YK:n yleiskokous päätti vuonna 1993 Unescon ehdotuksesta Kansainvälisen lehdistönvapauden päivän (World Press Freedom Day) viettämisestä vuosittain toukokuun kolmantena. Päivä on sama, jolloin kaksi vuotta aiemmin Namibian Windhoekissa hyväksyttiin julistus itsenäisen ja moniarvoisen lehdistön puolesta.
YK muistuttaa lehdistönvapauden päivänä maailman hallituksia sananvapauden kunnioittamisesta omissa maissaan.
Miten sananvapauden ylläpitämisessä on onnistuttu?
Ei kovinkaan hyvin.
Joka vuosi joukko toimittajia joutuu vangituksi, jopa tapetuksi, työnsä vuoksi eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa viime aikoina.
USA:n presidentti halveksii avoimesti demokraattista lehdistöä ja twiittaa kannattajilleen omia ns. vastamedioista poimimiaan "uutisia" päivittäin.
Monet muutkin valtioiden johtajat leimaavat valheeksi kaiken sellaisen, mistä eivät pidä, jotkut yhtä avoimesti kuin Trump, jotkut salavihkaisemmin ujuttaen.
Lehdistönvapauden päivänä YK kehottaa muistamaan työnsä vuoksi tapettuja toimittajia ja myöntää palkinnon jollekulle lehdistönvapautta työssään rohkeasti toteuttaneelle journalistille.
Viime vuonna palkinnon sai Eritreassa vankilassa eristyksissä jo 16 vuotta pidetty Eritrean ja Ruotsin kaksoiskansalaisuuden omaava journalisti Dawit Isaak.
Paitsi epädemokraattiset hallitsijat journalistien työtä vaikeuttavat myös kiire ja kaikkialle levinnyt kaupallisuus sekä netissä toimivat ns. vastamediat.
Sosiaalisen median nykyinen dynaamisuus paljastaa myös sen pimeät puolet, niillä ei ole enää mitään tekemistä sen paatoksen kanssa, millä nettiyhteisön uranuurtajat juhlivat vielä vuosituhannen alussa verkkoa läpinäkyvyyden, demokaratian ja vapausliikkeiden mediana. Verkosta on tulossa vihalinko, koska yhteiskunnan osia vaivaamaa tyytymättömyyttä on helpompi levittää nipussa, mikä ei ennen ollut mahdollista.
(Thore D. Hansen)
Ylläoleva lainaus on Brunhilde Pomselin ja Thore D. Hansenin kirjoittamasta teoksesta Sihteeri - Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö (2018). Saksankielinen alkuteos Ein Deutsches Leben - Was uns die Geschichte von Goebbels' Sekretärin für die Gegenwart lehrt on julkaistu vuotta aiemmin.
Kurier-lehti on todennut kirjasta "Pelottavan ajankohtainen..."
Kirjan omaelämäkerrallinen osa perustuu Hitlerin ajan hallituksen propagandaministeri Goebbelsin pikakirjoittajan Brunhilde Pomselin kanssa käytyihin keskusteluihin elokuvakameroiden edessä vuosina 2013 ja 2014, jolloin filmattiin elokuva Ein Deutsches Leben. Pomsel oli tuolloin yli 100-vuotias, hän kuoli 106-vuotiaana kirjan julkaisuvuonna 2017. Hänen kertomuksensa kuuluu viimeisiin natsivallan silminnäkijäkertomuksiin.
Hansen on toimittaja-kirjailija. Hänen esipuheensa ja esseensä "Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa" käsittää noin kolmanneksen tekstistä.
Kirjan lopussa on mittava lista viitteitä lähteisiin, joita Hansen on käyttänyt arvioidessaan natsien nousua ja nykyaikaa.
Nykyajan ihmiset väittävät, että olisivat siinä tilanteessa tehneet enemmän juutalaisten hyväksi. Uskon auliisti, että he ovat vakavissaan niin sanoessaan, mutta eivät hekään olisi sitä tehneet. Natsien valtaannoususta lähtien koko maa oli kuin jonkin kuvun alla. Elimme kaikki valtavalla keskitysleirillä. Kun Hitler pääsi valtaan, oli jo liian myöhäistä. Jokaisella oli lisäksi oma elämä ja omat asiansa, joista oli selvittävä, juutalaisvaino ei ollut ainoa asia. Oli paljon muutakin, kaiken kukkuraksi oli omien, sotimassa olevien sukulaisten monenkirjavat kohtalot. Silti tämä ei ole mikään puolustus millekään.
(Brunhilde Pomsel)
Sihteerin tarinasta käy ilmi, miten vähitellen sananvapautta rajoitettiin, jäljelle jäi vain yksi lehti, ja kaikki taide altistettiin propagandaministeriön tarkistukseen.
Kun USA:ssa äärioikeistolaisen Alt-Right -liikkeen keulakuva kehottaa Trumpin voiton jälkeen ihmisiä juhlimaan, kuten Saksassa vuonna 1933, pitäisi hälytyskellojen tämän liikkeen suhteen soida.
En ymmärrä ihmisten kiinnostusta kaikenlaisiin muunneltua ja väritettyä totuutta viljeleviin vastamedioihin, joita ei edes pitäisi kutsua medioiksi. Niissä kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa freelancetoimittaja ja linkittää uskottavankuuloisiin, mutta tarkemmalla tarkastelulla epäilyttäviin lähteisiin, joista ovat kirjoittaneet toiset ns. freelancetoimittajat, jotka ovat oikealta ammatiltaan mm. maatalouslomittajia ja ikuisia opiskelijoita.
Nämä toimittajat ovat aivan yhtä epäpäteviä kuin kuka tahansa asiaan kouluttamaton olisi maatalouslomittajana, lääkärinä tai opettajana.
Onko sana vapaa?
Vapaaseen sanaan kuuluu olennaisena osana vastuu. Sananvapaus ei saa heikentää tai vaarantaa oikeuttamme saada luotettavaa tietoa. Tiedon levittäjien pitää näin ollen olla tarkkana siitä, mitä levittävät.
Kun olin nuori ("nuori kapinallinen") ja kyseenalaistin jotain isoäitini kertomaa, hän lopetti inttämiseni lyhyeen:"Lehres luki."
Maailma ei ole itselleni noin selkeä, mutta luotan edelleen - kriittisellä katseella tietenkin - Suomen lehdistöön ja muuhun oikeaan mediaan, en verkkojulkaisu Oikeaan mediaan.
Rakastan sanomalehtiä, niitä oikeita paperisia. En osaisi aloittaa päivääni ilman lehtien lukua.
Kiitos toimittajat!
Lisäys 6.5.
Unescon lehdistönvapauspalkinnon sai tänä vuonna egyptiläinen kuvajournalisti Mahmoud Abu Zeid.
Hänet pidätettiin 2013, jolloin hän oli kuvaamassa mielenososoitusta. Syyttäjä on esittänyt hänelle kuolemantuomiota useista tekaistuista syistä. Amnesty International ja monet muut tahot ovat kampanjoineet Abu Zeidin puolesta, tuloksetta.
Egyptissä toimittajia pidetään vuosia vangittuna ilman syytä, vain heidän työnsä vuoksi.
Onko tällaisesta palkinnosta Abu Zeidille hyötyä? Ehkä, toivottavasti.
Ainakin se näyttää, mitä vapaan sanan tukahduttamisesta ajatellaan siellä missä toimittajilla on vapaus raportoida näkemäänsä.
Toinen lisäys 6.5.
Ennen kuin palautan tämän Sihteeri-kirjan kirjastoon, haluan vielä kirjoittaa tänne loppuun yhden sitaatin Hansenin esseestä. Hän korostaa sitä, että yhteiskunnassa on paneuduttava vakavasti myös niiden ihmisten vaatimuksiin, jotka esittävät asiansa huonosti ja ovat jo kääntäneet selkänsä demokratialle.
Vuorovaikutusta ei saa menettää.
Yhteishengen vähittäistä katoa seuraa aina myös jonkinlainen ihmisyyden kato. Yhteiskunta, jossa inhimilliset tunnot, kuten myötätunto ja solidaarisuus, työnnetään syrjään, on niin ruma, ettei se todellakaan tarvitse enää demokratiaa. Brunhilde Pomselin egoistista ja harkitsematonta oman edun tavoittelua ilmenee parhaillaan miljoonakertaisesti- meissä itsessämme.
Jos demokratia taipuu niin pitkälle talouselämän tahtoon, että ihmisllä on tunne, ettei heillä ole enää minkäänlaista vaikutusvalataa poliittisiin toimijoihin ja että heidän intressinsä jopa myydään, populisteilla ja fasisteilla on tulevina vuosina helppo peli. On siis riittävästi aihetta panostaa nyt ja heti demokraattisen oikeusvaltion puolustamiseen.
