Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, eikö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistia. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islamkauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.
Ehkä tässä kohtaa on syytä mainita, että tämä kirja ei ole autofiktio. Sitä genreä Kujtim pitää pöyhkeänä ja vastenmielisenä ja kysyy, eivätkö kaikki kirjat ole kirjoittajansa omaelämäkertaa. Henkilökohtaisuuden painottaminen tekee vain kaikesta liian mustavalkoista ja yksinkertaista.

Statovci ansaitsisi tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon.   

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edessään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni. 

Vielä linkkejä aiempiin Statovcin kirjoista kirjoittamiini juttuihin, pääset juttuun klikkaaamalla kirjan nimeä: 

Kissani Jugoslavia, Statovcin esikoinen ja HS:n esikoiskirjapalkinnon saaja vuonna 2014. Kirjoitin siitä aivan liian vähän, vallankin kun se on on tämän uusimman jälkeen tähän astinen suosikkini Statovcin kirjoista. 
Tiranan sydän, ilmestyi vuonna 2016. Vaikutuin aiheesta ja huikeasti kuvatuista tilanteista, mutta pidin rakennetta turhan koukeroisena. 
Bolla, 2019, taas tärkeitä teemoja ja kaunista kieltä, vaikkakin minua häiritsi muutama kömpelö lauserakenne (mielestäni, älköön kukaan toista mieltä oleva siis loukkaantuko - kokonaisuus ehjä ja koskettava).

24.10.

Olin lukenut jostain, että albanian kielessä 'kujtim' merkitsee muistia. Mieleeni juolahti tarkistaa, onko sanalla 'pajtim' myös merkitys, kyllä vain: sovinto. Muisti ja sovinto, nämä ovat esillä kaikissa Pajtim Statovcin tähän asti julkaistuissa teoksissa. 

"Tuhat vajalikku asja" ja muuta Tartossa koettua

Valitsin juttuni nimeksi tarttolaisen sekalaista tavaraa myyvän kaupan nimen, tuhat tarpeellista tavaraa. 

Kauppa sijaitsi aivan Dorpat-hotellimme vieressä osana maalaistoria, josta jotkut suomalaismatkailijat näyttivät ostavan tuliaisiksi Suomeen mm. erikoisempia pensaita ja kukkia. Kaupassa oli hyviä ortopedisia pohjallisia, ihan yhtä hyviä kuin suutarin juuri minun jalkaani muotoilemat ja kymmenen kertaa kalliimmat pohjalliset. Ostin myös suloisia palasaippuoita, Suomesta kun saa nykyään lähinnä vain nestemäisiä.

Tartto on yksi tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Tapahtumia on runsaasti. Meidän reissumme aikana oli Suudlev Tartu, Suuteleva Tartto. 

Raatihuoneentorilla esitettiin parin päivän ajan ennen pääkonserttia parhaita euroviisukappaleita koko Euroviisujen historian ajalta. En ollut muistanutkaan, miten kauniita lauluja oli mennävuosina. Ne toimivat kivana lounasmusiikkina, kun Tartossa, kuten meilläkin, kesä tuli yllättäen jo toukokuun puolivälissä ja saattoi syödä ulkopöydissä. 
Hevoskastanja, omenapuu, tuomi, kirsikkapuu ja syreeni, kaikki olivat juuri puhjenneet kukkaan. 
Odottelimme jonkin aikaa ilmaisen ulkoilmakonsertin pääesiintyjää Conchita Wurstia (Euroviisu-voitto 2014, Rise Like a Phoenix), mutta emme jaksaneet seistä, vaan lähdimme kävelemään joen rantaan ja katselemaan ihmisiä.

Suutelevat ylioppilaat -patsas, Suudlevad tudengid, on Raatihuoneentorin keskipiste. Nyt se oli  esiintymislavan sisällä aika ajoin kauniisti valaistuna ja jopa sadetta tehosteenaan. Patsaan taustana on tarina rakastuneista opiskelijoista, jotka suutelivat sateessa ukkosilmalla toivoen, että juuri se ihana hetki jatkuisi ikuisesti, ja niinpä salama iski heihin ja he jäivät siihen hetkeensä kivipatsaiksi. 

Lauantaina oli ilmainen pääsy kaikkiin museoihin, ja lelumuseolla, Tartu Mänguasjamuuseum, oli juhlavuosi, 30 vuotta. Kaupungin läpi kulki iso kulkue, joka julisti lastenkulttuurin tärkeyttä. Kulkueessa oli tuttuja satuhahmoja, kärjessä Intiaanipäällikkö. Suomessa tätä hahmoa ei tietenkään voisi olla, koska tietyt nipottavat tahot syyttäisivät juhlijoita kulttuurisesta omimisesta. 

Kävimme järjestetyllä sightseeing-ajelulla inspiroivan Reet-oppaan johdolla. Reetillä oli kiva stand up -koomikon tyyli vitsailla neuvostoajan systeemeistä, niin ettei heti tajunnutkaan. Syytä katkeraan huumoriin tarttolaisilla kyllä onkin, kaupunki oli täysin suljettuna muulta maailmalta 50 vuotta, koska siellä oli sotilastukikohta lentokenttineen.

Supilinnin taloja

Supilinn, oikealla hammashoitola

Tarton kaupunginosat ovat moninaisia. Kannatti mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä sai niin paljon tietoa.     
Karlova on maailman isoimpia puujugend-tyylin kaupunginosia. Alueella on noin 400 puutaloa ja useita tunnelmallisia vanhoja kahviloita alkuperäisessä 1800-luvun asussaan. 
Tammelinnan kaupunginosassa on toinen toistaan kauniimpia, eri tyyleillä rakennettuja taloja isoine puutarhoineen, osa funkkista, osa jugendia ja osa Heimat-tyyliä. Moninaisuus viehättää.
Supilinn on entinen työläiskaupunginosa. Nykyään alueella on kivaa katutaidetta. 

Tartto on Tallinnan jälkeen Viron toiseksi suurin kaupunki ja tunnettu kulttuurikaupunki. 
Tarton yliopisto on perustettu jo 1632. Siellä on nykyään noin 10 000 opiskelijaa, joista tuhat ulkomailta, Suomesta parisataa.
Kävimme monissa museoissa ja Vanemuine-teatterissa katsomassa modernin sovituksen baletista Romeo ja Julia. Minä olisin kaivannut hieman enemmän perinteistä balettia, mutta esitys oli kyllä kiinnostava näinkin.   
Tietenkin kävimme kirjastossa ja kirjakaupoissa. 
Tavarataloissa oli kirjojen kierrätyspisteitä. 

Tasuta raamatud = Ilmaisia kirjoja

Pieni, kiva kohtaaminen Emajoen uimarannan liepeiltä. Kaksi pikkupoikaa tappeli kiivaasti haukkuen tosiaan venäjäksi. Miehessäni heräsi sovittelija ja hän meni toppuuttelemaan poikia viroksi. Pojat lopettivat heti ja toinen ojensi kyynelehtien vääntyneitä uimalasejaan, vaihtoi kielensä viroksi ja selitti itkunsa seasta: "Tegi mu prillid katki."

Emajõgi antaa kaupungille tunnelmallista joenrantatunnelmaa. Tartto olisi paljon tylsempi kaupunki ilman sitä. 

Hauskassa tornitalossa on kahdessa alimmassa kerroksessa 
toimisto- ja liiketiloja ja ylemmissä kerroksissa 85 asuntoa.

.

Varo vihaista varista!
Kunpa ongelmat olisivat aina tämän kokoisia.

Kavitieteellisen puutarhan laitamilla, kuva: Ume

Repalereunainen tulppaani kasvieteellisestä puutarhasta
Kuva: Ume

Juttusilla Oscar Wilden ja Eduard Vilden kanssa
Patsaan tekijä on T. Kirsipuu 1999

Tämmöinen kuvakimara Tartosta sekä jotain, mitä muistan Reetin kertoneen. 
Innostuin Baltian kaupungeista, seuraavana ehkä Riika joskus syksyllä.  

Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson

Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 
Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 

Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?

   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?

Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 

Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  

Kirjallisuudesta, purevasti ja huolestuneesti

Henri Matisse, Liseuse sur fond noir, 1939
Center Pompidou Malaga 2023

Tiesitkö, että kirjailijoiden niukat tulot ovat jyrkässä laskussa, vaikka kirjoja luetaan paljon.
No, niitähän ei lueta vaan kuunnellaan. Kaunokirjailija saa keskimäärin 0,53 euroa per kuuntelukerta, tietokirjailija vielä vähemmän, 0,43 euroa. Sama laitteilta luetusta e-kirjasta. Painetun kaunokirjan tuotto taas  on 2,68 euroa ja tietokirjan 3 euroa. 

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n teettämän tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan vuositulo kirjamyynnistä oli vuonna 2018 keskimäärin 2294 euroa, nyt enää 1713 euroa. Pudotus on 25 prosenttia viidessä vuodessa, tietokirjailijalla peräti 45 prosenttia, viisi vuotta sitten 1111 euroa ja nykyisin 606 euroa. 
Melkoisia lukuja! 

Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen esseekokokoelmassa Sinä riität: lopunaikojen opas, sivallellaan sinne tänne ajan ilmiöihin kirjallisuuden kenttää unohtamatta. Nimi "Sinä riität" on ironinen kannanotto terapia-aikakauteen, joka näkyy kirjallisuudessakin paitsi heppoisina tietokirjoina myös lukuisina kaunokirjoina, joissa kirjailija tarkastelee itseään ja omia tunteitaan.

Romaanit ovat kuitenkin joskus vaativia hankkeita, tarvitaan periaatteessa jotain muuta kuin itsensä erittäminen päiväkirjan sivuille. Siksi on vaivattomampaa tuottaa teoksia, jotka horjuvat omaelämäkerran, fiktion, päiväkirjan ja esseistiikan välimaastossa autofiktion mahtipontisina versioina. 

Jokainen influensseri, laulaja ja julkkisrikollinen haluaa ja usein myös saa oman kirjan, mikä on sinänsä ymmärrettävää, ovathan lapset aina halunneet tehdä omia lehtiä poneista, hamstereista ja muista itselleen tärkeistä asioista. 

Viime vuosina viimeisetkin turhat kynnykset asiantuntijuuden tieltä ovat poistuneet, kun kirjoja on ruvettu tekemään suoraan äänikirjoiksi: se on kovin kohteliasta toimituksiakin kohtaan, ei täällä kellään ole aikaa lukea jorinoitasi, kerro puolitoistakertaisella nopeudella raiskauksestasi, raskaudestasi, rakkaudestasi, vanhempiesi muistisairauksista, häpeästäsi, siemensyöksyistäsi, meillä on nyt vähän kiire täällä kulttuuritoimituksessa, kun pitää soittaa unitutkijalle ja kysyä, saavatko lapset valvoa yöllä ja katsoa Käärijää.

Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että "lukiessa" voi samaan aikaan "tehdä jotain muuta",  kun aiemmin koko kirjan idea oli se, ettei lukiessa voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.

Hei, hyvät lukevat ystäväni, se mitä meille tuotetaan riippuu siitä mitä me kulutamme. Miksi vaihtaa hyvä formaatti kirja johonkin muuhun?

Alkaako oikean hyvän kirjan tekemisestä tulla harrastus, jolla ei ansaitse mitään, kuten blogikirjoittelu tai josta joutuu lopulta jopa itse maksamaan kuten vaikka golf, joka on harrastajalleen melko tyyris harrastus. 

Mainitsemassani tutkimuksessa kerrotaan, että kaunokirjailijoista 47 prosenttia tekee muuta työtä ja kirjoittaa sen ohessa (yöllä!). Ihmettelen, että niinkin moni, 53 prosenttia, pystyy elättämään itsensä kirjoitustöillä.
Kirjailijoiden tulot koostuvat vähäisten myyntitulojen lisäksi apurahoista, kirjaston lainauskorvauksista ja kirjailijavierailuista. Jotkut pitävät myös kirjoittajakursseja opistoissa tai oman firman kautta.
 
Mietin millainen henkilö pystyy olemaan kirjailija ilman muuta työtä. Löydän seuraavat ryhmät:
1. Yksineläjä, joka tyytyy vähään ja turvautuu pahan paikan tullen sossuun ja ystäviinsä. 
2. Kirjailija, jonka töitä myydään paljon ja käännetään useille kielille.
3. Sellainen henkilö, jolla on hyvätuloinen, hyväntahtoinen, kirjailijan työtä ymmärtävä ja arvostava puoliso eikä isoa perhettä.
4. Kirjailija joka menee TV-visailuihin ja mainoksiin tai ryhtyy kirjainfluensseriksi  somekanavilla. Mutta nämähän ovatkin jo muuta työtä.
5. Vanhempi henkilö, joka on tehnyt hyvin palkattua työtä keräten rahaa unelmansa toteuttamiseen eläke-iässä tai jo sitä ennen, jos on saanut säästetyksi tarpeeksi. 
6. Henkilö, jolla on paljon perittyä omaisuutta, jolla voi kustantaa kirjailijaelämäänsä.

Uljas kolibrikukka (Strelitzia reginae)
kirjailijoille!
KIITOS!

Olisin halunnut osallistua...

 

Kirjoitin joskus aiemmin, että minulle ei tuota tuskaa jäädä pois jostain tapahtumista, missä "kaikki muut" ovat. Tämmöiselle tuskalle siitä että menettää jotain, jos ei ole mukana, on oikein keksitty nimikin, fomo (fear of missing out) - keksin suomenkielisen termin hepo (harmittaa, etten pysty osallistumaan).
No, hittolainen, nyt hepottaa pahasti.
Nimittäin: en päässytkään lähtemään suureen rasisminvastaiseen 'Me emme vaikene' -tapahtumaan Helsinkiin. Tuli terveyshäikkää, jota en nyt tarkemmin erittele. Olin niin menossa, junaliputkin ostettuna ajat sitten. Mieheni lähti ja lupasi ottaa paljon kuvia sekä painaa kaiken mieleensä minulle illalla kerrottavaksi. Saatan lisätä tähän myöhemmin joitain hänen ottamiaan kuvia. 

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene -mielenosoitus, väkeä noin 11 000

 

Muita hepoja.
Kiva matka tulossa, mutta sen alle jäävät sekä Joensuun kirjallisuustapahtuma (klik) että Turun kirjamessut (klik). En harkinnut matkan ajankohtaa tarpeeksi, olisin voinut  lähteä myöhemmin ankeammilla keleillä.
Joensuu: Vesa Haapala, Iida rauma, Joonatan Tola...
Turku: Selja Ahava, Hannu-pekka Björkman, Juha Hurme, Koko Hubara, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Jari järvelä, Katja Kettu, Anu Kortelainen, Mooses Mentula...  💗
Joitain mainitakseni.
No, onneksi Mooses on myös yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla ja silloinhan me ollaan kotona.

Miten minusta näyttää, että tänä vuonna Turun messut on ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarisen otteessa paremmin järjestetty kuin Helsingin messut. 
Nettisivut ainakin ovat selkeämmät.

Marraskuun lopussa olisi vielä yhdistetyt joulu- ja kirjamessut Jyväskylässä ja joulukuun alussa kirjafestarit Tampereella, joten katsotaan, vieläkö joulun alla ehtii. Silloin on tonttutouhut, jotka menevät kaiken edelle ja saavat tuntemaan jomoa siitä, ettei tee mieli mennä minnekään (joy of missing out) - se voisi olla suomeksi reto (riemuitsen/retoilen ettei tarvitse osallistua). 

Harmiani lievittää se, että olin juuri mieheni kanssa parin päivän pikkulomalla Helsingissä ja kävimme neljässä tasokkaassa näyttelyssä.  Harvoin käy niin, että kaikki missä käy ovat näin hyviä. 
Sanomatalon Vuoden lehtikuvat järkyttivät, Ateneumin laaja Albert Edelfelt -näyttely ihastutti, Valokuvataiteen museon Kämp Gallerian maailman pohjoisimmasta alkuperäiskansasta kertovat valokuvat, Anori - Jäätikön hiljaisuus, olivat huikeita ja saivat miettimään, miten monella tavalla ihmiset elävät ja sokerina pohjalla vietimme vielä melkoisen tovin Designmuseossa ihailemassa Kustaa Saksin kudontatöistä koostuvaa näyttelyä Rajamailla. Tässä näyttelyssä kannattaa katsoa myös David Verbeekin dokumenttielokuva Koodi, jossa Saksi kertoo migreeninäkyjen inspiroimasta työskentelystään ja taiteilijan pikkupoika Taito Saksi on mukana pohdittaessa migreenin perinnöllisyyttä. 

Luen tässä toipilasolossani Maria Peuran romaania Esikoinen. Huikean kaunis kirja!

Kirjan mottona on säe Sinéad O'Connorin laulusta "John I Love You" (1994)
Child you are tender
your name's a whisper

Kuva, Ume, 3.9. 2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

PS En tummenna enkä laita tunnisteisiin nimiä, koska niitä on tässä kirjoituksessani niin paljon. 

Kaikenlaista kivaa kesällä

Mustilan arboretumin kivitaidetta

Lupasin edellisissä mietteissäni listata positiivisia asioita tämän hetkisessä elämässäni. Kaikkialla esiin noussut ahdasmielisyys raivostuttaa, mutta nyt keskityn hyvään. 

1. Kesä. 

Kesällä on paljon hauskempi liikkua kuin talvella. Ei kun vaellussandaalit jalkaan ja patikoimaan tai pyörälenkille.
Kävelylenkkini tarjoaa iloa kaikille aisteille. Saan katsella veden väreilyä, kukkaloistoa, joutsenia ja lasten leikkejä maauimalassa. Saan kuunnella mustarastasta ja tuntea ihollani auringon ja lämpimän tuulen. Tunnen nenässäni ihania tuoksuja ohittaessani kurtturuusupensaita. Välillä pysähdyn napsimaan suuhuni metsämansikoita, kohta myös mustikoita.
Kun kaipaan kaupunkimaisempaa elämää ja kulttuuria voin lähteä kuuntelemaan ulkokonsertteja tai istahtaa kahvilan ulkopöytään katselemaan elämää kävelykadulla. 
 

2. Olen oppinut viihtymään mökillä. 

Mieheni hankki meille mökin toistakymmentä vuotta sitten. Se oli silloin unohdettu, hoitamatta jäänyt röksä viidakoituneine pihoineen. Mökin pelastamisesta ei ollut aluksi varmuutta. Yövyimme remonttivaiheessa teltassa tai rantasaunan pukutilassa. Tontilla oli mökin lisäksi puuvaja, sen kyljessä huussi, vanha sauna, leikkimökki ja uudempi sauna aivan rannassa. 
Mieheni oli innoissaan, minä kauhuissani. En ymmärtänyt mieheni mökki-intoilua ollenkaan.
Ainoat rakennukset, jotka ovat nykyään entisellään ovat rantasauna ja puuvaja. Päämökkiin on tehty paljon remonttia, vanhan saunan tilalle on rakennettu pikkumökki, kaivo on puhdistettu, vedetty sähköt, kaadettu puita, rakennettu grillipaikka ja kaksi laituria ja alettu muokata hiekkarantaa. Vanhat polut on saatu käytössä esiin. Osa oli laatoitettu jo vanhastaan, osa on kaunista luonnonpolkua. 
Nykyään minusta on hauskaa vaihtelua olla mökillä. Sinne on kiva myös viedä vieraita. 

3. Läheisten vierailut

Vieraittenkin kanssa on kesällä hauskempaa kuin talvella. Eri ikäisille löytyy enemmän tekemistä: mökkeilyä, frisbeegolfratoja, uimarantoja, patikkapolkuja.  

4. Hyvät kirjat.

Tulihan se sieltä: kirjat, rakkaani! En kirjoita "kesäkirjat", koska miksi kesällä pitäisi olla eri kirjat kuin talvella. Joissakin kirjastoissa jopa kerätään ihmisille valmiiksi muutaman kirjan sisältäviä kesäkasseja, joihin on kerätty kevyeksi arvioitua kirjallisuutta.
No, Suomen kesä on niin odotettu ja lyhyt, että ajatellaan ihmisten pitävän lomaa kaikesta raskaammasta, vakavammasta ja vastuullisemmasta. Puhutaan myös kesäheiloista ja kesäkissoista (molemmat siis  väliaikaisia), helposti valmistuvista kesäruuista ja huolettomasta kesätukasta.

Kesällä  kehotetaan lukemaan dekkareita - jostain syystä. No, luin kaksi rikosromaania, Karin Fossumin kirjan Helvetintuli ja Anne Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja, joista jälkimmäinen on todella hyvä. Fossumin kirja on laimea ja jännitteetön, Vuori-Kemilän täydellinen romaani: koukuttava, hyvä juoni, hyvä kieli ja uskottavat monipuoliset henkilöhahmot, joihin kiintyy. Pidin myös Vuori-Kemilän vuoden 2020 Finlandia-ehdokasteoksesta Mustaa jäätä, jolle jotkut kriitikot naureskelivat vahingossa ehdokasjoukkoon päätyneenä "lukuromaanina". Minä taas en ole tajunnut, mitä hyvää joissain kokeellisissa ehdokasteoksissa on ollut. Eihän kokeellisuus ole mikään itseisarvo eikä perinteinen romaanimuoto hylkäämisen peruste.
Nyt on menossa äänestys kaikkien aikojen parhaasta kaunokirjallisuuden Finlandian voittaneesta teoksesta. Äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.  

Muita hyviä viime aikoina lukemiani kirjoja ovat Johan Bargumin Kesäpoika, Osamu Dazain Ei enää ihminen ja Elie Wieselin Yö. 
Bargumin romaani kertoo lapsuuden tapahtumista, joiden selvittely jää aikuisuuteen - mutta selviääkö niistä täysin koskaan?
Wieselin kirja on raskas kuvaus keskitysleiristä ja siitä tyhjyydestä, mihin pelastunut pelastuu. Dazain kirja on vielä raskaampi. Se kuvaa masentuneen ihmisen mielen melko lailla tyhjentävästi.
                                                           .......

Voi Miki Liukkonen. Musertava uutinen. On vaikea hyväksyä sitä, että ihmistä ei aina pystytä auttamaan. Otan osaa läheisten suruun.

En ole oikein osannut lukea Liukkosen runsasta proosaa, mutta hänen runonsa ovat vaikuttaneet minuun vahvasti. Itsekin liian varhain äitini menettäneenä itkin Elisabetia lukiessani. Syksyllä julkaistaan Liukkosen viimeinen kirja Vierastila, varasin sen. Ikään kuin nimi olisi enteellinen.

Miten kirjani ovat syntyneet 5, toim. Markku Turunen

Miten kirjani ovat syntyneet -sarjan ensimmäinen osa on vuodelta 1969 ja sen jälkeen kirjoja on julkaistu noin kymmenen vuoden välein, kuusi osaa tähän mennessä. 

Miten kirjani ovat syntyneet 5 julkaistiin 2012. Kirjan on toimittanut kirjailija Markku Turunen ja siihen on koottu edellisenä vuonna Turun yliopistolla osana Turku 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki -tapahtumia pidetyt kirjailijoiden luennot. Yleisömäärä oli ollut odotettua vähäisempi, minkä vuoksi luentosarja uusittiin Helsingin Teatterikoulun tiloissa keväällä 2012, mutta sielläkään ei tavoitettu edellisten luentojen hurmosta. Vuoden 1990-luennoissa Joensuussa jopa iso konserttisali Carelia oli osoittautunut liian pieneksi, kun Jörn Donner ja Leena Krohn olivat olleet esiintymisvuorossa ja vuoden 2000 yleisö Helsingissä oli ollut kaikkien aikojen suurin. 
Mitä sellaista tapahtui vuosituhannen vaihteessa, että kirjallisuus ei enää ollut rock? Digitalisaatio, tietokonepelit, yhtenäiskulttuurin hajoaminen?
Tämän kirjasarjan viimeisin osa 6 ei enää koostukaan luennoista vaan yhden henkilön suorittamista kirjailijahaastatteluista ja hänen niiden pohjalta kirjoittamistaan kirjallisista artikkeleista.
Kirjoitin jokin aika sitten vertaillen osista 1 ja 6 (klik) ja käsitykseni siitä, että kirjailijan oma luento/kirjoitus on haastattelua parempi on vain vahvistunut. Kun aihe on "Miten kirjani ovat syntyneet", niin lukija kyllä odottaa kuulevansa kirjailijaa itseään, ei sitä mitä haastattelija on hänen kertomastaan valinnut painettavaksi.  

Tässä nyt lukemassani osassa kirjailijat ovat hyvin erilaisia jopa luentojensa pituuksissa. Monika Fagerholmin luentoteksti on 40-sivuinen, Arja Tiaisen 12-sivuinen. Ilmeisesti luentoaika on ollut sama, joten joillakin on jäänyt enemmän aikaa yleisökysymyksille kuin toisilla. 

Runous on nimenomaan kokeilun rajatonta aluetta, uuden hakua aina. Mutta törmäilyäkin se on, empiiristäkin tekstiä siitä missä seinä tulee vastaan. Ei se vastaan tule, vaan itse kävelet, jos kävelet sitä päin. Törmäillä kuitenkin täytyy, sulava käytös ei käy laatuun. Laatu nimittäin kärsii, jos runo on virtaviivainen ja liian valmis. Silloin teksti helposti luiskahtaa lukijan käsistä. Voi kokeilla tekstin muodoilla: voiko runo olla maalaus tai sävellys tai ready made -teos, voiko se olla stand up -komiikkaa tai rukous, resepti tai nyrkkeilyharjoitus. Kaikkia niitä runo voi olla. Yhtä aikaakin.

Yllä oleva on ote Ilpo Tiihosen tekstistä Kirkas ja pimeä. Hän pohtii myös kysymystä, mitä tulisi lukea tullakseen kirjailijaksi ja kertoo kaikkiruokaisena lukijana helpottuneensa "takautuvasti", kun luki Juha Tantun jutun, jossa tämä vakuutti, että kirjoittajan olisi hyvä lukea kaikenlaista "Anttilan myyntiluettelosta Koraaniin".  

Fagerholmin Tiaisen ja Tiihosen lisäksi tässä kirjassa on luentotekstit/kirjalliset esseet seuraavilta: Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Anna-Leena Härkönen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund ja Harri Tapper. 

Kirjan toimittanut Markku Turunen on antanut alkusanoilleen otsikon "Tihentyneet hetket". Voisiko sen paremmin sanoa! 
Kirjan kirjoittamisessa on varmaan jokaisella kirjailijalla paitsi tuskaiset hetkensä niin myös niitä ihania tihentyneitä hetkiä, jolloin tekstiä syntyy vaivattomasti ja saa kokea onnistumisen tunteita.
Arja Tiaisen tie kirjailijaksi ei ole ollut helppo. Hän sanoo varsinkin proosan takkuavan välillä kovasti, olisiko lukihäiriöllä osansa tässä, mutta mikään ei ole hänelle yhtä tärkeää kuin jokapäiväinen kirjoittaminen, ja joskus tekstiä syntyy kuin itsestään.
Kerran tulin todella vihaisena Eino Leino -seuran kokouksesta ja tein bleiseri päällä valmiin kuunnelman. Aivan muusta kuin jostain riidasta leinoseurassa. Minut kannattaa suututtaa, joskus juuri se tuottaa hyvää, vissi äkäisyys.
    

Merkkaan tämän kirjan Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2010-luvun kirjaksi.

15 poimintaa omasta kirjahyllystäni

Olen joskus jostakin poiminut kivat otsikot, joiden kautta voi tarkastella omaa kirjahyllyä ja miettiä lukemistaan. Pyydän anteeksi, etten pysty mainitsemaan tämän haasteen, tai miksi näitä nykyään kutsutaankaan, alullepanijaa. 
Jos kiinnostut, niin tee sinäkin tämä! 

1. Kirja, jonka sait lahjaksi:

Xiaolu Guo, A concise Chinese-English Dictionary For Lovers
- Lahja perheen nuorimmalta pariskunnalta, olikohan jouluna 2007. Ihana rakkaustarina tarkoituksella huonolla englannilla, koska kertoja on Lontooseen opiskelemaan lähetetty kiinalaistyttö, joka oppii, miten erilaista kieli ja kulttuuri voikaan olla ja miten vaikeaa rakkaus.  

2. Klassikko, josta tykkäsit:

Orvokki Autio, Pesärikko
- Tämän kolmesta romaanista koostuvan sarjan olen monesti ajatellut lukea uudelleen. Olen nähnyt useampia Pesärikon pohjalta käsikirjoitettuja näytelmiä. Kirjat kertovat eteläpohjalaisesta yhteisöelämästä, joka on yleistä muuallakin. Sen ydinajatuksia ovat "Hillitte ittes" ja "Mitä ihmisekki sanoo".

3. Kirja, jonka lukeminen on takkuillut:

George Eliot, Middlemarch
- Opiskeluajan kurssikirjoja, yli 900 sivua pienellä präntillä, tylsä, mutta minäpä tietenkin luin kaiken tarkkaan alleviivaillen ja merkintöjä sivun laitaan rustaten. Kurssikirjana meni, vaikka takkuilikin, aivan liian yksityiskohtainen.

4. Kirja, jota olet lukenut eniten:

Camilla Mickwitzin Emilia- ja Jason-kirjat, joita olen lukenut sekä omille lapsille että lapsenlapsille. Lapset pitävät selkeistä kuvista ja tarinoiden hyvistä arvoista, kuten välittäminen. 

5. Kirja, joka on laina (mainitsen muutamia kirjastolainojani):

Emma Donoghue, Astray 
- Kiinnostavia novelleja eksyksiin ja syrjään joutuneista ihmisistä, loppusanoissa hieno kuvaus siitä, miten kirjoittaminen ja lukeminen päästävät hetkeksi irti oman minän kahleista.

Terhi Kunnas, Rakkaani ei tuota puhetta
- Luen sairaskertomuksia suurella jännityksellä, intensiteetillä ja myötätunnolla. Niin tätäkin. Keksin, että nämä kirjat vetävät minua niin paljon puoleensa, koska yritän yhä ymmärtää äitini äkkikuolemaa. Sitäpaitsi, sairastumisia ja kuolemia tapahtuu koko ajan ympärillä, se on elämisen tragedia. Ehkä toisten kokemukset auttavat kohtaamaan mitä tuleman pitää.  

Aino Kallas, Reigin pappi
- Luin tämän juuri eilen junassa loppuun, kun kävimme Helsingissä näyttelyreissulla. Mikä hurja kolmiodraama! 

6. Kirja, jonka näkeminen hyllyssäsi tuo sinulle erityistä iloa:

Madonna, The English Roses
- Suloinen lastenkirja, jonka aiheena on syrjimättömyys ja ystävyys.
(Kyllä julkkiskin voi kirjoittaa hyvän kirjan, vaikka meillä nyt on näitä... noo, vähemmän onnistuneita, joiden sijoittaminen kirjallisuuden genreihin on vaikeaa. Huonon kirjan lukeminen on myös aina vaikeaa, joten...) 
Madonnan kirjan on kuvittanut Jeffrey Fulrimari. Pidän hänen yksityiskohtia sisältävistä piirroksistaan, nuo ryöppyävät ruusut, huoneiden sisustus ja nuo tytöt!

7. Kirja, joka käsittelee kiehtovaa aihetta:

Mordecai Richler, The Street
- Tämän kirjan kiehtova aihe on kanadalaisjuutalainen lapsuus. Olen ostanut kirjan opiskeluaikana. Muistan puoleensavetävän huumorin.

8. Kirja, joka on kuvitettu:

Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä, Paperittomat
- Laaja ja kattava kahden toimittajan laatima teos Euroopan paperittomista.

Peter Brown ja Steven Gaines, The Love You Make, An Insider's Story of The Beatles
- Liverpoolilaisbändin tarina, jossa The Fabulous Four -tyyppien elämä, sekä julkinen että yksityinen tarkasteltuna kiinnostavalla tavalla.

9. Kirja, jonka kansi puhuttelee sinua:

Kaisa Viitanen ja Katja Tähjä, Paperittomat
- Kannessa on puoliksi rikki repäisty, puolinainen elämä, jollainen jokaisella pakolaisella on ja varsinkin heillä, jotka ovat tippuneet yhteiskunnan ulkopuolelle, paperittomiksi. 

10. Kirja, jonka hahmolla on kiinnostava kehityskaari:

Aino Kallas, Reigin pappi
- Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis eli nuoruuttaan kiivauden synnissä ja tyyntyi ja lempeytyi vanhemmiten, mutta toivoin häneltä kyllä muutakin, jotain pappeutensa ja oman aikansa, 1600-luvun, ymmärryksen ylittävää. 
Reigin pappi oli minulle jopa suurempi lukuelämys kuin Sudenmorsian. Taidan lukea vielä sen kolmannen kehutun kirjan Barbara von Tisenhusen. Tämä aatelisnainen mainittiin myös Reigin papissa. Liekö hänenkin suuri syntinsä rakastuminen?  

11. Kirjailija, jonka kirjoja sinulla on useampi:

Toni Morrison ja J.M. Coetzee
- Näitä kirjoja voi lukea milloin vain uudelleen, eivätkä ne tyhjene sillä. Minulla on molemmilta kirjoja sekä suomeksi että englanniksi. Alkukielisissä kirjoissa on upeaa englantia.   

12. Kirja, joka on kaukana mukavuusalueeltasi:
- Minulla ei ole sellaista. Jos olisi, niin antaisin jollekin kenelle se sopii.

13. Kirja, jonka olit jo unohtanut omistavasi:

Näitä on vaikka kuinka paljon. Kävelin pitkin hyllyjen reunoja ja nostin esiin kirjoja, joiden olemassaolosta en tiennyt. 

Outi Nyytäjä, Menestys ja moraali
- Tämä jää nyt työtasolleni luettavaksi, näyttää sisältävän neljä pitkää esseetä. Pidän Nyytäjän journalismista. 

14.  Kirja, jonka nimestä tykkäät paljon:

Kirsti Mäkinen, Lollot ja kollot: suomalaista naapurihuumoria
- Miksi naapurille nauretaan? Kiinnostavaa kulttuurihistoriaa Suomesta ja eri puolilta Eurooppaa. Jos tarvitset mehukkaita haukkumasanoja, niin täältä löytyy. 

Ritva Siikala, Rauhoitu nyt vihdoinkin
- Hauska useamman sukupolven elämästä kertova muistelmateos monipuoliselta teatterintekijältä ja monikulttuurisen taidetyön uranuurtajalta.
Loppulause: "Enää ei kesä ole ääretön." 

  

15. Kirja, jonka haluat nostaa esiin muuten vain:

Sauli Niinistö, Hiljaisten historia
- Presidenttimme novellikirja vuodelta 2007 ennen kuin hänestä tuli presidentti ja meni naimisiin Jenni Haukion kanssa. Niinistö on hyvä kirjoittaja. Minua ärsyttää, kun jotkut tutut sanovat ilman parempaa tietoa, että kyllä Saulin kelpaa, kun Jenni tekee hänen puheensa. 
 
Uzodinma Iweala, Beasts of No Nation
- Lapsisotilaan tarina kerrottuna lapsen tasolta lapsen ymmärryksen kautta. Kirja on myös suomennettu ja sen nimi on omituisen laimea Ei kenenkään lapset.

Kurban Said, Ali ja Nino
- Ensi kerran vuonna 1937 Wienissä julkaistu rakkaustarina, jonka tekijä on pitkään ollut ratkaisematon. Tapahtumapaikkana on Bakun kaupunki Kaspianmeren rannalla. Itä ja länsi kohtaavat, tapahtuu myllerryksiä, jotka jakavat ihmisiä ja muuttavat maailman valtasuhteita. Itse asiassa tässä on juuri nyt paljon sellaista, mikä sopii taustaksi, kun pohditaan meidän epävakaata aikaamme.
Vien tämän kirjan yöpöydälleni. Haluan lukea sen uudelleen vuosien jälkeen.
Noita muita alan pujotella vähitellen takaisin paikoilleen. 

En malttanut pitäytyä yhdessä kirjassa monessakaan kohdassa. Kirjojen maailma on niin ihanan runsas. Hyviä lukuhetkiä ja pääsiäisen jatkoa!   

Kuva:Ume

 
Sehän selvisi!
Haasteen, tagin suunnittelija on Kirjojen pyörteissä-blogin Jenny (klik).

Kuka saa kirjoittaa kirjoja?

 

Kirjoittamisen opettelua meillä kotona
tässä hiljattain

Taas astutaan uusi askel kirjallisuuskentällä. WSOY.n markkinointipuoli järjestää maksuttoman kirjoituskurssin kymmenkunnalle kaupalliselle vaikuttajalle, joilla on etunaan valmis iso lukijakunta, siis ne tuhannet seuraajat, jotka lukevat ja katselevat heidän sosiaalisen median päivityksiään. Oletetaan siis, että nämä fanit ostavat myös tutun somevaikuttajan kirjan/kirjoja, joita hän kirjoittaa kustantamon tilauksesta saatuaan ensin hieman koulutusta kirjoittamiseen. Kirjoittamisen opettajana tällä valmennuskurssilla on Taija Tuominen.

No, kustantamolle tämä on tietenkin liiketoimintaa. Julkkisten kirjat ovat tuottaneet hyvin jo ennen somea ja erityisesti nyt someaikana ovat ne sitten kertomuksia omasta elämästä, kuten lifestyle-blogeissakin tai kevyitä tietokirjojen tapaisia kokemusasiantuntijakirjoja blogin, podcastien tai muiden somejulkaisujen aiheesta.  
Näillä kirjoilla kustantamo korjaa rahatilannettaan. Tavallinen kirjahan ei ole käynyt kovin hyvin kaupaksi. Se ei ole kustantamoiden syy, vaan ihmisten jotka eivät osta kirjoja. 

Kaupallinen vaikuttaja, influensseri, on uusi ammatti, jossa ansaitaan julkisuudella. Kun on onnistunut hankkimaan sometililleen ison seuraajamäärän voi hakea yhteistyötä firmojen kanssa, ja kun asema on vakiintunut firmat ottavat yhteyttä ja voi valita parhaat päältä - nyt firma on siis kirjakustantamo - ja hyöty on molemminpuolinen. 

Vetoomus kustantamoille 
Meitä on vielä paljon, jotka haluamme lukea kirjoja, tasokkaita painettuja kaunokirjoja. Sellaisten kirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole omaa henkilöbrändiä. He voivat olla maan hiljaisia, joilla ei ole edes sosiaalisen median tiliä, mutta he ovat oikeita, sytyttäviä kirjailijoita. Miten on, onko heille tilaa?
Saanko minä yhä kunnon lukemista suurilta kustantamoilta?
Luotan kyllä siihen, että löytyy vielä pieniä kustantamoja, joille laatu on tärkeä ja jotka julkaisevat tasokkaita romaaneja, tietokirjoja, runoja ja esseitä, vaikka lukjakunta ei ole suuri. 

Ensimmäisen kerran kuulin kirjailijan brändäämisestä kun Riikka Pulkkinen oli aloitteleva kirjailija ja hänestä julkaistiin muotikuvan tyylisiä otoksia. Hän kirjoitti esikoisensa, romaanin Raja, vuonna 2006. Viime aikoina on alettu yhä enemmän painottaa sitä, että jokainen kirjailijakin tarvitsee näkyvyyttä, sometilin jossa kertoo lukijoilleen itsestään ja vierailuja tv-ohjelmissa. Joillekin tämä sopii, jotkut taas haluaisivat jättää mainostamisen kustantamolle ja kertoa itsestään vain kirjoissaan eikä niissäkään niin suositun autofiktion eli puolitoden muodossa vaan salatummin, rivien välissä.    

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen tarkasteli somevaikuttajien mukaantuloa kustantamon leipiin kiinnostavassa Näkökulma-kirjoituksessaan 25.8. Juttu oli otsikoitu terävästi Kyllä kirjan saa kirjoittaa - jos siihen vain on varaa. Hän kertoo, että tieto kirjailijakoulusta on herättänyt närkästystä kirjailijoissa, mistä närkästyksestä taas influensserit ovat närkästyneet Instagram-tileillään.
Voi sitä närkästymisen määrää! Onneksi en ole Instassa, en jaksaisi tuollaista. Onneksi minulla on blogissani lukijoita ja kommentoijia, joiden kanssa voi keskustella ja väitellä erilaisista ilmiöistä närkästymättä. 
Kiitos Eleonoora Riihiselle, että olet koonnut selkeän raportin Instan rönsyilevistä keskusteluista ja toimit tässä jutussa eräänlaisena Instagram-kirjeenvaihtajana minulle ja muille, jotka emme jaksa siellä kahlata. 

Vastakkain asettautuminen, sehän on nykyajan  termi, kuplautuminen. Tilanteesta huolissaan olevia kirjailijoita on nimitelty Instagram-julkaisuissa elitistisiksi portinvartijoiksi ja influenssereita syytetty helposta tallaamisesta toisten tontille rahastamaan. Ansioitunut kirjailija (Bechi, hyvä romaani), joka on itsekin somevaikuttaja (Ruskeat tytöt -blogi ym), Koko Hubara, on rohjennut sanoa, että ei usko kovin monella kaupallisella influensserilla olevan "vakavaa vihkiytymistä kirjallisuuteen". Tämän kylän homopoika -blogin pitäjä Eino Nurmisto taas on todennut, että häntä kiusaannuttaa edes ajatella, että häntä motivoisi kirjoittamisessa jokin sellainen kuin "alan edistäminen tai laadun nosto". Häneltä on julkaistu Homopojan opas. Asuntosijoittaja ja somevaikuttaja (blogi, Mamma betalar -podcasteja) Natalia Salmela on vakuuttanut, että julkaisee parisen kirjaa syksyllä, vaikka kuinka kritiikkiä sataisi niskaan. 
Mikä minusta kuulostaa todella pahalta on Salmelan ylimielinen väittämä, että somevaikuttajat riisuvat kirjallisuudelta turhaa myyttistä glorifiointia ja arkipäiväistävät kirjoja, kuten äänikirjatkin ovat tehneet. Myyttistä glorifiointia? Elitismiä? Kirjallisuudessako, siinä mikä on minulle sekä jokapäivästä leipää että juhlaa!

Äänikirjojen ja e-kirjojen nousu tarkoittaa kirjailijalle tulojen romahtamista.
Samaa merkitsee myös se, jos brändi edellä kirjoittavien kirjat nostetaan esille näyttävästi ja tuntemattomampien tekijöiden kirjat unohdetaan arvostella. Tätä on turha kieltää. 
On väärin syyttää kirjailijaa hienostelusta, jos hän on ammattiylpeä  ja tuntee mielipahaa siitä, että kuka tahansa neuleblogin pitäjä ja kauniin kuvakirjan aiheesta julkaissut tai omakohtaisen kirjan blogissa esittelemästään liikunnasta julkaissut alkaa kutsua itseään kirjailijaksi. Kirjailijoilla - niillä heistä, jotka ovat pystyneet elämään kirjoittamalla - on kyse toimeentulosta, influensserilla vain yhdestä uudesta tahosta bisneksissään. 

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä WSOY:n ja influenssereiden yhteistyöstä. 
Toisaalta myös menestyneiltä useita hyvin myyneitä kirjoja kirjoittaneilta kirjailijoilta julkaistaan välillä huonoja kirjoja, joiden myynti perustuu tunnettuuteen. Mielestäni jokaisen kirjan kirjoittajan pitäisi myös ottaa lukeva yleisö aina huomioon eikä kirjoittaa itsepäisesti vain itselleen. 
Kohdeyleisö? Johtaako julkkisten seuraaminen lukijoita yhä pinnallisempien kirjojen pariin ja laiskaan lukemiseen, jossa ei jakseta etsiä ja odottaa tekstin avautumista? Monet lapsethan aloittavat lukemisensa julkkistubettajan seuraamisella.
Tuntuu kyllä pahasti siltä, että influensseriyhteistyö on taas uusi porras alemmas kirjallisuuden tasossa. 

Etsin Sheila Kohlerin kirjoja Adlibriksestä. E-kirjoina olisin saanut useampia, painettuna kirjana yhden, joka kiinnostaa minua vähiten. Amazonasista onneksi vielä löytyy perinteisiä kirjoja. Yhä useammin törmään siihen, että varsinkin vanhempia kirjoja löytyy nettikirjakaupoista nykyään vain e-kirjoina ja äänikirjoina. Painetuista kirjoista ei oteta uusia painoksia. 
Ei kai vain syksyn kirjamessuilla myydä perinteisiä kirjoja näissä uusissa muodoissa ja nosteta pöydille koreakantisia somevaikuttajien kirjoja.  

Toive kustantamoille
Pitäkää huolta laadusta, vaikka kirjoittaja olisi kuinka tunnettu 20 000 seuraajan influensseri. 
Syksyn myyntihuippu joulu on tulossa. Julkaiskaa monipuolinen valikoima oikeita painettuja kovakantisia kirjoja kirjallisuuden ystäville, jotka ovat aina ostaneet niitä itselleen ja lahjoiksi. 
.
Vetoomus lukijoille, meille
Ostetaan kirjoja. Vain näin me saamme niitä jatkossakin. Kirja-ostos ei koskaan ole turha ostos. 

Aloin tässä lopuksi ajatella, että herranjestas minäkin olen jonkinlainen someinfluensseri. En kaupallinen kylläkään, siitä olen pitänyt visusti huolen. 
Edellistä neljä päivää sitten kirjoittamaani pohdiskelua on luettu jo lähes viisisataa kertaa... 
Tätä pitää nyt miettiä lisää. Miettimisen ohella vaikutan mieheeni metsäretkellä, jonka teemme ehkä viimeisen kesäpäivän kunniaksi tältä kesältä. Ennuste näyttää, että putoamme tämän päivän 27 asteesta tulevalla viikolla 11 asteeseen. Oi joi, mikä elokuu, en soisi sen päättyvän. 

Kielten muhinointia

Ehdin jo edellisen kirjoitukseni lopussa kehua Tarja Roinilan teosta Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Nyt lisää.

Roinila oli pitkään ajatellut kirjoittaa kirjan kääntämiseen liittyvistä ajatuksista, joita hänelle oli omassa työssään suomentajana vuosien mittaan kertynyt. Tämä ei ole se kirja, koska kuolema tuli väliin. Samat sanat on Mika Kukkosen toimittama kirja, joka sisältää Roinilan eri julkaisuihin kirjoittamia esseitä ja teon alla olevia esseitä ja esseen alkuja, joita Roinila oli suunnittelemaansa kirjaa varten laatinut.
Kirjaan valikoituja muualla julkaistuja kirjoituksia on ollut mm. Helsingin Sanomissa, Parnassossa, Kirjailija-lehdessä, Nuoren voiman Liiton julkaisuissa ja pienlehdissä kuten Tuli & Savu ja Jano. Osa on käännöskirjojen esipuheita ja jälkisanoja, kuten esim. kiinnostavat työpäiväkirjan otteet, jotka ovat jälkisanoina Thomas Bernhardin Frost-teoksen suomennoksessa Pakkanen.
Kukkonen on valinnut Roinilan laajasta arkistosta erittäin kiinnostavan ja monipuolisen esseekokoelman, jonka kirjoituksia yhdistävänä tekijänä on kääntämisen antama nautinto tekijälleen.

Roinila kuvaa käännöstapahtumaa niin että siinä kielet "muhinoivat" keskenään kääntäjän toteuttaessa alkukielisen teoksen ajatuksen toiselle kielelle, jonka välineet ovat joskus hyvinkin erilaiset kuin alkuteoksen kielessä.  
Eikö olekin selkeästi sanottu? Selkeys ja vaikeankin asian selittäminen helposti ymmärrettäväksi onkin Roinilan teksteille tyypillinen piirre kielistä iloitsemisen ohella.
Jo esseiden nimet ovat herkullisia: Kielen oppimisen ihme, Runous soi ja kolisee - samuus ja radikaali ero, Thomas Bernhardin kuolemanjälkeinen elämä, Oksisto...

Kun kuuntelen alkutekstiä toisen kielen, oman äidinkieleni korvalla, olen samanaikaisesti kahdessa kielessä, samalla sekä lukija että kirjoittaja. En käännä sanaa enkä lausetta vaan teosta, joka puhuu ja panee minut puhumaan. Kääntämisen perusyksikkö on teos.

Uuden käännöksen edessä olen aina aloittelija. Tehtävä alkaa alusta, enkä voi tietää, mitä matkan varrella tapahtuu. 

Käännösprosessissa kaikki myllätään. Sitä ei aina huomaa, kun lukee rinnakkain alkutekstiä ja käännöstä, esim. Valenten runo espanjaksi ja suomeksi. Kääntämiseen sisältyvä vaatimus "samuudesta" voi johtaa ajattelemaan, että käännös olisi alkutekstin suora johdannainen tai että käännöksen pintaa katsomalla näkisi, kuinka uskollinen se on. Mutta alkuteksti ei näytä suoraa tietä käännökseen. Se antaa kaiken mitä käännöksen tekemiseen tarvitaan, mutta ei anna yhtään suoraa vastausta siihen, miten se tehdään.                 

Roinila kertoo seikkaperäisesti miten myllääminen tapahtuu, miten työpajoissa keksitään uudissanoja, miten alkuteoksen kirjoittaneelta kirjailijalta vaaditaan selitystä valinnoilleen ja miten kirjailijan omassa päässä jokin termi vaivaa viikkokaupalla kunnes yhtäkkiä jonain hetkenä löytyy täydellinen sana. Miten saksantaa 'räiskytys'? Miten saada suomennetuksi Coral Brachon runo Agua de borde lúbricos niin että suomalaisessa runossa on sama veden liukkaus ja soljuminen kuin alkuperäisessä espanjankielisessä?

Kielet ovat eri tavalla rikkaita. Useampiin kieliin kielituntuman omaava ihminen tietää tämän ja haluaisi joskus puhua sekaisin kahta kieltä, koska vain toisessa löytyy täydellinen sana kuvaamaan jotakin asiaa. 
Eri kielissä on erilaisia aikamuotoja ja niitä tuttujakin käytetään eri tavalla. On myös tapaluokkia, kuten saksan konjunktiivi, jossa verbi ilmaisee, että tieto on peräisin muualta. Suomessa voidaan saada sama merkitys esim. käyttämällä sanaa kuulemma tai ripottelemalla johtolauseita tekstin sekaan (oli kuulemma sairas, oli sairas sanottiin, semmoista puhuttiin että oli sairas jne). Se, miten käännös tehdään riippuu suomennettavasta eoksesta. On mietittävä, millä keinoin syntyy sama tunnelma kuin alkuperäisessä. 
Joskus se kieli, johon käännetään on rikkaampaa valitussa tyylissä, kuten esim suomi alkusoinnuttelussa. Silloin käännösteos on jopa alkuperäistä parempi.

Käännöksen on oltava uskollinen alkutekstille, mutta on kuitenkin muistettava, että kääntäjä(kin) on kirjoittaja ja hänen kääntämänsä kirja on aina uusi teos.
Eri ja sama, yhtä aikaa. 
Kääntämisen ihme onkin se, että kaksi ihmistä voi keskustella kirjasta, vaikka olisivat lukeneet sen eri kielillä, eli eri kirjat.
Yleensä ajatellaan, että sisällön on oltava sama, vaikka muoto muuttuu, mutta ei kaunokirjallisuuden kääntäminen ole pelkkää merkityksen siirtoa. On saatava aikaan myös veden liukkaus ja räiskytyksen rytinä.

Roinila kertoo teksteissään mielenkiintoisesti muutamien vaikeiden suomennosten valmistumisesta vaiheittain ja myös siitä, mitä haluaisi muuttaa jossain aiemmin suomentamassaan. Käännöstyö on aina prosessi, jossa liika kiire ei ole hyväksi.

Se lähdemateriaalin määrä, mitä kääntäjä tarvitsee paneutuessaan uuden kirjailijan teosten suomentamiseen on valtava. On tutustuttava kirjailijan koko tuotantoon, käännettävän teoksen muunkielisiin käännöksiin, väitöskirjoihin ja artikkeleihin, erilaisiin sanakirjoihin jne. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että kääntäjällä on vankka kielitaito ja sen kulttuurin tuntemus, jossa alkuteos on kirjoitettu. 

Roinila kokee kielen opiskelussa tärkeimmäksi sen, että elää tarpeeksi pitkään vieraan kielen ympäristössä, kunnes tapahtuu oivallus ja tulee hetki, jolloin  "leikkielämä" loppuu ja kokee olevansa aidosti menossa mukana. Roinila vertaa tätä riemullista kokemusta pyörällä ajamisen oppimiseen. Sivusta seuraillut pääsee "puhujaksi puhujien joukkoon", kuten pikkulapsi, jolle ympärillä soriseva meteli muuttuu merkitykselliseksi kieleksi. 

Yksi asia ajattelussani suomentamistyöstä muuttui Roinilan kirjaa lukiessani.
Olin ajatellut, että on parempi jos suomentaja keskittyy ja kääntää vain yhdestä kielestä ja mieluiten vain muutamaan kirjailijaan keskittyen. Roinila on kääntänyt saksasta, joka on hänen toinen lapsuuden kielensä, espanjasta ja ranskasta. Hän on kääntänyt proosaa, runoa ja filosofisia tekstejä. Tottakai kaikki kielet ruokkivat toisiaan! Vastaan tulevat vain ihmisen rajat, mutta jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.  
Itselleni vieraista kielistä vain englanti on kieli, johon minulla on syvempi kielituntuma ja johon lukemisen kielenä minulla ei liity vierauden tuntua, puhumisessa kylläkin. Nautin englanniksi lukemisesta - ajatella jos olisi sama suhde useampiin kieliin - mikä rikkaus se olisi!

Roinila kuvaa kääntämistehtävään tarttumista helpompana kuin oman esseen kirjoittamista. Jotain on jo valmiina, sen kun ryhtyy töihin, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain.
Hän vertaa myös kirjan kääntämistä ja lukemista. Lukeminen on tärkeää ja suuri nautinto, mutta kääntäessä kirjaan paneutuu. (Tästä tulee mieleeni ujo ajatus, että myös kirjasta kirjoittamisessa on enemmän kuin pelkässä lukemisessa. Siinä on kirjabloggaamisen nautinto.) 

Sanoja tunnustellessaan tuntee "kynän" kautta omassa ruumiissaan kirjan sykkeen, sen lyönnit, rytmin, poljennon.

Kytkös sen välillä joka on jo valmis ja sen joka vasta rakentuu. Sikiö äidin ruumiin sisällä. Kynä on napanuora.     

Nykyajan kiinnostusta kirjailijoiden persoonasta Roinila ei ymmärrä. Hän sanoo, että meidän aikamme ei näytä kestävän salaisuuksia. 

Me luulemme, että se on kirjailija, todellisen maailman ihminen. Mutta kyse on hänen rakentamastaan äänestä, läsnäolosta. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin  kuuluu hengitys. 

Kiitän lopuksi Tarja Roinilaa ja Mika Kukkosta tästä kirjasta kotini lähipuiston kukalla. 
Mieleeni juolahtaa sana 'käännöskukkanen'... miettikää nyt sitäkin, mikä hauska ilmaisu, samoin 'kielikukkanen'! Jossain toisessa kielessä nämä selitetään useammalla sanalla, huvittava kielivirhe, hassun merkityksen synnyttävä sanasta sanaan kääntäminen, käännöskömmähdys tms., mutta siinä kielessä taas on omia, ainutlaatuisia rikkauksiaan, joista meillä ei ole mitään tietoa. Joskus ennen kääntäjät selittivät kielten ja kulttuurin erikoisuuksia alaviittein, nykyään ei.  Katsotaan että on parempi häivyttää kääntämisen maku ja tarjoilla meille viimeistelty, itsenäinen teos.