakas oli mies. 

Ja kun hopeashortsipoika palaa ja pyytää jäädä, Cockroft kuvaa heidän kävelyitään näin:
Ennen vanhaan, kun oli sopivan viileää, he olivat leikkisästi kokeilleet voisivatko he pitää toisiaan kädestä päätielle asti. Jos he kuulivat jonkun olevan tulossa he irrottivat otteensa ja siirtyivät eno- ja sisarenpoikarutiiniin, joka oli tyypillistä, Umbriassa, Toscanassa ja Marchesissa. Tienoo oli hiljainen, joten yleensä he pääsivät päätielle asti. 




maanantai 15. lokakuuta 2018

Reissulukemista

Olen valitsemassa kolmen viikon matkalle lukemisia. Päätin, ettei ainakaan Knausgårdin sarjan loppuosaa Taisteluni, Kuudes kirja koska se on yli 1200 sivua ja painaa 1300 grammaa. Punnitsin sen käymällä puntarissa ilman kirjaa ja kirjan kanssa ja laskemalla erotuksen. 


Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen mukaan pääsevät seuraavat neljä kirjaa.


Poikani on pitkään suositellut minulle brittiläisen Dan Rhodesin kirjoja. Tämä on Rhodesin esikoisromaani vuodelta 2003, suomennettu 2007. Suloinen nimi, Timoleon Vieta palaa kotiin, suora käännös alkuperäisestä, Timoleon Vieta Come Home. 



Maggie Nelsonin kirjaa Argonautit 2018 (The Argonauts 2015) on blogeissa  kehuttu sen rohkean omaelämäkerrallisuuden ja tyylin vuoksi. 
Ote takannesta: Argo-laivalla purjehtineet mytologiset sankarit, argonautit, rakensivat pitkän merimatkansa aikana laivansa osa osalta uudelleen: silti he saavuttavat lopulta sataman laivalla, joka on edelleen Argo.
Samaan tapaan mekin purjehdimme elämän läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme, mutta vähä vähältä muutumme kokonaan toisiksi, Maggie Nelson kirjoittaa. 
Kirja kertoo Nelsonin rakkaudesta muunsukupuoliseen taiteilijaan, joka käy läpi omaa muutostaan Nelsonin muuttuessa raskautensa myötä. 




Naomi Aldermanin romaani Disobedience (2006) kertoo rabbin tyttärestä, joka on jättänyt  ortodoksijuutalaisen yhteisön Lontoon esikaupungissa ja muuttanut elämään vapaata ja itsenäistä elämää New Yorkiin. Hän joutuu palaamaan isänsä kuoltua kotiympyröihin, mistä alkaa hänen muutoksensa. Olen ostanut tämän kirjan jo kauan sitten. Unohtunut hyllyyn. 




Tältä kirjalta odotan eniten, koska kirjoittaja on Joan Didion. Hän, joka  kirjoitti hienon kirjan tunteistaan miehensä kuoltua, The Year of Magical Thinking (tämä on myös suomeksi) ja muistokirjan tyttärestään Siniset illat, molemmat 2000-luvulla. 
Didionilla on pitkä kirjallinen elämä, hän on syntynyt 1934. Slouching Towards Bethlehem on omistettu tyttärelle, Quintanalle, se on vuodelta 1968.  
Didionista on luku myös kirjassa, jonka taannoin luin, Legendary Authors and the Clothes They Wore. Kirja kertoo kirjailijoista, joista on tullut tyyli-ikoneja ja Didion on sen kannessa, kuten myös tämän esseekirjan kannessa. 
Takakannen esittelytekstissä sanotaan, että kirja käsittelee paljolti Kalifornian 60-luvun vaihtoehtoista kulttuuria. Esseiden aiheita ovat mm moraali, itsekunnioitus, muistikirjan pitäminen, John Wayne ja Howard Hughes.  
Tämä kirja on ollut pitkään minulla. Miten minä tällaisen kirjan olen unohtanut lukea!
Avasin kirjan muutamasta kohtaa ja osuin aina johonkin merkittävään ajatukseen. 
Viimeinen essee Goodbye to All That alkaa näin: It is easy to see the beginnings of things, and harder to see the ends. Juuri näin se usein on. Rakkaus alkoi tästä hetkestä, klik, mutta milloin se loppui, se vain hiipui. 
Mutta on myös kirkkaita loppuja: pam, sillä hetkellä tiesin, että se on loppu.  
Minulla keuhkokuume parani eilen, täsmäparaneminen matkalle. Kun pääsin antibiooteista olo kirkastui heti, uupumus hävisi ja tiesin, että olen terve. 
Joskus sekä alku että loppu ovat hitaita, hitaasti syttyvä ystävyys ja hitaasti poishiipuva; migreeni, joka antaa lähestyessään ennusmerkkejä, joita ei halua nähdä ja haipuu vähitellen, kunnes huomaat, että siitä ei ole tietoakaan.

Tämän kirjan nimikin on niin arvoituksellinen ja hieno. Slouching Towards Bethlehem. Miten niin laahustamassa?  No, se selviää, ja kerron myöhemmin teille.


Mies on ladannut kirjastosta tabletille muutaman tietokirjan Suomen historiasta ja on juuri hakemassa lisäksi jonkun pokkarin kirjastosta. Jos omat lukemiseni loppuvat, niin luen näitä.

Kirjat on tosi tärkeä osa matkavarusteita. Vaatteita saa mistä vain, samoin aurinkovoiteita, mutta kirjoja ei niinkään. Monessa maassa kirjakaupoissa on vain omankielistä kirjallisuutta, ja jos jotain löytyy englanniksi niin se on Shakespearea ja kaikkein uusinta ja kevyintä.
Espanjan aurinkorannikolla, jonne matkaamme, on kyllä hyvin varustettuja kirjastoja. Mutta siis, ei huolta, kirjavalinnat on tehty. Ja onhan siellä nyt muutakin tekemistä kuin lukeminen...esim. kävelylenkit, kahviloissa istuskelu ja ympäröivän elämän katselu. Minulle tämä on myös toipumis- ja kunnonkohotusloma. Keuhkot kuntoon ja koko mimmi kuntoon kestämään talven tuiskut!


Läppäri lähtee mukaan. En enää edes yritä pitää mitään somelakkoa. Ei ole mitään syytäkään. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat Parasta elämässä top 5 -listalleni.

Oletteko lukeneet näitä? Entä tuliko jotain muuta mieleen näistä hajamietteistäni?

Huumorista

Kuva on perhealbumista 80-luvulta Tänään tapahtui pieni tapahtumasarja, tilannehuumoria, joka sai minut ajattelemaan, että olisko itselle n...